Part 16

»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu. »Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo, että ne ovat sitte _qua non_ ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. _Hän_ vasta on skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»

»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»

»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin — silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun' henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi, herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi spinetti.»

»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha neiti Skotlannin murretta?»

»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»

»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen. »Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa. Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee samaten.»

»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen asioita, _niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!_' 'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja silloin minun täytyisi pitää heistä.'»

»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin sinun kaksoisoliosil»

»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»

»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»

»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»

»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa, josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa. Luulen, että Macintosh —»

»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö punastui.

»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi jäädä tänne ainaiseksi.»

»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.

Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän. »Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä, ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei _olla_ täällä, niin kovasti minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»

Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin kasvoilla.

»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.

»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»

»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin minä.»

»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista; ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä, missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»

Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.

»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään, jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu. Ymmärrätkö sen, Nuppu?»

Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.

»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»

XXIX LUKU.

Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja, jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään, uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä kauheimpia sanomia.

Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli Lennox Dycen käsialaa?

»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah, noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä parasta tuoksinaa.

»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce, »täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»

»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi sitä erottaa.»

»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:

»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi sylkäistä koko jutulle.»

Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan, painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan, ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.

Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.

Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan, joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään, kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut. Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine, jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.

»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen, joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa. »Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja itseltään ja odotti selitystä.

»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa, ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»

»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään hämmästystään.

»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua hänen eriskummallisuutensa johdosta.

Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.

»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja hartiahuivien aikakauden kanssa.

»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni. Olen — olen Toivon Liitossa.»

Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. »Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»

»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin kiivaita!»

Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, sillä sukuni on aina ollut parooneja.»

»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.

»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin pahenee.»

»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin viisastuu, neiti...» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, jonka toinen jätti huomioonottamatta.

»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti ole koskaan enää ollut entisensä sitten... Mutta kas, olen poikennut pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen omistajaksi?»

»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi _jus mariti_, kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään _communio bonorumia_ — omaisuuden yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»

»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»

»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne _ad perpetuam remanentiam_, ollen sukuperintö.»

»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»

»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. _Ad perpetuam remanentiam_ merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»

»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia myötäjäisinäni.»

»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»

»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin ensiksi?»

»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne perijäksi.»

»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman vieraan.

»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut kuulleeksi nimeä.»

»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä seuduin.»

Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.

»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen vaatimukset.

»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen pysähdyttäen hänet.

»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»

»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»

»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»

Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat tutun soinnun vieraan naurussa.

Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. »Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn veljentyttärensä nauravalta naamalta.

»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.

»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»

Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.

»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin — sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin pelkää!»

»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.

»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan vasta huomenna.»

»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, Dan-setä?»

»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»

XXX LUKU.

»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus muutenkin palautettu.

»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen — se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö mitä on, Dan-setä?»

»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»

»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»

Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.

»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»

»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»

Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.

Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.

Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.