Part 7

»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan, kyyristäen itseään.

»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi palvelustyttö jälleen.

»Ei, ei», sanoi Nuppu.

»Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi: 'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen, Tuon viattoman, joka huolten vyhdet Sekavat suorii... Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen, Tuon luonnon toisen atrian ja parhaan Elämän juhlaruoan —»

»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate.

»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»

Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.

»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut koskaan saarilla.»

Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja häpeään.

»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»

»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate. »Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»

»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»

»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä; mutta hän on varmasti ollut paha mies.»

»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu. »Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan kaikkien aikojen silmissä.»

Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan itseään noin liukkaasti toistettavan.

»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi. »Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille, millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin, joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen Ailie-täti.»

»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin sisarensa? — sanopas se!»

»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä _vihaan_ ompelemista. Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on, ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»

»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen, että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.

Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.

»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.

XII LUKU.

Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys. Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.

»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa. Sen täytyy olla tuskallista.»

Lady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui.

»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet, mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»

»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään.

»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu, tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän rakastaa nukkeja.»

Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se on suorastaan naurettavaa.»

»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»

»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi. Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»

»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani», sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»

Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.

Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon, jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena. Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa — samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä, jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan silloin kuin oikea prinssikin olisi.

Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut. Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden, vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva, haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein; tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien, kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.

Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen asioita.

Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea, hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.

Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.

»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate! tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»

»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»

»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan mestari tavaamaan.»

»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan Charlesille.»

»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!» huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla pyhävaatteillasi?»

»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin lailla hupsua?»

»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita; minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»

»_Sinäkö_ kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä.

»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä — olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.

»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja tämä kynä on niin kehno.»

»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»

»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena.

»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi Nuppu.

»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti. »Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»

Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.

»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin pitkälle.

»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan suostumuksella.

»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään. »Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun maamiehet tekevät heinää.»

Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä. »Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika, täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»

»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä haluat, niin minä kastan sinulle kynää.»

Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate. Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:

»Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen. Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä. Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua, Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi

Kate MacNeill.»

»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti.

»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit menevät kaikki niin suoraan.»

»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»

»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä laita on tällä haavaa.»

Nuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän.

»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan, että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin Kate-paran Charles.

Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta. Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen minä saan.»

»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen. Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän kapteeni?»

»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat — he ovat niin tuiki tarkkoja!»

»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja», sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»

»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»

»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi.

_»Hyvä Toivo»_, sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput mastonnokissa.»

»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi, mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut mielestään.»

»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate.

»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla; minä en potki.»

<tb>

Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä, jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa takana, kuinkas muuten. Se kuului näin:

/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje! Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin, aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen. Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni. Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/

Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään. »Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.

»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata kirjeeseen, vai mitä?»

»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on, pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»

»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?» »Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme hyvät tutut.»

»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu.

»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.

»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana», sanoi hän.

»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki, jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua elämälle eikä rakkaudelle.

XIII LUKU.

Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta, ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää. Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.

»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista. »Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö! Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja päivän hyörinä olivat pysähdyksissä.

Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.

Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus, mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin luottamuksen veroinen.

Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään — lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan», sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!) ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash, »tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen, mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas, hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa, äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä herra!»

Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!

Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.

»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin mantelikaramelleistä.»