Part 9

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa 'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. »Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä — minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin vain eksyttää.»

»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän _on_ kultainen!» sanoi hän.

XV LUKU.

Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa kotoa poissa liikeasioillaan.

»Oletteko kihloissa?» »Tähyilen parast'aikaa.» Ero tekee tunteet hellemmiksi.» »Olette iloinen petturi.» »Sydämeni on teidän.» Miten on jalkaraukkojenne laita?»

Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.

Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule montakaan karamellia saamaan.»

Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.

Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista — ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä ylempänä minä itseni pidän.»

Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»

Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. »Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! Minä olen syvästi loukattu.»

»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»

»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi Kate.

Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.

Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!

Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli pestannut tämän lapsen opettajakseen.

Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja terve.

»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon kirjoittaisit sen muistiin?»

»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.

»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»

»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen hirveän iloinen Charlesista!»

»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»

»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.

»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista kertaa kahteentoista asti.»

»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»

»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa, ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano- tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan naura täydellä suulla.»

»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.

»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»

»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se on kovin vaivalloista.»

»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa niin.»

»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua, Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun alkuluennon mielenkiintoisuudesta.

Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen, istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.

»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»

XVI LUKU.

»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli paljon enemmän hauskaa.»

Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan; laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten, että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö, mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.

Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa. Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena. Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti, savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja, missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! — ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti, miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä, oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.

»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.

Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan, uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella, tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan — häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!

Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään. Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»

»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu, Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä; meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»

»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.

»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole mikään pöhkö.»

»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, — vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät', Amerikan asuttajat —»

»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania nauratti.

»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei Nuppuakaan olisi olemassa?»

»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä, että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä kunnon ihmistä.»

»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa mielellään vastaan ylijäämän.»

»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni», sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia; nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»

»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi Ailie vakavasti.

»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme — se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen — sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan, jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»

Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään, soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle, tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa, seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen, joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui, kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja hänen äänensä oli kuin univirsi.

Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle teepöytään miltei kyynelissä.

»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»

»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen. Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»

»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä nauraa kukersi.

»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon, typykkäni?»

»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi! kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»

»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa», myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin herttaisen skotlantilaista.»