Part 17

Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.

Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, niinkuin ilmassa keijuen.

»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»

»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen olento!»

Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen maljaan vesilasilla.

»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella eleellä.

»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.

Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.

»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.

»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.

»Skotlannin oikeudet.»

»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai skotlantilaisia.

»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.

»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.

»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä olento.»

»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. »Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka kun astui huoneeseen.»

Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.

»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan tanssikumppanin.»

»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö todellakaan tunne minua?»

»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä. »Lennox-neiti!»

»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko kenellekään muulle.»

»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa — sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»

»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.

»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»

»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»

»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta entäs Bell-täti?»

»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika suurta mielipahaa.»

»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»

Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin. Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä, jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein huvitetuimpia kuulijoita.

Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»

Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.

»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?» vihjaisi pormestari, se tuhma mies!

»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa. »Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»

»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.

»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»

»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»

»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies kannella.»

»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.

Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.

»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!» »Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»

»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan vanhoja vaikeuksia.»

»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos, minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»

»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma mies!

»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se oikea», sanoi Macintosh.

»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi hänen epäsäännölliselle elämälleen.

»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash, huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»

Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.

»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin seikkailurikasta, neiti Macintosh.»

»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen. »Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette tulevaisuudestani.»

Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan. huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.

»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm — harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan — hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön, neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»

Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä, mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.

XXXI LUKU.

Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen menon mukaan voi enää olla pitkä.

Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren» kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa, kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön, mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»

»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä, mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»

Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan kuvastaessa luonteita.

»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!» väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»

»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»

Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan, kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen osaa.

»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään! reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä, että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»

»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä käsilläni?»

»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat; ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet — missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen kanssaan —»

Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa. Nuppu joutui epätoivoon.

»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole; lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»

»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa mennä naimisiin kenenkään kanssa.»

»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne, Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate! älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso, näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä, luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.

»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en osaa tehdä noita kaikkia oikein?»

»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi, näetkös, katsojain vuoksi.»

»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä, jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa. Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»

»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan pappia.»

Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?» kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman viehättävältä.

»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»

»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen mielestään sinä olet täydellinen.»

»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»

Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.

»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä. Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle, että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi. Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun muistaa, niin kaikki käy hyvin.»

»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate. »Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»

Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.

Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen. Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi. »Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan — vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta, joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!

Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka; avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli kuparilantteja heidän joukkoonsa.

Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä; ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.

Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.

»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla, kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi! sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.» Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.

XXXII LUKU.

Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa — toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä luokseen pääsiäisen pyhiksi.

»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa vapaudessamme.»

Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen kadotukseen.

»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»

»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan, puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.

<tb>

Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme! Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä, hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus, lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu makasi öisin valveilla niitä ajatellen.

Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus — raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani. Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka murkinana eivät ole napsut ja neilikat.»

»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi» — mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.