Part 4

»'Suurten miesten työt ja toimet meille esikuvan antaa, kuinka kautta aikain voimme jäljet jättää ajan santaan.'

»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman. Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi: 'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.» »Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä — kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»

»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu, ikäänkuin olisi ollut satavuotias.

Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja, jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä, ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa! Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi ehdotonta ylemmyyden tunnetta.

»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.

»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista. Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi yksinäiseksi?»

»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla. »Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin liikuttavampia seikkoja.

»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan sinulle jotakin.»

»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli — olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä — sen voit nähdä kirjoista.»

»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti. »Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra Dyce ja hänen sisarensa ovat.»

»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks kaks; ensimmäinen värssy kuului näin:

'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät löi kolkkoon kalliorantaan —'

mutta minä olen unohtanut loput paitsi:

'— he saapuvat sinne kuolemaan pois lauhoilta lapsuusmailtaan.'

Aallot olivat vuoren korkuiset ja vyöryivät yli laivan, ja —»

»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate, pannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään kuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli tuollaisia tuskallisia asioita.

»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni köytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me rauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa merelliseen murhenäytelmään.

Katen kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä kuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä eteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!» nyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!»

»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu oli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut siltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan.

»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi Nuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.»

»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa kauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen hyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!» ja hän itki vuolaammin kuin konsanaan.

»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri Saahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin tyyntä kuin maitovankkureissa.»

Kate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen tarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää, etteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin kuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän filosoofisesti, pyyhkien silmiään.

»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle kaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi Alisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat hänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan naurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin varhain matkittavan itseään.

VII LUKU.

Jos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan lapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon pahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta hänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön matkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta, ja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei sen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei hänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce olisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja yleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut lainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon lapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla toimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että Dycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi lapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan pilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina — sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina, kerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai kauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale vaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja kuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen, musiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan.

Nuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä tulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten näyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena todellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja esiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa — aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään itsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän viimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän myöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi esittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta vain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua hän oli jälleen oma itsensä.

Ja niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully Oliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään jäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen aikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!»

Riehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun päivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka kestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki asettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina, ja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten alkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille Kyyhkysistä.

Bell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen tietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä laiminlyöty.

»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän sanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan jostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä puhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista.

»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun isä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna hartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja vanhaksi.

»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti täti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja hämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden vanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan parempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta maasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa paljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä nyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen! Me tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja saksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä vanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin jokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa sanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa liikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa! Kymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!»

»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset teatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa lukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka aamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles! eikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät johtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki halpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä kasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että kellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim Molyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph Devereux ja O.G. Tarpoll.»

»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki tyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?»

»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei' tai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu.

»Tavaa _cat_.»

Nuppu töllötti häneen epäuskoisena.

»Tavaa cat», toisti täti.

»K-a-t-t», sanoi Nuppu (oh, häijy Nuppu!).

»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan. »Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi sanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään sellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?»

Nuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan Lyhyestä katkismuksesta.

»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä istut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit kuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä juhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin.

»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli hämähäkkejä?»

Tästäkin tuo häijy Nuppu väitti olevansa tietämätön.

»Hän oli tämän maan pelastaja», sanoi Bell. »Muista se!»

»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu hämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä, niin se taidan olla minä.»

»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti Skotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?»

»En osaa», sanoi Nuppu pontevasti. »Minä vihaan sitä.»

Bell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan noin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta Ailie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien viitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin juhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian, että Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli hämähäkkejä.

Ailie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin vuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin Dan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» — vaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden istuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota hänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat ripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena ilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta sanaa.

»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän meidän Williamimme kaltaista.»

»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan ollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?»

»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo, Bell.»

»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja sanoo vihaavansa laskentoa.»

»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän kuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se on ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen: 'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen velkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis on minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta on laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä kaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä mielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat kuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.»

»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä huolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.»

»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva tehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku paikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on ponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi sitä.»

Mutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi lapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena tehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen ja pani kätensä hänen silmilleen.

»Arvaa kuka», sanoi hän kimeällä falsettiäänellä.

»Se on Robert Bruce», sanoi Nuppu liikahtamatta.

»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin Bumburrifex-jättiläinen.

»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä suurimmassa määrin Dan-setää.»

Dan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä minä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka ei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi tietää?»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan hyvin, mutta mitä se merkitsee?»

»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se hänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.»

»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle itse.»

»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan veljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen olento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan, että koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin hän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala kallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen — ihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on kieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras, mitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä iloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut itse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne hyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua, ja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä ihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula, tyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin tynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen täynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani kuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät asiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.»

»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti aina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.»

»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin kasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen; jokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt ja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme varkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin loukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä iankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja aamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus. Synti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia! Me emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.»

Hän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi katsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo mielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä välähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen.

»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi hän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori Fraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen sana lorulle — tyhmille puheille?»

»Kuumaa ilmaa», sanoi Nuppu siekailematta.

»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä sanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan täyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää; pelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta se sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen päätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat vähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä ja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.»

Hän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän, »nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen omaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se merkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.»

Bell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen mielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana »iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen.

»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän edes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.»

»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä, sormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina.

Bell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi siitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa seitsemän-kertoja!»

»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie. Anna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei kykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä hämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.»

Jutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin ilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin ja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä tihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä välkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen. Pankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki säteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma, tuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin tai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja, hajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi — poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle. Kolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski hänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee, että kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta siinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä oli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle veljentyttärelleen.

»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle — »parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin mikään muu; arvaapas, mitä se on.»

Nuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme olla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän asteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen hassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän olikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä hänen tätinsä piilotti.

»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen, salaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.»

»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu. »Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan näköisenä, että hänen tätinsä nauroi.

»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä voi sitä koskaan arvata! Se on avain.»

»Avain?» toisti Nuppu, selvästi pettyneenä.

»Kultainen avain», sanoi hänen tätinsä.

»Mihin!» kysyi Nuppu.

Ailie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla, joka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa ollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen avain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan — ihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden. Niitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään vähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki, siellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —»

»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu. »Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa muuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää puutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka ruutuja pitkin sade valui parhaallaan.

»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää ilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän sinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä sattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?»

»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella persiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu.

»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja Markiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja Cranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —»

»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut hänestä.»

»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös! Ja Rosalindalle.»

»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten haluatte'?»

Ailie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi hän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?»

»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin Jim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana peräkkäin Waldorfissa.»

»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva Molyneux luki sinulle.»

»Enkä, minä luin itse», sanoi Nuppu.

»'Maanpako-kumppanit ja ystävät, Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp' On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'»

Hän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin naurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n eleitä.

»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku petturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata yksinkertaisinta sanaa.»

»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta, eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»

Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä, jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.

»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei olisi pitänyt siitä.»

»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli. Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä sinä kaikkein enimmän pidät?»

»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»

»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin.

»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja, jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»

»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi.

»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun — se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»

»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.

»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa nimittäin, etten mene näyttämölle.»

»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä.

»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen näyttelijätär.»

»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen.

VIII LUKU.

Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &. Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.

»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.