Part 5

»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja ojennushalua.»

»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan valmiina.

Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne tietävät sen aina!»

»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan, tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»

Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista, sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on maininnut juonnista.»

»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»

Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle, mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen, että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan. Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti», sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa), »että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»

Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»

»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä, vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen, että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»

Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän — »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»

»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?» sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»

»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi viisasta —»

»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.

»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat tarpeessa.»

»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin säätänyt.»

»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»

»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma. Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi kuin kymmenesosa pennyn leipää.»

»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.

»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»

»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.

»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia sanoja laittaessani hänet lähtemään.»

»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat ihan erinomaiset.»

Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä hyräillen: »On onnellinen maa.»

»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»

Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä, Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan osakseni ensi kerran eläessäni.»

»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell kiihkeästi ja hyvillään.

»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän, että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»

»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa. Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti. »Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»

Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.

Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä, päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti. Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen, antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin tervehdyssanaa.

Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella, jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa, kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.

»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»

»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä kerran.»

»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»

»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää sinnittelee.»

»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna luottamuksensa Jumalaan.»

»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»

»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan matkaansa.

»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»

»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni Tärkeyden kanssa.

»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä, jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.

»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.

»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»

»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen tilaisuus auttaa häntä.»

»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»

»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.

Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua, ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa, ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää, aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan mennä hätäisen kiireesti ohitse.

Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta Lennoxiin nähden.

»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.

»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan tyylikkäitä koristuksia.

»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä. Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.

»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.

»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»

Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä hiukan vielä.

»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä arvelette hänestä?»

Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä huomaamatta.

»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti punoen käsilaukkunsa nauhoja.

»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti Amelia.

»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.

»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä — vai miten, Amelia?»

»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan tietää?»

»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla iäti samoja runon-rallatuksia.»

»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta; kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle, hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.

»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.

»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui kovasti.

»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.

»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.

»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin», sanoi neiti Amelia.

»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.

»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.

»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.

»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.

»Mutta —» epäröi neiti Jean.

»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten syntyi pitkä vaitiolo.

»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.

Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän, enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.

»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»

»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»

Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»

IX LUKU.

Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.

Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja sääli heitä.

»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»

»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; mutta ehkäpä hän paranee.»

»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»

»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.

»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.

»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.

»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä hän on aluksi ujo —»

»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta itsenäisyyttä.»

Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.

»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa yllä.

Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten pikkukapineiden paljoudella.

»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa hermo.»

Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.

»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen nypläystyöhönsä.

Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! — hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona ikkunasta, katselemassa hänkin.

Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja ojensi kätensä.

»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.

»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.

»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut. Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se saattaisi olla Percy.»

Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.

»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»

Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.

Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi hän rohkeasti:

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti.»

»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta esityksestä.

»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia ja iloisia aamuisin kaikesta.»

Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.

»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle on tuo opetettu?»

»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»

»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.

Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.

»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.

»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus pani kovasti hämilleen.

»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»

»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja minä halusin puhua Percylle.»

»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», huudahti huolestunut Amelia-neiti.

»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»

Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen alaisina.

Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.

Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.

»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»

Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.

»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»

»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»

»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi Amelia-neiti henkeään haukkoen.

»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista oppilaista alkoivat tirskua.

»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»

»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein: 'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»

»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on 'Herralle kauhistus'.»