Part 15

Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan, että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli hyvästien heittäminen.

»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.

»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell. »Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.

»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»

Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä. Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi; mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.

»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»

»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria. »Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin umpisuoli.»

»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, _minä_ sanon. Murehtiminen on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa kuin hänen pillerlnsä.

»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko elinaikani.»

»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! — armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»

»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»

»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä. Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»

»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.

Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen, joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen — ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin vaikeaa.»

Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista hauskuuksista.

Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa iloisuutta.

»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin, niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.

»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»

»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä koetan tehdä parhaani —»

»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»

Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia — Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan, joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.

»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin tuoda paarit.

»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»

»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»

»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»

»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän minun kuolevan?»

»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin. Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista. Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja, kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»

Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»

»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa; ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta sitävarten.»

»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän ja sanoi:

»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi, joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.

»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta. Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen', vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti Brisbanessa ja tiedän.'»

Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!» sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»

»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.

»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»

»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti. »En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi, jos hän rupeisi kuihtumaan.»

»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan ole alkanut.»

»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»

Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen äänettömyyteen.

»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»

»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin pitkälle.

»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell. »Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama pikku tyttö!»

»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan. »Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa luota ilkun välke silmissään.

Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta. Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla, Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.

»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää päivässä?»

Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.

»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»

XXVII LUKU.

Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta, mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille — niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta. Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina, joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi. Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat, jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään. Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu. Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin — sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni, ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä, ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä', ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan, Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli. »Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne, Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän tekee sinusta vain pilaa.»

»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan, kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan, Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille, että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille, jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin. Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi, meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin — muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin varten.» Ja hän teki niin.

Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei, en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa. Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti äänensä valitukseen.

<tb>

Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden, kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista. Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti, tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?

Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.

Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija — olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten valtoihin?

Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen täytyi kutsua veljeään.

»Mikä on asia?» kysyi Dan.

»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»

Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.

XXVIII LUKU.

Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan, näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.

Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.

Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa, jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka kasvatus maksoi suunnattomia summia.

Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle — käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan, kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat, niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello, John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa, harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki yhdessä summassa »näpsäksi».

»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»

»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia (ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.

»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti. »Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi, millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani 'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten — kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden, silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa tarttua.»

»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen; »ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella sitä käyttävän.»

»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.

»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta. Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»

»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin erittäin — erittäin näpsä.»

»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa, kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat, kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi —»

Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa, näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.

»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»