Part 6

»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin — ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»

Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt siirrymme runouteen ja lukemiseen.»

Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:

»Yks paha oikku useasti parahimmankin turmeli; oi' Liisu kiltti laps, mut häntä yks' paha oikku rumensi»,

hän purskahti nauramaan.

»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»

»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.

»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.

»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen itseni jo ihan voimattomaksi.»

Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen kuin määrä oli.

Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» »Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana eteisessä; »lastentarha se vain on.»

Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. »Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, vai mitä?»

»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös ja lähdin kävelemään.»

Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa ymmällään.

»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.

»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja vähän voitaleipää.»

Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.

X LUKU.

Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja lasketaan:

»Suutari, nikkari, sotamies, kippari, iso-rikas, kerjäläinen, juomari, varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa »Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan — villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.

Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo, joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla, tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»

Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää, ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan? Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää; esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen kehittävää vartalolle.

Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.

Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi sellaistakin mikä oli skotlantilaista.

Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.

Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla perin etevä!

Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään. Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»

Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli Herran rukous latinaksi. _Pater noster qui es in coelis_ — tämä ynnä joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan, tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä, lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary Morison'in» tapaisen laulun.

»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»

»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä vieressä, ja setä nauroi.

»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit, kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla, meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»

»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu. »Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään Caledonialaiselle klubille.»

»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»

»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»

»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen, että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»

Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella, kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa. Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia, ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause. Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.

Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään, ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien metsässä tai Prosperon saarella.

Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he olivat onnelliset.

XI LUKU.

Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa, ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista pennyn-kynttilän valossa.

Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta, verratonta Macbethia.

»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt. Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit, kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»

Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.

Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön ympäriltä.

»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»

»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon, minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.

»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin, huolestunein silmin.

»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua, varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»

»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä nyt heti, niin minä en kuuntele.»

»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän' gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei! Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä, samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa. Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani, niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa ylimielisyytensä poikien kanssa.

»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia; ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas, tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit lääkkeitä sisääsi.»

»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate, »puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»

»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä. Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa kymmenen minuuttia.

Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä joskus tekee jotakin villittyä.»

Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään, sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään, ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar, rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.

»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja nyt saat nähdä hauskaa.»

»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate.

»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä; sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»

Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa, vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti sitten kynttilät ja asettui niiden taakse.

»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella murhenäytelmä-äänellä.

»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»

»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä, joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.

»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa», sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas _kulta-Lennox_, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti suudella minua.»

Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä, tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave, onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.

Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»

»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä. Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin arkihuoneeseen.

»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään.

»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.

»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.

»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien hiljaisuutta.

»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset, välikköön.»

He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä. Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina, sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan, joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja jäljiteltävän.

Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli tietoinen.

»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä tanssija, että lankut alla katkeavat.»

Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen lävitseen, palavin silmin.

»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.

»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla, katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.