Part 12

Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi: »Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä, jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista, vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin, takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa, mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan, säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen. »En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen», huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun sanoa, Bell-neiti.»

»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että sinulla on nälkä.»

»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»

Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!

Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' — ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että tiedät sen.»

Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti arkihuoneeseen.

»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus. Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. _Minun_ neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»

»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen ympärille.

»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee. »Ja kaikki ovat niin iloissaan.»

»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»

»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se varmaan johtuu siitä, että te olette... Oh, aioin sanoa jotakin teistä, mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on! Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»

»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —» hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.

»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»

»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin — ennenkuin hiljan.»

»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille satua Walesin jättiläisistä?»

»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.

»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää, ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on. Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia. Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita. Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä, jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa: 'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan kuninkaallisia.»

»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»

»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»

»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.

»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»

»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen lähemmäksi itseään.

»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen, samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin. Minun haluttaisi ihan _hurjasti_ olla itsekin ylhäinen lady, se olisi niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on — se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden. Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»

»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.

»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady; Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas, tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi, taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän tietää kaiken.»

»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa, »sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä merimiehestä.»

»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.

»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»

»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä, ja minä — minä olen tuo suosittaja.»

»Sinäkö?»

»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan, että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa olettekin tullut tapaamaan minua!»

Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää palkkaa.»

»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti. »Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä, kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen, moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret, ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan maan.»

»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»

»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty. Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa. Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin onnellinen.»

Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä, sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein, »mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»

Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.

»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»

»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.

»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi puheilleni.»

Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.

»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»

Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu tanssi mukana.

XXI LUKU.

Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät. Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta. Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki, kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet mitään.

»Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas, yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»

Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen »Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.

Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus, juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.

Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.

Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.

Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle, ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.

»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»

»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen Charles?»

»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan jonkunverran punehtuessa.

»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä, teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa. Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»

»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.

»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein tuoksuvat köydeltä.»

»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja, joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»

»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi, nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»

»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan, kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»

»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut Amerikassa?»

»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan matosia Amerikassa.»

»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.

»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»

»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä — minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko minun — taputtaa sitä?»

»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.

»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.

»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka», ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja — isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»

Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!» sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»

»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole mitään pitkällistä.»

»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»

Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä. Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.

»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt, jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa. »Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»

»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»

»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»

Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.

»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»

»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat herättäneet.

»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan! Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»

»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen, ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen, kapteeni Charles.»

»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.

»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu antoi hänelle — antoi hänelle _painetista_. Siinä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»

»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän polvella istumisesta.»

Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.

»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa. »Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»

Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.

»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace -niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu, ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin, että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä; mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.

»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni. Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi, niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»

»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani, että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»

»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin kunniallisesti kasvatettu.»

»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»

»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän ei huoli minusta.»

»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan, jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois. Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa. Olisitte hurjan pahoillanne.»

»Olisinkohan?»

»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»