Part 8

»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä vuotta tavallistaan vanhemmalta.

»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla.

»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»

»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti.

»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista», sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani; minä olen aina niin komentavainen.»

»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti.

»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää», sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»

»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana, minkä hän lausui moniin päiviin.

Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.

»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen haudankaivajaksi.»

»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on puhunut?»

Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»

»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista.

»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä »Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»

Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka — hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet, mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin, kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on hyvä merkki hänen eilisillastaan.»

Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.

»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.

»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»

»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut häntä takaisin.

Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella, olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen, mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia. »Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan epäröivän.

»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.

Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo haltioittaa meitä kaikkia.

»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A. MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.

»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että hän oli jo aika pitkällä?»

»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel Dycen luona.

Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle siellä vallitsevaa asiaintilaa.

»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen, minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä, että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua. Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään sitä Lennox Dycelle.

Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän tälle ensimmäiseksi hansikkaan.

»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on parempi.»

»Sitä ei _uskoisi_!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on taas entisellään!»

Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt, katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen seinustat täynnään.

»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut. Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki tämä oli unta.»

»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel Dycen mielenlaadun.

»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta! Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät, ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!» Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään. Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen sairaudessa on tapahtunut käänne!»

»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut mieluisempi uutinen!»

»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?»

»Erinomaisesti», sanoi kirjuri.

»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.»

»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander.

»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa. Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai lukenut Dickensiä?» kysyi hän.

»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander, ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne eivät olleet pahoja.»

»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»

Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla, neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!

Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle, uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.

»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»

»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella, ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin makasi tyynyllä hänen vieressään.

»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»

XIV LUKU.

Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta, mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä, tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä. Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle, joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla; puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma oli suuri ja kaunis kuten ainakin.

»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta, joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen nenällään.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.

»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin portista.»

»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.

Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan, vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän tunnustuksen.

»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen kevytmieliseksi.»

»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan, kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime viikon.»

»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell, koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin, että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»

»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»

»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa: 'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»

»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän hänelle kuin minulle.»

»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.

»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman häntä.»

»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»

»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.

»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä, ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti, jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän, minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin olin saanut sen sanotuksi teille.»

»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»

Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän, »enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»

»Kenelle?» kysyi Bell-täti.

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. »Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi murheellisena.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

»Kasta, kasta kukkiasi, pitkävartisia, kaikki oomme neitoja ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. »Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. »Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä surkuteltavan arkipäiväistä —

»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! Oletko ihan, _ihan_ varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu — kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista punaa.»