Part 2

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin kourassaan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» voihki itkevä sisar.

III LUKU.

»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie, valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta. Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo ihastuttava Molyneux.»

Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia, Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.» S »Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa saisin hänet käsiini!»

Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili. Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten ammattitoveriensa joukossa.

»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»

Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia ahnain käsin.

»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta sellaista.»

»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista, mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon, jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»

»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä, sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän on vain amerikkalainen!»

Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi, ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.

»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen sinua.»

»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä kohtaamaa vastaanottoa.

»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä hyvä kuin rahaa taskussa.»

Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden. »Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä, YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»

»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?» sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu, kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä hänet selvästi silmäini edessä.»

»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.

»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»

»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki yhdysvaltain presidentiltä.

Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»

»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.

»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille kahvelia.

Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos —

Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle, kun saatte hänet käsiinne.»

»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää», sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja kosteana lumesta.»

»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»

»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu ollenkaan minun alaani.»

Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti, ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan, ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni. Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»

»Pöhköiksi», ehdotti Bell.

»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»

»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään, joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana Chicagossa.

»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka — vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa äiti.»

Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.

»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on 'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta, sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista, joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani, jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»

Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että köyhille kuten Ailie.

»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun, joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan, millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen ikään.»

»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi katsottava, ettei hän vain ole aasi.»

»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi, katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti Skotlannin viisaampana miehenä.

»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä — etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»

»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein, että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit, silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut sitä tarpeeksi pian.»

»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä, mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»

»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen veli!»

»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla, vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta, minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois. Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla ristiriidassa —»

»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman Williamista», sanoi Bell.

»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie; pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee, niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»

»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa», sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu — syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»

»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole», sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea opetus.'»

»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien kallisarvoisessa _Punchissa_. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin, ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä, töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen, olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja lapsettomat miehet tuntevat koiria.

»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta; mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»

»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina niin hienon ja siistin näköisiä.»

»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce. »Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden varalta.

»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»

»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.

»Kiltin!» huusi Ailie.

Kop-kop-kop-kop-kop-kop!

Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen, ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin. Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto, mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän asemastaan tai hienoudestaan.

»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.

»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä henkäyksellä.

»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä. »Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»

»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään pienen tytön.

IV LUKU.

Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen. Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta, kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen, leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty. Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten, antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.

Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa ilmaista olevansa lystituulella.

Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu, sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»

»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»

»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja ahmien pienokaista silmillään.

»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa, vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä, koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.

»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen päällysvaatteitaan.

»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»

»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.

»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta. Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt. Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan, ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät, Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla tuulella.

»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.

Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin puoleksi sisällä ovesta.

»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se — se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on! — ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin, ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi, miltä minusta itsestäni tuntui.»

Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»

»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni, mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh, kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»

»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma», sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.

»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän: 'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.' Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan, ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta, minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»

»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»

»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän alle saatuaan luun.

»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.

»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa, nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos on _hyvin_ myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen kapteeniin.'»

»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta. Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista, joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu! Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu kaiken ikänsä.