Part 13
Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»
»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä miestä itseeni takertumaan.»
»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi», sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»
»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.
»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»
Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun esittämä tapa oli kekseliäin.
XXII LUKU.
Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä, vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa, joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja odottamattomasta autuudesta.
»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni, millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»
Nuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa.
»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»
»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»
»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä. Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti, huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden pukunsa ompelijalta.
»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän, »vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi. Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»
»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä. Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill, että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku, jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei olisi kunniatonta sinua kohtaan.»
»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi Kate valittavasti.
Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.
»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään. Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa kirjeissä oli minun kirjoittamani.»
»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän etkä häiritse minua.»
»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle, että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät hänestä jonkunverran.»
»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen olisi nähnyt hänen silmiään.»
»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja, joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa. Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»
»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on taivaassa — suo anteeksi.»
»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle», sanoi Nuppu kovasti punastuen.
»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate.
»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein — niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta. Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»
»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate.
»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät, niin hän katsoo muurin yli.»
»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka olisi vain hämärä.»
Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän. »Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu. Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa — ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha — ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla, Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»
»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!»
»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?»
»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!»
»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi mennyt pois ja jättänyt kaikki.»
Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla, kunnes nukkui.
Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.
»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?» Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.
»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»
»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi, jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»
Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.
»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo, että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin kiinanpulveri.»
»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse lähettänyt sen minulle.»
»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»
Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle. Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan, astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä. Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi. Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän Kate sanoi?
»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta. »Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»
»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate», sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et voi viheltää sunnuntaina.»
»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin tarkka.»
»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja, ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea lintujen surma.»
»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate.
»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.
Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.
»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»
»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen.
»Ni-iin», sanoi Kate.
»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.»
»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate.
XXIII LUKU.
Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!
Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.
Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.
Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!
Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse, solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.
Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!
Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.
<tb>
Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa — ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin, maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä) ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh »tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja rahojeni kulutuksesta.
Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta — sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi, niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni miltei väristyksellä.
»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.
»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»
»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa. »Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina olemaan mitä täydellisin opettaja —»
»Kaikkien hyveiden esikuva.»
»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»
»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»
»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua, huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin pelkurimaiselta.»
»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»
Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti. »Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.
»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa, maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä, että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne liikkuisivat vilkkaammin.»
Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi näkemällä.
»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista. Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin luontehikkaita.»
»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut, että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»
»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti, joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»
»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»
»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.
»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua, koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin lähdin Edinburghista aamulla.»
»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti joukkoon.
»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen. Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta, kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti! se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään, ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa; toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen Englannin kuningattaren kanssa.»
»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi Amelia-neiti.
»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone, jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa, lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»
Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia, joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun, heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön erikoiseksi ratoksi.
»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku opettajattaren omaisuutta.
Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!
Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään. He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten ihmissilmälle valtamaantiellä.
»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä teidän puoleltanne.»
»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.
»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.
Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan. »Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja tuntematon hymyili.
»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa, että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä, kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu käytännöstä Berliinin rauhassa.»
Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan ohkainen, vallan pienoinen.»
»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»
»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.
»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»
»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille, eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.
»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»
»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.
»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi niin erilaisia kuin entiset.»