I.

Jos tahtoo ymmärtää teon, josta kaikki johtui, täytyy palata alkuun asti. Kunniallinen ihminen poikkeaa oikealta tieltä ainoastaan ratkaiseviksi katsomiensa syitten vuoksi, ja juuri tämä erottaa hänet ilmeisestä rikollisesta. Minun tulee mainita omat syyni, ei sen vuoksi, että tahtoisin niillä itseäni puolustaa, vaan siksi, että varmaan tottelisin niitä vieläkin, jos minua vaadittaisiin alkamaan jälleen alusta.

Elämääni vallitsee yksi ainoa tapaus.

Isäni François Pesnel, vuonna 1823 perustetun, Puyssä sijaitsevan pankin Pesnel & Kumpp:n omistaja, joutui vararikkoon vuonna 1881. Tuo on varsin pieni seikka maailmankaikkeuden kannalta, mutta se riittää määräämään ihmisen kohtalon.

Olin kolmentoista vuoden ikäinen. Ennen onnettomuutta olin onnellinen lapsi, joka piti rikkauttaan luonnollisena asiana, ja onnettomuuden tapahduttua opin tuntemaan köyhyyden, mikä ei merkitse mitään, ja tietämään, mitä on tahrattu maine, joka tekee kaiken rauhallisen elämän mahdottomaksi. Siitä hetkestä lähtien minua on vallinnut yksi ainoa ajatus: vääryyden korjaaminen.

Vääryyden — minä käytän tätä sanaa tieten taiten. Isäni näet ei ollut ainoastaan oppinut ja viehättävä mies, kaikkein älykkäin ja kunnollisin, mitä olen milloinkaan tuntenut: hän ei ollut koskaan tehnyt mitään varomatonta tekoa! On kirjoitettu, että suuri joukko vähävaraisia ihmisiä joutui hänen uhreikseen, mutta mitä muuta voinkaan sanoa hänestä kuin että hän itse on ollut ensimmäinen uhri heidän joukossaan? Hän joutui pankkien yleisliitossa sattuneen kriisin uhriksi, mikä antoi raharuhtinaille tilaisuuden panna kaikki putipuhtaaksi omaksi hyödykseen. Temppu on yksinkertainen ja varmasti tehoisa. Ihmisiä säikähdytetään, niin että he hyökkäävät pankkiluukuille; samalla lakkautetaan luotto, ja kilpailija sortuu. Kelpaa saada kilpailija pois tieltä, eikö niin, vaikka siinä joutuvat tuhon omiksi muutamat yksityishenkilöt ja vaikka viaton joutuu kuolemaan.

Sellainenkin seikka näet on asioitten alkuna, ja minun täytyy sitä lähemmin selittää. Lähtiessään Puystä isäni oli uhrannut kaikki, maat ja mannut, arvopaperit, vieläpä pöytähopeatkin. Kun saavuimme Parisiin, meillä oli tuskin niin paljon, että voimme maksaa ennakolta kuukauden vuokran asunnostamme Caulaincourt-kadun varrella. Ja koska oli vielä peittämättä suunnilleen 1,800,000 frangin vajaus, niin neljä vuotta tämän surkean poislähdön jälkeen isäni kuoli, sananmukaisesti onnettomuutensa surmaamana.

Hän kuoli suruun, se huomattakoon, ei häpeään! Ja vielä kuollessaan hän tahtoi korvata ja rakentaa jälleen, ja tämä hänen tahtonsa on siirtynyt minuun!...

Ne olivat hirmuisia hetkiä, joiden etäinen kaiku soi yhä sielussani. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän isäni kutsui minut luokseen, katseli minua pitkään, kuin ennakolta arvioiden kunnollisuuttani, jonka toivoi oman kuntonsa veroiseksi, ja sanoi sitten:

— En jätä sinulle muuta kuin pesäluettelon ja selonteon veloista. Lupaa pyhästi asettua paikalleni ja tehdä mitä on tarpeen velkojen maksamiseksi.

Minä lupasin.

Tiesinkö tuota valaa vannoessani luopuvani perheonnesta, omasta kodista, kaikesta, mikä vähänkin viittaa tunne-elämään? En. Sensijaan näin häikäisevän selvänä erään seikan, nimittäin sen, että nuoruuteni oli loppunut. Semmoinen järkytys terästää tahtoa; minun tahtoni ei ole siitä lähtien milloinkaan horjunut, olen tahtonut ehdottomasti korvata ja korjata.

Tähän minun tulee liittää murheellinen tunnustus. Olen tehnyt väsymättä työtä kaksikymmentä vuotta voimatta saavuttaa tarkoitustani. Olen epäonnistunut.

Mitäpä muistelisinkaan tuosta ajasta muuta kuin että se sai minut ottamaan vastaan avun, jota eräs toinen minulle tarjosi? Tuota ajatellessaan joutuu välttämättä uskomaan, että jokin salaperäinen tahto johtaa meitä vaivaisia olentoja. Kun äitini meni jälleen naimisiin ja kun veljeni André syntyi maailmaan, minä vuodatin raivon kyyneliä; kun sitten, kuoleman tehdessä yhä työtään, huomasin joutuneeni hoivaamaan kuusivuotiasta orpoa, niin tulin tuntemaan häviön ensimmäiset tuskat. Kuinka turhia ovatkaan kaikki inhimilliset otaksumat: tämä veli, tämä orpopoika toi pelastuksen tullessaan! Sivuutan lähemmittä kuvailuitta sen seikan, että olen tehnyt Andrésta tiedemiehen, että olen sivistänyt hänen sydäntään ja kamalan sodan aikana vapissut, kuin hän olisi ollut oma poikani. Mutta palattuaan tuosta kauheasta leikistä hän päätti ryhtyä puolestaan edistämään hyvitystä, joka oli vain hyvin etäisessä suhteessa häneen, ja puhdistamaan nimeä, joka ei ollut hänen oma nimensä. Tuntien syvää myötätuntoa onnettomuuttani kohtaan hän tarjosi minulle ensimmäiset ansiot, joita Amerikka saattoi hänelle suoda, ja se on ruhtinaallinen korvaus. Sen korvauksen minä olen saanut, ja senjälkeen ei ole muuta tehtävää kuin kumartaa ja olla vaiti.

Kahdenkymmenen vuoden työ on siis mennyt hukkaan, mutta lopultakin on lohdullista ajatella, että toinen, taitavampi ryhtyy suorittamaan tehtävää minun sijassani. Siinä asian ulkonainen puoli. Mitä sisäiseen elämääni tulee, en paljasta sitä nyt enempää kuin ennenkään. Päivä päivältä olen elänyt yhä uudestaan viimeiset isäni kanssa viettämäni hetket. Kykenemättä jättämään sikseen draamaa, johon kunniamme oli hukkunut, ja tietämättä mitään parempaa askartelua olen koettanut saada selkoa sen perimmäisistä syistä. Olen saanut vielä maistaa maanpaon katkeruutta, sillä päätettyäni olla palaamatta kotiseudulle, jollen voisi palata sinne pää pystyssä, kotiseutuni pysyi kiellettynä maana. Siinä kaikki, älköön siihen mitään lisättäkö.

Niistä yksityisseikoista, joita olen saanut selville näitä asioita tutkiessani, mainitsen sentään kaksi, jotka ovat arvoltaan hyvin erilaisia, ja teen sen siksi, että ne kuuluvat siihen, mikä seuraa.

Ensimmäinen seikka valaisee omituisella tavalla sitä, mitä yleensä nimitetään sukulaissuhteeksi.

Isälläni oli sisar, rouva de Castérac, joka asui siinä paikassa, missä tätä nyt kirjoitan, Cambaleyres'issa, Puyn lähellä. Mieleeni on jäänyt vain pienen, laihan, mustapukuisen naisen kuva. Se on lapsuuden muisto, sillä meidän Parisissa ollessamme rouva de Castérac ei antanut itsestään enää mitään elonmerkkiä. Aluksi minä kyselin hänestä, mutta isäni oli vaiti ja äiti näytti vihaiselta. Minä väsyin yrityksiin! ja unohdinkin hänet kokonaan, kunnes sattumalta sain tietää, miksi vanhempani olivat niin salaperäisiä. Syy oli seuraava.

Rouva de Castérac oli tyytymätön veljensä avioliittoon ja oli katkaissut kaikki suhteensa häneen, puhtaita liikesuhteita lukuunottamatta. Vähän ennen vararikkoa, kun isäni luuli vielä pelastuvansa ja varmaan olisi voinut pelastua, eräs henkilö vaati hänen pankistaan heti paikalla 200,000 frangia. Täytyi tyhjentää kassa ja antautua tuhon omaksi. Isäni osoitti ihailtavaa häveliäisyyttä jättämällä mainitsematta, että henkilö, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, oli hänen oma sisarensa, rouva de Castérac.

Toinen seikka koskee välittömästi tunne-elämää ja on sanomattomasti mieltäni haavoittanut.

Puyssä sijaitseva talomme, jossa isovanhempani ovat kuolleet ja jossa minä olen viettänyt viimeiset onnelliset päiväni, oli saanut uuden nimen, sitä sanottiin Vararikkoisten taloksi.

»Mitä?» voidaan tuohon sanoa. »Eikö siis Puyssä ole sittemmin sattunut muuta vararikkoa?»

Niin on laita. Ihmiset tuskin ihmettelevät, jos varas riistää heidät putipuhtaiksi, mutta harvoin me annamme anteeksi taitamattomalle, joka epähuomiossa tyrkkää meitä niin, että kukkaromme putoaa veteen. Ellei isäni olisi ollut kunnon mies, olisi häneen kohdistuva katkeruus varmaan ollut ohimenevämpää.

Voiko muuten kuvitellakaan maailmassa olevan mitään paikkaa, missä asiain jälkimainingit voisivat tuntua niin kauan kuin juuri Puyssä? Sulkiessani silmäni näen sen punaiset katot, jotka ovat kuin laavavirta jostakin kuolleitten tulivuorien keskellä sijaitsevasta yksinäisestä toimivasta tulivuoresta, näen sen jyrkät vuoririnteet, jotka eristävät sen muusta maailmasta, ja ajattelen: »Missä piirissä voisivatkaan kaikua paremmin pienimmätkin äänet? Mitä voisikaan noissa asunnoissa olla muuta kuin väkivaltaisia sieluja, jotka eivät voi unohtaa?»

Enkö kuulu itsekin syntymästäni tuohon maanpaikkaan, missä kaikki on pelkkää vastavaikutusta, musta maankamara ja etelän kirkas taivas, vehmaat ylängöt ja kivinen nummi, heleät kirsikkapuut ja kitukasvuiset männyt?... Mitä ihmettä, minähän yritin vastikään pitkillä puheilla selittää menneisyyttä, joka oli ennen varsinaista tapahtumaa! Mutta senhän voi selittää kahdella sanalla. Samoinkuin kaikki rotuni ihmiset olen minäkin elänyt intohimosta ja kärsimyksestä. Sieluni ei ole muualle siirrettynäkään voinut muuksi muuttua: se on säilynyt väkivaltaisena eikä kykene vieläkään unohtamaan. Kun tämän tietää, niin muu johtuu itsestään, ja tarjoutuvaan kohtaloon voi olla yksi ainoa ratkaisu. Käykäämme siis asiaan kiertelemättä, katsokaamme kohtaloa suoraan kasvoihin sellaisena kuin se ilmaantui näkyviini ja sellaisena, miksi sen sitten muovasin. Tosiasioita ennen kaikkea! Ja sitten... Sitten tuomittakoon minut miten hyväksi nähdään! Tuomio ei koske seurauksia: se, mikä on auttamatonta, kulkee kulkuaan.

Toukokuun 20 p:nä 192... sain seuraavan kirjeen:

Bourdoin, Puyn notaari.

Hyvä herra,

Teitä pyydetään hartaasti saapumaan viipymättä toimistooni keskustelemaan asiasta, joka koskee Teitä.

Kunnioittaen...

Kolme päivää aikaisemmin olin saatellut rautatieasemalle Andrén, joka lähti Amerikkaan. Vaikka ero tuntui meistä katkeralta, liittyi siihen kumminkin niin paljon toivorikkaita suunnitelmia, että surumme siitä lieventyi.

Luettuani tuon kirjeen, ensimmäisen, jonka olin saanut Puystä moneen vuoteen, aavistin uuden myrskyn uhkaavan suunnitelmiani. Minä vapisin ja menetellen niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee olevansa aseeton tai liian heikko, päätin olla siitä välittämättä, toisin sanoen jättää sen vastaamatta.

Kului viikko. Sitten saapui uusi kirje, jonka myös tähän jäljennän:

Bourdoin, Puyn notaari.

Hyvä herra,

Saatuani tehtäväkseni ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, joissa Teidän läsnäolonne on välttämätön, olisin Teille erittäin kiitollinen, jos kauemmin viivyttelemättä saapuisitte heti toimistooni.

Kunnioittaen...

Nuo sanat »oikeudellisiin toimenpiteisiin» näyttivät leimuavan kuin soihtu keskellä väritöntä proosaa. Minä tietysti tunsin asioiden vanhentumista koskevat säännökset ja tiesin siis, ettei mikään menneisyyteen kohdistuva vaatimus voinut johtaa laillisiin seurauksiin. Mutta kuka voi minulle vakuuttaa, ettei joku paremman puutteessa yrittäisi jälleen nostaa häpeänhälinää katsoen asian joutuneen liiaksi unohduksiin? Eihän siihen kuluisi muuta kuin asianajajalle suoritettava maksu, aivan mitätön seikka, sillä onhan kosto kultaa kalliimpi. Minä aioin nyt vastata kirjeeseen ilmoittaen, etten aikonut lähteä matkaan ja pyytäen selitystä, mutta samassa minut siitä pidätti ajatus, että isäni nimi saattoi laiminlyöntini vuoksi jo olla häpäistävänä jossakin oikeussalissa.

Lähtisinkö siis? Olin kuvitellut monenlaisia palaamismahdollisuuksia, mutta tämä oli varmaan kaikkein katkerin.

Sivuutan tässä sisäisen taistelun, joka nyt seurasi. Tärkeä on ainoastaan sen päätös. Minä astuin junaan samana iltana ilmoittamatta notaarille tulostani ja ottaen mukaani vararikkoa koskevat asiakirjat. Eräs elämäni vaihe oli päättynyt, mutta sittenkin uskoin varmaan, etten tulisi viettämään yötä Puyssä, vaan että palaisin sieltä kohta takaisin kaksi vuorokautta matkustettuani. Sellaisia ennakkolaskelmia järki tekee. Logiikka on varman erehtymisen taito.

Aamulla saavuin perille, sydän kipeänä ja muisti täynnä kuvia menneiltä päiviltä. Muistin yhteen kasautuneitten talojen rykelmän, muistin pienet kadut, jotka kiersivät kuin linnoituksen vallihaudat, muistin portaat ja muistin keskellä katua olevat viemäriojat. Aluksi en nähnyt muuta kuin uuden kaupungin, missä oli rumia rakennuksia toinen toisensa vieressä, loivassa kaaressa kulkevan puistokadun varrella.

Edessäni oli kuva ajan työstä. Neljäkymmentä kulunutta vuotta oli siis muovannut muistojeni kaupungin aivan toisenlaiseksi? Epäilemättä oli samoin ihmismielten laita. Mitä jälkeä täällä olikaan draamasta, joka nyt varmaan askarrutti yksin minua? En tiedä, kumpi oli ensi hetkenä voimakkaampi, ikävyyskö, jonka sai aikaan näky ilmetessään aivan toisenlaisena kuin odotukseni, vai huojennus, jota tunsin ajatellessani semmoisen unohtamisen mahdolliseksi. Valitettavasti tulin kohta huomaamaan, että tuo oli vain hetken leikkiä. Rautatieasemalta lähdettyäni jouduin heti tiedustelemaan eräältä ohikulkijalta notaarin osoitetta.

— Bourdoinin toimisto? Se on kaupungissa, Virastotorin varrella, aivan vastapäätä suurta autiota taloa, jota sanotaan Vararikkoisten taloksi... Sen näyttää teille kuka tahansa...

Henkilö, jolta olin tiedustellut, antoi minulle vielä neuvoja, miten parhaiten kaupunkiin pääsisin, mutta minä en niitä enää kuunnellut. Mies, joka oli minua siten neuvonut, oli aivan nuori, hän kuului sukupolveen, jolla ei ollut tietoakaan minun ikäisteni asioista. Huomasiko hän, kuinka vapisin häntä kuunnellessani?

Olin siis luullut Puyn muuttuneen, mutta huomasinkin ensimmäisestä sanasta, että se oli yhtä tuima kuin ennen. Olipa vielä odottamattoman hieno seikka, että lakiasiaintoimisto, johon minut oli kutsuttu, sijaitsi vastapäätä taloa, jota en olisi halunnut ollenkaan enää nähdä. Kerran alettuaan kohtalo syytää täysin käsin yltäkylläisyyttään.

Minä lähdin nousemaan kaupunkiin.

Siellä ei ole yhtään rakennusta, ei yhtään valtaväylää, joka voisi rikkoa sen entistä muotoa. Kuinka hyvin tunsinkaan jälleen kaikki, matalat portit, jotka paksuun seinämuuriin avautuen suojaavat ulkopihoja, missä kukaan ei näytä milloinkaan liikkuvan kuinka hyvin tunsinkaan nuo korkeat rakennukset, jotka kaikki pyrkivät kohoamaan niin ylös, että saisivat näkyviinsä kappaleen lakeutta! Nimiä sukelsi muistiini, minä tunsin jälleen nekin, se ja se asui varmaan tuolla, eräs toinen vielä kauempana... Minä yksin saavuin, mahdottomana tuntea, aivan entiselläni.

Mitäpä siis voi tehdä muuta kuin jännittää tahtoaan ja pitää kasvoillaan liikkumatonta naamaria? Mieleni saattoi kapinoida miten ikinä halusi, kun vain pääni oli pystyssä! Virastotorilla uskalsin kulkea vallikäytävän yli kääntämättä katsetta kohti taloa, jonka tiesin siinä olevan, ja kun kirjuri, joka luuli minua satunnaiseksi asiakkaaksi, tiedusteli nimeäni, lausuin aivan tyynesti:

— Pesnel Parisista.

Mutta millaisen katseen mies loikaan minuun! Vaikka hän hillitsi itseään viran puolesta, näytti hänen ilmeensä kuitenkin osoittavan, että minun kerallani oli Bourdoinin toimistoon astunut Pesnelin vararikko, joka vihdoin oli muuttunut havaittavaksi asiaksi, eläväksi niinkuin menneisyys, joka nyt nousi lakkaamatta eteeni.

Olin tuskin ehtinyt lausua vastaukseni, kun minua pyydettiin astumaan huoneeseen, missä odottamaton sinuttelu minua säpsähdytti.

— Vihdoinkin!... Olen odottanut sinua joka päivä ja aloin jo pelätä, ettet uskaltaisi tulla.

Etten uskaltaisi! Bourdoin lausui tuon ensi sanoikseen. En muuten tietänyt, kuka tämä Bourdoin oikeastaan oli. Parisissa hänen nimensä ei ollut tuonut mieleeni mitään. Täällä sitävastoin, vaikka miehestä oli tullut isovatsainen ja liukasteleva asianajaja, minä auttamattomasti tunsin hänet siksi heiveröiseksi ja nokkelaksi pojaksi, jonka kanssa olin leikkinyt palatessani lukiosta kotiin.

Oli muuten aivan turhaa kehoittaa minua olemaan pelkäämättä, sillä eräs nimi sai minut äkkiä säpsähtämään.

— Castérac'in asiakirjat, tuokaa ne heti...

— Kyllä, herra, minä tuon.

— Mitä? virkkoi Bourdoin. — Etkö tietänyt, että rouva de Castérac on kuollut? Minua jo ihmetytti, ettet ole surupuvussa.

Minä vastasin:

— Niin, minulle ei ollut asiasta ilmoitettu... Oletko vaatinut minua lähtemään tälle matkalle, jolle minun ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä, vain ilmoittaaksesi minulle tuon seikan?

Bourdoin kohautti olkapäitään:

— Miksipä en?

Minä jatkoin:

— Mitä tätiini tulee, on minusta jokseenkin yhdentekevää, elääkö hän vai onko kuollut. Joutuessaan aikoinaan valitsemaan sukunsa kunnian ja vahingonvaaran välillä hän valitsi niinkuin valitsi; Jumala ehkä antaa hänelle anteeksi... Minä en.

— Joutavia! lausui jälleen Bourdoin. — Maailma on mennyt eteenpäin! Miksi muistelet juttuja, jotka ovat niin vanhoja, etteivät enää mitään merkitse?

Vastaanko tuohon? Se on turhaa, sillä kirjuri laskee tuomansa paperikäärön pöydälle, ja yht'äkkiä se, mikä on ollut pelkkää vihjailua, aavistelua ja pilkahtelua, muuttuu todellisuudeksi, sanoiksi ja selvyydeksi. Nimi Castérac, joka on siihen piirretty leveällä pyörökirjoituksella, tulee väliimme! kolmanneksi, se on ainoa tärkeä: Bourdoin ja minä näytämme nyt vain sivuhenkilöiltä.

Minä näen, kuinka Bourdoin tarttuu ahnaasti paperikääröön, avaa sen nauhat ja alkaa heti etsiä jotakin asiakirjaa. Hän oli tosiaankin nykyaikainen notaari, hän välitti tunteista niin vähän kuin suinkin mahdollista ja syventyi kulloiseenkin tehtäväänsä niin innokkaasti kuin muurahainen löytäessään hyvän saaliin.

Minä puolestani olin äkillisen mielijohteen ajelemana ja — miksi en sitä tunnustaisi? — epämääräisen pelon vallassa. Olin varmaan kuin kaksintaistelussa oleva henkilö, joka odottaa vastustajansa pistolin laukeamista, ennenkuin ampuu itse.

Löydettyään vihdoin, mitä etsi, Bourdoin kohotti päätään:

— Ennen kaikkea pyydän sinua korjaamaan, jos saamissani tiedoissa on jotakin korjattavaa. Isäsi François Pesnel on kuollut Parisissa maaliskuun 21 p. 182... Onko oikein? No niin... Äitisi taas on kuollut vuonna 189—... en ole voinut saada täsmällisempää tietoa ajasta, eikä se muuten ole tärkeätäkään. Hän oli toisissa naimisissa, eikö totta?... Hänen toinen miehensä, Hippolyte Cabriès...

— On hänkin kuollut, lisäsin minä. — Menneisyyteni on kuin hautausmaa.

Bourdoin teki välinpitämättömän eleen. Semmoiset sanat semmoisessa asiassa tuntuivat hänestä varmaan pikemmin naurettavilta kuin asiaankuulumattomilta. Hän jatkoi:

— Näistä seikoista käy ilmi, että olet asiakkaani rouva de Castérac'in veljen François Pesnelin ainoa jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ja koska rouva de Castérac ei ole milloinkaan tehnyt laillista testamenttia eikä ilmaissut haluavansa sitä tehdä, on sinua nyt pidettävä todennäköisenä perijänä. Minä sanon todennäköisenä... toisti hän korostaen... Mutta otaksun, että aivan kohta — kunhan poistetaan sinetit, joita on käskystäni asetettu aivan umpimähkään — tämä todennäköisyys, tai, jos niin tahdot, tämä väliaikaisuus muuttuu lopulliseksi varmuudeksi. Ymmärrätkö nyt, että sinun kannatti astua junaan?

Nojaten taaksepäin tuolissaan hän odotti vastaustani. Jos hän väijyi jonkinlaista heijastusta mielenliikutuksesta, jota otaksui saaneensa aikaan, niin hän varmaan pettyi. Minua askarrutti tällä hetkellä yksi ainoa seikka. Uhraamatta etäisintäkään ajatusta tuolle perinnölle, josta hän näytti kovin ylpeilevän, minä mietin: »Jumalan kiitos! Tällä kertaa ei ole kysymys isäni nimestä, ja minä olen suotta säikähtänyt.»

— Mitä arvelet? virkkoi Bourdoin. — Sinä et sano mitään. Eikö sinulla ole mitään kysyttävää?

Minä vastasin aivan vilpittömästi:

— Ei mitään.

— Eikö edes mitä tulee perinnön suuruuteen?

— Ei edes siihenkään nähden, sillä katsoen seikkoihin, joihin äsken viittasin ja joiden merkitystä minä yksin kykenen arvostelemaan...

— Ennenkuin niistä puhut, keskeytti taas Bourdoin, — salli minun lausua vielä yksi sana. Tätisi, kuten sanoin, oli asiakkaitani. Minä toivon, että sinäkin myöhemmin... Huomaa muuten, että antaessani sinetöidä olen jo toiminut sinun eduksesi.

Minä katselin häntä ivallisesti, tahtomattani. Tuommoinen asiakkaitten himoitseminen ei tosin minua kovin ihmetyttänyt, mutta siitä puuttui sentään tavanomaisia valmisteluja. Hän ymmärsi ja puri huultaan:

— Minä keskeytin sinut, suo anteeksi... Mutta syistä, jotka tunnet...

Minä jatkoin:

—... Minusta näyttää varmalta, että rouva de Castérac, joka tiesi minun voivan tulla kysymykseen perijänä, olisi mieluummin hävittänyt omaisuutensa kuin suostunut jättämään sitä minulle. Haluaisin vain tietää, mihin jokeen hän on upottanut säästönsä jotka olivat hänelle varmaan sitä arvokkaammat, kun niitä ei suinkaan ollut paljon. En kumminkaan ole kovin utelias tuota tietämään. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei asia minua koske.

Bourdoin hymyili kaksimielisesti.

— Älä solvaa tätiäsi. Hän ei pitänyt huolta sukulaisuussuhteista, hän ehkä laiminlöi niitä hiukan, mutta omaisuuttaan hän hoiti aivan moitteettomasti.

Samassa hän tarttui puhelimen kuulotorveen:

— Halloo... Halloo... 382, neiti... Onko herra tuomari itse puhelimessa?... Niin, se Castérac'in juttu... Minä tulen autolla teitä hakemaan... Käymme siellä edestakaisin, eihän siihen kulu kuin enintään tunti... Siis nyt heti, hyvä.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Koska tätisi on asunut aina vain Cambaleyres'issa, en ole katsonut tarpeelliseksi sinetöidä muualla.

— Muualla? Oliko hänellä siis omaisuutta muuallakin?

Nyt Bourdoin joutui ensimmäisen kerran hämilleen.

— Mitä, etkö sitäkään tiedä? Etkö ole sitä kuullut? Tuo talo... tuossa vastapäätä...

Minä nousin seisomaan:

— Ethän tarkoita?...

Hän nyökkäsi.

— Kyllä... niin on laita... Mutta älä huoli pelätä, hän osti sen kaikessa hiljaisuudessa... toimistoni suoritti oston herättämättä mitään joutavaa huomiota... Sitäpaitsi...

Hänen äänensävynsä muuttui, hän puhui jälleen hilpeästi:

—... Sitäpaitsi, hyvä veli, sinä et toivottavasti tee tunneasiaksi semmoista, missä tunteet eivät ollenkaan tule kysymykseen. Se, mikä on tehty, on tehty. Pidetään nyt huolta vain nykyisestä: enemmän kuin miljoonan arvosta hyviä tiluksia, hitto vieköön, maksaahan se vaivan.

Tuo määrä kaikui kuin torventoitotus.

— Enemmän kuin miljoona! toistin minä tuntematta mitään mielenliikutusta. Olihan siinä, se täytyi tunnustaa, millä kelpasi ostaa takaisin Vararikkoisten talo. Vahinko vain, ettei ostaja ollut tullut sitä ristineeksi uudestaan.

Bourdoin virkkoi:

— On mahdollista, että rouva de Castérac tahtoi jättää sen huvin sinulle.

— Minä epäilen hänen tunnonvaivojaan vielä enemmän kuin hänen perintöään.

— Minä puolestani uskon, että hän on antanut asioiden mennä menojaan, kuten ihmiset ainakin eläessään. Joka tapauksessa on varminta lähteä katsomaan. Eikö lähdetä?

Hän oli noussut seisomaan. Minä mutisin:

— Totta puhuen olisin jättänyt niin ikävän tehtävän sikseen. Se on hyödytöntä ja mieletöntä.

Mutta hän ei enää kuunnellut, vaan vei minut mukanaan.

Toimiston läpi kulkiessani huomasin kirjurin katseen. Äskeinen mielenkiinto oli väistynyt selvän matelevaisuuden tieltä. Ehkä hän ajatteli samoinkuin Bourdoin, että menneisyys on ollut ja mennyt, ja halusi hänkin tarjoutua minua palvelemaan?