III.

Tapahtumat vaativat meitä aina niihin sopeutumaan, olkoot ne sitten onnellisia tai onnettomia. Äkillinen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen oli hetkeksi järkyttänyt tasapainoani. Vasta seuraavina päivinä aloin jälleen selvästi tajuta todellisuutta.

Olin päättänyt jäädä Cambaleyres'iin yöksi, en niinkään niiden muodollisuuksien vuoksi, jotka edellyttivät läsnäoloani, kuin totellen jotakin epämääräistä halua, joka yllytti minua uhmaamaan paikan vihamielisyyttä. Kun palasin illalla, saateltuani Bourdoinin kaupunkiin, odotti Rosa minua, ei enää niin virallisena kuin aamulla, vaan jo tutunomaisena.

— Minä olen pannut kuntoon neidin huoneen. Olen sytyttänyt lieteen herraa varten hyvän tulen, joka ei olekaan täällä liikaa.

Kiitostani odottamatta hän sitten lisäsi:

— Sitähän minä jo ajattelinkin, että herra tänne tulisi rouvan sijaan! Minä en ole herraa tuntenut, mutta hänen isänsä oli niin hyvä mies! Minä olen aina ajatellut, että rouva teki väärin, kun ei ollenkaan veljestään välittänyt, mutta eihän rouvaa sopinut vastustella... Ja hyvin kumminkin kävi.

Ystävällistä jaarittelua, joka tuntuu tavallaan pyytävän anteeksi, että talo ottaa minut niin jurosti vastaan. Minä suostuin kehoitukseen ja lähdin heti katsomaan huonettani. Sinne johtivat keskimmäisessä tornissa sijaitsevat vanhat kiertoportaat. Ensimmäisessä kerroksessa on tasanne, josta lähtee kummallekin puolelle rappeutunut ja polveileva käytävä. Neidin huone oli kauempana lännen puolella. Sinne mentäessä Rosa perehdytti minua paikkoihin.

— Tässä huoneessa asui herra kreivi eläessään. Rouva nukkui sen jälkeen mieluummin alakerrassa, entisessä salissa... siinä, missä olitte tänä aamuna. Tässä on vielä asumaton huone... työhuone...

Unohtaen, ettei illalla ja ikkunaluukkujen ollessa kiinni voinut mitään nähdä, hän avasi jokaisen mainitsemansa huoneen oven, heilutti sitten kädessään pitelemäänsä lamppua, siunasi pimeitä suojia pirskottamalla niihin hiukan valoa ja lähti taas eteenpäin.

Vihdoin saavuimme pyöreään huoneeseen, jota valaisi liedessä räiskyvä risuvalkea.

— Totisesti, huudahdin minä, — neiti ei ollut valinnut huonosti.

— Ei se ollut hän, sanoi Rosa, — vaan rouva, koska näet tämä on pieni ja helppo lämmittää. Rouva nähkääs oli tarkka.

Hän olisi voinut puhua enemmänkin, mutta minä en häntä kuunnellut, sillä katseeni kiintyi äkkiä ikkunan edessä olevaan pöytään.

— Ah, tunteeko herra sen?... Se on huutokaupasta... entisiltä ajoilta...

Minun lapsuuteni pöytä! Toisissa olosuhteissa olisin voinut joutua epätoivoon löytäessäni sen Cambaleyres'ista, mutta tänä iltana tuo hylkyesine tuntui minusta anteeksipyynnöltä, jolla talo koki palauttaa kunniaani. Minä koettelin vanhaa huonekalua kädelläni, kuin olisin hyväillyt jotakin kallisarvoista esinettä.

Rosa vaani pienimpiäkin liikkeitäni ja jatkoi:

— Rouva oli ostanut vielä joukon vanhoja kirjoja. Ne on pantu tuonne alas, siihen huoneeseen, joka oli ennen herra kreivin konttorihuone. Jos herra haluaa niitä nähdä...

— Kiitos, toiste.

Minusta tuntui epämieluiselta ajatella palaamista tuohon alakerran huoneeseen. Olisi ollut kiusallista nähdä Rosan mainitsemia pyhiä jäännöksiä niiden nykyisessä paikassa.

— Ne tietenkin myytiin aivan pilkkahintaan, ja rouva oli ajatellut...

— Hyvä on, Rosa, lähdetään tästä aterialle.

Hän ei vaatinut enempää ja antoi minun järjestää mielin määrin asemalta tuodut matkatavarani.

Tuli ilta, ja minut valtasi, en tiedä miksi, samanlainen tukala tunne kuin alussa. Ne toisiaan seuranneet mielenliikutukset, joiden vallassa olin ollut, olivat minua varmaan uuvuttaneet, ja mahdollista myös, että Rosan itsepintainen halu puhua rouvasta oli siihen vaikuttamassa.

Tuntui siltä, kuin palvelijattaren jaaritellessa hänen emäntänsä olisi palannut jotenkin takaisin kotiin. Hän oli siinä ja kysyi minulta, mitä minä tein talossa, jonka ei olisi pitänyt milloinkaan tulla omakseni. Ei paljoa puuttunut, ettei hän minua kerrassaan ajanut pois. Samalla minä ajattelin häntä. Millainen hän oikeastaan oli, vain ikävä, vaiko suuripiirteinen? Kasvaessaan määrättyyn mittaan intohimo muuttuu kauniiksi. Rouva de Castérac'in itaruus näytti uhmanneen vahingonvaaraa, se oli toisin sanoen kyennyt voittamaan itsensä, vieläpä siinä määrin, että se näytti kauniilta: siinä oli saituutta ja uskallusta, kolikon säästämisestä koituvaa hekumaa ja riemua siitä, että saa nelinkertaisena takaisin kultarahan, jonka kohtalosta on ollut levoton, siinä oli Harpagon, joka jättää rahalaatikkonsa vaaraan pelipöydän ääressä.

Vihdoin nousin, tuon näyn karkoittamana. Rosa keskeytti ateriointinsa.

— Minä toivon, ettei herra voi huonosti?

Minä tein kieltävän eleen.

— Eihän siinä, päätti hän, — ollut muuta kuin hyvää, sillä herranhan hyödyksi se kaikki tulee.

Niihin sanoihin tämän illan seurustelu päättyi. Minut valtasi sellainen uupumus, että todellisuus tuntui jälleen väistyvän pois. Täysi tietoisuus palasikin seuraavana aikana vain vähitellen, tajunnan huomaamatta siirtyessä vaiheesta toiseen. Silloin kokemani tunteitten kehitys oli loogillista, mutta se näytti minusta niin hämmästyttävältä, että pidin sitä useasti pelkästä sattumasta johtuvana!

Minä näen esimerkiksi nyt jälleen ensimmäisen heräämiseni neidin huoneessa. Olin nukkunut sikeästi, kertaakaan heräämättä. Yht'äkkiä avaan silmäni. Ikkunaruuduista en näe harmaata julkisivua, jonka olin aina tottunut näkemään, vaan puun, joka ojentaa minua kohti oksiensa komeata varjostinta. Yksivärisen seinäpinnan sijaan on tullut vanha kukkainen seinäpaperi, johon repeytymät luovat juoviaan. Ympärilläni on pelkkiä vieraita huonekaluja, mutta ikkunan edessä on pöytä, jonka olin nähnyt viimeksi ollessani kolmentoista vuoden ikäinen... Epäröiden kuuntelen hiljaisuutta. Missä olenkaan? Pitkä epäröinti... sitten ihmettelen, havaitessani mieleni keveäksi... Vihdoin herään lopullisesti: tänään Puyssä varmaan liikkuu uutinen, että Pesnelin poika korvaa isänsä aikaansaaman vahingon! Mielessä ilo, joka on melkein kuin kuumetta, minä pukeudun. Ajattelen yhtä ainoata asiaa: tahdon jouduttaa sitä jumalaista hetkeä, jolloin kaikki on tehty, ja lähteä senvuoksi tapaamaan Bourdoinia. Ajattelinko olevani _kotona_ täällä? En hetkeäkään. Sen muistan jo siitä, että lähtiessäni, kun olin ilmoittanut, etten aikonut palata aamiaiselle, Rosa kysyi:

— Eikö herra ehkä halua avaimia?

— Mitä avaimia?

— Käydäkseen talossa siellä kaupungissa.

— Minä olin tosiaan unohtanut, että _oma talonikin_ kuului minulle.

— Mielelläni, antakaa ne tänne.

Niin minä lähdin menemään kuunnellen huvikseni kädessäni olevien avainten helinää, lähdin niinkuin matkustaja hotellista, aikoen palata vasta yöksi tilapäiseen majapaikkaani.

Tuntia myöhemmin saavuin Virastotorille, astelin kohti lakiasiaintoimistoa ja olin aikeissa mennä sinne, kun jokin sisäinen varoitus minut samassa pysähdytti. Mitä, enkö koettaisi käyttää saamiani avaimia? Kääntäisinkö nyt samoinkuin eilen pääni toisaalle ja kulkisin ohi?

Minä käännyin takaisin. Se oli juhlallinen hetki: en ollut enää yksin, isäni käveli vieressäni; kattojen tuolta puolen, Adhémar-kadun takaa, hymyilivät meille sinertävät kukkulat. Minä astuin kerrallaan portaitten kolme askelmaa ja otaksuin, että loistava hyvityksen hetki oli nyt tullut.

Mutta mitä kertoisinkaan siitä, mitä sitten seurasi? Kaikkialla vain tyhjiä huoneita ja rumia paljaita seiniä. Permantoa peitti niin paksu tomukerros, että tuntui, kuin olisi astellut tuhkassa. Ikkunankaihdinten raoista, joihin hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan, virtasi sisään kelmeätä valoa. Minä tahdoin nähdä jälleen oman huoneeni. Selittäköön asian ken osaa, mutta kuolema, joka oli muuttanut esineet niin toisenlaisiksi, oli vahingoittanut muistianikin, niin että epäröin tietämättä, kumpi kahdesta huoneesta oli ollut aikoinaan minun huoneeni.

Olin siis luullut eläväni vain muistoja varten, mutta nämä muistot, jotka olivat jo aikoja sitten rauenneet olemattomiin, eivät nekään olleet enää muuta kuin harhakuvitelmaa! Vedin masentuneena oven jäljessäni kiinni ja kiiruhdin Bourdoinin luo.

Millaisin omituisin sanoin minua siellä tervehdittiinkään! Hän oli nähnyt minun tulevan kotoa:

— Miten on laita? kysyi hän. — Huomasitko nyt, että olisi ollut joutavaa lakan tuhlausta, jos olisin sinetöinyt tuolla vastapäätä?

— Unohdus oli tosiaan sinetöinyt ne paikat paremmin.

— Unohdus! Sinähän saat minut ihan nauramaan... Kukapa ei unohtaisi? Sinä itse ensimmäisenä. Voisitko enää tänään ajatella samalla tavalla kuin eilen? Ei ehdi kulua viikkoakaan, kun huomaat, että sukulaisissasi oli hyviäkin puolia, ja puhut sievästi tädistäsi. Ja sitten ei muuta kuin käydään työhön.

Hän sanoi: »Sinä puhut sievästi tädistäsi.» Täytyykö siis täälläkin kohdata tuo vainaja? Aluksi minä kuuntelen vain puolella korvalla, iloni on tärvelty. Sitten kuulemani uutiset vähitellen häivyttävät pois tukalan tunteen...

Aamusta alkaen oli toimistossa käynyt väkeä saamassa tietoja. Ei ollut kulunut kahtatoista tuntia asian ilmoittamisesta, kun huhu kierteli kaikkialla Puyssä saaden ihmiset kuumeeseen. Bourdoin ehdotti minulle, että järjestettäisiin asia lyhyintä tietä ilmoittamalla sanomalehdissä saamamiehille. Kuinka ihanaa olikaan julistaa suunniteltua hyvitystä kaikkiin neljään ilmansuuntaan, ja millaisessa ilon hurmiossa olinkaan toimistosta lähtiessäni ja astellessani jälleen katuja, joita voin nimittää omikseni! Nyt ei tarvinnut enää arasti silmäillä rakennusten julkisivuja. Kohdatessani ohikulkijan kohotin päätäni, ja minun teki mieli huutaa: »Minä olen palannut, ettekö tunne minua?» Olin kerrassaan unohtanut, että minua odotettiin Cambaleyres'iin illalla, ja tiesin vain varmaan, että jokin outo onnellinen sallimus, jonka alkuperästä muuten en paljoa välittänyt, oli suonut minun elää hetkiä, jollaisia en ollut koskaan ennen kokenut ja jotka eivät varmaan enää milloinkaan palaisi!

Mielessäni vaihteli, kuten huomaamme, lakkaamatta kiusallinen hämminki ja lapsellinen ilo. Mutta eikö heiluri, joka tyrkätään äkkiä liikkeelle levostaan, heilu oikeaan ja vasempaan kuin hurjistunut peto? Vähitellen sen heilunta kumminkin hiljenee, ja vihdoin se jälleen jää tasapainoon. Samoin oli minun laitani: minäkin olisin varmaan päässyt tasapainoon, jollei olisi sattunut tuota seikkaa...

Kului yksitoista päivää, jotka olivat kaikki tämän päivän kaltaisia, täynnä samanlaista häilyntää, joka vaimentui vaimentumistaan.

Minä lähdin joka aamu kaupunkiin kiihkeästi haluten nauttia siellä samaa hurmiota ja huomaamatta, että sen lumous oli jo haihtumassa.

Joka ilta palasin Cambaleyres'iin, ja vaikka yhä vielä itsepintaisesti tyydyin tuntemaan vain puutarhan, ruokasalin, käytävän ja makuuhuoneen, alkoi paikka sittenkin salaa minua kiehtoa. Silmäni tottuivat sen esineisiin. Jutteleminen Rosan kanssa ei tuntunut minusta enää niin ikävältä. Aloin jo virittääkin keskustelua.

Niin olin esimerkiksi utelias tietämään, mistä syystä rouva de Castérac oli jättänyt Puystä ostamansa talon autioksi. Sellainen tuhlaavaisuus soveltui huonosti hänen saituuteensa. Rosa ei kumminkaan osannut vastata minulle mitään.

— Ehkä rouva teki niin siksi, että hänestä tuntui pahalta tehdä toisin? virkkoi hän mietteissään.

Hän saattoi olla oikeassa: kukapa voi milloinkaan päästä selville kaikista ihmismielen epäjohdonmukaisuuksista?

Koska olin monta kertaa ollut huomaavinani, ettei Rosa pitänyt neidistä, kehoittelin huvikseni häntä asiasta juttelemaan.

— Mitä tehtäviä neidillä täällä oli, ja kuka hän oikeastaan oli?

Rosan vastauksissa tuntui ilmeistä kaunaa ja katkeruutta. Lääkäri oli vaatinut ensimmäisen taudinkohtauksen jälkeen ottamaan neidin hoitajaksi. Onneksi oli rouva, joka oli neitiin luottanut enemmän kuin oli soveliasta, sentään sijoittanut hänet yläkerrokseen. Sitten neiti, jolle ei oltu annettu hänen toivomaansa arvoa, oli yrittänyt komentaa keittiössä, vaikka ei ymmärtänyt niistä asioista mitään. Nuo ajat olivat nyt, Jumalan kiitos, olleet ja menneet, ja neiti oli kaukana täältä...

— Kuinka kaukana?

— Brioudessa... sukulaistensa luona.

— Keitä ovat hänen sukulaisensa?

— He ovat olleet aikoinaan rouvan puolison tuttavia.

— Ettekö tiedä heidän nimeään?

— Se on luullakseni Vaubajour... köyhtynyttä aatelia... Eipä olisi kannattanut olla niin olevinaan...

Mitä enemmän ajattelin omaa tulevaisuuttani, sitä selvemmin kuulin sisäisen äänen:

— Maksaako vaivaa etsiä kaukaa sellaista, mikä on käsin kosketettavissa? Etkö ole päässyt satamaan, etkö ole _kotonasi_?

Merkillistä elämän ironiaa: minä päätin kuunnella tuota ääntä ja jäädä Cambaleyres'iin, kun samassa ilmaantui tuo _seikka_. Myrsky nousi juuri silloin, kun luulin harhailuni päättyneen: täsmälleen kesäkuun 12 p:nä. On päivänmääriä, jotka jäävät muistiin ainiaaksi. Minä en unohda tuota milloinkaan...

Kuinka ikävää onkaan, ettei ihminen kykene aamulla noustuaan lukemaan taivaan pilvistä päivän kohtaloita. Ehkä sentään sinä päivänä, jolloin kuolen, aamurusko näyttää minusta tavallista kauniimmalta.

Tuona kesäkuun 12 p:nä minä näin herätessäni kauniin päivänpaisteen, puitten lehvät kylpivät valossa, maa huokui hyviä tuoksuja. Bourdoinin toimenpiteet Puyssä edistyivät mieleni mukaan. Cambaleyres'issa talo tuntui vain odottavan hetkeä, jolloin ottaisin sen haltuuni. Minä en enää vastustellut monia hiljaisia viittauksia, vaan sanoin Rosalle:

— Tänä iltana minä luullakseni voin olla vapaa. Käyttäkäämme, jos niin haluatte, tätä tilaisuutta alakerran tarkastamiseen ja koettakaamme saada se asuttavaan kuntoon.

Rosa nauroi, niin että kaikki hampaat välkkyivät, sillä hän uskoi varmaan, ettei hänen tarvitsisi enää jäädä ypöyksikseen:

— Totta kai, kaikki on jo siivottu, eikä herran tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin pääsette asumaan mukavammin. Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.

Minä palasin kaupungista jo vähän ennen kuutta... Tuollaisia merkityksettömiä pikkuseikkoja jää valitettavasti mieleen, ne ovat pysähdyspaikkoja portaitten ylimmässä osassa. Eikö muuten ole hyvä merkitä kaikki muistiin, koska tästä lähtien menettelyni tuomitseminen voi riippua jostakin pienestä yksityiskohdasta?

Kun saavuin perille, tuntui minusta kuin Cambaleyres, kaikki ikkunaluukut avoinna, olisi minulle hymyillyt.

Rosa tuli heti minua tervehtimään ja sanoi iloisesti:

— Herra siis vihdoinkin asettuu oikeaan huoneeseensa! Kyllä rouva oli oikeassa: alakerrassa on parempi asua!

Minä vastasin samaan sävyyn:

— Lähdetäänpä katsomaan!

Minä lähdin hänen jäljessään rouva de Castérac'in entiseen huoneistoon, josta nyt kenties tulisi oma tyyssijani.

Se ei ollutkaan niin avara kuin olin luullut. Siinä oli kaikkiaan vain kolme huonetta.

Keskimmäinen huone oli yhä samanlainen kuin sinä päivänä, jolloin Bourdoin oli rikkonut sinetit. Minä astuin siihen tällä kertaa arvelematta. Ihailin kauniita seinälaudoituksia, Rosa tarkasteli huonekaluja, puhui pöydän korjaamisesta, nojatuolien päällystämisestä ja muista joutavista asioista. Minä en kuunnellut, olin vain ylen tyytyväinen, kun vuode ei enää näyttänyt ruumisalttarilta ja lipastokin oli muuttunut aivan tavalliseksi huonekaluksi. Olin varmaan arvannut oikein: vainaja oli väistynyt pois.

Oikealla puolella oli toinen, pukuhuoneena käytetty suoja. Vilkaisin siihen vain ohimennen.

Vasemmalla oli kolmas huone. Sitä oli aikoinaan käytetty pienenä salina, mutta nyt se ei ollut missään erityisessä käytännössä.

Olin tuskin astunut kynnyksen yli, kun katseeni kiintyi ikkunasta avautuvaan näköalaan. Siitä näkyi puiston keskikäytävä, ja se olikin koko tässä valtavan suuressa asumuksessa ainoa, joka tarjosi avarampaa näköalaa. Olipa näköpiiri kuinka vaatimaton tahansa, se vaikuttaa aina vapauttavasti.

— Tosiaankin, huudahdin minä, — olitte oikeassa, Rosa! Tämä on paras paikka koko talossa. Mutta eikö täällä ole kirjoituspöytää?

— Sitä ei pidä puuttuman! vastasi Rosa. — Minä tuon pöydän alas heti. Herra tulee vielä huomaamaan, kuinka mukava tässä on asua. Tästä pääsee suoraan käytävään. Ja mitä kirjoihin tulee...

Minä käännyin katsomaan. Huoneen kalustona oli Pius XI:n muotokuvan alle sijoitettu rukoustuoli ja muutamia kirjahyllyjä.

— Mitä kirjoihin tulee, niin ne ovat oikea tomun pesä. Olisin vienyt ne ullakolle, jollen olisi ajatellut, että herra ehkä tahtoo pitää omat kirjansa.

Sydäntäni kouristi äkillinen liikutus. Kuinka olinkaan voinut unohtaa, että osa isäni kirjoja oli täällä minua odottamassa? Kohtalon julmaa leikkiä vai lempeyttä: Cambaleyres oli onnellisempi kuin Puyssä sijaitseva kotitaloni; se lupasi yhä palauttaa minulle menneisyyttä.

Astuin sitten hyllyn luo, mutta maltoin mieleni ja sanoin:

— Ei, enpä huoli... mieluummin... päivällisen jälkeen tulen takaisin.

Niin sanoessani luulin ja uskoin varmaan menetteleväni siten vain siksi, että halusin päästä vapaaksi todistajana olevasta Rosasta.

— Tehkää niin, herra. Minä tuon kohta pöydän ja tuolin... ja katan sitten pöydän. Kun sitten lähdimme huoneesta, hän lisäsi:

— Herra ei voi kuvitellakaan, kuinka rauhallista täällä on! Rouvakaan ei koskaan rukoillut missään muualla kuin täällä...

Minä palasin huoneeseen kello kahdeksan.

Tämän illan pienimmätkin tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin kokisin ne jälleen. Muistan esimerkiksi, että oven avattuani kylmä ilmavirta oli sammuttaa kädessäni olevan lampun: Rosa oli unohtanut sulkea ikkunan. Tuskin huoneeseen tultuani olin sitten kuulevinani askelia viereisestä huoneesta, siitä, missä oli toimitettu sinetöiminen. Minä luulin, että siellä oli Rosa, ja menin sinne, mutta ilmeisesti olinkin luullut askeliksi illan kosteudesta johtuvaa narahtelua seinälaudoituksessa, sillä en nähnyt huoneessa ketään. Sitten sijoitin lampun pöydälle ja aloitin tarkastuksen.

Ensinnä luin kirjojen nimiä vain umpimähkään. Otaksuin tuntevani niistä useimmat. Se oli erehdys; minä huomasin jälleen, kuinka muistot olivat häipyneet olemattomiin. Nuo hoidottomassa asussa olevat nidokset näyttivät minusta kaikki samanlaisilta. Mitkä niistä olivat peräisin kotoani? Mitkä kuuluivat Castérac'eille? Minä seisoin siinä neuvotonna kauan aikaa, kunnes otin ensimmäisen käteeni osuvan...

Se oli eräs Charles de Bernardin romaani. Sen kansilehteä rumensi nimikirjoitus. Yritettyäni turhaan saada selkoa alkukirjaimista panin kirjan takaisin paikalleen ja otin käteeni erään sidotun kirjan. Otaksuin, että kannet paremman puutteessa muistiani virkistäisivät.

Sidotut kirjat olivat rukoustuolin vieressä, sekaisin rukouskirjojen ja muiden hartauskirjojen kanssa.

Käteeni osunut kirja oli nimeltään »Kuvaus vanhasta ja nykyisestä Kreikasta, kirjoittanut J. de Marlès». Sen vanhanaikuinen kansi oli viehättävä ja naurettava. Mutta sekään ei palauttanut mieleeni mitään muistoa, enempää kuin se palkintoseppeleestä jäänyt laakerinlehti, jonka löysin kirjasta selaillessani sen kuvia.

Aloin joutua kaamean alakuloisuuden valtaan. Oliko se alakuloisuutta vai epämääräistä tunnetta lähestyvästä tapauksesta? Me aavistamme sangen usein tulevaisuutta, mutta tajuamme sen vasta jälkeenpäin, kun se on jo muuttunut saavuttamattomaksi menneisyydeksi.

Olipa miten tahansa, minulla oli vielä kädessäni Marlès, kun katsettani veti vastustamattomasti puoleensa mainitsemani hartauskirjojen sarja.

Messukirja on kirjoista kaikkein persoonattomin, mutta siihen sisältyvät irralliset lehdet voivat tehdä sen myös kaikkein elävimmäksi kirjaksi. Totellen yhtä aiheetonta kuin väistämätöntäkin virikettä laskin Kreikan kuvauksen yhtäkkiä pöydälle lampun viereen ja tartuin ensimmäiseen ylettyvilläni olevaan rukouskirjaan, joka oli rivin päässä rukoustuolin vieressä. Totta puhuen valitsin sen varsinkin sen vuoksi, että se näytti olevan täynnä kuvia.

Aloin niitä katsella rauhallisesti, toista toisensa jälkeen. Useimmat olivat vanhoja, muutamat aina seitsemänneltätoista vuosisadalta. Eräs niistä esitti Marian ilmestystä. Enkeli laski siinä liljoilla täytetyn runsaudensarven neitsyeksi puetun Berryn herttuattaren eteen, ja tuosta kaikesta minä tunsin kirjan Castérac'ien omaksi. Siitä huolimatta kääntelin kirjan sivuja. En ollenkaan hätäillyt. Minusta tuntui pikemmin, kuin olisin elänyt tyyntä väliaikaa.

Yht'äkkiä kirjasta putosi kokoontaitettu paperi, keltaista, ohutta paperia, jollaista käytettiin pitkissä kirjeissä ennen vanhaan, kun postimaksut olivat korkeat. Minä kumarruin, sieppasin sen lennosta, otaksuin sen sisältävän joitakin rukouskaavoja ja aioin pistää sen jonnekin lehtien väliin, mutta jätin sen jostakin tuntemattomasta syystä tekemättä. Minä avasin paperin ensimmäisen laskoksen, puhalsin siihen, avasin sen kokonaan, ja näkyviini tuli seuraavaa:

Minä määrään kaiken irtaimen ja kiinteän omaisuuteni kuolemani jälkeen Alice de Vaubajourille, joka on minua moitteettomasti palvellut.

Kreivitär de Castérac.

Cambaleyres, marraskuun 26 p:nä.

Jos tahtoo olla lempeä ihmisraukoille, tulee katsoa, kuinka väkivaltaiset ovat heidän ensimmäiset eleensä — ne, jotka jäävät melkein aina tekemättä, koska johtuvat ensimmäisestä saadusta iskusta.

Minä kerron kaikki. Edessäni oli lamppu, ja niinmuodoin tulenliekki. Rukouskirja vapisi käsissäni. Minä johduin ajattelemaan, että noista neljästä rivistä, jos ne polttaisi, ei jäisi hyppysellistäkään tuhkaa. Jumalalle olkoon kiitos, etten noudattanut vaistoani.

Seisoin siinä aivan liikkumatta ja jäykkänä. Jos Rosa olisi tullut huoneeseen, olisi hän nähnyt minun tarkastelevan asiakirjaa samoinkuin aikaisemmin Berryn herttuattaren kuvaa samalla kertaa tarkkaavasti ja huolettoman tyynesti. Kätenikään eivät enää vapisseet! Minä vain harkitsin asiaa.

Niin, siinä on kaiken alku ja syy! Alkaessaan harkita joutuu kulkemaan kohti tuntematonta, mikä ei voi olla enää hyvää eikä pahaa, vaan on kuin pettävä tienoo, missä vain oikotiet leikkaavat toisiaan. Saattaa olla jokin mahdollisuus päästä perille, mutta on tuhat mahdollisuutta joutua harhaan!

Sittenkin minä harkitsin...

Minä kuulen farisealaisten päivittelevän. Miksi harkita, kun sopii palata kymmenen päivää taaksepäin? Otaksukaamme, että tuo paperi olisi ollut lipastossa. Olisiko Alice de Vaubajour tunnustettu perijättäreksi? Ilmeisesti. Miten asia siis muuttuu, kun paperi ilmaantuu tänä iltana?

Olkoonpa, ettei ole mitään muutosta tapahtunut; joka tapauksessa asia on tässä uudessa auttamattomassa vaiheessa: perintö on hajoitettu tai — mikä merkitsee samaa — julkisesti luvattu, enkä minä kykene antamaan sitä takaisin.

Kenelle minun muuten pitäisi antaa se takaisin?

Rouva de Castérac näkee hyväksi jättää sukulaisensa puille paljaille luovuttamalla omaisuutensa palvelustytölle, johon hän ei ole kiintynyt ja joka on tyytynyt, kuten uudelleen testamenttia tarkastellessani huomaan, palvelemaan häntä moitteettomasti.

Kuka tuo tyttö on? Kuka voi minulle taata, ettei hän ollut aivan tavallinen seikkailijatar, joka on käyttänyt hyväkseen sairaan heikontunutta ymmärrystä ja tahtoa? Sopiiko painaa päänsä heti alas nähdessään tuommoisen ilkeän kirjoituksen, ollenkaan ryhtymättä tutkimaan henkilöä, jolle se on osoitettu, ja olosuhteita, joissa se on syntynyt? Ajatelkaamme ajatus loppuun saakka: onko tuo mikään testamentti? Sehän on kätketty tai oikeammin se on eksynyt erääseen rukouskirjaan, mistä sen olisi voinut ottaa kuka tahansa... Jos rouva de Castérac olisi todella päättänyt tehdä testamentin, olisiko hän voinut unohtaa semmoisen tärkeän asiakirjan semmoiseen paikkaan? Se on ollut enintään vain aikomus, joka on rauennut tyhjiin. Tai vielä luultavampaa, että hänet on väkisin pakotettu tuohon päätökseen, jonka hän sitten on peruuttanut odottaen tilaisuutta saada kenenkään näkemättä hävittää tuon ikävän asiakirjan...

Asia ei ole vielä päättynyt.

Minä, kuten sanoin, harkitsin ja kysyin itseltäni:

— Mitä olisikaan rouva de Castérac jättänyt jälkeensä, jos otaksumme, ettei hän olisi pelastanut omaisuuttaan särkemällä isäni pankin? Ei mitään... tai mitättömän vähän. Oikea kosto tekee nyt mahdolliseksi puhdistaa nimemme omaisuudella, joka on koottu meidän kustannuksellamme. Voiko olla mitään kohtuullisempaa? Jos on olemassa ketään etuoikeutettua saamamiestä, niin se olen minä! Minun oikeuteni on etusijalla verrattuna jonkun satunnaisen vieraan vaatimuksiin!

Rukouskirja heilui jälleen käsissäni. Seisoin yhä jäykästi paikallani, mutta katseeni oli taas kääntynyt lamppuun. En usko olleeni milloinkaan semmoisessa tuskassa.

Se, mitä sitten seurasi, saattaa tuntua hämmästyttävältä. Yhtäkkiä ajatukseni lakkasi harhailemasta. Samassa muuttui hengitykseni, jota olin varmaan kauan aikaa pidättänyt, taas säännölliseksi, ja minä en oikeastaan huomannut mitään muuta kuin tämän: _että olin vielä elossa_.

On merkillistä olla elossa semmoisen iskun jälkeen. Ei näe edessään minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta tekee mieli huutaa: »Pahin on ohi, koska olen olemassa!»

Minä elin. Sitä todistaa se, että lakattuani katselemasta lampun liekkiin taitoin rauhallisesti paperin kokoon ja pistin sen huolellisesti rukouskirjan lehtien väliin. Sitten, yhä vielä hätäilemättä, ojensin käteni kohti pöytää, panin kirjan entiseen paikkaan, otin lampun käteeni ja lähdin... _hänen huoneeseensa_.

Kymmenen minuutin kuluttua minä sananmukaisesti humahdin sikeään uneen. Sattunut seikka oli huomisen päivän valtias. Minä olin tietämättäni jättänyt sen haltuun myös kolmen ihmisen elämän.