V.

Minä en ryhdy häntä tässä kuvailemaan.

Liian monet muut kuvat, jotka nekin esittävät häntä, sijoittuvat ensimmäisen vaikutelmani ja nykyisen kuvan välille.

Käsitinkö heti hänet nähtyäni, kuinka kiinteästi kohtalomme tulisivat liittymään toisiinsa? En sitä usko. Sensijaan olen varma siitä, että ensi silmäyksellä huomasin erehtyneeni otaksumissani. Kaikki laskelmani hupenivat kuin tuhka tuuleen, ja kaikki alkoi jälleen alusta!

Nuo sanat ovat epätäsmälliset; tulee sanoa: kaikki alkoi. Olinhan ennen vain uneksinut! Mutta nyt hän ilmaantui eteeni, aivan koruttomana, hiukan ylpeänä, ja loi minuun kunniallisen naisen katseen. Todellisuus häikäisi minut heti, tässä ei auttanut viisastelu; edessäni oli oikea perijätär.

Minä näin tuon, minusta tuntui, kuin maaperä olisi pettänyt jalkojeni alla, teki mieli huutaa... ja minä nousin hymyillen ja käyttäydyin niin kohteliaasti kuin ainakin mies, joka poistuttuaan kohta unohtaa koko vierailunsa.

— Minulle on ilmoitettu, herra, että olette rouva de Castérac'in veljenpoika ja että haluatte puhutella minua. Minua tietysti liikuttaa menettelynne, jonka hyvää tarkoitusta osaan pitää arvossa. Toivon myös, että se sallii minun olla teille joksikin hyödyksi, ja minä jätän varsin mielelläni käytettäviksenne kaikki hallussani olevat tiedot.

Nuo sanat, joita minä varmaan mittasin omilla nopeasti kiitävillä ajatuksillani, tuntuivat minusta sanomattoman hitaasti lausutuilta.

— Älkäämme puhuko hyödystä, vastasin minä tehden torjuvan eleen. — Minä vain sain eilen tietää, että tätini piti seuraanne erittäin suuressa arvossa, ja tulin heti teille siitä ilmoittamaan.

Huomattakoon, kuinka minä sanani sovitin. Kuulija, jolla ei ollut asioista oikeata selkoa, ei voinut niitä pitää muuna kuin tavanomaisen kohteliaisuuden ilmauksena, mutta minä yritin ennen kaikkea olla loukkaamatta totuutta, jonka ilmituloa samalla kovin pelkäsin.

— Hyvä herra, haluni toimia parhaani mukaan ei suinkaan ole ansainnut teidän nyt näkemäänne vaivaa. Joku toinen olisi minun sijassani luultavasti tehnyt työnsä aivan samoin, ei paremmin eikä huonommin.

Hän seisoi yhä ovella astumatta edemmäksi. Hymy lauhdutti kumminkin nyt hänen pidättyvää ilmettään. Vaikka hän ei ollut odottanut tuloani, ei hän kenties sentään ollut pahoillaan saadessaan tutustua Cambaleyres'in uuteen isäntään.

Nähdessäni hänen jäävän siihen paikalleen sanoin hämmästyneenä:

— Haluaisin muuten saada teiltä tietoa menneisyydestä, joka on minulta salattu kenties tuntemienne syitten vuoksi, ja sitäkin enemmän nykyisyydestä, jonka voitte uskoa herättävän minussa mielenkiintoa... enemmän kuin aavistattekaan.

Hymy hävisi.

— Pelkään, etten tuota ymmärrä. Mistä nykyisyydestä on kysymys?

— Teidän nykyisyydestänne, sehän on itsestään selvää.

Lauseeni, jotka yhä asiaa salasivat kumminkaan mitään peittämättä, olivat yhä vielä aivan ihmeellisiä. Kuka tuolla tavalla puhui? Minäkö vai se toinen olento, joka oli äkkiä sijoittunut tajuntaani? Minä näet en ollut ainoastaan kohtelias mies, joka lausui siinä naiselle ystävällisiä sanoja, vaan olin kuin vainottu eläin, joka törmää aitaan, missä oli luullut olevan vapaan tien, ja minä kerjäsin jo itselleni tulevaisuutta, joka tyydyttäisi meitä kaikkia.

Semmoista olemuksen kahdentumista pidetään yleensä mahdottomana normaalitiloissa, mutta kriisin sattuessa se syntyy yht'äkkiä, ja siihen johtaa sama itsensä puolustamisen vaisto, joka saa silmäluomen sulkeutumaan, kun sitä lähestyy tomuhiukkanen.

Olin tuskin ehtinyt lauseeni lausua, kun jo käsitin, kuinka hyödyttömän uskalias se oli. Vastaus ei siis minua ihmetyttänyt:

— Herra varjelkoon, jättäkäämme huomioonottamatta kaikki, mikä koskee vain minua. Pelkkä kiitoksenne riittää minulle. Olen puolestani valmis kertomaan teille rouva de Castérac'in viimeisistä päivistä yksityiskohtia, joita Rosa ehkä ei ole tietänyt kertoa. Milloin haluatte minulta kysellä?

— Nyt... heti, jos se ei ole teidän aikanne väärinkäyttämistä.

Kun ei minua vieläkään kehoitettu istuutumaan, osoitin tahallani tuolia, jossa oli taannoin istunut herra de Vaubajour. Alice ei näyttänyt huomaavan kehoitustani. Hän näytti päinvastoin päättäneen jäädä ovelle ja hän ilmeisesti väijyi siinä jotakin. Mieleeni välähti ajatus, että häiritsin.

— Voin tietysti tulla myöhemminkin, sanoin, — milloin vain haluatte.

Hänen silmiinsä tuli kiihtynyt ilme.

— Ei, herra, sitä parempi, mitä pikemmin se tapahtuu. Mutta... mutta eikö teistäkin täällä ole jäätävän kylmä? Jos meillä olisi puutarha, ehdottaisin, että menisimme sinne, mutta eihän kaupungintalon pengermäkään ole kuin muutaman askelen päässä.

— Lähdetään siis sinne, jos teille sopii.

— Lähdetään.

Hän oli puhunut kovalla äänellä. Hänen hämminkinsä väistyi äkillisen päätöksen tieltä. Ovea avatessani kuulin samalla nopeita askelia ja ymmärsin, että tämä talo kuului niihin, joiden ovilla kuunnellaan. Äkillisen lähtömme yllättämänä kääpiö ei ehtinyt paeta, hän vastasi tervehdykseen! vihaisella silmäyksellä ja tarttui sisarensa käsivarteen:

— Minulla on sinulle sanottavaa; älä mene!

Vastauksesta saattoi kuulla, että tässä oli vilpitön sielu joutunut kateuden ja urkinnan uhriksi:

— Minä pyydän sinua hartaasti, päästä minut... Tulkaa, herra, minä opastan teitä.

Hän vei minut kadulle. Edessämme kohosi Pyhän Julianuksen kirkon ristilaiva kuin vanha varustus näyttäen sulkevan tien. En ajatellut, minne olimme menossa, mietin vain, pää painuksissa, tai oikeammin kuuntelin kaksoisolentoni puhetta.

Älköön luultako, että tämä on vain kuvitteluni tuotetta! Se, mitä silloin kuulin, on nyt mielessäni yhtä elävänä kuin sanat, jotka lausuimme ääneen, ja minä toistan sen tässä yhtä täsmällisesti.

»Katsohan», sanoi ääni, »kaikki osoittaa, ettei hän ole toivomasi seikkailijatar, sitä osoittaa hänen käytöksensä, ryhtinsä, vieläpä hänen halunsa paeta pois tungettelevien omaistensa luota, joka halu kumminkin on luonut sinuun hetkeksi toivoa. Älä kiellä, sinähän uskoit hetkisen, että hän, samoinkuin hänen sisarensa tai isänsä, ajatteli, millä keinoin sinusta parhaiten hyötyisi, mutta hän päinvastoin ajattelikin vain, miten sinua viihdyttäisi. Vertaa omaa rehtiyttäsi hänen vilpittömyyteensä. Jo sen vuoksi sinun pitäisi pyytää häneltä anteeksi... Katsele häntä... Muuten, olipa hän millainen tahansa, eihän se voi estää sitä tosiasiaa, että Cambaleyres'issa on eräässä rukouskirjassa paperi, joka määrää hänet perijättäreksi. Olkoon hän sen ansainnut tai ei, siitä ei tässä ole kysymys. Yhtälön ainoat jäsenet ovat: eräs mies, eräs testamentti. Älä lisää siihen mitään. Olipa miehellä millaisia tekosyitä tahansa, voiko hän repiä rikki testamentin? Jos hän sen tekee, minkä nimen annat hänen teolleen?»

Minä vastasin:

»Entä minkä nimen annan itselleni, jos jätän korvaamatta isäni puolesta ja vielä lisään entistä huonoa mainetta? Olkoon menneeksi, että entisyys jätetään sikseen, mutta voiko herättää entisyyden eloon vain tehdäkseen sen vieläkin vihattavammaksi ja pettääkseen toiveita, jotka olivat jo painuneet unohduksiin? Onko minulla oikeutta epäröidä, kun on tämä valinta suoritettavana?»

Selvää kumminkin oli, että epäröin. Matkan päästä on erinomaisen helppo järjestää tuntemattoman ihmisen kohtaloa, mutta tuo tuntematon oli nyt lakannut olemasta pelkkää teoriaa, joka tekee ongelman asettamisen helpoksi, hän käveli vieressäni, ihmetteli hajamielisyyttäni, hän varmaan kohta minulta kysyisikin... Molempien etujen säilyttäminen olisi edellyttänyt ihmettä, mutta minun aikanani valitettavasti ei niitä enää tapahdu.

— Ettekö ole koskaan aikaisemmin käynyt Brioudessa?

Minä säpsähdin. Minua säikähdytti todellisuus, joka astui siten esiin ollenkaan välittämättä ratkaisuista, joihin se tulisi johtamaan.

— En, neiti, olen täällä ensimmäistä kertaa... ja teidän tähtenne.

— Minä joudun ihan hämilleni. Jonkin korvauksen sentään teille tarjoaa käynti tuomiokirkossa.

Hän katsahti kirkon kuoriin. Sen sopusuhtainen pyramidi sulki kadun, jota pitkin kävelimme ylöspäin.

— Sen vakava, hillitty ja hieno rakenne miellyttää minua. Se on tämän seudun kuva.

— Te rakastatte varmaan tätä seutuakin?

— Tottumus saa kiintymään sellaisiinkin paikkoihin, jotka eivät ole kauniita.

— Onko tämä seutu siis kaunis?

— Kauniimpi kuin luulettekaan, katsokaahan vain.

Me olimme saapuneet tasanteelle, mistä oli vapaa näköala yli seudun. Kaikkialla näkyi poppeleita ja lepikköjä. Allier virtaili rauhallisena viheriän holvin alla. Kaukaisten kukkulain laella näkyi kyliä. Lukemattomista hedelmätarhoista tuntui huokuvan semmoinen ilo, että olin siihen menehtyä. Me olimme siinä kahden kesken, ainoat todistajamme olivat muutamat vanhat puut, jotka loivat lämmintä varjoa ja joiden lehvät lepäsivät äänettöminä.

Minä mutisin hiljaa:

— Eihän tässä tosiaankaan osaa pahoitella, vaikka ei ole omaa puutarhaa...

Hän huomasi sittenkin, että ajatukseni olivat muualla.

— Ymmärrän kyllä, että Cambaleyres'in näköalat miellyttävät teitä enemmän. Palatkaamme siis siihen asiaan. On jo aika.

— On jo aika, toisti ääni mielessäni.

Saatoinko vielä odottaa, vastoin kaikkea järkeä, että todella tapahtuisi semmoinen lakien tai ihmisten elämäin mullistus, josta toivoin itselleni armonaikaa? Hetkisen käteni vapisivat samoinkuin eilen, nyt ne eivät aikoneet polttaa mitään paperia, mutta oliko se vaikeneminen, johon tässä pyrin, arvokkaampaa? Sitten säpsähdin. Minun piti tunnustaa kaikki, mutta ei heti. Kymmenen minuuttia! Minä myönsin itselleni vielä kymmenen minuuttia. Kymmenen minuutin aikana voi mieleeni johtua paljon ajatuksia, ja minähän tarvitsin yhden ainoan pelastuakseni!

Kävellen muka välinpitämättömästi astuin pengermän kaidepuun luo ja nojasin siihen:

— Minä suostun ehdotukseenne, neiti, palatkaamme Cambaleyres'iin.

— Mitä haluatte tietää?

— Tädistäni en nyt halua tietää mitään. Puhukaamme ensin teistä. Saanko tietää, millaisissa oloissa elätte ja mitä suunnittelette?

— Mitä suunnittelen?... Mutta hyvä herra, saanen vastata teille, että aikeeni ovat oma asiani.

Minä punastuin.

— Se on totta, neiti, ja minä pyydän anteeksi varomattomuutta, joka minun täytyy selittää.

Hän painoi päänsä alas mietteissään.

— Ettekö ole itsekin sitä mieltä, että minulle olisi parempi, jos siirryttäisiin toiseen asiaan?

— Syistä, jotka pyydän saada jättää toistaiseksi mainitsematta, vakuutan teille, etten voi menetellä toisin.

En valitettavasti itsekään tietänyt, mitä nuo sanat oikeastaan olivat tarkoittavinaan. Minussa piilevät olennot alkoivat tästä lähtien kiistellä horjuvasta tahdostani, aina taistellen toisiansa vastaan.

— Voitte myös uskoa, jatkoin minä, — että ilmankin noita syitä, joihin viittasin, ja jo ennenkuin olin teihin tutustunut, olin kuullut teistä niin paljon, että se riitti herättämään minussa mielenkiintoa. Ja äsken, puhutellessani omaisianne, jouduin kokemaan iloisen vaikutelman, sillä en ollut aikaisemmin tietänyt, että kiintymyksenne tätiini johtui vähemmän ohimenevästä tarpeesta kuin pyyteettömästä sukulaisuustunteesta.

Hän keskeytti puheeni.

— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.

— Lausuinko ehkä asian epäselvästi, vai eikö ole totta, että teitä liittävät Gastérac'eihin sukulaisuuden siteet?

Hänen kasvoihinsa tuli tuskainen ilme.

— Minä arvaan, herra, että isä-parka on jälleen kaunistanut haaveillaan arkista todellisuutta. Hän ei voi alistua siihen, että näkee minun yksinkertaisesti ansaitsevan elatustani. Ei, Castérac'it eivät ole sukulaisiamme, ja minä sain työstäni Cambaleyres'issa kohtuullisen korvauksen. En puolestani ollenkaan häpeä sitä tunnustaa, ja jos huomenna tarjoutuisi samanlainen tilaisuus, suostuisin siihen empimättä.

Sitten hän lisäsi ilmeisesti ponnistellen ja ilmaisten siten, että olin koskettanut arkaan kohtaan:

— Mutta tehän puhuitte iloisesta vaikutelmasta. Onko teille ehkä kerrottu... muutakin?

Minä kohotin rohkeasti katseeni:

— Ainakin kuului olevan selvää, että lähdettyänne pois kotoa, muka rehellisesti ansaitsemaan, käytitte tilaisuutta hyväksenne saadaksenne hengittää joitakin aikoja... toisenlaista ilmaa.

Tällä kertaa hän ei vastannut mitään.

— Ettekö sano siihen mitään? Olen siis kuullut oikein.

Katseeni liikkui maisemassa. Pengermän alla nousi eräästä savupiipusta keveä sauhu. Olisin hartaasti halunnut haihtua olemattomiin samoinkuin se. Ajattelin kumminkin: »Jos otaksumme, että luovutan omaisuuden nyt heti hänelle, jolle se kuuluu, niin kuinka hän voi suojella itseään isältään ja sisareltaan, joiden kanssa eläminen on hänelle kärsimystä?» Tuo ajatus oli lapsellinen; minä en aavistanutkaan, että se alkoi valaista tietäni!

Sitten, lakattuani katselemasta maisemaa, poistuin kaidepuun luota. Sokea, joka saa näkönsä takaisin ja näkee jälleen auringon, säpsähtää varmaan niinkuin säpsähdin minä nähdessäni taas hänen kasvonsa.

Hän nojasi puun runkoon, aivan rauhallisena huolimatta keskustelustamme, joka kaikin puolin vain hänen mieltään hämmensi tuomatta mitään selvyyttä, ja hän säteili kauneutta, jota en ollut aikaisemmin niin selvästi huomannut. Yhtäkkiä minusta tuntui, että kaikki tuska oli poissa. Tuntui ihanalta, että sattuma oli antanut haltuuni tuollaisen olennon onnen. Tuntiessani olevani hänen kohtalonsa valtias jouduin myrskyisen ja äkillisen hurmion valtaan, ikäänkuin olisin voinut tehdä hetkessä hänen kohtalonsa omakseni.

— Millaisia muistoja teillä on Cambaleyres'ista? kysyin päättävällä äänellä. — Iloisia vai ikäviä?

Hän kohautti olkapäitään.

— En ole sitä koskaan itseltäni kysynyt.

Tyydyn siihen, että olen toiminut niin hyvin kuin olen osannut.

— Mutta olisihan ollut vielä parempi, jos olisi voinut sen itselleen sanoa?

— Se ei ollut tarpeen. Ettekö usko, että velvollisuuteen liittyy oma erityinen ilo?

Minä vavahdin. Oli aivan varmaa, että hän puhui vain itsestään, mutta olisiko hän sovittanut sanansa toisin, jos olisi tahtonut saattaa minut salaisen mielenjärkytykseni valtaan? Minä jatkoin kaikesta huolimatta:

— Miksi ette palaa Cambaleyres'iin... vähäksi aikaa?

Hän kohotti katseensa hämillään.

— Ajatteletteko sellaista?

— Puhuisinko siitä, jos se olisi mahdotonta?

— Palatsinko Cambaleyres'iin... kenen luo?

Minä en vastannut.

— Miten siis?...

Jälleen uhkaava vaitiolo peloitti minua. Otsalleni kihosi kylmä hiki. Minä huomasin samoinkuin hän, että ehdotukseni oli mieletön, mutta jokin salaperäinen vaisto yllytti minua yhä jatkamaan.

— Pelkään, ettette ole oikein ymmärtänyt, sanoin minä. — Kun kehoitan teitä tulemaan Cambaleyres'iin, tarkoitan tietysti, että olisitte siellä emäntänä; minä en aio sinne jäädä.

Palaan pian Parisiin... lopullisesti. Eikö se muuten olisi väliaikainen keino vapautua vaikeuksista... jotka aavistan? En tahdo kehoittaa teitä lausumaan mitään tunnustuksia, voitte olla aivan rauhallinen. Minulle riittää se vähä, mitä olen itse nähnyt. Teidän ei pidä myöskään minua kiittää tästä toimenpiteestä, jonka ainoana ansiona on, että siihen voidaan turvautua, kunnes tapahtuu lopullinen ratkaisu. Tunnustattehan tekin, että sitä sopii ajatella, ja otattehan vastaan suojan, missä voitte odottaa kaikessa rauhassa...

— Mitä odottaa?

Hänen katseensa oli yhä tähdätty minuun, ja minä iloitsin taas siitä, että vallitsin hänen kohtaloansa.

— Mitä?... Sitä en tiedä... Ehkä oman sydämenne puhetta. Onhan avioliittokin eräs ratkaisu.

Hän toisti, ivaansa salaamatta: — Avioliitto, niin tosiaan...

Mutta tällä kertaa tuo sana minut häikäisi. Kun hän sen vuorostaan lausui, ei se ollutkaan enää pelkkä vaaraton sana, jollaisia vaihtavat ihmiset, joilla ei ole mitään toisilleen sanottavaa, vaan se loi eteeni uuden kirkkaan valon. Millainen houkkio Olinkaan ollut, kun en ollut heti huomannut, että pelastus oli juuri siinä! Olin odotellut jotakin ihmettä, mutta minun tarvitsikin vain olla vaiti ja valloittaa hänet! Miksi valitsisinkaan joko välttämättömän omaisuudenluovutuksen tai isäni kunnian pelastamisen, kun elämä teki minulle mahdolliseksi pelastaa ne molemmat?

Kasvojani kirkasti nähtävästi sinä hetkenä niin suuri ilo, että hänen kasvoissaan näkynyt ivan häive samassa hävisi. Hän teki väsyneen eleen:

— Ettekö enää pysy vaatimuksessanne? sanoi hän hiljaa. — Olen usein huomannut, että jonkin ajatuksen lausuttuaan samassa huomaa sen koko mahdottomuuden.

Minä vastasin äänellä, jossa raikui jo voitonriemu:

— Mieletöntä on uskoa, ettei onnea voi saavuttaa.

— Jospa arvaisitte, niinkuin minä, kuinka vähän onnea elämä todella tarjoaa!

— Sitä suurempi syy ottaa nyt vastaan korvaus, jonka se itse tuo.

Vaikka hän ei voinut aavistaa sanojeni todellista kantavuutta, hän ehkä sittenkin yritti niihin uskoa.

— Ei, virkkoi hän vihdoin, — minä olen teille sanomattomasti kiitollinen, mutta en suostu.

Sitten hän lisäsi, yrittäen hymyillä:

— Pelkään sitäpaitsi, että omaiseni jo minua odottavat.

Minä astuin hänen luokseen. Saatuani aavistaa, mitä olin aavistanut, en enää suostunut siihen, että hän minut jättäisi. Minut valtasi ihmeellinen halu vietellä hänen sydämensä odottamatta huomiseen saakka.

— Omaisenneko tässä tulevat kysymykseen! huudahdin minä. — Eroammeko siis nyt, kun emme ole vielä toisiamme löytäneet, vielä toisiimme tutustuneet, eroammeko mitättömien sanojen vuoksi? Luulen aavistaneeni kuka olette; te puolestanne voitte kuvitella, kuinka hartaasti tahdon nyt ja aina olla teidän ystävänne. Tapahtukoon muuten mitä tahansa, nyt, kun tiedän kuka olette, olen päättänyt teitä puolustaa ja sen vuoksi temmata teidät pois siitä piiristä, missä vihdoin joutuisitte uhriksi. Millä oikeudella? Otaksukaamme, että minun tulee hyvittää. Millä keinoilla? Aika ne meille kyllä osoittaa. Ennen kaikkea: älkää säikähtäkö, älkää pelätkö! Jos kiitokset tulevat kysymykseen, niin niitä on lausuttava teille. Minäkään en ole tottunut onneen. Eiliseen saakka olin vain mies-parka, joka suoritti ikäviä velvollisuuksiaan, suoritti tehtäväänsä ypöyksinään ja liikkui maailmassa näkemättä mitään muuta kuin sen säälimättömät velvoitukset. Te olette ensimmäisenä osoittanut minulle, kuinka ihanaa on auttaa. Semmoinen ennenkokematon nautinto saa minut pysymään aikeessani, vaikka se tapahtuisi vastoin teidän tahtoanne!

Jos ääneni yritti olla mitään ilmaisematta, niin katseeni oli varmaan jo sanonut kaikki. Hän oli kuunnellut minua, vuoroin typertyneenä, vuoroin epäröiden ja hämillään. Minun jatkaessani hän kuunteli tarkoin sanojani ja näytti arvailevan, mitä seuraisi. Vihdoin hänen silmäluomensa painuivat alas, vaikka hän yhä hyvin hillitsi itseään. Hän ehkä sittenkin pelkäsi ilmaisevänsä minulle mielenliikutusta, joka sai hänen sydämensä kiihkeästi sykkimään... Kun siis olin lopettanut puheeni, tuntui seuraava vaitiolo meistä molemmista kerrassaan ruumiillista kipua tuottavalta. Olimme kumpikin väikkyneet muutamia hetkiä kaiken todellisuuden yläpuolella. Nyt, kun olimme taas vaiti, aloimme syöksyä takaisin yöhön, takaisin maahan, missä jalka vaipuu kykenemättä astumaan eteenpäin...

Vihdoin hän kohotti katseensa. Hänen suupielessään oli katkera ilme, ja hän sanoi vuorostaan:

— Minun pitäisi tosiaan kiittää teitä, herra, myötätunnosta, jota en suinkaan osannut odottaa ja joka täyttää kaikki toiveeni... paremmin kuin milloinkaan voin lausua. Minä kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka ovat oppineet olemaan kuuntelematta haaveen musiikkia. Minullekin on elämä osoittanut olevansa täynnä arkisia huolia, joiden lomassa vain harvoin pilkahtaa jokin ilo. Älkää siis ihmetelkö, jos teidän odottamaton avuntarjouksenne, vaikka se nähtävästi on täysin vilpitön, näyttää minusta kuuluvan niihin kauniisiin seikkailuihin, joissa ei ole huomispäivää. Tiedättekö muuten itsekään varmasti, ettette joudu puutteellisiin tiedonantoihin perustuvan jalomielisyyden petettäväksi? Te ette tunne minua. Olette saanut vilkaista muutamiin elämäni vaikeuksiin. Riittääkö se, ja ettekö pelkää, että ensimmäisen innon ohimentyä kadutte tarjoustanne? Uskokaa minua, minä en suinkaan ole semmoinen uhri, joksi minut kuvittelette. Olen enintään vain köyhä tyttö, joka kärsii, samoinkuin useimmat kaltaiseni, köyhyyden mukanaan tuomista haitoista. Se saattaa toisinaan olla hiukan kiusallista, mutta ei milloinkaan todellista kärsimystä...

Hänen sammuva hymynsä häipyi nyt pois.

— Sitäpaitsi on silloin tällöin hetkiä, jotka lohduttavat. Tämä hetki on nyt mennyt. Minä en sitä unohda. Se haihduttaa pois sen, mikä Cambaleyres'in muistoissa oli hiukan katkeraa. Kiitän teitä siitä.

Hän nyökkäsi aikoen poistua luotani. Minusta näytti kumminkin siltä, kuin hän olisi epäröinyt. Minä tartuin hänen käsiinsä:

— Haihduttaa pois, sanoitte. Ettekö siis tiedä, että tätini on ollut teillekin erittäin hyväntahtoinen?

Hän pudisti päätään:

— Kyllähän rouva de Castérac vakuutti olevansa minuun tyytyväinen.

— Hän on tehnyt enemmän!

— Mahdollista kyllä, mutta jos hän olikin minuun kiintynyt, ei hän missään tapauksessa sitä ilmaissut.

— Tässä on puhe aivan muusta!

— En enää teitä ymmärrä...

Traagillinen tuokio, jolloin asia oli itsestään noussut huulilleni. Minä mittasin silloin kuin salaman valossa vaihtoehtoa, johon sisältyi tulevaisuus: toisaalla oli totuus, joka vaati hinnaksi tuhoutumiseni, toisaalla oli hänen onnensa ja mahdollinen pelastus minulle. Hetkisen kaikki häilyi ympärilläni. Minä vaapuin siinä tyhjyyden yläpuolella ja tunsin vain oman pyörrytykseni, kun olisi pitänyt asiaa harkita. Sitten tulin tuskallisesti lausuneeksi sanat, joita en suinkaan etsinyt:

— Tätini on jättänyt tehtäväkseni pitää huolta teistä, ja minä teen sen, tahdoittepa tai ette.

— Oh! lausui hän hiljaa. — On tehtäviä, joiden tuntemattomat vaatimukset saattavat olla hyvin raskaat.

— Oletteko itse milloinkaan ajatellut, että niitä pitäisi senvuoksi väistää?

Hän ei virkkanut mitään.

— Huomenna tulen keskustelemaan isänne kanssa, ja me päätämme, milloin palaatte Cambaleyres'iin.

Ajatus, että tulisin jälleen tapaamaan hänen isänsä, ilmeisesti häntä säikytti.

— Odottakaa, olkaa hyvä... myöhemmin annan teille tiedon...

Mutta minä en tahtonut enää häntä kuunnella:

— Ettekö ymmärrä, että jään tänne, kunnes saan teidät pelastetuksi?

Sellainen oli luullakseni ensimmäinen kohtauksemme. Jäätyäni yksin pengermälle käännyin kohti taivaanrantaa ja tervehdin avaruutta. Minun teki mieli kylpeä illan kuulaudessa. Sen valo tuntui tunkeutuvan sieluuni kutsuen minua lepäämään.