II.

Tahtoessani nyt kuvailla, mitä vielä tapahtui tuona päivänä, jonka oikeastaan olisi pitänyt muodostua minulle unohtumattomaksi, huomaan, että aika on peittänyt sen harsolla, joka on kyllin tiheä salatakseen minulta enimmät yksityiskohdat, mutta ei riittävän tiheä peittääkseen huomattavimpia kohtia. Minä siis näen siitä nyt vain eräitä hetkiä. Tässä ovat tärkeimmät.

Ensin eräs maisema...

Auto kuljettaa meitä, rauhantuomaria, Bourdoinia ja minua, nopeasti kohti Cambaleyres'ia. En tiedä edes missä se sijaitsee. Lähdettyämme me kuljimme äskettäin rakennetun pitkän esikaupungin halki, missä näkyi joka puolella uusia rakennuksia, vaateliaita kaikessa rumuudessaan ja likaisuudessaan, kuten ainakin esikaupungeissa, jotka sijaitsevat varsinaisen kaupungin laidalla kuin meren rantaan ajama hylkytavara. Mutta sitten, kun olimme vihdoin päässeet siitä ulos, alkoi tie kulkea viheriöivien rinteiden välissä ja kirkkaan Borne-joen rantaa. Tämä vuorivirta, joka juoksee milloin nopeasti, milloin hitaassa kaaressa, huokuu ohikulkiessamme omia tuoksujaan, joita hengitän mielelläni, sillä on kuin tuntisin ne jälleen. Muistan hengitelleeni niitä lapsena. En ollut koskaan myöhemmin kohdannut noita tuoksuja, joissa tuntuu yhtyvän tasaisin annoksin niittyjen makea mehu ja vesikasvien kirpeä hengitys. Vanhat muistot nousevat äkisti esiin häipyäkseen jälleen pois. Minä tahtoisin pidättää kiitävän ilman. Tahtoisin pysähtyä. Ikäänkuin toivoen voivani siten pysähdyttää nopeasti kulkevan auton käännän päätäni... ja näen.

Siellä on Puy, kokonaisena, haaveellisena aamuauringon valossa, sellaisena kuin silmäni olivat sen muinoin nähneet ja sellaisena, miksi olin maanpakoni aikana sen usein kuvitellut. Etualalla kohoo Espaly kuin linnoitus. Näköpiirin rajalla ylenee musta kynttilä, jonka kärjessä on pieni liekki: Aiguilhe-vuori huippuineen. Niiden välissä on Corneille-vuori kuin pappi punaisessa kaavussaan. Kaikkia muita ylempänä kohoaa katedraali. Siinä on ihmeellinen runoelma, johon ovat sepittäneet säkeitä luonto ja ihminen. Kirkon kolme jättiläisovea ovat kuin kolme ammottavaa suuta, jotka näyttävät huutavan...

Minä näen... Tuo kaikki ilmaantuu näkyviini vain hetkeksi, sitten on tiessä äkkimutka... Kaikki katoaa.

Sitten ei ole muuta tehtävää kuin säilyttää silmiensä pohjassa tuo unohtumattoman kaunis näky, istua jälleen paikallaan välinpitämättömänä todistajana, joksi itseni katson saatuani kuulla, miksi olemme menossa Cambaleyres'iin. Tarvitsisihan minun vain avata syliini asetettu paperikäärö saadakseni asioista täyden selvyyden. Pesnelin vararikkoa koskevat asiakirjat eivät tulleetkaan kysymykseen sillä tavalla kuin olin otaksunut, ne hälventävät mielestäni kaikki vaaralliset kuvitelmat.

Tuomari ja Bourdoin juttelevat vieressäni. He juttelevat maakunnan asioista, jotka eivät ole missään tekemisissä tämän matkan kanssa ja ovat siitä sitä kauempana, koska kaikki kuitenkin ajattelevat vain yhtä ja samaa. Minä en kuuntele. Minua ahdistaa eräs kysymys: onko isäni aikoinaan käynyt Cambaleyres'issa? Minua ihmetyttää, etten voi tuohon vastata, ja samoin minua kummastuttaa, että eräs elämäni vaihe, jota olin päättänyt olla muistelematta niin monien vuosien kuluessa, tuntuu nyt mieleeni palatessaan omituisen suloiselta.

— Cambaleyres! sanoo Bourdoin.

Se sijaitsee vuoren rinteellä samoinkuin useimmat tämän seudun pienet aateliskartanot. Se on luultavasti kuulunut aina Castérac'in suvulle ja on ollut heidän vähäisen varallisuutensa paras osa. Tänne alas voi nähdä ainoastaan metsäisen laakson yläpuolella olevan kallioperustan, jonka yläpuolella kohoaa pitkä suojamuuri. Näyttää siltä, kuin tuo ihmisten asumus olisi vapaaehtoisesti vetäytynyt omaan kuoreensa. Tuolta ylhäältä varmaan näkyy koko ylänkö. Mutta ympärysmuuri on yhä edessä, se sulkee joka puolelta pienenlaisen puiston, sen keskellä olevaa torneilla varustettua rakennusta tuskin näkyy. Portin molemmilta puolilta kuuluu kahlekoirien kiivasta haukuntaa. Me ajamme ruohottunutta lehtikujaa kärsimättömien oksien alitse. Auto pysähtyy keltaiseksi rapatun julkisivun eteen. Me olemme perillä, mutta ennenkuin astun maahan, katselen vielä ympärilleni.

Minua ei tosiaankaan mikään ihmetytä. Rouva de Castérac'in talo oli sellainen kuin olin odottanut, puolittain vallasnaisen, puolittain maalaisnaisen asumus. »Miljoonan arvoiset tilukset», oli Bourdoin selittänyt, mutta eihän täällä näe valoa eikä taivasta, ja kuinka surulliselta täällä tuntuukaan, ei siksi, että täällä on käynyt kuolema, vaan vain siksi, ettei täällä näytä olevan mitään elämää.

Kuullessaan meidän saapuvan eräs vanha nainen kiiruhtaa luo. Bourdoin hyppää ensimmäisenä maahan.

— Hyvää päivää, Rosa, me tulemme sinettien vuoksi. Tunnettehan herra Tourtedos'n, rauhantuomarin? Tässä on herra Jean Pesnel. Avatkaa heti, näillä herroilla on kiire.

Vanhus katselee minua tarkkaavasti ja pitkään, ennenkuin noudattaa kehoitusta.

— Herra Jean on isänsä näköinen, sanoi hän, tuntijan äänellä, niinkuin ainakin iäkkäät ihmiset arvostellessaan jotakin kauppatavaraa.

Isäni! Kas niin, tämä odottamaton huomautus tekee ikävän asian helpommaksi kuin olin luullutkaan. Se, mikä on minua niin kauan rasittanut, häipyy jälleen pois, ja minä painun aikoja sitten unohtuneisiin raikkaisiin hetkiin, aikaan, jolloin me olimme vielä onnellisia.

— Joudutaan! sanoo Bourdoin, — herra Tourtedos'lla on kiire.

Miksi tässä johtuukaan yhtäkkiä mieleeni eräs kuva, jonkinlainen koomillinen välikohtaus, jota kumminkaan en voi väistää?

En näe talon ovea, vaan näen Tourtedos'n astelevan edessäni ja erotan ihmeekseni tarkoin hänen ääriviivansa. Hänen hartiansa ovat luisut, sääret väärät, lyhyen vartalon ympärillä heiluvat nutun liepeet; herra Tourtedos on epäilemättä kunnianarvoinen henkilö ja menestyy hyvin virkaurallaan. Hänen kunnianarvoisuuttaan lisäävät pitkä parta, hiukset, jotka ovat kuin liimatut puolikaljuun päälakeen, ja hänen sanansa, jotka hän lausuu pikemmin itkien kuin puhuen. Ja minä huomaan hänen olevan ristiriitaisten tunteitten vallassa: hän on mielissään siitä, että on osallisena tärkeässä raha-asiassa, pahoillaan siitä, että huomaa sittenkin suorittavansa ikävää tehtävää, tyytyväisenä siitä, että saa rikkoa kotirauhaa naisen luona, joka eläessään olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja haluaa salaa päästä hyviin väleihin perijän kanssa, olipa tämä kuka tahansa. Bourdoin on antanut hänelle asiasta liian vähän tietoa, ja niin hän, kulkiessaan eteenpäin ja pyytäessään joka ovella anteeksi, että menee virkatehtävänsä vuoksi edelläni, ei varmaankaan arvaa, että minä yksin olen täysin välinpitämätön kaikkeen nähden, mitä voi seurata.

Sitten on muistissani aukko, sitten toinen kuva, joka tuo samalle levylle Bourdoinin ja Tourtedos'n.

Me istumme kaikki kolme lipaston edessä. Korkeasta ikkunasta lankeaa huoneeseen vihertävä valo valaisten kaikkien kasvoja. Huone on muuten niin suuri, että vastakkaisella puolella oleva rouva de Castérac'in sänky näkyy vain epämääräisesti, kuin jokin ruumisalttari. Mielenkiinnottomat tutkitut asiakirjat, jotka ovat yhdessä kasassa, lipaston kannella, muodostavat sitävastoin sietämättömän valkoisen väriläikän.

Bourdoin istuu tanakkana tuolillaan tyhjentäen järjestelmällisesti laatikoita. Hänen oikealla puolellaan kurkottaa uteliaana kaulaansa Tourtedos, lasit nenällä. Minä olen vasemmalla puolella, kauempana; ei tee mieleni edes katsella, niin vieraalta tämä koko toimitus minusta tuntuu. Voinpa vannoa, etten ollut siihen saakka tullut ajatelleeksikaan, mitä voisi tapahtua. Minusta tuntui päinvastoin siltä, kuin olisin siihen kivettynyt; en luule tunteneeni muuta kuin unettomuudesta ja taannoisista pahoista aavistuksista johtuvaa väsymystä.

Yhtäkkiä Bourdoin huudahtaa:

— Salalaatikko!

Tourtedos sanoo asian ymmärtäen:

— Salalaatikko on siitä hyvä, että se on aina samanlainen.

Lipaston kansi näyttää tosiaan liikkuvan. Kun sitä hiukan vetää, ilmaantuu näkyviin kaksi pituussuunnassa olevaa laatikkoa.

— Nyt minä luulen, että saamme asiasta selkoa, sanoi Bourdoin ottaen ensimmäisestä laatikosta kellastuneen käärön.

Tourtedos kumartuu vikkelästi katsomaan. Minä en liikahdakaan. En voi kumminkaan olla seuraamatta Bourdoinin sormien kärsimättömiä liikkeitä hänen yrittäessään mitä pikimmin avata kääröä. Minä ajattelen:

— Jumalan kiitos, tämä ikävä juttu tulee päätökseen.

Bourdoin huudahtaa jälleen, saaden minut säpsähtämään:

— Seteleitä!

— Kas vaan! sanoo Tourtedos.

Seteleitä... lisää seteleitä...

— Sallitteko, että lasken ne? kysyy Bourdoin.

Tourtedos sanoo:

— Niin oikein. Minä sanelen, se käy helpommin.

Sitten kuuluu numeroita: 10,000... 12,000... 30,000... 60,000...

Minäkin astun tahtomattani lähemmäksi näkemään, ei papereita, vaan käsiä, jotka niitä pitelevät; ja ne ovatkin näkemisen arvoiset!...

Merkillinen näky. Noiden miesten kädet ovat yleensä hyvin erilaiset: Bourdoinin kädet ovat pulleat, lyhyenlaiset, jäykkien kalvosimien välissä kuin kukka suppilossaan, Tourtedos'n kädet ovat pitkät, kynsissä on surureunus ja rystysissä karvoja, jotka pörhistyvät koskettaessaan paidan pehmeätä kalvosinta. Mutta nyt en voisi niitä toisistaan erottaa, niin nopeasti ne siinä kopeloivat, sieppovat ja vapisevatkin! Nuo hermostuneet kädet näyttävät kylpevän seteleissä, jotka eivät ole kummempia kuin muutkaan, nuo ahnaat kädet punnitsevat kuviteltua kultaa, päästävät irti käydäkseen vain taas kiinni, ne ovat kuin pelipankin hoitajan kädet, jotka nauttivat hekumastaan vielä nähdessään omaisuuden menevän menojaan.

— 120,000!

— Peijakas, kuinka korkealle tämä nouseekaan?

Kuinka korkealle tosiaan, sillä seteleitä tulee yhä kuin sataen, ja ne ovat noille molemmille miehille kaikkien halujen ja kaikkien toiveitten elävä vertauskuva... Seuratessani käsien leikkiä minä arvaan, että varkaat käsittelisivät rahoja aivan samoin, samanlaisen hurmion vallassa, ja minut valtaa inho, sillä ellei Pesnelin pankista olisi aikoinaan vaadittu talletusta takaisin, niin näitä rahoja ei kukaties olisi olemassakaan.

— Mihin sinä menet? kysyy Bourdoin huomatessaan minun äkkiä väistyvän taaksepäin.

— Älkää koskeko niihin! varoittaa Tourtedos.

Molemmat ovat kääntyneet minuun päin, ja heidän kätensä lepäävät yhä vielä, sormet harallaan, aarteen päällä, jonka he olivat luulleet joutuneen vaaraan.

Minä vastaan:

— Enhän... enhän minä minnekään... aioin vain siirtää tuolia.

Bourdoin, joka ei luota minuun, jatkaa tuimalla äänellä:

— Hiukan kärsivällisyyttä! Tahdoitpa tai et, minun täytyy menetellä tässä varovasti. Eikö ole enää seteleitä, herra tuomari? Lasketaan siis yhteen.

Vaitiolo.

— 2,100,000.

Tourtedos toteaa:

— Kaksi miljoonaa... Niin...

— Eikä vieläkään mitään testamenttia jatkaa Bourdoin.

— Voitte kiittää onneanne... aloittaa Tourtedos kääntyen minuun päin.

— Odottakaahan vielä, keskeyttää Bourdoin, täällä on vielä laatikko... Viimeinen.

Hän sanoi: viimeinen. Hän onkin oikeassa. Hänen suorittamansa tutkimuksen jälkeen ei varmaankaan löydy enää mitään. Millainen hitaus seuraakaan käsien vilkkaita liikkeitä? Minäkö tässä nyt muutun kärsimättömäksi? Oliko Bourdoin ehkä oikeassa väittäessään, että ihmiset ovat eläessään huolimattomia? No niin, varokaamme pyörrytystä, minä en tahdo kuulua niihin, joita raha päihdyttää. On mahdollista, että olin aikaisemmin toivonut olevani rikas, mutta olin niin toivonut, Jumalan kiitos, vain siksi, että olin tahtonut korvata.

— Laskuja... mutisee Bourdoin puoliääneen.

Mutta pyörrytys, jota vastaan taistelen, tuntuu äityvän. Tahtomattani katselen kaukaa laatikkoon, joka tyhjenee. Nyt jo paistaa pohja. Kuinka monta paperia siellä on vielä tarkastettavana? Ehkä kymmenen.

— Ah, kirjekö?... Ei, minä erehdyn, sekin on vain jokin lasku. Rouva de Castérac harrasti varmaan enemmän järjestystä kuin varovaisuutta.

Tourtedos pilailee:

— Onpa ihme, ettei tuosta ole ollut aavistustakaan. Tuommoinen aarre saatavilla — hän sieppaa samassa setelitukon käteensä, ikäänkuin todella muuttuisi kuvittelemakseen varkaaksi — yksinäinen talo, jossa asuu vain naisia... Vahtikoirista huolimatta täällä olisi varmaan tapahtunut salamurha!

Kukaan ei vastaa tuohon synkeään sanaan. Bourdoin, joka on päättämässä tutkimustaan, näyttää aikovan vaatia hiljaisuutta. Tuntuu tosiaan siltä, kuin ei huoneessa olisi enää ketään, tai kuin vainaja, jonka kätköjä tässä kaivellaan, olisi ilmestynyt ja jäädyttäisi sanat meidän, kutsumattomien vieraitten huulille.

— Siinä kaikki, sanoo vihdoin Bourdoin.

Minä vastaan hämmästyneenä:

— Mitä siis on vielä tehtävänä?

Otaksun näet, että tässä täytyy vielä jotakin tapahtua. Minusta tuntuu mahdottomalta, että asia on nyt lopussa.

Bourdoin katselee minua ihmeissään:

— Ei mitään!

— Ei siis minkäänlaista määräystä, jatkaa Tourtedos. — Tämä on kerrassaan yllättävää. Minä, hyvä herra, hankkisin teidän sijassanne heti kassakaapin.

Kun en vieläkään oikein ymmärrä, huudahtaa Bourdoin:

— No niin, etkö käsitä? Minä olin oikeassa! Täällä ei ollut testamentista jälkeäkään, ja sinä olet perillinen!

Mitä sitten tein, ei ole mitenkään mainitsemisen arvoista. Muistan vain, etten tuntenut tyydytystä enempää kuin hämmästystäkään. Minusta tuntui, kuin olisin elänyt aivan tavallista elämää ja ottanut samalla osaa seikkailuun, joka vaati mitä suurinta tarkkaavaisuutta. Sydämeni oli niin kylmä, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta minä olisin käyttäytynyt aivan samoin siinä tapauksessa, että olisin otaksunut asiain kääntyvän tälle tolalle.

Päätin sitten jäädä Cambaleyres'iin Bourdoinin kanssa. Auton piti viedä Tourtedos heti pois ja tulla myöhemmin hakemaan minulta tietoja.

Minä kuuntelen välinpitämättömänä tuomarin jäähyväispuhetta.

— Parhaat onnittelut, hyvä herra. Toivon hartaasti, että meillä tulee olemaan onni saada nähdä teidät vakinaisena asukkaana tällä seudulla, missä nimenne on niin hyvässä maineessa...

Eikö hän siis tiedä, että minä olen Jean Pesnel, vararikkoisen poika?

Rosa puolestaan saa käskyn järjestää jotakin aamiaiseksi. Hymystä päättäen hän pitää luonnollisena, että minusta tulee hänen emäntänsä jälkeläinen. Ja kun pyydän laittamaan itseäni varten kuntoon huoneen, hän ehdottaa heti rouvan huonetta. Minun kieltäydyttyäni hän sanoo, että neidin huone olisi ehkä sopivampi.

— Kuka on neiti?

Bourdoin vastaa Rosan puolesta:

— Eräs seuraneiti, joka oli tätisi luona kaksi viimeistä vuotta, mutta ei ole täällä enää. Hän oli muuten aivan moitteeton ja poistui hautajaisten jälkeisenä päivänä. Minä maksoin hänelle mitä hän oli saamassa.

Nämä ovat pikkuseikkoja, sanon sen vieläkin, jotka eivät mitään merkitse, auttavat vain sisäistä levottomuuttani hajautumaan tuloksettomiksi tahdonponnistuksiksi. Jättämäni menneisyyden ja alkavan nykyisyyden välinen side kutoutuu vasta myöhemmin, kun ateria on valmis ja Bourdoin ja minä istumme pöydässä. Mutta silloinkin löydän pikemmin vain vaikutelmia kuin tosiasioita.

Ensinnäkin muistan, kuinka ateria alkoi... Kotikaupunkiin palaamisesta johtunut mielenliikutus oli minua järkyttänyt. Jäseniäni pakotti, silmäluomet tuntuivat raskailta. Nyt minun ei tarvinnut enää toimia, vaan sain sulkea silmäni niin pitkäksi ajaksi kuin halusin.

Eräs toinen vaikutelma, jota minun on vaikea määritellä. Minusta tuntuu, että tästä lähtien olen täällä kotonani. Siitä huolimatta on kaikki se, mitä ympärilläni näen, minulle vierasta. Tavallisimmatkin esineet ovat muodoltaan outoja. Minä odotan joka hetki näkeväni, että sisään astuu joku, joka kysyy minulta, miksi olen tänne tullut. Oloni tuntuisi paremmalta missä hotellissa tahansa.

Niinpä minun onkin, kaikista penkomisistamme huolimatta, mahdoton myöntää, että rouva de Castérac on hyväksynyt minut perijäkseen. Sitä vastustavat ne ainoat intohimot, joita tiedän hänessä olleen, sukulaisiin kohdistuva viha ja varovaisuus liikeasioissa. Saadakseni varmuutta kysyn Bourdoinilta:

— Väitätkö siis yhä, että minä tulen perimään?

Hän hypähtää tuolillaan:

— Saako äsken löytämämme raha sinut päästä pyörälle? Minä ryhdyn jo tänä iltana toimenpiteisiin, joita perinnön haltuunotto edellyttää!

Minä väitän vastaan:

— Mutta miten selität...

— Ettei rouva de Castérac ollut tehnyt testamenttia?

Bourdoin naurahtaa.

— Hyvä veli, aivan samasta syystä me löysimme äsken jostakin laatikosta, toisin sanoen sellaisesta paikasta, johon on typerää mitään tallettaa, kaksi miljoonaa käypää rahaa. Tätisi — miksi sitä nyt enää salaisin? — oli itse itaruus. Saituri — minä tarkoitan oikeata saituria — haluaa käsin koskettaa kultaansa eikä tee koskaan testamenttia, sillä testamentin tekeminen merkitsee lahjoittamista... Kuoleman jälkeen asia on toinen... mutta oletko huomannut, kuinka vähän on semmoisia ihmisiä, jotka tulevat ajatelleeksi, etteivät he voi kuolemansa jälkeen hallita omaisuuttaan?

Sitten hän lisäsi äkkiä:

— Minä otaksun, että sinä, jolla on täysi syy menetellä toisin, toimitat jo tänä iltana täältä pois nuo rahat, sillä Puyn asukkaat, joille Tourtedos on kertonut uutisen, suunnittelevat varmaan ryöstöä.

Minä en vastaa. Se, mitä hän sanoo, on loogillista. Koska rouva de Castérac oli ollut itara, voi hyvinkin lyödä vetoa siitä, että hän oli kuollut tekemättä testamenttia. Minä siis olen täällä isäntä, minulle kuuluu kaikki, maat ja mannut ja selvä raha...

— Näetkö unta? kysyy Bourdoin, jota vaitioloni ärsyttää. — Minä odotan sinun määräyksiäsi.

Harso, joka on estänyt minua selvästi näkemästä, väistyy vihdoin syrjään; on kuin aalto minua kohottaisi. Minä juoksen hakemaan Parisista tuomiani papereita ja heitän ne pöydälle:

— Määräyksiäni? On maksettava takaisin, tuhat tulimmaista!...

Kaksikymmentä vuotta, minä olen taistellut kaksikymmentä vuotta saadakseni elää tämän hetken! Olin kuvitellut sen toisenlaiseksi, mutta mitäpä siitä. Se johtuu sattumasta eikä omista ponnistuksistani, mutta eihän sekään haittaa! Ja olisinko voinut arvata saamaani vastaustakaan?

— Maksaa takaisin! Mitä ihmettä!... Kenelle? Puolet saamamiehistä ovat hävinneet, heidän perillisensä eivät välitä koko asiasta. Mitä muihin tulee, ovat he jo aikoja sitten siirtäneet ne erät voitto- ja tappiotilille eivätkä niitä ajattelekaan. Yhtä hyvin voisit pelkän kunnian vuoksi herättää eloon muistoja, jotka ovat rauhallisesti menossa hautausmaahan!

Minä katselin Bourdoinia. Hänen närkästyksensä ei ollut teennäistä, hän piti tarpeellisena puolustaa etujani ja aivan luonnollisena, että menneisyys muuttui minulle hyväksi afääriksi. Hän päätti puheensa:

— Ei tässä sovi ruveta romanttiseksi! Olkoon tätisi esimerkki ainakin siinä suhteessa sinulle opiksi! Ellei hän olisi menetellyt sillä tavalla kuin tänä aamuna moittien mainitsit, niin kukapa tietää, olisitko tänään...

Minä en salli hänen päättää lausettaan:

— On tosiaan mainiota, että voidaan käyttää rouva de Castérac'in rahoja korjaamaan, mitä hän oli hävittänyt. Uusi sukupolvi, uudet tavat...

Hän vastaa:

— Oletko tullut ajatelleeksi, että jos tottelisin sinua, niin täytyisi myydä osa tiluksia, kun kaikki maksut on sitä ennen maksettu?

— Myytäköön kaikki, jos on tarpeen!

— Miksi ja kenen tähden, hyvä Jumala!

— Kunnian tähden, se riittää.

Sitten olemme molemmat vaiti. Tuntuu siltä, kuin ympärillä olevat esineet olisivat alkaneet näyttää vieläkin vihamielisemmiltä. Minä aavistan niiden kapinoivan; mutta ketä vastaan, Bourdoinia vai minua?

Bourdoin kohauttaa vihdoin olkapäitään:

— Kauniit tunteet tulevat kalliiksi. Onnellinen se, joka voi nauttia sellaista ylellisyyttä!

Minä vastaan:

— Raha ei ole ainoa maksuväline. Isäni on maksanut hengellään!

Hän vakuuttaa:

— On melkein aina väärin turvautua yleviin lauseparsiin. Pienikin kivi voi kaataa sen, jonka katse on tähdättynä taivaaseen

— Minä vaadin, että jo tänä iltana...

— Olkoon menneeksi, tänä iltana; sinua totellaan.

Samassa tuntuu, kuin aalto jälleen nousisi ja veisi minua mukanaan. Eilen, niin tosiaankin, vielä eilen minä harhailin Parisissa, vapisin ajatellessani matkaa kuvitellen olevani vanha mies, jonka ponnistukset ovat kuluttaneet loppuun ja joka ei ole saanut tehtäväänsä suoritetuksi. Oi isäni, tehtävä on suoritettu!

— Minä sinua vaivaa? kysyy Bourdoin.

— Ei mikään... sinä et voisi sitä ymmärtää.

Ei mikään muu kuin se, että minä avaan ovet selko selälleen, niin että ilo pääsee sisään. Ei mikään muu kuin että nautin ensimmäisestä syleilystä, jonka se minulle suo...

Pysähtykäämme siihen. Se oli huippukohta. Se, mitä sinä päivänä muuta tapahtui, ei ole mainitsemisen arvoista.