X.

Ennenkuin käy tutustumaan kertomukseen kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jotka jouduttivat kohtaloni kulkua, lukija suvaitkoon harkita, miten minun oikeastaan oli tänä aamuna käynyt.

Vielä eilen olin elänyt ihmeen rauhallisena, ja kuinka ihanaa olikaan ollut lukea toistensa silmistä sanomattoman rakkauden pienimpiäkin liikahduksia! Lihan hekumaa korkeammalla on toinen, suurempi hekuma, joka on siinä, että uskaltaa ilmaista kaikkein pienimmätkin ajatuksensa toiselle itselleen. Tuota ihmettä olin ollut kokevinani vielä eilen Alicen seurassa... Ja nyt minut oli yht'äkkiä vallannut pelko, että hänen katseensa oli kenties sittenkin valehdellut huolettomuuden verhon alla, joka näytti ilmaisevan kaikki, ja hän kenties uskoi varmaan, että hänet oli petetty mitä alhaisimmalla tavalla — rahan tähden! Nyt ei ollut enää mikään pidättäminen mahdollinen, nyt täytyi alinomaa pelätä, että epämääräisten sanojen takaa pilkistäisi esiin epäilys. Ja kuinka voisimme itseämme siltä suojella? Oli tosin mahdollista, että olin joutunut mielettömän kuvitelman uhriksi. Mahdollista myös, ettei ollut niin laita ja että Alice sittenkin oli lukenut testamentin. Kummassakin tapauksessa olin oman tekoni vanki, minun täytyi olla vaiti. Jos olisin asiasta puhunut, olisin samalla tunnustanut, että minäkin sen tiesin, ja olisin julistanut itseni syypääksi. Kuinka tuo valhe, jonka olin luullut kuolleen, jo minua kahlehtikaan jättämättä mitään muuta mahdollisuutta kuin nähdä onneni vähitellen luhistuvan tai joutuvan kerrassaan surmatuksi, jos aioin vastustella!

Ei siis ihmekään, että kääpiön ilmaantuminen tuntui näin ollen minusta melkein onnelliselta. Hän tuli kolmanneksi meidän väliimme viivyttämään molemmilta puolilta nousevia epäilyksiä. En ajatellut, kuka oli tullut, ajattelin vain tarjoutuvaa hetken hoivaa. Kohta saadaan kuulla, mitä siitä todella syntyi. En sivuuta ensimmäisiäkään kohtauksia, vaikka ne näyttävät olevan täynnä merkityksettömiä sanoja ja pelkkiä sielunliikkeitä. Odottamaton seikka johtuu aina pienistä syistä. Olisimmeko mekään johtuneet siihen päätökseen, ellei noita sanoja ja liikkeitä olisi ollut?

Tulija saapui meluisasti, niin mahtipontisesti, ettei paremmasta apua. Rosa ja minä kiiruhdimme ulos, ja Anna heittäytyi Alicen kaulaan:

— Vihdoinkin saan taas sinut nähdä!

Sitten puhetulva, jota keskeyttivät suudelmat.

— En ole ilmoittanut teille tulostani, paha kyllä! Olin oikeastaan aikonut lähteä myöhemmin, mutta sitten alkoi olo yht'äkkiä tuntua niin yksinäiseltä! En voinut sitä kestää, vaan lähdin matkaan... Ja tämäkö se nyt on, se linna?... Eihän se ole paljoa kauniimpi kuin meidän linnamme, ja yhtä keltainen on tämäkin... Vähät minä muuten siitä välitän: kun vain saan nähdä sinut, on samantekevää, vaikka olisin Alaskassa... Jumala, kuinka minun on ollut sinua ikävä! Syleile minua vielä kerta... ja nyt, matkatavarani!

Tämä uusi hyökkäys sai Rosan nähtävästi ihan epätoivoiseksi, ja hän katseli liikahtamatta, kuinka hänen jalkojensa eteen putoili koteloita ja matkalaukkuja, jotka ajomies, juomarahaa toivoen, otti vastaan kääpiön käsistä.

Alice kysyi:

— Kuinka isä voi?

— Isäkö? Minä luulen, että hän voi hyvin. Hän on Pariisissa.

— Onko hän ollut kauan kotoa poissa?

— Viikon... niin kauan, että on varmaan ehtinyt tuhlata ensimmäisen neljänneksen siitä eläkkeestä, jonka sinä hänelle annat. Minä yksin jään aina ilman. Minä saan maistella vain toisten onnea.

Sanatulvan keskeyttää Rosa, joka yhä katselee kääröjä ynseännäköisenä.

— Minne nämä viedään?

— Niin tosiaan, sanoo Alice, — mihin me Annan sijoitamme?

— Olisihan meillä se entinen neidin, tarkoitan rouvan huone, puuhkuttaa Rosa.

Minä käännyn pois; tuo typeryys hermostuttaa minua.

— Valittakoon mikä huone tahansa, sitä lukuunottamatta. Eihän romusuoja ole mikään huone.

— Lähdetään ylös, sanoi Alice, — saammehan sitten nähdä.

Sitten kuuluu kääpiön ääni, joka portaita noustaessa heikkenee heikkenemistään:

— Mitä! Kiertoportaatkin! Ja minä kun luulin löytäväni oikean lempiväisten pesän! Niin, jos sinulle olisi sanottu ensi kerralla, kun tänne tulit...

Lauseen loppu häipyi kuulumattomiin. Kävi jäätävän kylmä tuulenpuuska, joka sai puut parkumaan. Minua puistatti.

— Syysmyrskyt alkavat, sanoi ajomies kooten suitsiaan. — Minulla ei ole liikaa aikaa, jos aion palata, ennenkuin tulee rankkasade.

— Niin, syksy on käsissä, vastasin minä konemaisesti.

En ollut aikaisemmin huomannut, että puitten oksat alkoivat paljastua ympärillämme. Minussa itsessäni oli yhä kesä, ja minä kuvittelin, että samoin oli laita kaikkialla. Yht'äkkiä tunsin vielä kuolleitten lehtien tympeän hajun. Sekin karkoitti minua pois, minä menin saliin, mihin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat Alice ja vieraamme.

— Miten käy majoituksen... mitä olette päättäneet?

— Anna suostuu nukkumaan yläkerrassa, Rosan huoneen vieressä.

— Hyvä.

Nukkukoon siellä tai muualla, yhdentekevä!

— Herranen aika, huokasi kääpiö imelällä äänellä, — minähän nukkuisin vaikka vaunuliiterissä, kun vain saan olla täällä!

— Kaikki riippuu siitä, kuinka kauan aiotte viipyä.

— Älkää pelätkö, minulla on lippu edestakaisin.

— Emme me pelkää, sanoi Alice.

— Enhän minä viivy enempää kuin kolme päivää, vain niin kauan, että saan nähdä, millaista on teidän onnenne ja millaiset ovat nämä paikat... vaikka totta puhuen...

Terävä katse liikkui ympäri huonetta» jonka teki tavallista synkemmäksi alkanut rankkasade.

— Ei tämä asunto ole mikään hauska, parempaa minä odotin. Saatte kiittää onneanne, jollei se ajan pitkään värjää teitä itseänne samanvärisiksi!

— Ateria on valmiina, virkkoi siihen väliin Rosa ovenraosta.

— Eikä tuo eukkokaan ole ystävällinen...

— Hän on uskollinen, ja se on nykyaikana harvinaista, virkkoi Alice, — hän oli aikaisemmin rouva de Castérac'in palveluksessa.

— Olet siis hänet perinyt? Sitä minä jo ajattelinkin... Sinun sijassasi olisin antanut hänelle matkapassit.

— Miksi?

— Tuulettaakseni paikkoja. Te näytätte minusta kellarissa eläviltä sokeilta.

Alicen vastaus viipyi tällä kertaa vähän aikaa:

— Älä tuomitse Cambaleyres'ia, ennenkuin näet sen aurinkoisena päivänä. On aina vaarallista luottaa ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kenelle hän oikeastaan puhui? Sisarelleenko vai minulle? Mutta minä olin päättänyt, että tämän ajan piti olla levähdysaikaa.

Kohautin olkapäitäni ja lähdin näyttämään tietä ruokasaliin.

Aterian aikana, joka tuntui minusta iankaikkisen pitkältä, kääpiö sai odottamattomalla käytöksellään aikaan uutta tukaluutta. Hän ei enää pistellyt eikä osoittanut sopimatonta uteliaisuutta. Hän käyttäytyi vaatimattomasti, hymyili makeasti ja ilmaisi hyväntahtoisuutta, joka oli yhtä rajatonta kuin hämmästyttävääkin. Hän kiitti ja ylisti keittiötä. Onnellinen olo perheen keskuudessa näytti hänet hurmaavan. Hän vihjaili enintään pari kertaa omaan surulliseen ja yksinäiseen elämäänsä Brioudessa. Se oli yllättävää, Alice lauhtui, muuttui hänkin luontevammaksi ja taipui vihdoin tuohon odottamattomaan viettelykseen. Siinä oli osaksi ilmeistä valloitushalua, osaksi luonnollista mielenkevennystä, ja molemmat seikat johtivat samaan tulokseen, niin että minun täytyi aterian lopulla ymmärtää läsnäoloni häiritsevän, vaikka kukaan ei näyttänyt sitä ajattelevan, vielä vähemmin toivovan. Minä nousin.

— Minne menet?

— Ulos.

— Tuohon ilmaan!

— Sade lakkaa kohta. Teillä on varmaan toisillenne kerrottavaa...

Kääpiö taputti käsiään:

— No, totta kai

Jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin, ei Alice olisi päästänyt minua menemään. Nyt hän sanoi vain:

— Tule pian takaisin, me odotamme sinua täällä.

Tuollaisista vivahduksista voi aavistaa syvällisiä muutoksia. Rauha, jonka olisi pitänyt vieraan läsnäolosta minulle koitua, olikin pelkkää petosta.

Minä lähdin ulos, mieli jälleen murheellisena. Kuljin umpimähkään. Mieleni yksin oli liikkeessä, se vaelsi kohti menneisyyttä, ei puolustautuakseen, vaan mitatakseen tapahtuneen typeryyden syvyyttä.

— Miksi olemme tähän joutuneet? kysyi se itseltään lakkaamatta.

Ja vastaus — sitä pahempi, jos loukkaan — vastaus kuului aina näin:

— Siksi, että olet yrittänyt pysyä kunniallisena.

Otaksukaamme, etten olisi ajatellutkaan mitään lahjoittaa, vaan olisin pysynyt sinä teoreettisena varkaana, jota omatuntoni oli kavahtanut. Silloinhan ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Alice löysikin testamentin. Mutta minä, mieletön, olin sensijaan kuunnellut omantuntoni syytöksiä, olin jotenkin sovittanut toisiinsa ihanteellisen oikeuden ja oman etuni, ja epäilyksenalaista ennakkoluuloa korjatakseni olin mahdollisuuden tarjoutuessa liittänyt toisiinsa perinnön ja oman aiheettoman jalomielisyyteni. Tässä joudumme jälleen ihmettelemään, kuinka kerran alettuaan valehdella joutuu valheen vangiksi. Omatunto ei siis soimannut minua siksi, että olin puolittain valehdellut, vaan päinvastoin siksi, etten ollut valehdellut kerta kaikkiaan!

Yht'äkkiä pysähdyin. Huomasin, että olin tietämättäni saapunut siihen paikkaan, missä olimme, Alice ja minä, yhteisen hurman valtaamina lausuneet:

— Saada olla yhdessä... kuolemaan saakka...

Astuin lähemmäksi vallin reunaa ja yritin löytää näköalaa, joka oli silloin ollut todistajanamme. Kadonnut tarumainen hetki heräsi minussa eloon. Me kuvastuimme jälleen taivasta vastaan samoinkuin silloin, käsi kädessä. Traagillinen muutos: nyt olin yksin. Pilviaallot verhosivat läheisen maiseman, avaruus näytti kutistuneen pieneksi pihamaaksi. Kosteudesta välittämättä heittäydyin maahan, ja minun teki mieli siinä nyyhkyttää kulkurin lailla.

Kokemieni vaikeitten hetkien joukossa tuo oli varmaan vaikein. Samassa herpaisi mieltäni epäilys: Me voimme ihailla ja palvoa jotakin olentoa, antautua hänelle arvelematta, mutta miten saamme hyväilevien sanojen alta ilmi todellisen tunteen vastauksen? Oliko se hellyys, jota olin nauttinut, ollut vapaaehtoisesti annettu lahja vai pelkkää hyvän tahdon ponnistusta, jonka olin nähnyt omien haaveitteni valossa? Oliko Alice milloinkaan minua rakastanut?

En tiedä tarkoin, mitä sitten seurasi. Luulen lähteneeni pakoon. Tuollaiset sanat vainoavat ihmistä, ja hän karttaa niitä kuin pyhyydenloukkausta. Palattuani sisään uskoin varmaan ne karkottaneeni. Mutta ne pysyttelivät nyt tajuntani taka-alalla ja alkoivat luoda minuun epäluuloa, joka oli tuhat kertaa tuskallisempaa kuin se, mitä olin aamulla kokenut. Kuinka kauas olinkaan ehtinyt muutamassa tunnissa!

Tuo epäluulo sukelsi tosiaan heti esiin. Olin tuskin ehtinyt astua puiston portista, kun pensaitten takaa näkyi joku lähtevän minua kohti. Minä tunsin Annan.

— Kas niin, sanoi hän, — oletteko nyt kylliksi kohmettunut? On siinäkin järkeä lähteä niin kauas sadeilmalla!

— On siinä sentään enemmän järkeä kuin jos asettuu teidän tavallanne väijymään oksien alle, vastasin minä ihmetellen itsekseni, oliko hän siinä sattumalta vai todella väijymässä minun palaamistani.

Minä jatkoin:

— Missä on Alice?

Punaisilla huulilla häilyi kaksimielinen hymy.

— Minä jätin hänet lohikäärmeen seuraan ratkaisemaan päivälliskysymystä.

— Kuka on lohikäärme?

— Vanha palvelijatar tietenkin... Se on totisesti sellainen, etten minä voi häntä kauan sulattaa!

Minä kohautin olkapäitäni:

— Toivokaamme, ettei hänen läsnäolostaan johtuva kärsimys kokonaan tuhoa huvia, jota olette vierailustanne toivonut.

— Jospa olisikin vain kysymys minusta! Mutta luuletteko, että Alice sietää häntä sen paremmin?

— Onko Alice puhunut hänestä?

— Ei.

— Kuinka siis?...

Olimme pysähtyneet ja katselimme toisiamme.

— On selvää, ettei sisareni sano siitä mitään, vastasi hän oltuaan vaiti niin kauan, että selvästi huomaisin, kuinka vaikea hänen oli puhua tästä asiasta selvästi, — hän tietää, kuinka suuressa arvossa pidätte tuota piikaa.

— Hän tietää myös, ettei hänen tarvitse tehdä muuta kuin lausua toivomus...

— Juuri niin, ja siksi hän ei tule sitä koskaan lausumaan... Hän on teille liian kiitollinen...

Imelästi lausuttu sana vaikutti uuteen haavaani kuin syövyttävä aine. Varmaan kalpenin.

— Kiitollinen? toistin hiljaa. — Se on liikaa... tai liian vähän.

Kääpiö alkoi nauraa:

— Ainakin minä olisin tyytyväinen teidän sijassanne. Ei kiitollisuus juoksentele joka kujalla, on harvinaista, että ihmiset sitä sietävätkään.

— Te ette tiedä, että rakastaessaan...

— Luuletteko ehkä, että teidän kuherruskuukautenne tulee kestämään kauemmin kuin muitten ihmisten?

Hän kääntyi taloon päin:

— Katsokaahan noita seiniä! Niiden pelkkä kosteus saa tulen liedessä sammumaan! Jos muuten luulettekaan, että rakkaus vielä teitä vaivaa, toista enempää kuin toistakaan!

Hän oli oikeassa. Samassa tuli Alice meitä etsimään. Kuinka en ollut aikaisemmin huomannut hänen raukeata käytöstään, tuota hajamielistä ja samalla jännitettyä ilmettä, joka näkyi nyt aivan selvästi? Minä riensin häntä vastaan.

— Mikä sinua vaivaa? huudahdin kykenemättä hillitsemään mieleni hämmennystä. — Kun lähdin, et näyttänyt sairaalta, mutta nyt...

— En minä nytkään ole sairas.

— Onko ehkä sisaresi...?

— Erehdyt, hän on ihan muuttunut, melkein hellä... se oli iloinen yllätys.

En voinut väittää vastaan; kääpiö saavutti meidät. Alicekin oli kääntänyt katseensa toisaalle. Päämme päällä sirottelivat tuulen heiluttamat oksat kylmiä pisaroita. Ulkonainen ja sisäinen lohduttomuus yhtyivät toisiinsa yllyttäen meitä pakenemaan pois tästä paikasta, joka oli ollut ihanan hellyyden tyyssija.

— Olemme tehneet väärin, olemme viipyneet liian kauan Cambaleyres'issa, lausuin minä hiljaa, tahtomattani. — Puy on parempi, siellä ei ole näin surullista!

Alice tarttui mitään vastaamatta sisarensa käsivarteen lähteäkseen sisään. Minä seurasin, ja kun näin heidät siinä vieretysten, koitui siitä minulle vielä uutta ikävyyttä. Minusta tuntui äkkiä siltä, kuin olisi poissaollessani tapahtunut jotakin, mistä johtui toisen ilmeinen levottomuus ja toisen kaksimieliset vihjaukset. Mutta mitä oli tapahtunut? En voinut sitä aavistaakaan, tai oikeastaan saatoin odottaa mitä tahansa vieraalta, joka pyrki ahnaasti tunkeutumaan salaisiin kärsimyksiimme ja tarvittaessa mielellään niitä lisäsi. Olin valmis kerjäämään saadakseni tuona hetkenä kuulla jonkin vieraan ihmisäänen. Mutta iltaan saakka kuului vain syysmyrskyn pauhu ja seinälaudoituksen ruske. Ja ulkonainen myrsky oli tosiaan vain heikko kuva siitä, mihin tunsin joutuvani...

Seuraavana aamuna, Alicen vielä nukkuessa, lähdin ulos kuulumattomin askelin. Minut oli vallannut eläimellinen halu hengitellä ulkoilmaa; ihmisestä tuntuu aina siltä, että luonnon kosketus pyyhkii hänen sielustaan pois teennäiset tuskat, jotka estävät häntä näkemästä korutonta totuutta.

Myrsky oli nyt, kuten yleensäkin tässä maanpaikassa, väistynyt etelätuulen tieltä, ja kostean maan yläpuolella hymyili sininen taivas. Oli yhä syksy, mutta siinä ei ollut sitä kuolettavaa synkkyyttä, jonka olin edellisenä iltana kokenut, oli syksy, joka kirjavoi punaisin liekein villit kirsikkapuut ja verhoaa purppuraan täyttyneen elämän kauneuden.

Yritin väistää mieltäni ahdistavia muistoja ja pakotin itseni kulkemaan puistossa kauan aikaa. Sitten muistin, että kääpiö tulisi viipymään vielä kaksi vuorokautta, ja päätin mennä sisään, ennenkuin Alice oli noussut. Luulottelin tahtovani pelastaa hänet liian aikaisesta sisarensa kohtaamisesta. Mutta todellisuudessa noudatin perusteetonta pelkoa ja halusin ennen kaikkea ehkäistä tuota kahdenkeskistä seurustelua, jonka aavistin vaaralliseksi voimatta lähemmin määritellä, miksi se semmoista oli.

Tässä täytyy mainita muutamia paikallisia yksityisseikkoja, jotka ovat tarpeen seuraavan valaisemiseksi.

Seisoessaan Cambaleyres'in pihalla näkee edessään kolme tornia. Keskimmäisessä, kulmikkaassa tornissa ovat portaat. Toiset, pyöreät ja erikokoiset, muodostavat rakennuksen sivuille todelliset siipirakennukset. Vasemmanpuolisessa, sen alakerrassa, sijaitsee keittiö. Siihen tulee valoa kahdesta sivuikkunasta ja viemärin yläpuolella olevasta pienestä kaari-ikkunasta, jonka voi nähdä ainoastaan julkisivun puolelta. Tämän kaari-ikkunan alla ulkopuolella on penkki. Penkillä istuva henkilö voi siis kuulla, mitä sisällä puhutaan. Keittiössä olevat sitävastoin eivät näe penkillä istuvaa.

Koska Alicen ikkunan kaihtimet olivat vielä alhaalla, huomasin nopean palaamiseni aiheettomaksi ja tulin sattumalta istuutuneeksi juuri tuohon paikkaan. Miksi siihen eikä muualle? En tiedä. Mieleeni ei johtunutkaan mikään vakoilemishalu. Mitä hyötyä muuten onkaan selittelystä; asia oli kerta kaikkiaan niin.

Olin tuskin ehtinyt istuutua, kun ihmeekseni kuulin keittiöstä ääniä. Aluksi kuiskuttavia ja sekavia, mutta aivan pian niin selviä, että voin ne tuntea: kääpiö siellä jutteli Rosan kanssa.

Semmoista seuranpitoa olisin kaikkein vähimmin osannut aavistaa. Totta kyllä, ettei jokin uusi epäjohdonmukaisuus paljoakaan merkitse henkilössä, joka aina vain näyttelee. Minulla muuten ei ollut aikaa ihmetellä, kuulemani sanat toivat eteeni toisen, paljon tärkeämmän ongelman.

— Te ette siis voi arvata, kysyi Anna, — miten hän on päässyt jäljille?

— En, neiti, herra on samanlainen kuin rouva-vainaja: vaitelias omissa asioissaan kuin karppi lammikossa.

— Jokin syy siihen sittenkin on! Minä vakuutan teille, ettei hän alussa näyttänyt niin hullaantuneelta... Naimisiinmenon voi vielä ymmärtää, mutta että hän heti tarjosi Puyssä olevan talon ja Cambaleyres'in...

— Onko se mahdollista, myös Cambaleyres'in?

— Ettekö sitä tietänyt, Rosa? Saatte uskoa, että tämä perijä tuntui heti ensimmäisenä iltana haluavan heittää meille koko perintönsä.

Hiilipihdit kuluivat kolahtavan lieden reunaan.

— Cambaleyres! Minä luulin herran puhuvan leikillään, rakastuneitten tapaan...

— Ja minä, Rosa, minä olen varma siitä, että te tekeydytte tyhmäksi; mutta se ei tepsi.

Lyhyt vaitiolo.

— Te epäröitte, Rosa, teillä siis on asiasta selko.

— Pitäisi ehkä etsiä rouvan taholta...

— Mitä vielä, eihän sisareni mitään vaatinut!...

— Kun puhun rouvasta, tarkoitan emäntääni, oikeata rouvaa...

Kun oli ehditty siihen saakka, en voinut kuulla enempää.

— Rosa!

— Täällä, herra!

— Haluan puhutella teitä. Tulkaa tänne, olkaa hyvä.

Olin noussut vapisten. Salamanisku oli tuhonnut eilisen varmuuteni. Alice ei ollutkaan koskenut testamenttiin, Alice ei tietänyt mitään. Yksin Rosalla oli siitä selko, Rosalla, josta en ollut välittänyt ja joka nyt kääpiön vuoksi oli mitä vaarallisin!

Semmoisina hetkinä ajatus kiitää huimaavaa vauhtia. Sinä lyhyenä aikana, joka kului, ennenkuin Rosa tuli, ehdin kokea sanomatonta kevennystä, koska Alice ei asiasta tietänyt, ja täysin arvata, millaisen suunnitelman Anna oli tehnyt päätettyään ottaa asiasta selkoa, maksoi mitä maksoi.

Rosa ilmaantui jurona, katse alas luotuna.

— Mitä herra haluaa?...

— Kenen kanssa puhuitte keittiössä?

— Ah!... Kuunteliko herra?

— Ensinnäkin kiellän teitä vastaamasta mitään rouvan sisarelle, kyselköön hän mitä tahansa.

— Hyvä, herra.

— Sitäpaitsi, kuvittelittepa tietävänne talosta tai minusta mitä tahansa... minä vaadin teitä olemaan mitään tietämättä.

Minä puhuin kylmän vihan vallassa, kykenemättä valitsemaan sanojani; huomasin ne sopimattomiksi vasta, kun itse ne kuulin — liian myöhään voidakseni niitä korjata.

— Mitä Rosan pitää olla tietämättä? virkkoi vuorostaan kääpiö, joka oli rientänyt luo.

Vihan myrsky vei minut mukanaan. Käännyin sanomaan hänelle:

— Tekin? Olkoon menneeksi, selvitetään välit heti paikalla.

Minä jätin typertyneen Rosan siihen ja sanoin:

— Tulkaa!

Olin tarttunut Annan käsivarteen ja vein häntä kohti lehtokujaa, koska pelkäsin hänen huutavan. Hän yritti ivailla:

— Hyi hitto! Näytätte olevan huonolla tuulella tänä aamuna!

Minä toistin vain:

— Tulkaa!

— Ai! sanoi hän, tekee kipeätä.

— Totelkaa siis!

— En minä voi kävellä niin nopeasti.

— Riittäköön; jäädään tähän.

Varmana siitä, ettei Alice voinut meitä nähdä eikä kuulla, sanoin:

— Parhaat onnittelut! Näyttää siltä, kuin Rosan osakkeet olisivat eilisestä lähtien ihmeellisesti nousseet.

Pelkäämättä ja aikoen jyrkästi vastustaa kääpiö iski katseensa minuun:

— Aivan varmaan. Kun huoneet ovat vieretysten, on helpompi tehdä tuttavuutta. Olitte oikeassa, tuo nainen on mielestäni todella kunnollinen!

— Hän on niin kunnollinen, että huomaan teidän heti alkavan käyttää häntä hyväksenne jatkaaksenne Brioudessa harjoittamaanne leikkiä.

— Mitä leikkiä?

Hän uhmasi minua lausuen makeita sanoja. Miten olikaan itseni laita? Ajatus, että tuo tyttö oli alkanut penkoa salaisuuttani, sai minut mielettömäksi. En voinut enää ollenkaan hillitä itseäni, vaan astuin askelen lähemmäksi:

— Vikuroiminen on turhaa, minä kuulin äskeisen keskustelunne. Te ette saa siihen enää tilaisuutta, Rosa enempää kuin tekään. Rosa sen jo tietää, ja te lähdette täältä tänä iltana!

Hän kohautti olkapäitään arastelematta:

— Matkalippuni sallii minun oleskella täällä vielä kaksi vuorokautta; minä lähden ylihuomenna. Unohdatte kokonaan, että olen sisareni luona!

Hän oli varmaan otaksunut saavansa minut saranoiltani tuolla suoralla vihjauksella, mutta se vain vahvisti aikomustani.

— Te matkustatte tänään, koska olen niin päättänyt. Juna lähtee kello kolme, auto tulee teitä hakemaan.

— Menettekö te autoa hakemaan?

— Sen saan puhelimella.

Puhuin niin päättävästi, että hän huomasi tällä kertaa joutuneensa häviölle ja puri huuliaan. Sitten hän oli alistuvinaan:

— Minkä tekosyyn mainitsette Alicelle? Ettehän kumminkaan toivottavasti aio vaatia, että minä hänelle selitän...

— Älkää olko huolissanne!

— Entä minä, mitä minun pitää siitä ajatella?

— Ei mitään. Päätökseni riittää.

Hänen katseensa, joka oli ollut hetkisen harhailevinaan, iski nyt minuun:

— Se riittää tosiaan vakuuttamaan minulle, että muutamat henkilöt ovat teille niin epämieluisia, että se on kaiken kohtuuden ulkopuolella. Jos luulette siten voivanne hillitä uteliaisuuttani...

Minä varmaan kalpenin, mutta olin kyllin ymmärtäväinen katkaistakseni asian lyhyeen:

— Minä aion suojella Alicen onnea yhtä ehdottomasti kuin te tahdotte sen hävittää!

— Mitäpä varjelemista siinä on, huokasi hän, — eihän sitä ole enää olemassakaan.

— Ettehän väitä...

— Että Alice on onneton? En suinkaan, mutta...

Hänen naurunsa tuntui leikkaavan ilmaa.

— Mutta toisinaan sattuu, ettei ihminen tiedä kaikkea... Vieläpä niin, että pääasia jää häneltä tietämättä. Nähkääs, kuinka hyvä minä olen, kun varoitan teitä! Eikö teillä ole muuta ukaasia annettavana? Hyvä. Siinä tapauksessa minulla on vielä jotakin jäljellä. Hauska tavata toiste.

En enää kuunnellut. En edes huomannut, että hän poistui. Hän oli sanonut: »Pääasia jää tietämättä.» Mielessäni olivat nyt vain nuo sanat, jotka loivat vihani sijaan sanomattoman sekasorron. Kuka valehteli? Kääpiökö, väittäessään Alicen salaa kärsivän, vai Rosa, joka puhui ikäänkuin olisi testamentin lukenut. Olinko itsekään eilisestä alkaen ilmaissut yhtäkään todellista ajatusta? Kaikki ympärillämme muuttui ristiriitaiseksi tai vääräksi. Minä tunsin, että minua vei mukanaan liikkuva valhe, kuin vievä hiekka, ja että jokainen vastustusyritys asiaa pahensi. Kunpa pääsisi vapautumaan tästä epämääräisestä tilasta, vapautumaan niistä alhaisista petoksista, joihin onnemme oli hukkumassa, kunpa ei tarvitsisi enää vapista, kunpa saisi puhua!

Yhtäkkiä syntyi sitten valtava, ehdoton päätös. Siihen saakka olin luullut, että minut oli tuomittu vaikenemaan. Se oli mieletöntä menettelyä, sitä noudattaen jouduimme vaaraan tukehtua liejuun. Minä aioin puhua, minun täytyi puhua! Kävi miten kävi, kunhan Alice lakkaisi kysymästä, ja kunhan me molemmat pääsisimme vapaiksi tästä valheesta!