XIII.

Kaupunkiin lähdettiin seuraavan päivän iltana.

Me lähdimme Cambaleyres'ista sitä lopullisesti jättämättä. Olisi siis ollut joutavaa sitä kaivata. Mutta olipa ihminen kuinka huolellinen tahansa, viimeisten valmistelujen huvia hän ei missään tapauksessa voi välttää. Alice nousi varhain. Minä samoin. Sitten seurasi paljon joutavaa hommaa ja puuhaa, jota joudutti halu ehtiä valmiiksi määrättyyn aikaan. Lähtöhetkemme ei ollut määrätty, mutta me pidimme kiirettä siitä huolimatta. Vaikka en asiaa itselleni tunnustanut, ei minusta suinkaan ollut epämieluista, että monet tehtävät estivät meitä tutkimasta toisiamme. Niin kului koko päivä niissä puuhissa, Rosaa neuvottaessa, valikoitaessa, mitä piti ottaa mukaan, mitä jättää.

Lähdettyäni Rosaa etsimään löysin hänet säilytyssuojasta, missä hän parhaillaan latoi laatikkoon kirjoja, jotka olin edellisenä iltana valikoinut. Alice oli siinä hänen vieressään pitäen huolta valvonnasta, joka oli aivan tarpeetonta. Sanottuani Rosalle, mitä halusin, minä poistuin mitään tuosta välittämättä. Olin omituisessa mielentilassa. Yöllisestä epätoivosta ei näyttänyt olevan enää jälkeäkään. Minä varoin huolellisesti tutkimasta Alicen kasvoista, olinko huoneeseen palatessamme ollut ohimenevän harha-aistimuksen uhrina, ja menettelin niinkuin eräät sairaat, jotka tietävät olevansa auttamattomasti hukassa: kieltäydyin huomaamasta sen kriisin oireita, jota kuitenkin lakkaamatta ajattelin. Tieto, että pääsisin takaisin lapsuuteni kotiin, sai minut hetkellisesti haltioitumaan, niin etten ajatellut mitään muuta.

Kun olimme saaneet matkatavarat kuntoon ja lähdimme vuorostamme, eikö minusta silloin tuntunut, että noustessani vaunuihin, joiden piti neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpaon jälkeen viedä minut takaisin kotiin, matkassamme oli mukana eräs toinen, joka istui siinä aivan lähellä meitä? Näkymättömän läsnäolon vaikutelmaa, joka toisinaan liittyy todellisen elämän tapahtumiin, on vaikea kuvailla. Silmämme eivät huomaa mitään, mikään hulluus ei hämmennä ajatustamme, me hyväksymme edelleen vain tuttujen aistien todistukset, mutta siitä huolimatta tiedämme varmasti, ettemme pety, voisimme osoittaa paikan, missä tuo tuntematon on, melkein pelkäämme siihen törmäävämme.

Isäni, jota olin niin vähän ajatellut viimeksikuluneina viikkoina, oli nyt tullut seuraamme. Minä ymmärsin Alicen vaitiolon. En virkkanut itsekään mitään. Me olimme muuttuneet sivuhenkilöiksi, hän ja minä, kunnioittavaksi saattueeksi, joka vei isäntää kotiin, mistä häntä ei olisi pitänyt milloinkaan karkoittaa. Arvasiko hän, kuinka kalliin hinnan olin maksanut, jotta hän nyt pääsi takaisin? Tulisiko hän kiitollisuuden osoitukseksi ainakin karkoittamaan uudesta asunnostani tuon selittämättömän väärinkäsityksen, joka uhkasi rakkauttamme? Onnetonta! Tuo salaperäinen varjo, jonka luulin meitä seuraavan, ei minulle vastannut. Kun saavuimme perille illan suussa, havaitsin sen hävinneen, ja niin sain tykyttävin sydämin vapaasti nauttia minua varten varattua pettymystä.

Perilletulo tuotti todellakin vain pettymystä. Oven eteen on keräytynyt tuntemattomia ihmisiä — uudet palvelijamme, jotka tulivat auttamaan meitä autosta — ja katosta lankee sähkölamppujen häikäisevä valo esineisiin, jotka olin aikaisemmin tottunut näkemään öljylampun hillityssä valossa. Matkan varrella olin sulkenut silmäni ja palauttanut mieleeni vanhan valaistuksen, huonekalut ja askelet, mutta nämä seinät, vaikka niihin ei ole koskettu, ovat muuttuneet suhteiltaan, ja vanhat huonekalut, jotka ovat vielä jäljellä, johtavat sitäkin enemmän ajatuksen niihin, jotka ovat hävinneet. Mitä askeliin tulee, niin tiesinhän, etten niitä enää kuulisi.

Yht'äkkiä huomaan olevani yksin myös kaipaamassa sitä, minkä aika on vienyt pois. Alice ei edes minua ymmärtäisi, jos yrittäisin siitä puhua. Mahdotonta on herättää toisen ihmisen mielessä menneisyyttä, jota hän ei tunne. Menneisyys on meissä itsessämme. Se on raja, joka eristää meidät omaan piiriimme, erottaen meidät hellän kiintymyksemmekin esineistä. Kuinka menneisyyteni yksinäistääkään minua tänä iltana!

Alice, joka oli seurannut minua, kun harhailin huoneesta toiseen, yrittää taistella aavistamaansa pettymystä vastaan, mutta ei siinä onnistu:

— Miten onkaan, sanoo hän hiljaa, — eikö sinusta enää tunnu siltä, kuin tulisit _kotiin_?

Vastaukseni viipyy, sitten minä yht'äkkiä unohdan, että hän on minulta mitään kysynyt, en näe enää mitään ympärilläni. Edessäni on jälleen, samoinkuin eilen, tuo jokin tuntematon, olen siitä aivan varma. Se ilmenee kysymystä säestelevässä hymyssä, sitä osoittaa väsynyt suu, silmät, joiden alla näkyvät tummat renkaat; onpa se muuttanut äänensävynkin kerrassaan toisenlaiseksi! Koetinpa miten tahansa olla välittämättä sen olemassaolosta, yrittipä Alice sitä minulta salata kuinka taitavasti tahansa, se on sittenkin tuossa edessämme, se on hän, oikea isäntä!

Sitten vastaan jotakin, en tiedä mitä; minut valtaa vastustamaton halu paeta, ja minä menen ovelle:

— Lähden hiukan kävelemään torille, se oli suurimpia huvejani ennen vanhaan, lapsena. Minä kenties kuvittelen, että olen jälleen lapsi... — sanon, selittääkseni omituista lähtöäni.

Alice vastaa, yhä samaan hämmentyneeseen sävyyn:

— Mene, mene, minä korvaan täällä niitä, jotka silloin sinua odottivat.

Nuokin sanat kaikuvat kuin ennustus: sen, joka korvaa vainajia, täytyy itse olla vainaja...

Ehdittyäni ulos aloin kävellä mietteissäni pienen torin laitaa. Se tuntui minusta jälleen tutulta: akaasiat olivat yhtä hintelät, suihkulähde pulppusi, ja talojen julkisivut olivat ennallaan. Tuossa oli seinäkomerossa Neitsyt Maarian kuva, toisen ohi kulkiessaan näki pihan, joka oli koristettu irvinaamakuvilla, ja viraston rautaristikoissa oli jokaisessa keskellä pieni sydän (Bourdoinin talo koristettu sydämillä, millaista ivaa!). Kaikki oli jäänyt entiselleen, kaupungin äänet, kattojen yläpuolella leijuva savu. Ne, jotka olivat lapsuuteni aikana täällä eläneet, olivat useimmat ehtineet jo kuolla, mutta olivatpa heidän jälkeläisensä keitä tahansa, ihmiselämän soitto säilyy yhä samana.

Vaivainen tori ei kumminkaan voinut mieltäni tyynnyttää. Päätin karttaa muistoja, jotka olivat hyödyttömiä tai pettäviä, ja ajattelin nykyhetkeä, ajattelin, mistä se johtui ja mihin se tulisi meidät viemään. Kunpa voisi saada selville, miksi tuo käsittämätön on palannut! Minä harkitsin sanoja, jotka näyttivät kutsuneen sen takaisin:

— Saanko muuten tietää, mistä sen konseptin löysit?

— Maasta, permannolta luullakseni, säilytyshuoneesta...

Ellei Alice mitään tietänyt, niin mitä merkitsi vastaukseni? Ja jos hän tiesi, niin mitä merkitsi, mistä se oli löydetty, kun kerran olin sanonut sen löytäneeni? Ajatukseni joutui harhateille. Juuri siksi, että olin valehdellut vakaumuksesta, en voinut keksiä, mitä olisin voinut lisätä kertomukseeni. Minä luulin, että se oli tehnyt menneisyyden selväksi, siis asiaankuulumattomaksi, että se oli menneisyyden hävittänyt. Jatkaessani näitä tutkisteluja jätin vihdoin sikseen oman osani ja aloin syyttää Alicea todellisesta vääryydestä. Sitten tämä vääryys sai kohta mieleni kuohuksiin.

Siinä on käännekohta. Kaksi päivää aikaisemmin, kun sieluani samoinkuin ruumistani oli piiskannut syysmyrsky, olin huokaillut ajatellessani, että Alice oli suostunut tulemaan omakseni vain kiitollisuudesta, mutta jos hän olisi silloin tullut luokseni, olisin polvistunut hänen eteensä ja pyytänyt häneltä anteeksi, että olin häntä epäillyt. Nyt sitävastoin, vaeltaessani tällä torilla kuin vanki vankilan pihalla, minussa alkoivat väristä oman rotuni tunnot, ja suruni muuttui vihankaunaksi. Minä rakastin yhä vielä intohimoisen sydämen koko voimalla, mutta rakkauteni oli nyt ärtynyttä, se vaati tilintekoa ja tuntui voivan helposti vaihtua vihaksi. Voiko ihminen muuten selvästi tietää, onko kysymyksessä rakkaus vai viha, jos hän elää intohimoisesti, ja olisimmeko me selviytyneet tuskastamme ilman intohimoa?

Kun sitten päätin palata sisään, oli kaikki muuttunut, vaikka ulkonaisessa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään, vaikka meidän olisi pitänyt teoreettisesti olla lähtökohdassamme. Minä olin yhä rakastaja, hän oli vieläkin rakastettu, mutta mieltäni kuohutti salainen katkeruus. Minä olin lakannut kerjäämästä ja hän kenties tekemästä minulle oikeutta.

Kuinka selvästi muistankaan sanat, jotka heti osoittivat meidän kummankin uutta suhtautumista. Vain neljä lausetta, ja kuilu avautui eteemme.

— Luulin jo, että unohduit ulos, sanoi Alice. — Oliko sinusta niin hauskaa olla yksin?

— En minä sinua jättänyt. En minä lakannut enemmän kysymästä kuin sinä vastaamasta.

— Ne kysymykset ja vastaukset ovat houreesi kaltaisia, ja ne sopii samoin unohtaa.

— Tuleeko samoin unohtaa ne kuukaudet, joina se on ollut elämäni sisällyksenä?

Alice sijoittui mitään virkkamatta lieden viereen, minä istuuduin toiselle puolelle. Samassa paikassa, jossa olin nähnyt äitini hymyilevät kasvot, näin nyt vieraan, joka epäilemättä asettui tähän asumaan. Katselin nyt vain lieden etualalla punertavia hiiliä, jotka olivat kuin katkenneen ketjun renkaita. Sehän oli elämämme kuva: hehkuvia ja erillisiä renkaita. Kuka olikaan tehnyt rikoksen? Ja voiko ymmärtää, että ensimmäinen kotona viettämäni ilta saattoi merkitä onnettomuuden alkua?

Sitten kului kahdeksan tai kymmenen päivää... Astuessani ensimmäisiä askelia tällä kärsimyksen polulla minä kompastun enkä osaa enää laskea. Etäältä katsoen tämän ajan kaikki tapahtumat sulautuvat alinomaiseen tuskaan, joka kiihtyy kiihtymistään jokapäiväisten tekojen ja aivan yksinkertaisten sanojen peitossa.

Samoinkuin Cambaleyres'issa oli rakkautemme ravintona täälläkin tuo sanoinselittämätön, mutta se ei ollut enää sama asia, ja siksi rakkautemme ei voinut enää siitä elää, vaan alkoi siihen riutua.

Mitä huomasikaan Alice minussa? Näkikö hän, kuinka jatkuva tuho vähitellen teki lopun luottavasta hellyydestäni, mitenkään vähentämättä intohimoani? Alice näytti vuoroin selittämättömän masentuneelta tai levottomalta tai joutui äkillisen innostuksen puuskan valtaan, samalla ilmaisten jonkinlaista sääliä. Minä puolestani tunsin itseni useimmiten pettyneeksi, en koskaan uupuneeksi, ja odotin sitä ohimenevää tuokiota, jona saavuttaisin taas entisen luottavan rauhan. Mutta sensijaan törmäsin lakkaamatta tuohon käsinkoskemattomaan. Se alkoi esiintyä vaateliaasti, se uhmasi minua, enkä minä aina tietänyt, mitä se oikeastaan oli!

On sanomattoman tuskallista, kun ei voi milloinkaan saada asiasta selkoa, vaikka kuinka haluaisi. Ollaan kahden huoneessa, jutellaan, tuntuu siltä, kuin oltaisiin täysin syventyneinä lausuttuihin sanoihin, mutta samalla tiedetään varmaan, että sanat putoavat kuin lehdet puusta, joka ei enää anna niille mehuaan, ja huone, joka näyttää liikkumattomalta, kiitää virran viemänä kohti tuntematonta merta. Tuuliajolla olevaa mieltä ahdistaa, vaihdetaan merkityksettömiä sanoja, ja kuinka vihamieliseltä tuntuukaan vaikeneminen, koska siinä piilevät varsinaiset kysymykset! Jos olisimme aina voineet välttää vaikenemista, Alice ja minä, niin olisimme ehkä voineet kuvitella, ettei ollut tapahtunut mitään vakavaa. Mutta me vaikenemme, ja Alicen kasvot ovat heti kuin kuvastin, joka heijastelee onnettomuuttani, ja omat rypistyneet kasvoni ilmaisevat milloin moitetta, milloin rukousta. Mitä kauemmaksi ehdimme, sitä taajemmassa on näitä autioita vaitiolon taipaleita. Ne leikkaavat armotta tiemme poikki, palauttavat joka kerta sen, joka pyrkii pakoon, ainoaan todellisuuteen, siihen ainoaan, jota aistimme milloinkaan kykenevät tajuamaan.

Puhuin vast'ikään alinomaisesta tuskasta. Niin, sitä minä tosiaan sain kokea. Edessäni oli olento, jota katselin, jonka olisin voinut sulkea syliini, jonka pieninkin toive oli minulle käsky, mutta pyrkiessäni hänen luokseen törmäsin toiseen näkymättömään olentoon, jota ei voinut tavoittaa ja jonka sielu jäi selittämättömäksi. Mitä hän tahtoikaan, tuo toinen? Aikaisemmin olin voinut otaksua, että hän askarteli menneisyydessä, tuossa menneisyydessä, joka oli kerta kaikkiaan tunnettu ja kuvaeltu; minä puolestani olin unohtanut testamentin ja valheeni, haeskelin löytämättä ja paremman puutteessa odotin...

Alice odotti samoin. Uskallan vannoa, että kumpikin hartaasti rukoili jonkinlaista ratkaisua, koska elämä olisi muuten käynyt meille mahdottomaksi. Kun epävarmuus on äitynyt äärimmilleen, on sitä mahdoton enää sietää: siihen joko kuolee tai sitten asia selviää. Mutta harvoin arvaamme ennakolta, minkä tien sallimus valitsee johtaakseen päämäärään, ja kaikkein luonnollisin keino tuntuu yllättävältä.

Eräänä iltapäivänä, katsellessani ulos torille, näin Bourdoinin talon edustalla hoikan hahmon, joka sai sydämeni säpsähtämään.

Minä avasin ikkunan ja huusin:

— André!

Mies kääntyi. En ollut erehtynyt; hän se oli.