IV.

Aamulla herätessäni, kun syvä tiedottomuus väistyi, olin kirkkaan tietoisuuden tilassa ja käsitin täysin selvästi nykyisen aseman sellaisena, miksi olosuhteet olivat sen muovanneet. Olin alkanut asiaa harkita, ennenkuin liikahdinkaan. Arvostelin sitä niin välinpitämättömästi kuin joku sivullinen, jota se ei ollenkaan koskenut.

Kaiken kaikkiaan näytti ensinnäkin siltä, että kaikki jäisi ulkonaisesti aivan ennalleen. Elämällä oli oikeus noudattaa omaa juoksuaan: Rouva de Castérac'in paperi oli entisessä paikassaan. Kukaan ei ajatellutkaan sitä etsiä tänään enempää kuin eilen. Ainoa uusi seikka oli minussa itsessäni: minä en voinut olla tietämättä, että se oli olemassa.

Tunnustettakoon, että sen tiesin... tai, jos niin tahdomme, että sattuma oli tehnyt minusta vainajan valtuutetun. Mutta kieltäydyinkö minä täyttämästä mitään tehtävää joka saattoi tulla suoritettavakseni? En suinkaan, sillä olihan tuo paperi koskematta. Mutta toiselta puolen minun täytyi, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimenpiteisiin, saada varmuus siitä, että ilmaistu tahto oli todellinen tahto eikä vain sairaan myönnytystä, taisteluun väsyneen pelkkää näennäistä suostumusta. Tuon vuoksi ei ollut syytä jättää asiaa julkisesti pohdittavaksi. Minä yksin tunsin alkuperäisen asiakirjan ja tahdoin yksin suorittaa tutkimuksia ja tehdä päätöksiä, vaikka huomaisinkin niiden välttämättömättä poikkeavan lainmukaisesta käsityksestä, joka on ylen usein ristiriidassa kaiken kohtuuden kanssa.

Kuten huomaamme, ei tässä ole vielä ollut kysymystäkään omantunnon soimauksista. Minä en mitään sellaista tuntenut. Se tosiasia, etten ollut paperia heti polttanut, tyynnytti mieleni. Kuinka usein pidämmekään riittävänä, että väistämme jotakin rikosta, ettemme sitä suorita! Oma hyveeni kerrassaan häikäisi minut tuona hetkenä.

Ajatukseni oli nyt tavattoman kevyt. Linnun lento tuskin kelpaa sitä kuvaamaan. En ajatellut, vaan näin. Päätökseni ei johtunut haeskelusta eikä pitkällisestä punnitsemisesta; se ilmaantui, ja minä tottelin sitä.

Minä määrittelin sen sitten näin:

Ensinnäkin tulee olla mainitsematta mitään asiasta Bourdoinille enempää kuin kenellekään muullekaan.

Toinen päätös: ottaa heti selkoa siitä, missä oleskeli tuo seikkailijatar, jonka otaksuin voivani paljastaa. Semmoisessa tapauksessa eivät minkäänlaiset tiedustelut ole henkilökohtaisen keskustelun veroisia. Hyvä maine saattaa usein johtua taktiikasta, ja yleinen sääntö on, että suuret keinottelijat ennen kaikkea koettavat päästä hyvään huutoon julkisuudessa.

Löytääkseni kysymyksessä olevan asuinpaikan päätin aluksi lähteä Brioudeen, missä tiesin perheen asuvan.

Sen ajattelin riittävän. Uskoin varmaan kohtaavani asianomaisen henkilön ja kohtauksen muodostuvan semmoiseksi, että voisin arkailematta repiä rikki testamentin, joka nähtävästi oli ristiriidassa tekijän todellisen tarkoituksen kanssa. Ellei niin kävisi, jos tuo neiti Vaubajour sattuisi olemaan todella kunnollinen tyttö, niin olisihan vielä aikaa asiaa harkita. Miksi yrittäisin ennakolta ratkaista ongelmia, joita ei ehkä ollenkaan esiintyisi? Nykyisyys riittää, pitäköön tulevaisuus huolen omista tehtävistään!

Minä siis ilmoitin Rosalle lähteväni Parisiin, minne minua kutsui odottamaton asia. Rosa pahoitteli ja päivitteli, mutta minä tyynnytin hänet vakuuttamalla palaavani aivan pian, ja niin minä riensin Puyn asemalle, matkalaukku kädessä.

Sitä ennen tulin ajatelleeksi, että Bourdoinkin varmaan tulisi ihmettelemään häviämistäni. Oli siis viisainta vielä käydä häntä tapaamassa, ja minä tein niin.

Keskustelumme oli lyhyt ja aivan joutava.

Ilmoitettuani hänelle aikovani matkustaa Parisiin lisäsin välinpitämättömästi:

— Tiedätkö muuten, onko rouva de Castérac'in kamarineiti ottanut jo jonkin toisen paikan?

Bourdoin vastasi sanasta sanaan näin:

— Olen luullakseni sinulle jo sanonut, että näin hänet vasta tätisi kuoltua. Se riitti antamaan minulle käsityksen hänen esiintymistavastaan, mutta enhän voi sen nojalla muodostaa mitään varsinaista mielipidettä. Miksi näitä kyselet?

Minä tein välinpitämättömän eleen:

— Siksi, että tulin itseltäni kysyneeksi... ajattelin, että olisi varmaan soveliasta antaa hänelle jokin lisäpalkkio kiitollisuuden osoitukseksi, ja sitäpaitsi tahtoisin saada varmuuden siitä, että kysymyksessä oleva henkilö on sen vaivan arvoinen.

— Voit tehdä niinkuin tahdot, sanoi Bourdoin kuivasti.

— Niinpä kyllä, mutta vahinko, etten tiedä, missä voisin hänet tavata.

Enkö ollut enää varma itsestäni, ja ilmaisiko ääneni jonkinlaista levottomuutta? Bourdoinin katse etsi minun katsettani:

— Sanoinhan jo, että alat noudattaa tätisi esimerkkiä! Ei varmaankaan ehdi kulua kahta viikkoa...

— Pitikö tätini hänestä?

— Tätisi ei pitänyt kenestäkään.

Minusta tuntui, kuin tuo vastaus olisi helpottanut hengitystäni.

— Sitä suurempi syy, selitin minä, — palkita työtä, jonka tekijä on varmaan saanut osakseen sangen kovaa kohtelua. Minä harrastan intohimoisesti tasapuolisuutta.

Niin ihminen lausuu arkailematta ja punastumatta sanoja, jotka eivät ole missään suhteessa ilmeiseen totuuteen. Mutta olisinko muuten voinut syyttää itseäni valehtelijaksi? Tasapuolisuus merkitsee, että oikeudenomistajat saavat kukin laillisen osansa. Ellei minussa olisi ollut mainittua intohimoa, en tietenkään olisi sitten astunut junaan, kun oli niin yksinkertainen asia jäädä Cambaleyres'iin.

Iltapäivä oli jo loppumassa, kun saavuin Brioudeen. Ylä-Loiren departementissa ei matkoja voi mitata kartan mukaan, siellä kuluu tunteja, ennenkuin ehtii naapuripaikkakunnalle.

Kun astuin junasta, oli mielessäni omituinen vaikutelma, että päivä oli vasta alkamassa. Mitä olinkaan ajatellut matkalla? Luultavasti en mitään. Todennäköisesti ei ollut mitään huomattavaa eroa minun ja pääni päällä verkossa olevan käärön välillä. Toisinaan ihmetellään, että ihmiseläin kykenee torjumaan niin suunnattoman määrän voimakkaitakin vaikutelmia. Selitys on varsin helppo. Määrätystä hetkestä lähtien ihmisen mieli tavallaan kiertyy kokoon ja kieltäytyy havaitsemasta ulkomaailmaa enempää kuin itseäänkään, suostuipa kysymyksessäoleva henkilö siihen tai ei. Ihmisen mieli on silloin kuin nukkuva, joka kerää voimia seuraavaa hyökkäystä varten.

Olisin voinut jatkaa tätä lepoaikaa jättämällä tiedustelujen aloittamisen seuraavaan päivään, mutta tuo ei johtunut mieleenikään. Päinvastoin, minua ajoi halu saattamaan asiaa päätökseen, minua huolestutti, että näin auringon jo laskevan, vaikka, kuten sanoin, päiväni tuntui olevan vasta alkamassa.

Briouden asema on autiolla vainiolla kaupungin ulkopuolella, rautatien ja valtamaantien risteyksessä kukkulan juurella, jonka laella kaupunki sijaitsee. Minä menin ensimmäiseen myymälään, jonka matkallani tapasin — se oli luullakseni maustekauppa — ja kysyin, tiedettiinkö siellä neiti de Vaubajourin osoitetta.

Vastaus sai minut ensin levottomaksi.

— Kumman neiti de Vaubajourin?

— Onko heitä siis kaksi?

— On.

— Minä puhun hänestä, joka oli äskettäin Puyssä.

— Hänet te varmaan löydätte isänsä luota.

Kas niin, lintu oli vetäytynyt pesäänsä. Mutta noihin sanoihin »isänsä luota» oli liittynyt kaksimielinen hymy.

Sitten minua neuvottiin, miten minun piti kulkea. Kaupunkiin ehdittyäni minä löytäisin Sairaalakadun, sitä pitkin minun piti nousta suoraan kohti kirkkoa, ja kaksi taloa kirkosta tännepäin näkisin vasemmalla puolella »melkein luhistuneen hökkelin». Siinä oli etsimäni paikka.

— Luuletteko, että minulla on toiveita tavata nyt joku kotona?

— Tyttäret ehkä... isää tuskin.

Se oli kaupunkilaisen typerään kysymykseen annettu maalaisen vastaus, jota jälleen alleviivasi puolittain pilkallinen, puolittain halveksiva hymy. Minulla oli kiire, ja minä lähdin enempää kyselemättä.

Minä astelin nopeasti. En välittänyt maisemasta vähääkään. Ympärilläni levisi hymyilevä ja rajoitettu näköala, aivan toisenlainen kuin Velayn avarat maisemat! Ilmakaan ei tuntunut niin keveältä kuin Cambaleyres'issa. Sairaalakatu näytti minusta aluksi johonkin taloon johtavalta polulta, mutta sitten huomasin sen vähitellen muuttuvan toisennäköiseksi, sen varrelle ilmaantui kallellaan seisovia rakennuksia, ja vihdoin siitä sukeutui hieno esikaupungin katu. Sen päässä kirkon tienoilla oli kolme tai neljä rakennusta, jotka olivat aikoinaan olleet vallasväen asumuksia. Nyt ne homehtuivat siinä kollegiaalikirkon varjossa ja näyttivät kaikki yhtä luhistuneilta. Hiukan epäröityäni astuin eräälle ovelle, tartuin siinä olevaan vanhaan pronssikolkuttimeen ja odotin, että tultaisiin avaamaan.

Melkein samassa hetkessä sai askelten ääni minut kääntymään kirkkoon päin. Näkemäni henkilö oli niin eriskummallinen, että kerrassaan unohdin, ettei minulle avattu. Tulija oli jo nähtävästi iäkäs, mutta hän kulki suorana ja pää pystyssä, olkihattu toisella korvalla, parta ajamatta, hiukset värjättyinä, aikoinaan valkoiset säärystimet ja liivit kermanvärisiksi muuttuneina — sanalla sanoen vanha bulevardikeikari, joka oli eksynyt provinssielämän köyhyyteen ja harhaili nyt autiolla kadulla, yhä vielä rehennellen ja vaanien kuvittelemiaan ihailevia silmäyksiä.

Nähdessään minut, vieraan henkilön, hän muuttui ynseännäköiseksi, ja hänen säärensä jäykistyivät. Sitten hän tuli luo ja lausui erittäin arvokkaasti, jopa kopeastikin:

— Ketä etsitte, herra?

En tiedä, mistä oikea ajatukseni saattoi johtua, miehen käytöksestäkö vai hänen äänestään, mutta minä tiesin varmasti, että edessäni oli herra de Vaubajour. Nyt ymmärsin, miksi maustekauppias oli hymyillyt. Hymyilin itsekin vuorostani, mutta en samasta syystä. Jos isä kerran oli tuommoinen narri, voi helposti arvata, millaista väkeä muut perheenjäsenet olivat.

Minä vastasin, ikäänkuin en olisi tietänyt ketä puhuttelin:

— Eikö tämä ole Vaubajourin talo?

— Vaubajourin palatsi, on kyllä, herra.

— Minä haluaisin puhutella neiti Alice de Vaubajouria. Valitettavasti ei näytä olevan ketään kotona.

— Se ihmetyttää minua, herra. Jos Alice on lähtenyt ulos, kuten usein sattuu, niin Annan pitäisi olla kotona. Koska kysymyksessä ovat tyttäreni, saanko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia?...

— Nimeni on Pesnel.

Hän kumarsi kuivasti. Nimeni ei sanonut hänelle mitään. Hän ei huomannut siitä muuta kuin sen aatelittomuuden. Hänen puheensävynsä muuttuikin kohta huolettomaksi.

— Niin, herra, minä pelkään, että teidän täytyy tulla toiste, myöhemmin. Tyttäreni tietävät, että minä olen tähän aikaan tavallisesti klubissa. Kuljin tästä ohi aivan sattumalta. On siis sangen luonnollista, että hekin ovat lähteneet hengittämään raitista ilmaa.

Puhuessaan hän sentään kaiveli taskuaan vetäen sieltä esiin ensin likaisen nenäliinan, sitten piippukotelon ja parittoman käsineen. Etsitty avain tuli vasta viimeiseksi.

— Minäpä katson kumminkin kaiken varalta, sanoi hän, — onko Anna...

Hän meni ovelle, joka samassa aukeni itsestään. Oviaukkoon ilmaantui ainakin yhtä merkillinen olento kuin herra de Vaubajour.

Siinä oli nuori tyttö, oikeastaan kääpiö, jonka pystyt olkapäät ja kyttyräinen selkä näyttivät uhkaavan musertaa hänen ruumiinsa, joka oli hento kuin hyönteisen. Mutta tuon minä huomasin vasta jälkeenpäin. Ensihetkenä tulin kiinnittäneeksi huomioni vain tytön kasvoihin, joihin tuon onnettoman koko elämä näytti paenneen. Niissä taas huomasi vain vilkkaat, palavat silmät, jotka alinomaa liikkuivat ja osoittivat hermostuttavaa terävyyttä.

— Miksi et vastannut? kysyi herra de Vaubajour minun peräytyessäni säikähtyneenä. — Tämä herra tulee tapaamaan sisartasi.

Minä kumarsin kohteliaasti:

— Jos neiti Alice sattuu olemaan poissa kotoa, niin voisinko ainakin odottaa häntä?

Tytön terävä katse tutki minua:

— Mitä te hänestä tahdotte?

Minä ymmärsin, että täytyi selittää, miksi niin välttämättä tahdoin hänen sisartaan tavata.

— Asia on aivan yksinkertainen. Haluaisin saada häneltä joitakin tietoja tätini, rouva de Castérac'in viimeisestä sairaudesta. Olen tullut Puystä vain sitä varten.

Tuskin olin lauseeni päättänyt, kun molemmissa henkilöissä tapahtui äkillinen muutos. Herra de Vaubajourin silmissä välkkyi iloinen uteliaisuus, hän astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui käsiini.

— Miksi ette sanonut heti, että olette Castérac'eja!... Olen ylen onnellinen saadessani teidät vieraakseni... Castérac oli sukulaisiani. Hänen kälynsä oli nainut Madeleine d'Aygues'in, joka oli itse Vaubajourin sukua. Kuten näette, ei tässä ollakaan kovin kaukaisia heimolaisia.

Minä kuuntelin tarkkaavasti, mutta hämmästymättä. Tuo sukulaisuus, joka muuten oli pelkkää otaksumaa, sopi hyvin mieheen itseensä. Minä ajattelin: »Aivan varmaan puhuttiin sukulaisuudesta samalla tavalla Cambaleyres'issa.» Emme olleet vielä ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun nenääni tuli selvä boheemielämän tuoksu.

— Onko herra siis tullut vartavasten?... virkkoi kääpiö.

— Astukaa sisään! jatkoi herra de Vaubajour. — Voitte tietenkin olla täällä kuin kotonanne. Jos sallitte, jään itse pitämään teille seuraa. Ei haittaa, vaikka myöhästyn klubista — sukulaiset ennen muita.

Kääpiö meni menojaan, herra de Vaubajour viittasi minua seuraamaan itseään, ja paria minuuttia myöhemmin me istuimme isossa asumattomassa huoneessa, joka oli sali. Sen puolihämärässä oli oudonnäköisiä huonekaluja, toiset vanhoja, toiset uudenuutukaisia.

Tultuaan sisään herra de Vaubajour laski pöydälle ainoan käsineensä, oli ilmeisesti ikävissään, kun täytyi pitää vireillä keskustelua, jota varten hänen mielessään ei ollut mitään ajatuksia, ja mutisi jälleen:

— Olkaa huoletta! Alice tulee tuossa paikassa.

— Ei mitään hätää, vastasin minä, — olen niin hyvässä seurassa, ettei sovi valittaa.

— Tekö siis olette perijä? kuului kimeä ääni.

Kääpiö oli istuutunut viereeni ja vaani vastaustani ilkeän kiinteästi.

Minä vain kohautin olkapäitäni kuin sanoakseni: »Mitäpä minä sille voin», tai: »Kukapa tietää?» Sitten käännyin kysymään isältä:

— Neiti Alice on luullakseni ollut kauankin tätini luona?

— Ehkä kaksi vuotta... tai kolme... en enää muista. Kun oli kysymyksessä serkkurukkamme auttaminen, en ollenkaan epäröinyt, kuten varmaan ymmärrätte, vaan luovutin hänelle tyttäreni. Täytyyhän sukulaisten tehdä uhrauksia toistensa hyväksi.

— Siinä toivossa, että saavat hyvän korvauksen! kuului taas tytön ääni.

— Minä myönnän, ettei Alice saanut uhrautuvasta palveluksestaan oikeata korvausta. Serkkuni näyttää muuttuneen luonteeltaan vaikeaksi.

— Jospa ei tarvitsisi muita moittia! kuului taas ääni. — Alice tahtoi vain päästä täältä pois, häntä ei tarvitse surkutella.

— Brioude ei varmaankaan ole iloinen paikka.

Huomatessaan, etten vieläkään vastannut, herra de Vaubajour jatkoi takoen kupeitaan:

— Ei mitään seuraa tietenkään. Entiset suvut ovat hajautuneet mikä minnekin. Ja nämä nykyiset aatteet ovat niin kaukana meidän käsityskannastamme!...

Minä luulin keskustelun päätyvän aivan rauhallisiin ja arkipäiväisiin asioihin, mutta vieressäni istuva tyttö ei siihen suostunut.

— Miten johtui mieleenne tänne lähteä? keskeytti hän taas katsellen minua kiinteästi.

Kykenemättä tällä kertaa peittämään eräänlaista hämminkiä vastasin hänelle:

— Hyvä neiti, minä halusin kiittää sisartanne siitä, mitä hän on tehnyt Cambaleyres'issa.

Kuultuaan vastaukseni tyttö nyrpisti ylenkatseellisesti huuliaan.

— Jos joku ansaitsee kiitosta, niin varmaan minä, joka jäin kotiin sisareni saadessa elää linnassa oikeata hovielämää.

— Hovielämää, mutisin minä, — se on sentään liikaa.

— Niin, te ette tietenkään tunnusta, että tätinne oli upporikas.

— Anna! huokasi herra de Vaubajour, — ei meidän pidä... Minä pelkään, että vieras saa sanoistasi sen käsityksen...

— Että olisi ollut mukavaa saada osa perinnöstä? Miksi en sanoisi sitä tälle herralle, koska olemme siitä yhtä mieltä, sinä ja minä.

Sitten hän kääntyi kysymään minulta:

— Toivon, etten ole teitä loukannut?

Ollenkaan välittämättä tuosta torailusta, joka lopullisesti vahvisti ensimmäisen vaikutelman, minä vastasin:

— En suinkaan. Saanko otaksua, että sisarennekin on samaa mieltä?

Minä odotin myöntävää vastausta.

— Alice ja minä emme tee toisillemme mitään tunnustuksia, vastasi tyttö kuivasti.

— Missä Alice mahtaakaan viipyä? kysyi taas herra de Vaubajour huolestuneen näköisenä.

Tyttären suorasukaisuus nähtävästi häntä vaivasi. Hän tahtoi noudattaa soveliasta käytöstä, eikä tuo puhe minuakaan paremmin miellyttänyt. Mitä enemmän keskustelimme, sitä suurempaa vastenmielisyyttä aloin tuntea tätä olopiiriä ja näitä ihmisiä kohtaan. Vaikka perheen isä teeskenteli arvokkuutta, näytti hän kumminkin liiaksi kärkkyvän perintöosuutta, joka minulla kenties oli taskussani. Kateellinen ja huonosti kasvatettu kääpiö salasi halujaan vielä vähemmän. Kaikki täällä kerjäsivät tai valehtelivat. Semmoista en tosiaankaan sentään ollut odottanut.

— Nyt kuuluu joku tulevan...

— Luultavasti hän.

Anna nousi, meni nopeasti ovelle ja ulos.

— Jos se on Alice, selitti herra de Vaubajour, — pyydän saada olla ottamatta osaa keskusteluunne. Ystäväni klubissa odottavat varmaan kärsimättömästi.

— Tietysti! Te olette vapaa!

— Sitäpaitsi te varmaan tulette keskustelemaan yksityisluontoisista asioista?

— Emme suinkaan.

— Mutta minä kuulen tytärteni äänet. Nuoriso jättää tosiaan toivomisen varaa. Minun aikanani pidettiin parempaa huolta kasvatuksesta.

Hän pakeni vuorostaan pois. Minä jäin hetkeksi yksin ja kuuntelin tarkkaavasti ulkoa kuuluvaa puhetta. Luulin kuulevani oven takaa kiivaita sanoja — sisarukset siellä varmaan kiistelivät minusta. Sitten herra de Vaubajourin jalo ääni vaati hiljaisuutta. Vihdoin joku tarttui lukon kahvaan. Ovelle ilmaantuu kohta hän, jota olin tullut tapaamaan. Sydämeni ei enää tykyttänyt. Minä odotin tyynesti, otaksuen varmaan tietäväni, miten asia päättyisi.

— Kenen näköinen hän lienee, kysyin vain itseltäni, — isänkö vai tuon tuhkimuksen näköinen?