XVIII.

Vaistomaiset eleemme ilmaisevat aina mielessämme tapahtuvaa taistelua. Tuskin olin ehtinyt portaisiin, kun pysähdyin. Äkkiä sukelsi sekasortoiseen mieleeni omituinen kysymys:

— »Minkätähden menen _nyt heti_ puhumaan Alicelle Andrén lähdöstä?»

En osannut antaa siihen mitään järjellistä vastausta. Asia, joka oli aluksi näyttänyt aivan välttämättömältä, muuttui sitä harkitessani mielenkiinnottomaksi. Siitä huolimatta pysyin päätöksessäni.

Eräs toinen seikka sai minut lopullisesti ymmälle. Tiesin nyt varmaan, ettei kiduttavalla mustasukkaisuudellani, olkoon se kuviteltua tai todellista, olisi huomenna enää mitään ravintoa. Mutta tämä ajatus ei minua ollenkaan ilahduttanut, vaan päinvastoin peloitti, kuin olisin omin käsin takonut jonkin uuden onnettomuuden, joka uhkasi vyöryä ylitseni.

Sellaisissa ristiriidoissa ilmenee varmaan järjen kosto, kun se on laiminlyöty ja sen asemesta on noudatettu hetkellisiä aavistuksia. Minä lähdin taas kohta eteenpäin.

Kello oli suunnilleen neljä. Huomaan saapuneeni porrastasanteelle, missä on jo pimeä, sitten käveleväni kädet ojennettuina kuin sokea, ollenkaan ajattelematta, että voisin sytyttää sähkölampun. Minä etenen hitaasti, tuntuu siltä, kuin nauttisin viivyttelystä pimeässä, joka oli oman epävarmuuteni havainnollinen kuva. Tietämättä vieläkään, miksi olen tämän päätöksen tehnyt ja mitä hyvää siitä saattaa olla, saavun vihdoin Alicen huoneen ovelle ja avaan sen koputtamatta.

Alice ei ollutkaan mennyt makuulle. Hän lepäsi nojatuolissaan, silmät suljettuina. Minä astuin huoneeseen niin hiljaa kuin suinkin mahdollista ja kuuntelin. Alicen hengitys kiihtyi toisinaan, toisinaan taas hävisi kuulumattomiin. Nukkuiko hän? Äkkiä hänen silmäluomensa avautuivat. Hän näki minut eikä ilmaissut minkäänlaista hämmästystä. Hän olisi yhtä hyvin voinut odottaa tuloani. Hän ei myöskään tehnyt mitään elettä, ja hänen huulensa pysyivät mykkinä. Hänen liikkumaton olemuksensa tuntui lausuvan minulle:

»Jos kerran et tuo mitään uutta, miksi tänne tulet?»

Minä änkytin:

— Minä häiritsen sinua.

Hän pudisti päätänsä.

— Kuinka voit?

Hänen päänsä liikahti jälleen kuin vastatakseen: »Mitäpä siitä!» Hän varmaan jo tiesi, kuinka vähäpätöistä se oli meille molemmille tänä hetkenä. Minä jatkoin:

— Suo anteeksi, että häiritsen sinua. En voinut enää odottaa ja halusin antaa sinulle asiasta tiedon.

Hän taivutti päätänsä niinkuin ainakin henkilö, joka luulee ennakolta asian arvaavansa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän sitten hiljaa, kun en enempää sanonut.

— Ei mitään vakavaa. André vain äsken ilmoitti lähtevänsä pois huomenna. Hänen täytyy palata Pariisiin, ehkä New Yorkiinkin, eikä hän tule enää tänne takaisin.

— Onko hän saanut tiedon vasta äsken?

— Luultavasti.

— Hyvä ystävä, minä ymmärrän, että se tuottaa sinulle surua, mutta mitä voimmekaan tehdä muuta kuin tyytyä siihen? Olen koko ajan aavistanut, että se päättyisi siten ennemmin tai myöhemmin.

— Etkö siitä mitään muuta ajattele?

— Mitä muuta voisin siitä ajatella?

— Minä luulin... pelkäsin... Koska sinä siihen suostut, emme huoli puhua siitä enempää. Suo anteeksi, että tänne tulin. Minä tottelin järjetöntä päähänpistoa.

Lausuin sanani yksitellen. Yritin tarkastaa hänen ilmeitänsä hämärässä huoneessa. Mutta mitään ei näkynyt, olkoon se sitten johtunut todellisesta välinpitämättömyydestä tai siitä, että hän aikoja sitten oli arvannut, mitä tulisi tapahtumaan, ja kykeni hyvin itsensä hillitsemään.

— Järjetöntä... miksi niin?

Alice toisti lauseeni jälkiosan, kuin kaiku.

Sitten hän jatkoi:

— Minusta näyttää päinvastoin luonnolliselta, että ilmoitat minulle heti asian, joka sinua kiusaa tai kiduttaa.

Nyt oli minun vuoroni toimia kaikuna:

— Luonnolliselta... niin tosiaan.

Lyhyt vaitiolo.

— Mitä enemmän asiaa harkitsen, sitä varmemmin uskon, että yksin totuus antaa oikeuden elämään.

Tuo sana vaikutti minuun kuin isku; mutta Alice sulki jälleen silmänsä eikä sitä huomannut. Minä odotin hetken peläten näkeväni, että ne taas aukenisivat vaatiakseen »sitä totuutta, joka yksin antaa oikeuden elämään» ja joka oli minulta kielletty. Sitten hiivin hiljaa ovelle ja poistuin.

Portaissa kohtasin Andrén.

— Minne menet?

Kysyin itseltäni samassa, eikö hänkin ollut aikonut mennä tapaamaan Alicea.

— Huoneeseeni; minun täytyy varustautua lähtemään... ymmärräthän?

— Aivan oikein.

Me yritimme hymyillä.

— Toivon olevani valmis ennen päivällistä, sanoi hän vielä.

Hän oli varmaan keksinyt tuon tekosyyn, jottei tarvinnut olla kahden kesken minun kanssani. Olin siitä hänelle melkein kiitollinen.

— Niinkuin tahdot, minä menen alas. Tiedäthän, mistä minut tapaat.

Olin yksin päivälliseen saakka. Aivojani herpaisi omituinen väsymys. En vieläkään oikein tajunnut nykyisyyttä. Olin kuin unennäkijä, jota hänen herättyään yhä vainoaa horrostilassa jokin kuva jatkaen unennäköä, ja toisinaan mutisin:

— Totuus... yksin totuus...

Mutta se oli vain konemaista toistelua, aloitettu ajatus ei päässyt päähän.

Kun palvelija tuli kutsumaan aterialle, en olisi voinut sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut. Olinko ollut horroksissa? Ehkä. Nyt nousin säpsähtäen:

— Onko rouvaa jo kutsuttu?

— Rouva on jo ruokasalissa herra Andrén kanssa.

Sydäntäni kouristi kamalasti. He siis olivat tavanneet toisensa ja olivat varmaan sanoneet jäähyväiset kahden kesken! Siitä huolimatta hymyilin vielä kerran.

— Hyvä. Minä tulen.

Ajatus alkoi soida aivoissani ivallisesti: — Totuus... yksin totuus...

Missä se olikaan? Olkoon missä tahansa, tämä painajais-uni päättyy huomenna!

Ruokasalin ovella minä pidin tahallani melua: halusin keskeyttää heidän keskustelunsa, mutta en tahtonut heitä yllättää. Olipa heidän välillään mitä tahansa — toistan sen vieläkin — emmekö nyt olleet saapuneet perille? Minä ajattelin, että ateria muodostuisi kiusalliseksi, mutta se oli aivan tavallinen ateria, missä ei mikään seikka muistuttanut, että se oli viimeinen yhteinen ateriamme. Alice sanoi olevansa yhä sairas eikä juuri koskenutkaan ruokiin. André söi vähän. Kaikesta huolimatta jokainen yritti näyttää huolettomalta. Keskusteltiin vain Puystä tai jokapäiväisistä asioista. Eron tunnelma liihoitteli päittemme päällä, me ajattelimme vain sitä, ja siksi oli helppo karttaa kaikkea, mikä olisi voinut johtaa siitä puhumaan.

Kun jälkiruoka oli syöty, nousi André ensinnä ja uskalsi vihdoin asiaan kajota.

— Tiedättehän, sanoi hän Alicelle, — että juna lähtee varhain aamulla. On siis viisainta, että järjestän kaikki valmiiksi tänä iltana, ja varsinkin pyydän teitä huomenna olemaan häiriytymättä.

Sitten hän lisäsi hiljaisemmalla äänellä ja luultavasti tahtomattaan:

— Milloin tulenkaan takaisin?

Minä kuulin Alicen sanovan hiljaa:

— Se... riippuu teistä itsestänne... ehkä piankin...

André katsahti minuun. Vaikka näytti siltä, kuin hänen katseeseensa olisi sisältynyt pyyntö, en virkkanut mitään.

Seurasi lyhyt kohtaus, joka muistissani liittyy tarkoin siihen kuvaan, joka minulla on heidän ensimmäisestä kohtauksestaan.

He olivat nousseet. Näytti siltä, kuin he olisivat jälleen yrittäneet toisiinsa tutustua. Salaperäinen liikutus kiihti heidän hengitystään. Ja minä näin Andrén astuvan Alicea kohti, aivan samoin kuin kerran ennen. Minä odotin, että Alice taivuttaisi taas päätänsä; ajatteliko hän ehkä niin tehdä? Mutta sitten André äkkiä pysähtyi, he suoristautuivat kumpikin.

— Olen onnellinen, että olen tullut teidät tuntemaan, sanoi Alice koruttomasti.

— Minä puolestani, vastasi André, — en milloinkaan unohda, että veljeni saa kiittää teitä suuresta onnestaan.

— Hyvästi, André.

— Hyvästi, Alice.

Minä kuuntelin ja vaanin, mutta en huomannut mitään sen enempää. Ah, totuus, totuus!