XIV.

En ryhdy tässä kuvailemaan vaikutelmia, jotka olivat niin lyhytaikaisia, että tuntuu siltä, kuin olisi tuulenpyörre kiitänyt sielussani. Hetkeä aikaisemmin olin kuulunut siihen määrättyyn elämänpiiriin, jonka avioliittoni oli luonut, kaikki aikaisempi näytti häipyneen pois, välitön kärsimys sulki minulta maailman, enkä minä muistanut muuta milloinkaan tunteneeni. Nyt, nähdessäni Andrén, tajusin äkkiä, että olin elänyt muualla, että toisenlaiset seikat olivat saaneet mieleni levottomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin todellisen olemukseni. Tunsin vapautuvani, ja pyörtymyksestä toipuneen haavoittuneen tavoin uskoin voivani jonkin ihmeen nojalla herätä lopulliseen hyvinvointiin.

En ehtinyt ajatella, miksi André oli asianajotoimiston edustalla, olin vain iloni vallassa ja kiiruhdin torille. André, joka ei ollut aluksi minua tuntenut, lähti hänkin juoksemaan minua vastaan... Minä avasin sylini:

— André! Veljeni!...

Me syleilimme toisiamme sanaakaan virkkamatta. Minä olin onnesta päihtynyt. Olisi voinut luulla, että minä olin palannut matkalta ja että minä, joka olin jättänyt veljeni, nyt pyysin häneltä anteeksi. Toinen oli pelkkää iloa, toinen näytti pikemmin hämmästyneeltä kuin säteilevältä, mutta olisinko tullut tuota ajatelleeksi kiihkeän mielenliikutuksen tilassa?

— André! Veljeni!... Kuinka tuletkaan näin... antamatta ennakolta tietoa!...

— En tietänyt vielä eilen illalla, pääsisinkö lähtemään. Oli niin paljon asioita Pariisissa...

— Ja nyt olet täällä, tässä olemattomassa paikassa, en tiedä mitä etsimässä, vaikka sinun pitäisi olla jo minun luonani!

— Lähdin juuri tapaamaan ainoata henkilöä, jonka nimen tiedän, kysyäkseni häneltä, miten Cambaleyres'iin päästään.

— Sen olisit voinut kuulla asemalla; saithan sieltä Bourdoinin osoitteen!

— Mutta mistä johtuu, Jean, että tapaan sinut täällä?

— Niin, sinähän et tiedä... Miksi et ole ilmoittanut minulle osoitettasi, ja miksi olivatkaan kirjeesi — en tahdo mitenkään moittia — yhtä lyhyitä kuin harvinaisiakin... Minulla ei ollut mitään keinoa ilmoittaa sinulle, että Cambaleyres on sinua odottanut ja on odottamiseen väsynyt. Katsohan: tuossa on talo!

— Mikä talo?

— Isäni talo, lapsuudenkotina sinun omasi nyt heti... Se varmaan sinua kutsui, kun lähdit Bourdoinia etsimään; meitä ohjaa aina jokin. Olen asunut siinä pari viikkoa, mutta jos nuo kivet osaisivat hymyillä, näkisit varmaan, kuinka ne ovat muuttuneet sinun tultuasi; enhän ole sitä enää tuntea!

Hän ei näyttänyt seuraavan ajatustani, vaan oli hämmingin vallassa, jota kaikki selitykseni vain lisäsivät. Minä virkoin kärsimättömästi:

— Miten onkaan, olisiko Amerikka värjännyt sinut omalla värillään, ja näytätkö sinä nyt aina mieheltä, joka on nääntymässä liikeasioittensa painon alle?

— Minulla on paljon työtä.

— Kas niin, veikkoseni, nyt pitää unohtaa New York. Täällä pidetään lomaa! Missä ovat matkatavarasi?

— Hotellissa.

— Miksi niin! Miksi ei matkatavaratoimistossa?... Mutta olkoot missä tahansa, kyllä ne haetaan.

— Kiitoksia, uskoin varmaan, että tarjoaisit, mutta...

Katseemme kohtasivat toisensa, ja hän punastui:

— Mutta koska asutte täällä Puyssä, niin minun sopisi ehkä yhtä hyvin asettua hotelliin, en häiritsisi niin kovin... millään muotoa.

Asianajotoimiston ikkunaan ilmaantuvat kasvot estivät minua torjumasta tuota typerää väitettä. Kirjuri oli varmaan kuullut äänemme, oli kohottanut päätänsä ja vakoili meitä. Minä tartuin Andrén käsipuoleen.

— Tulehan nyt.

— Minne?

— Minne muualle kuin meille?

— Luuletko, että käy päinsä...?

Hän suostui tulemaan mukana, sillä hän arvasi, etten missään tapauksessa häntä kuuntelisi. Ehdittyäni siihen alakerran huoneeseen, jossa olin ollut nähdessäni hänet, kehoitin häntä astumaan sisään, suljin sitten oven ja väänsin avainta. Samana hetkenä, jolloin aioin vaatia häntä selittämään omituisen epäröintinsä, käyttäydyin siis itse tavalla, joka näytti sen oikeuttavan. En olisi kuitenkaan voinut toisin tehdä. Minä tottelin konemaisesti virikkeitä, jotka näyttivät järjettömiltä, mutta olivat sitä vastustamattomampia.

— Ja nyt me olemme kahden kesken!

Hän oli jäänyt seisomaan, hän näytti huolestuneelta vieraalta, joka on salaa viety johonkin kiellettyyn paikkaan ja joka varoo vartijan ilmaantumista.

— Ensinnäkin istu, ole hyvä. Näyttää totisesti siltä, kuin pelkäisit istuutua... ja sitten kuuntele minua... niin, vaikka sisustus on uusi, on asukas yhä entisellään ja on odottanut sinua yhtä hartaasti kuin ennen. Toivon muuten, ettet ole sitä koskaan epäillyt.

Hänen huulensa liikahtivat tuskin huomattavasti.

— Palaatko ehkä muuksi muuttuneena?

Hän teki laimean torjuvan eleen:

— Missä suhteessa ja minkätähden?

— Kuinka sen tietäisin! Olet niin vähän kertonut minulle elämästäsi siellä. Sinun äänesi sävy on toisenlainen, ilmeesi samoin. Amerikka on ehkä sinua pidellyt pahoin tai tuottanut sinulle pettymystä. Siinä tapauksessa, ja jos et ole päässyt toivomiisi tuloksiin tai jos se ei enää sinua miellytä, on helppo jättää se sikseen. Minä puolestani iloitsen siitä, että voin kehoittaa sinua vapaasti odottamaan elämänoloja, jotka sopivat sinulle paremmin. Vielä enemmän: minusta tuntuu ikävältä ajatella, että voit lähteä takaisin. Koska ajat ovat muuttuneet, käyttäkäämme seikkaa hyödyksemme välttääksemme joutavaa erossaoloa. Tässä on tapahtunut riittävästi uhrauksia puolelta ja toiselta. Ymmärräthän?

Minä siis etenin etenemistäni... Olin unohtanut alkuperäisen vaikutelman. Kuvittelin jälleen, että edessäni oli nuorukainen, jonka kenties teki mieli pyytää anteeksi jotakin kepposta ja jolle piti heti vakuuttaa hyväntahtoisuuttaan. Hänen hymynsä viipyi hiukan, sitä pahempi, mutta minä uskoin varmaan houkuttelevani sen ilmi; kiintymykseni kyllä pitäisi siitä huolen. Minä jatkoin:

— Sinä jäät tietenkin tänne vähäksi aikaa, kunnes ehdit järjestää tulevaisuutesi. Muista myös, että sinun pitää heti käydä selvittämässä hotellilaskusi ja että sinut otetaan täällä vastaan vain koko kuormastoinesi. Myöhemmin...

Hän ei vieläkään liikahtanut eikä vastannut mitään, ja niin minä keskeytin puheeni. Puhuessani hotellista huomasin äkkiä selviävän erään seikan, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Haaveen lentoa seurasi vihdoin katkera todellisuus. Ei epäilemistäkään: olin yllättänyt Andrén tiedusteluretkellä; hän oli luultavasti päättänyt lähteä jälleen pois Puystä minua kohtaamatta, jos saadut, avioliittoani koskevat tiedot eivät tuntuisi tyydyttäviltä. Siksi hän oli saapunut salaa, siksi hän oli ollut niin hämillään, kun olin hänet yllättänyt, ja siksi hän hämmentyi yhä enemmän minua kuunnellessaan...

Ääneni sävy muuttui nähtävästi katkeraksi:

— Myöhemmin... tai oikeastaan ennemmin sopisi minulle antaa... tai oikeammin minä vaadin selitystä erääseen seikkaan, joka minua ihmetyttää. Mistä johtuu, että kohtaan sinut, jonka olisi pitänyt rientää suoraa päätä luokseni, menossa notaarini luo, joka sivumennen sanoen on kaikkein viimeinen henkilö, jota tapaamaan otaksuin sinun menevän?

Hän kääntyi äkkiä minuun päin:

— Enkö sinulle jo selittänyt...

— Että aioit kysyä häneltä tietä Cambaleyres'iin? Puhu semmoista muille, veikkoseni; minua et petä. Entä kirjeesi... Luuletko ehkä, etten ole huomannut niiden uutta sävyä? Ne eivät ole olleet ainoastaan harvinaisia, vaan myös lyhyitä... niin lyhyitä, ettet ole edes maininnut, milloin Havreen saapuisit!

Hän yritti vielä väittää vastaan:

— En voinut New Yorkissa enempää kuin Pariisissakaan päättää lähtöäni ennenkuin aivan viime tingassa.

Minua kiidätti nyt oma kiihtymykseni, enkä minä huolinut enää ollenkaan hillitä itseäni:

— Älä sano enää mitään; mitä hyödyttävät joutavat lorut meidän kesken? Koska totuus tuntuu sinusta hankalalta, autan sinua yhdellä sanalla esteen yli: sinä muutuit mustasukkaiseksi heti Alicen ilmaannuttua minun elämääni. Siinä on syy! Mustasukkaisuus on mielentila, josta sen vallassa olevalla ihmisellä itsellään ei ole tietoa, mutta jonka muut näkevät pitkän matkan päähän. Sinä olit tottunut olemaan ainoa ystäväni, sinä et siedä, että kolmas tulee väliin, luulet joutuvasi hylätyksi... Ikäänkuin ei sydämessä voisi olla samalla kertaa kahta kiintymystä, jotka ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä! Mutta mustasukkaiset ajattelevat asiaa harvoin niin tarkoin. Mustasukkaisuus ei muuten ole pelkkää kärsimystä, se on myös tyhmyyttä ja tekee ihmisen ilkeäksi. Niin on käynyt sinun... Älä huoli väittää vastaan; olen jo nähnyt silmistäsi, että osun oikeaan... Kukapa tietää, etkö otaksunut Bourdoinin luota löytäväsi aseita häntä vastaan, joka mielestäsi on voinut minut vain pettää, koska on varastanut sinun sijasi? On hyvä häntä uhitella, mutta vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut häntä vihata tuntematta mitään tunnontuskia!

Hän oli kuunnellut tähän saakka pää painuksissa; hän oli varmaan odottanut tätä kaikkea, lukuunottamatta sitä, että niin rohkeasti kävin haavaan käsiksi. Viimeiset sanani häntä säpsähdyttivät.

— Mitä omituista onkaan siinä, että olen halunnut, ennenkuin toisemme kohtaamme, saada tietää uudesta elämästäsi hiukan yksityiskohtaisemmin kuin itse olet siitä kertonut? Veljesten kesken sellainen uteliaisuus on täysin puolustettavissa, ja turha on sen perustelemiseksi tehdä väkivaltaa tunteilleni. Mitä tunteisiini muuten tulee, saakoot ne nimen, jonka tahdot niille antaa, sillä nimestä vähät. Voinet sentään myöntää, etten minä, jollen voi rakastaa jotakuta tuntematonta ihmistä, myöskään voi häntä vihata.

Minä katselin häntä säälien:

— Sanasi osoittavat, kuinka syvästi olet kärsinyt; onneksi on lääke lähellä; mutta ei Bourdoinin luona!

Samassa astuin ovelle. André huudahti:

— Odota, minä rukoilen sinua!

— Emmekö ole päässeet selville pääasiasta?

— Minä tahtoisin vuorostani saada puhua... ehkä kysyä...

En voinut olla säpsähtämättä.

— Kysyä! Mitä sitten?... Mutta olkoon, kunhan pidämme kiirettä.

Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni:

— Veljeni, minä tahdon kysyä yhtä ainoata asiaa, silmästä silmään... vannon sen, ainoata asiaa, jota pidän tärkeänä ja joka saa minut levottomaksi: oletko onnellinen?

Mitä olikaan tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä niin painavaa, että se tuntui raskaammalta kuin molemmat olkapäälläni lepäävät kädet, että ääni, joka sen lausui, viilsi mieltäni kuin avunhuuto?

Minä toistin:

— Onnellinen?

Sitten huomasin, että aikaa kului tahtomattani, aikaa, jonka kuluessa varustauduin vastaamaan — vaikka ainoaksi vastaukseksi jäi vain pelkkä tosiasia, että olin siinä.

Vihdoin tein ankaran ponnistuksen ja lausuin äänellä, joka pyrki olemaan iloinen:

— Sekö hyöty minulla on kaikista kirjeistäni! Et ole luultavasti niitä lukenut...

André pudisti päätänsä:

— Minä en välittänyt lauseparsista.

Olin huomaavinani hänen sanoissaan jonkinlaista sääliä, joka vaikutti kuin hyökkäys, ja sanoin:

— Oikeasta onnesta ei kerrota eikä sitä tunnusteta!

Hän teki pettyneen eleen.

— Oikeata onnea ei myöskään tarvitse punnita, kun on vakuutettava, että se on olemassa.

— Milloin olet nähnyt minun niin tekevän?

Hän käänsi päänsä pois:

— Minun tarvitsi vain asiaan koskettaa, niin äänesi muuttui. Et edes itse sitä huomannut!

— Pelkkää mustasukkaisuutta: sinä toivoit niin olevan ja uskoit sen!

— Äänesi vapisee vieläkin!

Hän ei näyttänyt minua uhittelevan, vaan surkuttelevan. Astuin hänen luokseen: olisin mieluummin sietänyt solvauksia.

— André, jos sanojeni sävy muuttuu, jos ääneni vapisee, niin se johtuu siitä, että pelkään sinulle ilmaista rakkautta, joka on ottanut minut kokonaan valtoihinsa.

— Minä puhun vain onnesta; rakkauttasi en epäile.

— Jos kiittäisin onneani, niin syventäisin haavaasi; en tahdo olla rikas mies, joka soivaa köyhän köyhyyttä!

Mutta samassa minut sai horjahtamaan peloittava vastaus:

— Köyhyys on arvokkaampi kuin eräänlaiset rikkaudet. Minä vapisen ajatellessani, millaisen hinnan sinä kenties maksat omastasi.

— Mistä hinnasta puhut, André?

Minä kumarruin häntä kohti huohottaen ja tartuin hänen käsiinsä. Oliko edessäni veljeni, jonka saapumisesta oli kulunut tuskin tuntiakaan ja joka ei tietänyt mitään uudesta elämästäni, vai oliko tässä käsittämätön todistaja, joka tunsi valheeni? Elämässä on hetkiä, jolloin sisäinen olemuksemme heijastuu ulkomaailmaan niin voimakkaasti, ettemme enää voi erottaa, mikä kuuluu toiseen, mikä johtuu toisesta.

— André, sinä et ole oikeassa, en salli sinun jättävän puhettasi kesken. Sinä puhuit hinnasta. Mitä hintaa tarkoitat?

Nyt oli minun vuoroni odottaa silmästä silmään ja tuntea kuluvan ajan, joka ei näyttänyt milloinkaan loppuvan. Vihdoin Andrén silmäluomet painuivat alas:

— Oi Jean, lausui hän hiljaa, — minä toivoin, että paremman puutteessa ja kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt, saisit kokea ainakin kiitollisuutta!

Kiitollisuutta! Sehän oli kääpiön sana!

André huomasi säpsähdykseni:

— Mitä tulinkaan vielä lausuneeksi semmoista, joka mieltäsi kuohuttaa? Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin olla vaiti tai hyödyttömästi toisiamme haavoittaa? Huomaathan sentään, kuinka huolellisesti koetan olla kajoamatta siihen, mikä ei välittömästi koske sinua! Äsken syytit minua mustasukkaiseksi. Olenko ollut mustasukkainen? En ainakaan sillä tavalla kuin kuvittelet. Ei, minä en tiedä itsekkäästi ajatelleeni omaa kohtaloani, en ole milloinkaan epäillyt sinua. Mutta kuinka olenkaan sensijaan vapissut sinun onnesi vuoksi! Sinä puhuit kirjeistäni, mutta omat kirjeesi minua kerrassaan peloittivat. Ne olivat tietenkin täynnä intohimon huumausta, mutta samalla tuntui siltä, kuin niissä olisi piillyt jokin salaisuus ja jokin murhe, jota et voinut minulle ilmoittaa. Miten olisinkaan mieltäni tyynnyttänyt ollessani täältä poissa? Sen saattoi tehdä ainoastaan täällä joku sivullinen, ja minä riensin empimättä tuonne, — hän viittasi Bourdoinin taloon. — Mutta kuinka mieltäni ahdistikaan ja kuinka hartaasti samalla toivoin saavani kuulla, että kuvitelmasi olivat minun pelkoani pätevämmät! Nyt minun on turha käydä kyselemään! Valitettavasti tiedän, mikä olisi vastaus!

Pidätetty nyyhkytys tukahdutti vähitellen hänen sanansa; viimeksi lausuttuja tuskin kuulin. Kun hän lopetti, oli vihani haihtunut. Olin jälleen tyyni ja huomasin vain kaksinkertaisen vääryyden, joka uhkasi erottaa meitä toisistamme. Mutta jos sydämeni lakkasikin Andréta syyttämästä, niin kuinka voin saada hänet sen uskomaan? Millä keinoin voi päästä koskettamaan sieluun, joka on päättänyt olla mitään uskomatta? Minua masensi hetkisen ajatus, että oli aivan mahdotonta karkoittaa vaiheillamme liitelevää murhetta. Sitten johtui mieleeni eräs ajatus. Lähdin avaamaan ovea sanaakaan virkkamatta.

Kuullessaan avaimen kääntyvän André näytti säpsähtävän hereille.

— Minne menet?

En ollut kuulevinani, astuin portaisiin ja huusin:

— Alice!

— Mitä ajatteletkaan! Odotahan ainakin niin kauan, että ehdimme tyyntyä!

Mutta minä huusin jälleen hänestä välittämättä:

— Alice!

Äänessäni oli varmaan erinomaisen tuskallinen sävy, sillä Alice kuului kiireesti lähtevän.

— Mitä nyt, Jean?

— Tule pian alas! Täällä joku odottaa sinua!

Sitten käännyin sanomaan Andrélle:

— Miellyttäköön se sinua tai ei, onhan ainakin varmaa, että hän yksin voi antaa sinulle haluamiasi tietoja?

Ymmärsikö hän, mitä tarkoitin? En tiedä. Nähdessään Alicen tulevan hän oli yht'äkkiä väistynyt huoneen perälle. Alice pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. He katselivat toisiaan kuin lumoutuneina.

Sitten seurasi vaitiolo, eräs niitä liikuttavia ja pyhiä tuokioita, joina aika tuntuu seisahtuvan.

— Kas niin, sanoin minä, — astukaahan lähemmäksi! Alice on tosiaan odottanut sinua riittävän kauan, André! Hän on nyt tullut, Alice! Syleilkää toisianne kuin veli ja sisar, ja haihtukoon teidän kummankin pelko tähän ensimmäiseen lämpimään suudelmaan!

Mainitessani Andrén nimen näin Alicen kalpenevan. André oli kuin jähmettynyt nähdessään hänet, jota oli luullut vihaavansa.

Jälleen pyhä hiljaisuus. He katselivat toisiansa yhä. Siten ihminen yrittää vallata jotakin tuntematonta kokien käsittää sitä yht'äkkiä kuin salaman valossa, koska ei ole ollut tilaisuutta pitempiin tarkasteluihin.

Minä puolestani katselin heitä! Näen heidät vielä nyt, tätä kirjoittaessani, samanlaisina kuin silloin ja muistan omituisen, järjettömän, iskevän vaikutelman — semmoisena sitä ainakin pidin. Äkkiä teki mieleni huutaa:

— Kuinka nuoria he ovatkaan!

Minun edessäni oli voittoisa nuoruus, nuoruus, joka loistavan kehyksen tavoin sai sitä paremmin näkymään vanhan taulun kaikki tummat kohdat Vain se seikka, että he molemmat olivat siinä edessäni, sai oman ikäni tuntumaan minusta arvaamattomalta taakalta. Minua olisi voinut tosiaan luulla kihlautuneitten isäksi, eikä äskeinen kehoitukseni olisi loukannut, jos olisin siten kehoittanut heitä vahvistamaan kihlauksensa.

Seurasi hetki, jota ajatellessani en vieläkään tiedä, toiko se minulle välittömästi murhetta vai iloa. André astui vihdoin luo kuin magneetin vetämänä ja sanoi hiljaa:

— Rouva...

Alice ei vieläkään liikahtanut, vaan seurasi hänen tuloansa tarkkaavasti ja kuin peloissaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi aavistanut ja samalla pelännyt jotakin tulevaa kohtaloa. Niin voimakas mielenliikutus sai minut lopulta ihmettelemään: mitä André oikeastaan oli hänelle? Mitä saattoikaan merkitä meille, pitikö hän tuosta sattumalta luoksemme saapuneesta lankomiehestä vai ei?

— Rouva...

André tuli yhä lähemmäksi. Hänen ilmeensä ei ollut enää päättäväinen, hän hymyili nöyrästi kuin ihminen, joka pyytää anteeksi. Hänen lähestyessään Alicen otsa painui hitaasta alas ja näytti samalla kutsuvan häntä luokseen.

Niin olin näkemässä tätä ensimmäistä suudelmaa, johon olin itse kehoittanut.

Minä kuulin Alicen äänen:

— Älkää nimittäkö minua rouvaksi; olenhan teidän sisarenne, jota toivon teidän oppivan kunnioittamaan niinkuin hän kunnioittaa teitä.

André vastasi:

— Minä koetan totella niin hyvin kuin voin.

Sitten tuntui siltä, kuin ympärillämme väikkyvä salaperäinen olisi äkkiä hävinnyt. Emme olleet ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun huone oli jo niin autio kuin olisimme siitä poistuneet. Muutamat minuutit olivat sananmukaisesti ilmaisseet sielujemme syvän olemuksen!