VIII.

Sitten seuraa ihana pysähdyskohta, sanoin kuvaamaton, jonka muisto saa minut epätoivoon, koska se on ollut ja mennyt... Minä epäröin, tekee mieli olla siitä puhumatta, mutta jos sivuutan sen antamatta edes heikkoa kuvaa paratiisista, jossa olen elänyt, niin voitaisiinko ymmärtää tuskaa, joka nyt minua raatelee?

Cambaleyres'iin saapui kaksi rakastavaista. Nuo sanat ilmaisevat kaikki.

Niinkuin puitten silmut avautuvat yhtenä keväisenä yönä, oli kaikki kylmyytemme sulanut, arkuutemme haihtunut pois. Meidän vaiheillamme väikkyi nyt vain yhteinen riemu, ja me elimme nykyhetkessä uskoen varmaan, että sen häviävään tuokioon tyhjentyi iäisyys.

On yhtä mahdoton kuvailla täydellistä onnea kuin täydellistä terveyttä. Ne ovat kumpikin liian luonnollisia ihmiselle. Hän pitää niitä luonnollisena etuoikeutenaan ollenkaan tutkimatta, onko tuo etuoikeus ehkä liiallista vaateliaisuutta, ja hän huomaa nauttimansa ihmeen vasta sen kadottua.

On mahdollista, että olin jo aikaisemmin kuvitellut sellaista onnea, mutta kuvitelmani olivat olleet vain irvikuvia, olin tuntenut vain sen, mikä niissä on itsekästä, en ollut aavistanutkaan, kuinka suuressa määrässä ne voivat olla lahjan luontoisia. Nyt vasta sain kokea täydellisen antaumuksen, pyrkimyksen toteutumattomaan yhtymykseen, sielun kaipauksen, joka on tuskallinen kuin alkava kuolonkamppailu ja jossa ruumiitten yhtymys tuntuu vain sielujen lopullisen yhtymyksen esteeltä. Luulin, että minä olin ennen muita tämän kaiken kokenut, ja nimitin tätä rakkaudeksi, ikäänkuin ei ihminen rakastaessaan menisi paljoa kauemmaksi sitä nautintoa, joka sammuu hetken elettyään.

Kahden rakastavaisen saapuminen, se oli alku.

Rosa voi mielin määrin osoittaa äreätä ynseyttä, jonka arveli pahimmin meitä loukkaavan; meidän silmämme eivät häntä nähneet. Koko Cambaleyres oli muuttunut toiseksi. Se oli nuortunut, sen valkoiset seinälaudoitukset ilahduttivat alakerran synkeyttä. Yläkerran seinissä hymyilivät heleäväriset verhot. Puistossa oli karsittu puita ja suoritettu puhdistustöitä. Ulko-ovelle oli kaikessa kiireessä järjestetty kaksi kukkakoria, jotka olivat täynnä kukkivia ruusuja. Mutta eikö se olisi ollut ilman näitä uudistuksiakin aivan samanlainen, koska se vain heijasteli sisäistä riemuamme? Sen säilynyt ympärysmuuri sulki yhä itsepintaisesti näköpiirin, mutta meidän haaveemme liitivät yli kaikkien esteitten omassa loihtuisassa piirissään.

Kaksi rakastavaista, sanon minä, mutta he nousivat nopeasti yhä korkeammalle — koska rakastivat toisiaan. Useinhan sattuu, etteivät niinsanotut rakastavaiset todella toisiaan rakasta!

Kuinka se tapahtui? On mieletöntä yrittää tavoittaa käsinkoskematonta ilmestyshetkeä. Ihminen näyttää elävän yhä vielä kaipauksensa kuumeessa, mutta häntä kiidättää jo eteenpäin toinen ihanne, ja heti sen aavistaessaan ihminen on perillä...

Mieleeni on jäänyt eräs muisto.

Olimme lähteneet puistosta, nousseet ylemmäksi ja astelimme Chasse-Fézac'iin johtavaa tietä. Edessämme levisi tuleentuneita ohra- ja ruispeltoja, jotka ulottuivat aina Mont de Bariin ja Durandes'iin saakka. Vasemmalla puolella kiemurteli unelias Margeride näköpiirin rajalla, kuin käärme. Vehmaista viljapelloista huolimatta tämä tuulten pieksemä ja vuorten vangitsema maa uhosi omaa kirpeyttänsä.

Alice käänsi äkkiä päätänsä:

— Hyvä Jumala, millainen ihme onkaan takanamme!

Takanamme oli tosiaankin noussut näkyviin suunnattoman laaja näköala. Me katselimme sitä rinteeltä, käsi kädessä.

Kuinka kaunis oletkaan, sinä pyhä kotiseutu, missä laaksot, sammuneet tulivuoret ja kukkulain jonot yhtyvät jumalaiseksi säveleksi päivän loihtuisassa valossa! Onko Umbria ihanampi? Kaikkialla laulavaa viheriää, riutuvaa sinipunaista, keltaista, johon sekaantuu kuparin vivahduksia, kaikkialla vuorten rinteillä metsiköitä, puroja, jotka painuvat somerikkoon, ja vainioitten yllä väikkymässä pehmeitä, sinisiä varjoja, kuin hienon hameen laskoksia.

Alice kysyi:

— Onko tuo tuolla Mezne-vuori? Se on keskeltä koverrettu, ikäänkuin olisi ollut tarkoituksena, että nouseva aurinko pääsisi pikemmin näkyviin?

Minä aioin vastata: »On.» Mutta maisema hävisi yhtäkkiä näkyvistäni. Se oli muuttunut jollakin tavalla epätodelliseksi, eräänlaiseksi taustaksi, johon värit ja viivat piirsivät yhtä ainoata kuviota. Ihana ilma, jalkojemme alta ruohosta nousevat tuoksut, värisevien lehtien etäinen musiikki, monimuotoinen näköpiiri ja itse taivaskin näyttivät nyt olevan maailmankaikkeudessa vain taustana kahdelle siinä vierekkäin seisovalle olennolle, meille.

Meille, meille yksin! Maailmassa ei ollut enää muita kuin me! Ja minä lausuin puoliääneen:

— Saada olla yhdessä!

Alice puristi kättäni. Tuntematon onni tulvahti sydämeeni. Minä pelkäsin sen häipyvän heti tultuaan.

— Saada olla yhdessä... niin kauan kuin elämme!... toistin minä.

Käsi kiitti minua jälleen siitä, että olin ymmärtänyt. Rakkaus, joka oli aikaisemmin täyttänyt meidän hetkemme, tahtoi nyt täyttää meidän sielumme. Alkoi kaunis retki...

Saanko tuon ymmärrettäväksi, ja kykenenkö kuvailemaan, kuinka tiemme johti yhä ylöspäin? Kaipaus ei ollut milloinkaan ennen ollut syvempi, mutta sen yläpuolella liiteli nyt pelkän läsnäolon aikaansaama alinomainen ja kirvelevä tunne. Me tunsimme, että meidän, voidaksemme yhä olla onnellisia, täytyi säilyä aina niinä kahtena olentona, joiden yhtyneet siluetit äsken näytin. Se oli yhä samaa intohimoa, mutta se välitti nyt jo paljon vähemmän tyydytyksestään ja oli vapautunut nautinnon itsekkyydestä.

Meitä yhdistivät näkymättömät siteet, ja meistä tuntui sietämättömältä olla erotettuina. Kun olin Alicen luona ja kun vain hänet näin, souti suonissani ihmeellinen hekuma. Aikaisemmin oli sanoissamme ollut vielä jonkinlaista väkinäistä sävyä, nyt ei tuntunut enää yhdessäkään ponnistusta, kaikki olivat muuttuneet koruttomiksi ja kirkkaiksi, Alicen muotoisiksi. Ne lausuivat samaa kuin Brioudessa, mutta me emme niitä samoiksi tunteneet; ne olivat muuttuneet vilpittömiksi, ja me lausuimme ne toisin.

Eräs kaikkein rakkain hetki määräsi päiviemme rytmin. Se oli melkein aina illalla. Me lähdimme hiljalleen Cambaleyres'ista harhaillaksemme vainioilla umpimähkään. Ei näkynyt ketään kulkemassa, kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kahden kesken, päittemme päällä taivaan valtava holvi, edessämme rajattomat näköalat — meistä tuntui, kuin olisimme vaieten vallanneet omaksemme maan päälle vuodatetun onnen ja olisimme muuttuneet omaksi onnelliseksi maailmaksemme, joka uhmaa toista maailmaa, ja nautimme jumalaisen hellyyden ääretöntä kyllyyttä.

Kaiken kaipuun, kaiken yhdessäolosta johtuvan riemun yläpuolella oli sanomaton hellyys! Vihdoinkin saan kokea oikeata rakkautta! Kuinka kuljimmekaan kohti huippua! Minulla oli nyt yksi ainoa huoli — _hänen_ ilonsa. Avatessani sylini en niinkään ajatellut, kuinka hurmaavaa oli painaa hänet poveani vastaan, kuin toivoin hänen saavan kokea auvoisaa onnea. Jos joskus tavoittelin täydellistä yhtymystä, jos toisinaan taivutin pääni kohti kuilua, jonka turha houkutus on kidutusta, niin se johtui siitä, etten ollenkaan ajatellut omaa itseäni, vaan näin ainoastaan rakastettuni ja ajattelin, kuinka äärettömän hellästi häntä piti tuuditella. Hehkuvaa hellyyttä, jonka liekki poltti pois tuleen syttyneen sydämeni viimeisenkin kuonan, hellyyttä, joka toisinaan houkutteli minusta esiin sanoja, jotka olivat kuin huutoja, toisinaan taas upotti minut odotukseen tai sai ajattelemaan, mitä Alice saattoi toivoa...

Seurasi aika, jota on turha yksityiskohtaisesti kuvailla.

Haave, todellisuus, kaikki suli yhteen. Alice kysyi minulta eräänä päivänä:

— Oletko sinä sama henkilö, joka käveli Brioudessa ja keskusteli kanssani niin vakavannäköisenä?

Minä vastasin:

— Sinäkö olet se, joka kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin?

Hän oli muuttunut nauravaksi, hilpeäksi; minä näytin huolettomalta, keveältä. Meitä yhä ihmetytti, että kuuluimme toisillemme, ikäänkuin olisimme nauttineet jotakin kiellettyä etuoikeutta. Muistimme ei kantanut ensimmäistä suudelmaa kauemmaksi, ja me uskoimme varmaan, ettemme olleet milloinkaan eläneet erossa toisistamme. Kun niin pitkälle on päästy, ei ulkomaailma merkitse enää mitään. Sinä suunnilleen kolme kuukautta kestäneenä aikana, jonka elimme tuon hurman vallassa, ulkomaailman vaikutelmat pyrkivät turhaan meihin tunkeutumaan. Mikään niistä harvoista tapahtumista, jotka toivat siitä viestejä, ei kyennyt rakkauttamme häiritsemään. En kumminkaan voi sivuuttaa niitä vaieten, sillä niiden seuraukset ilmenevät aivan pian, ja kuinka säälimättömästi!

Tässä on eräs niistä.

Me istuimme talon edustalla; Alice luki. Minäkin olin ottanut käteeni kirjan, jonka lehtiä yritin käännellä kykenemättä kiinnittämään katsettani yhteenkään riviin. Äkkiä kuului lehtokujan hiekka narskahtelevan askelten alla. Minä nousin katsomaan, kuka siellä tuli, ja näin postinkuljettajan.

— Kirjeitä kaikille! ilmoitti hän, riemastuneen näköisenä, kuten ainakin mies, joka kantaa täyttä laukkua.

Hän ojensi kaksi kirjettä, toisen Alicelle, toisen minulle. Alice otti kirjeensä ja sanoi:

— Se on sisareltani Annalta.

Minä näin omassa kirjeessäni Yhdysvaltain postimerkin.

— Tämä on veljeltäni Andrélta.

Me hymyilimme kumpikin ja salasimme kumpikin pahoittelumme, että yhdessäoloamme oli häiritty. Kummallakin oli viesti kädessä ja mielessä epämääräinen pelko.

Minä sanoin hiljaa:

— Sisaresi ei varmaankaan anna sinulle anteeksi, että olet onnellinen.

Hän vastasi:

— Mitähän veljesi ajattelee sinun onnestasi?

Kuinka usein aloitimmekaan siten yht'aikaa lauseita, joita emme lopettaneet, koska oli ennakolta selvää, miten ne päättyivät. Mutta jos noihin kysymyksiin ei kuulunut mitään vastausta, niin siihen täytyi sentään olla jokin muu syy, sillä me näytimme ylen mietteliäiltä.

Millainen kateus mahtoikaan jäytää kääpiötä nyt, kun hän tiesi, että hänen sisarensa oli rikas ja oli päässyt lopullisesti pakenemaan kotoisesta helvetistä! Kykenemättä sietämään toisten ihmisten iloa hän varmaan hautoi mielessään ajatusta, miten häiritsisi meidän onneamme...

Mitä Andréhen tuli... Minun täytyi salata mielessäni tuntuva säpsähdys. Kuinka paljon harvemmin hän kirjoittikaan naimisiinmenoni jälkeen! Kuultuaan Castérac'in perinnöstä hän oli aluksi ilmaissut todellista iloa. Sitten oli sen sijaan tullut väkinäisyys, joka muuttui viikko viikolta yhä selvemmäksi. Se oli ehkä kateutta. Hän oli tottunut tähän saakka olemaan ainoa läheinen sukulaiseni, ja nyt hänen luultavasti oli vaikea suostua siihen, että väliimme tuli vieras. Minä yritin turhaan kertoa hänelle Alicesta. Mitä enemmän hänestä kerroin, sitä ehdottomammin hän vältti mainitsemasta häntä vastauksissaan.

— Mitä sisaresi kirjoittaa? kysyin jälleen, kun Alice oli lukenut kirjeensä.

Hänen puhtaassa katseessaan oli tuskallinen ilme.

— Hän haluaa tavata minut ja aikoo käydä täällä.

Minä painoin pääni alas salatakseni levottomuuttani.

— Entä veljesi?

— Hänkin aikoo palata kotiin.

— Tännekö?

— Ensin Pariisiin... sitten tänne; se on selvää.

Näytti siltä, kuin minun olisi ollut vaikea hyväksyä sellaista mahdollisuutta.

— Minusta tuntuu, kuin en enää ymmärtäisi omaisiani, ja minä moitin siitä itseäni, virkkoi Alice, katse suunnattuna johonkin kaukaiseen kuvaan.

— Minun omaiseni eivät varmaankaan ymmärrä minua, sanoin minä.

— Kuinka kaukaisilta he minusta näyttävät!

— Kuinka lähellä oletkaan sinä!...

Siitä ei puhuttu enempää. Jos sattumalta johduimme ajattelemaan noita ikäviä vierailuja, niin nykyinen hetki, Jumalan kiitos, heti karkoitti ne ajatukset.

Eräs toinen, aivan toisenlainen tapaus.

Eräänä päivänä olimme Puyssä. Alice oli jo kauan aikaa mielellään käynyt kaupungissa. Sinne saavuttuamme hän tavallisesti erosi minusta sanoen lähtevänsä ostoksille, jotka eivät herätä miehissä mielenkiintoa, ja kun se vaiva oli nähty, lähdimme yhdessä seikkailemaan vanhojen katujen sokkeloihin.

Nyt puheenaolevana päivänä vanhojen katujen sielu näytti tahtovan koskettaa meidän sieluamme enemmän kuin tavallisesti. En luule, että olimme milloinkaan tunteneet semmoista vanhojen muistojen voimaa.

Ylätorille saavuttuamme ehdotin, että pysähtyisimme hetkeksi, astuin kaidepuun luo ja aioin jäädä siihen katselemaan laajaa kattomerta, jonka hyöky pieksee Mont Anis'n juurta, mutta Alice ei suostunut jäämään.

— Tämä paikka, virkkoi hän iloisesti, — muistuttaa minulle liiaksi erästä toista pengermää, missä hämmästyneenä kuuntelin erästä tuntematonta, joka ei ole vielä näyttänyt minulle omaa taloansa.

Mitään virkkamatta olin tosiaankin johtanut kävelyretkiämme niin, ettemme koskaan osuneet Virastontorille.

— Olkoon menneeksi, vastasin minä, — lähdetään siis sitä katsomaan...

Enkö minä tahtonut kaikkea, mitä hän tahtoi?

Ei kulunut viittä minuuttia, kun jo olimme perillä. Mitä ihmettä! Kuolleen talon kaikki ikkunaluukut olivat auki, ja se kuhisi kuin mehiläispesä. Kummassakin kerroksessa oli laulavia työmiehiä, vajasta vedettiin huonekaluja, ja siinä oli käynnissä samanlainen uudistus kuin Cambeleyres'issa. Entinen rakas järjestys säilyy, mutta lisäksi tulee uutta, minkä ihanuutta minä yksin kykenen arvostelemaan.

— Tunnusta pois, etten ole näin nuoreksi emännäksi onnistunut niinkään huonosti, sanoo Alice riemuissaan. — Täytyihän ajatella talviasuntoammekin!

En tiedä, miten häntä kiitin; sensijaan muistan tahtomattani katsahtaneeni Bourdoinin toimistoon ja samassa sävähtäneeni niinkuin ainakin jonkin unohtuneen seikan muistuessa mieleen.

Niin, olin unohtanut... kerrassaan... rakkaus on sikäli käsittämätöntä, ettei se siedä mitään muuta vierasta ajatusta.

Mutta mitä se oikeastaan merkitsi kaiken tämän jälkeen? Se mitätön seikka...

Minä olin käskenyt pitää säilytyssuojan, missä rouva de Castérac'in kirjat nyt ovat, suljettuna ja olin pannut avaimen erääseen omassa huoneessani olevaan laatikkoon.

Eräänä aamuna, kulkiessani käytävässä, teki mieleni katsoa, noudattiko Rosa määräystäni. Vastoin kaikkea odotusta avain oli ovessa.

Minä ajattelin:

— Millä keinolla voin suojella itseäni tuolta siivoamisvimmalta?

Sitten raotin ovea, näin, ettei huoneessa ollut ketään, suljin oven kiertäen avainta kahteen kertaan ja vein avaimen takaisin siihen paikkaan, missä sen olisi pitänyt säilyä.

Siinä kaikki.

Ulos tultuani menin Alicen luo. Emme ole koskaan viettäneet kauniimpaa päivää. Minä rakastin...