IX.

Mieleeni on jäänyt täsmällinen muisto hetkestä, jona tuo mitätön seikka jälleen ilmaantui.

Saman päivän iltana olimme kahden kesken, Alice ja minä. Kumpikaan ei virkkanut mitään. Yht'äkkiä huomasin hiljaisuuden, sitten havaitsin tarkkaavani omaa mieltäni pysähdyttääkseni siihen nousevia ajatuksia. Vihdoin otin esiin kelloni ja katsoin, kuinka myöhä oli: kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Tuo oli merkityksetön liike, mutta se ennusti tuhoa, sillä täydellinen onni on ollut ja mennyt, kun aika jälleen havaitaan.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut, jotta semmoinen kumous oli voinut syntyä? Ei mitään muuta kuin että eräs avain oli väärässä paikassa — aivan arkipäiväinen seikka perhe-elämässä. Mutta usein tarvitaan vain kevyttä kosketusta, jotta vanhassa haavassa alkaa jälleen tuntua kipu. Se, mitä olin nimittänyt mitättömäksi seikaksi, oli nyt tuhonnut riemuisan varmuuteni kiinnittämällä huomioni mahdollisiin seurauksiin. En ollut tästä lähtien enää täysin rakastettuni oma, osa huoliani kuului tästä hetkestä yksinomaan itselleni.

Sanoin olevani hiukan väsynyt ja nousin.

Alice kysyi ihmeissään:

— Oletko ehkä sairas?

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta puhuessani olin huomaavinani, että hänen hämmästyksensä oli jollakin tavalla suhteeton verrattuna tapahtumaan. Sellaisiin vaikutelmiin voi luottaa; jos jättää ne huomioonottamatta, niin se johtuu siitä, ettei halua antaa niille havainnollista olemassaoloa, jonka puuttuessa on helpompi pitää niitä merkityksettöminä.

Yö kului; minä nukuin sikeästi. Edellisenä iltana tuntemani ikävyys oli nyt muuttunut semmoiseksi tukaluudeksi, etten enää tuntenut itseäni. Oli kuin olisin keikkunut oksan latvassa, alinomaa peläten, että tuulenpuuska heittää minut maahan. Puolustaakseni itseäni yritin järkisyillä selittää pelkoani — minä näet todella pelkäsin — ja tämä tajuntani rajalla vaaniva pelko sieppoi ohikiitäviä ajatuksiani suunnatakseen ne kaikki kohti menneisyyttä, jonka luulin tuhonneeni, mutta joka oli ollut vain hetken peitettynä.

Pelon selittäminen järkisyillä johtaa aina sen alkuperän tutkimiseen. Pakotin siis itseni tarkastelemaan oman pelkoni syitä, toisin sanoen tuota mitätöntä seikkaa.

Joku oli äskettäin käynyt säilytyssuojassa. Mokomakin juttu, olinko minä ketään kieltänyt sinne menemästä? Lukemattomat tekosyyt, joilla ei ollut mitään tekemistä levottomuuteni kanssa, voivat oikeuttaa semmoisen menettelyn. Vielä enemmän: jos otaksumme, että Alice oli mennyt sinne hakemaan jotakin kirjaa, niin selvää on, ettei kysymyksessä ollut mikään rukouskirja. Mitä Rosaan tuli...

Yhtäkkiä ajatuksissani tapahtui jyrkkä käännös. Rosasta minä vähät välitin! Tärkeätä oli vain tämä: Alicen ei pitänyt millään muotoa saada tietää, että olin hänelle valehdellut. Valheeni oli sitäpaitsi kuollut asia, minä en tuntenut siitä minkäänlaista omantunnon soimausta, mutta toisaalta en myöskään tahtonut suostua siihen, että se estäisi minua saavuttamasta onneani. Jos olin tähän saakka luullut olevani täysin turvattu, niin nyt huomasin olevani sattuman armoilla. Uskoin yhä edelleen, ettei mitään semmoista ollut sattunut, mutta kahle oli jälleen taottu kiinni: minä aloin jälleen pelätä.

Lähdin hämmentyneenä omaan työhuoneeseeni. Minun teki mieli olla yksin ja askarrella, taistella alkavaa ahdistusta vastaan. Joukko vastaamattomia kirjeitä lepäsi pöydällä. Päätin vastata niihin ja tartuin ensimmäiseen, joka käteeni osui.

Sen oli kirjoittanut Bourdoin, joka ilmoitti, että toimenpiteet isäni kunnian puhdistamiseksi oli aloitettu.

Elämäni tarkoitus näkyi saavutetun jo kaksi vuorokautta sitten, mutta minä en ollut ajatellutkaan siitä iloita! Pääni painui alas, olisin mielelläni pyytänyt anteeksi isältäni. Ihminen voi siis uhrata kunniankin jonkin ihanteen vuoksi ja saatuaan tuon ihanteen toteutumaan kääntää sille selkänsä? Uskomattomalta tuntuva epäjohdonmukaisuus sai minut tarkastelemaan ainoastaan sen minulta vaatimia uhreja. Ajatukseni käänsi jälleen pois nykyhetkestä semmoinen pelon hyöky, että laskin kynän kädestäni ja jätin kirjoittamatta kiitoskirjeen Bourdoinille. Huomaamatta, että olin vastikään istuutunut, nousin taas paikaltani ja lähdin Alicen luo, joka askarteli salissa. Mutta tultuani hänen luokseen huomasin heti, että hänenkin kasvoissaan oli huolestunut ilme, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt.

— Mikä sinua vaivaa? kysyin sanomattoman levottomuuden vallassa.

Hän näytti heräävän unesta:

— Ei mikään... tänään on minun vuoroni olla hiukan väsynyt... niinkuin sinä olit eilen...

Mitään vastaamatta menin ikkunan luo ja katselin puistoon rummuttaen kärsimättömästi ikkunanruutua. Olimme kahden kesken kuten tavallisesti, ja hänkin oli muuttunut!

Hetken kuluttua Alice virkkoi:

— Kuinka pitkä aika on siitä, kun veljesi sinulle viimeksi kirjoitti?

Minä vastasin päätäni kääntämättä:

— Noin kaksi viikkoa. Toivottavasti hän antaa meille tiedon tulostaan... jos hän vielä meitä muistaa.

— Aivan varmaan!

— Minä pelkään, ettei niin ole laita.

— Ainakin minä ajattelen paljon häntä.

Minä käännähdin yrittäen saada selville, mitä tuossa odottamattomassa lauseessa piili. Alice puolestaan kohotti päätänsä, ikäänkuin olisi odottanut elettäni saadakseen asiaa lähemmin selittää.

— Olen kysellyt itseltäni jo joitakin aikoja, jatkoi hän, — inhoaako hän minua vai onko valinnut yksinkertaisemman keinon jättämällä minut kerrassaan huomioonottamatta. Joka tapauksessa on seikkoja, joita hän ei anna minulle anteeksi.

— Mitä seikkoja ne ovat?

— Etkö luule esimerkiksi, että olisi hyvä hänelle sanoa, etten millään tavalla vaikuta sinun... raha-asioita koskeviin päätöksiisi?

Minä kohautin olkapäitäni.

— Olkoon André muuttunut kuinka paljon tahansa, hän on sittenkin täysin epäitsekäs.

Alice huokasi:

— Juuri niin, siitä syystä hänellä onkin oikeus vaatia paljon toisilta.

Sitten hän syventyi jälleen työhönsä:

— Usko minua, tekisit viisaasti, jos ilmoittaisit hänelle vaikuttimesi... varsinaiset vaikuttimesi...

Viimeiset sanat, vaikka ne lausuttiin aivan hiljaa, jyrähtivät mieleeni kuin raskaat kivet. Mitä epäilyksiä tai mitä varmuutta niissä saattoikaan piillä? Minä tutkin silmänräpäyksen ajan Alicen kasvoja. Ne olivat tyynet kuten tavallisesti, niissä huomasi enintään kevennystä, joka seuraa arveluttavalta tuntunutta tunnustusta. Ei, pelkoni oli aiheeton, rakkautemme oli yhä vikautumaton. Minä astuin Alicen luo ja kohotin hänen rakkaita kasvojansa. Hän sanoi hiljaa, ihmetellen kiihkeyttäni:

— Loukkasinko sinua noilla sanoillani?

Minä sopersin:

— Etkö tiedä, että varsinaisia vaikuttimia ei ole enempää kuin yksi... että rakastan sinua!

Minä painoin huuleni hänen huuliinsa, ja minusta tuntui, kuin olisin siten torjunut luotamme jotakin epämääräistä, mikä meitä uhkasi. Elämä tulisi alkamaan taas uudestaan, ja onni tulisi säilymään.

Kului päivä, sitten toinen. Uskoin varmasti tukahduttaneeni pelkoni. Mutta jo se seikka, että tarkkasin omia ajatuksiani, osoitti, kuinka horjuvilla perustuksilla rauhani oli. Toisena hetkenä pelkäsin, toisena olin tyyni, ja todellisuudessa elin epävarmaa aikaa, joka toi mieleeni liian paljon ristiriitaisia tunteita ja josta täytyi vapautua, koska se muuttuisi aivan pian sietämättömäksi. Kolmannen päivän aamuna avasin laatikon, jossa säilytyssuojan avain oli, etsiäkseni jotakin esinettä. Mutta olisinkohan kiinnittänyt katsettani tähän metallikappaleeseen, jollei tuon mitättömän seikan ilmaannuttua sydämeni olisi lakkaamatta esittänyt sanattomia kysymyksiänsä?

Seisoin siinä hetken, mielessä levoton aavistus, että tuossa lepäsi vastaus ahdistaviin kysymyksiin. Sanoin itsekseni: »On hyvä sulkea ovi, mainiota, jos sitä ennen katsoo, ettei huoneeseen jää ketään ihmistä; mutta onko syytä jättää tutkimatta, mitä jälkeä on jättänyt henkilö, joka on huoneessa käynyt?» Jatkoin vielä: »Kuka estää minua tekemästä nyt sitä, minkä tekemättä jättämistä pahoittelen? Esineet ovat yhä samoissa paikoissa.» Asiaa tarkemmin harkitsematta tartuin vihdoin avaimeen, hypistelin sitä, panin sen takaisin, otin jälleen. Yht'äkkiä lakkasin mitään ajattelemasta. Halu saada selkoa oli temmannut minut kerrassaan valtoihinsa, minä uskoin varmasti kulkevani kohti vapahdusta. Kourani sulkeutui. Olin lakannut vastustamasta kohtalon kutsua.

Mitä meninkään etsimään säilytyshuoneesta? Paremman puutteessa varmaa tietoa, ettei mihinkään oltu koskettu — ei edes rukouskirjaan. Tuo oli mieletön ja vaarallinen halu, mutta kuka tuleekaan ajatelleeksi seurauksia, kun on joutunut intohimon valtoihin?

Avain kääntyi lukossa, ovi avautui työntäessäni; minä katsahdin ympäri huonetta ja pysähdyin samassa, mieli keventyneenä. Ilmeisesti ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Huoneessa vallitsi entinen järjestys. Kirjat, pikku esineet ja arkut olivat siinä, mihin olin ne jättänyt; niistä oli enintään pyyhitty tomua höyhenviuhkalla.

Tuo ei kumminkaan tuntunut minusta riittävältä. Astuin kirjojen luo ja otin rukouskirjan katsoakseni, oliko testamentti yhä paikoillaan.

Sekin oli yhä entisessä paikassaan. Oivallista. Mitäpä nyt olikaan muuta tehtävää kuin lähteä pois? Siihen yllyttää logiikka, terve järki, viisaus ja kaikki, mutta siitä huolimatta en hievahdakaan... lasken yhteen numeroita, jotka näkyvät kokoontaitetun arkin yläpuolella.

— Kaksi, viisi, yksi...

Minä muistan, että viime kerralla huvikseni yhteenlaskiessani sain tulokseksi kymmenen; olen varmaan laskenut väärin, katsotaanpa uudestaan... Taaskin kahdeksan, kymmenen asemesta.

Veri alkaa nousta aivoihini, korvani soivat. Onhan mahdotonta, että kaksi ja viisi ja yksi... Sitten asia yht'äkkiä selviää, kuten muka toivoin: koska paperi nyt on toisessa paikassa, niin joku on testamenttia käsitellyt! Minä lausun pelästyneenä ääneen:

— Alice, Rosa tai minä — kuka meistä kolmesta?

Samassa, ennenkuin ehdin yrittää mitään vastata, järjetön varomattomuuteni alkaa minua sanomattomasti suututtaa. Eikö ole uskomatonta, että olin kahteen kertaan jättänyt tuon paperin tuhoamatta? Mikä taika sitä olikaan suojellut? Ja miksi en ollut yrittänyt sitä ainakin paremmin kätkeä, pistää johonkin suljettuun kaappiin, viedä jonnekin pankinholviin tai minne tahansa, kunhan se vain olisi ollut suojassa asiaankuulumattomilta? Teen harkitsemattoman liikkeen ja aion nyt vihdoinkin sen hävittää, kun minut samassa hillitsee uusi kysymys:

— Alice vai Rosa?...

Nyt siinä on vain kaksi nimeä, sillä eikö olekin selvää, että minun täytyy pitää itseäni asiaankuulumattomana, koska rukouskirjalle ei ollut mitään sattunut kirjoja siirrettäessä.

Minä jatkoin:

— Otaksukaamme, että Alice — täytyyhän ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon! — otaksukaamme, että Alice on sen löytänyt ja lukenut; koska hän on pannut sen takaisin siitä mitään puhumatta, niin hän on nähtävästi uskonut löytäneensä sen ennen muita. Ja mitä todennäköisyyttä oikeastaan onkaan, että minä olisin selaillut rukouskirjaa aikaisemmin kuin kukaan muu? Vaikka sellaista epäilystä heräisikin, niin puolustuksekseni riittäisi, että paperi on jäänyt tuohon kenen hyvänsä otettavaksi. Jotta tämä puolustukseni säilyisi mahdollisena, on kumminkin välttämätöntä, että _jätän kaikki ihan entiselleen_... ja — entä sitten?

Koska siis en ollut aikaisemmin uskaltanut testamenttia hävittää, en nyt enää voi edes sitä siirtää toiseen paikkaan! Eikä siinä kyllin: mitä täällä oikeastaan teen? Jos joku minut yllättäisi? Pannaan nopeasti pois kirja ja paperi. Yritinpä mitä tahansa, ne ovat sittenkin minua voimakkaammat! Ja nyt: harkitkaamme asiaa...

— Alice vai Rosa?...

Mahdotonta ratkaista tuota kysymystä. Lähtisinkö heiltä itseltänsä kysymään? Jo ensimmäinen sana saattaisi herättää epäluuloja henkilössä, joka ei ehkä mitään epäile. Onko tyydyttävä pitämään silmällä vain sattumaa, jotakin ohimenevää elettä, jota alleviivaa jokin ilmeen vivahdus? Mutta mitä varmuutta saisinkaan tuosta, ja kuinka voisinkaan suostua odotukseen, jonka päättymisestä ei ollut mitään tietoa? Varmuuden asemesta saattoi ajatella todennäköisyyden harkintaa. Ja samassa vastaus jo ilmaantui:

— Rosa!

Rosa yksin oli voinut huonetta siivotessaan koskea rukouskirjaan. Enkö ollut nähnyt hänen monta kertaa ottavan kirjoja, toisen toisensa jälkeen, ja pyyhkivän pölyä niiden syrjistä?

— Rosa, niin, siinä on kysymyksen ratkaisu.

Kuinka rauhoittavalta se muuten tuntuikaan! Jos näet otaksui, vaikka se ei ollut suinkaan todennäköistä, että hän oli uteliaisuudesta tullut lukeneeksi epähuomiossa pudottamansa paperin, niin puhuisiko hän perinnöstä Alicelle, jota ei voinut sietää?

Mutta jos sittenkin Alice?...

Minä keräsin voimani. Kun ajattelin, että Alice kenties kysyi itseltään tällä hetkellä: »Olenko minä inhoittavan itsekkyyden uhri vai en?» teki mieleni tuskasta huutaa, mutta uskoin myös olevani yhä täysin järkevä ja ajattelin samalla: »Jos hän epäilisi minua, olisiko hän näyttänyt niin rauhalliselta ja puhunut niin tyynesti?» Kuinka ihmeen sokea onkaan ihmis-eläin hetkenä, jolloin se kaikin voimin yrittää olla järkevä! Unohdin, että Alice oli sanonut kolme päivää aikaisemmin, puhuessaan veljestäni: »Sinun tulee mainita hänelle varsinaiset vaikuttimesi...» Minä väitin vastaan: »Jos otaksummekin, että hän asian tietää, eikö se seikka, ettei hän mitään sanonut, merkitse, että hän luottaa minuun ja on päättänyt menetellä ikäänkuin ei _tuota_ olisi olemassakaan?» Tämä ajatus sai jännityksen laukeamaan. Riittihän tämä mielettömyys jo: Alice joko oli tietämätön kaikesta tai ei välittänyt mitään siitä, mitä oli saanut tietää. Millaista huojennusta nyt tunsinkaan! Seisoin yhä keskellä säilytyshuonetta ja yhtäkkiä ihmettelin, että olin siellä: »Miksi olenkaan täällä enkä hänen luonansa, kuten tavallisesti?» Minä hengittelin nyt ilmaa ahnaasti, niinkuin janoinen sammuttaa janoaan lähteellä. En enää huohottanut. Otaksuin jälleen vallitsevani omia aivojani, vaikka ne olivat kuin joustin, joka tottelee ulkoapäin tulevia sysäyksiä ja herpoaa huomaamatta. Sitten en tietänyt muuta kuin yhden ainoan asian: Alice varmaan odotti minua alhaalla. Palasin ovelle, kiersin avainta kahteen kertaan ja lähdin alas...

Alicea lähestyessäni en huomannut muuta kuin hellyyden, joka tuntui hänestä uhoavan. Katselin häntä hänen havaitsemattaan ja lausuin hiljaa, kuin uupunut juoksija:

— Kuinka ihanaa, että saan paeta sinun luoksesi! Olin mieletön, kun en tullut heti.

Hän toisti:

— Heti?... Mistä tulet?

Hänen äänensävynsä olisi oikeastaan pitänyt minua oudostuttaa, mutta minä en huomannut muuta kuin oman onneni, nautin vain siitä, että olin löytänyt hänen luotansa rauhan, jota en ollut uskaltanut toivoa.

— Älä kysy mitään, salli minun ensin levätä tässä... Sinun silmiesi valossa kaikki muuttuu niin rauhalliseksi... niinkuin pitääkin.

Ne olivat varomattomia sanoja, joista koituvan vaaran aavistin heti ne lausuttuani, olematta kuitenkaan huolissani siitä, ettei asiaa sen enempää selitetty. Alicen syventyessä jälleen työhönsä tein mitä olin sanonut: aloin katsella hänen rakkaita piirteitään, joiden tyynen rauhan toivoin palaavan omaan mieleeni.

Yht'äkkiä aloin vapista. Olin huomannut, etten voinutkaan syventyä niiden tyyneen säteilyyn, vaan kysyin itseltäni, olivatko ne tosiaan entisellään, ja havaitsin, että ne olivat toisenlaiset! Se saattoi johtua valaistuksesta. Ulkona oli sää muuttunut rumaksi. Puut näyttivät pukeutuneen mustiin. Ikkunoista tuli huoneeseen kelmeätä valoa... Mutta sittenkin oli kasvoissa jotakin, mitä en kyennyt määrittelemään, mutta joka kuitenkin teki ne oudonlaisiksi. Sitten odotin, en tiedä mitä, ehkä valaistuksen muuttumista tai jonkin ilmiantavan ilmeen häivettä. Näytti siltä, kuin olisin nauttinut jälleen saavuttamaani rauhaa, mutta olinkin vain onneton, jonka pienimpiinkin vaikutelmiin lyö muuntavan leimansa pelko!

Alice kenties aavisti, millainen levottomuus minua ahdisti, ja laski työnsä kädestään.

— En näe enää, tulee varmaan sade...

Minä en hievahtanutkaan, seurailin vain itsepintaisesti pikemmin hänen ajatustensa kuin hänen sanojensa heijastuksia.

Hän virkkoi hetkisen kuluttua:

— Mistä johtuu, että on olemassa hetkiä, jolloin valonpuute tuntuu yhtä katkeralta kuin jonkun ihmisen poissaolo?

Tällä kertaa säpsähdin niin, että hän sen huomasi.

— Mitä tarkoitat?

— Älä säikähdä, vastasi hän huoaten. Kun huomaan nyt asuvani tässä salissa, johon olen niin monta kertaa astunut tykyttävin sydämin, en voi olla tuntematta levottomuutta; en kykene oikein ymmärtämään nykyistä onneani, vaan kysyn itseltäni, mikä suru tulee lopettamaan tämän kauniin unen... Onni on peloittava lahja. Kohottaessani katseeni tunnen leijailevan! kaiken kärsimyksen yläpuolella, laskiessani sen alas huomaan olevani katon reunalla, minua pyörryttää, ja minä pelkään putoavani.

Hän oli puhuessaan katsellut ikkunaan ja näytti silmäilevän vain himmeätä taivasta. Hän lausui sanansa harvakseen ja epäröiden, kuin haaveisiinsa painuneena. Niissä näytti piilevän jotakin huonosti salattua tuskaa, ja minun asiani oli niitä valaista oman pelkoni valolla. Tuo kaikki oli epäilemättä vain auringottoman aamun synkkää heijastumaa. Tyydyin siis yksinkertaisesti kuulemaan, mitä hän oli koruttomasti lausunut, ja vastasin puoliääneen:

— Mitä putoamista voisimme pelätä? Minä rakastan sinua...

— Juuri tämä rakkaus minua peloittaa...

— En tosiaankaan ymmärrä...

Hän teki epämääräisen eleen ja virkkoi sitten, vieläkään minuun katsomatta:

— Kuka minulle sanoo, miksi olet minua rakastanut?...

Jumalan kiitos, minä olin lähellä häntä; hän ei varmaankaan huomannut, millaisen kauhun valtaan hänen kysymyksensä minut sai. Sitäpaitsi hän jatkoi:

— Sinä tulit minun, tuntemattoman, luo... Olisit voinut jäädä tulemattakin... Ja sitten päätit heti — niin sehän minua juuri ihmetyttää — päätit heti jäädä. Ensimmäisestä sanastasi olisi voinut päätellä sinun jo silloin tietäneen, että kohtalomme täytyi liittyä yhdeksi. En itsekään vielä ymmärrä, mikä salaperäinen voima sai minut vaieten suostumaan. Minusta tuntui mieluiselta olla vastustelematta, ja minä uskoin, että jos olisin sitä yrittänyt, olisit vienyt minut kuin saaliin... Kuinka semmoinen seikkailu on mahdollinen? Minkätähden?... Et vastaa mitään... Tiedän kyllä, ettei eräisiin kysymyksiin voi vastata, ja sitä enemmän minulla on syytä pelätä. Koska ihmeellinen yhtymisemme on johtunut tuntemattomasta syystä, eikö täydy pelätä, että tuo sama syy sen sitten mielivaltaisesti rikkoo, yhä vain omaksi huvikseen?...

Minä kuuntelin yhä jäykkänä, yrittäen vain olla mitenkään ilmaisematta yhä kasvavaa kauhuani. Olin paennut hänen luokseen löytääkseni sieltä varmuuden, että hänen luottamuksensa ja hellyytensä yhä kirkastivat elämääni, mutta nyt hänen puheensakin oli muuttunut toisenlaiseksi. Hän ei lausunut ainoatakaan lausetta, joka ei saanut minua kysymään: »Puhuisiko hän toisin, jos asian tietäisi?» Hänen jokainen sanansa työnsi minut takaisin yöhön, ja minun oli kerrassaan mahdoton tietää, olivatko ne itsestään heränneitä epäilyksiä vai halua valaista määrättyä ongelmaa, johon eräs havainto oli antanut aihetta.

Huomattuani vihdoin, että hän oli kääntynyt minun puoleeni, luultavasti toivoen saavansa minulta vastauksen, kumarruin häneen päin ja tartuin hänen käsiinsä.

— En oikein ymmärrä, mitä etsit, vastasin minä tuskin kuuluvalla äänellä. — Mutta jos haluat kysyä minulta jotakin, niin miksi kiertelet? Kysy...

Samalla katseeni etsi hänen katsettaan. Se oli traagillinen tuokio. Siihen saakka olimme olleet toisillemme läpikuultoisia kuin kristalli, nyt tunsin minä ja tunsimme me ensimmäisen kerran, että välillemme oli tullut hiljaisuus, jota rakkaus ei kyennyt karkoittamaan.

— Miksi katselet minua noin?... Minä en tahdo mitään... sopersi Alice voimatta enää sietää mykkää aneluani.

— Sinä olet mieluummin mitään sanomatta?... Olkoon menneeksi; olet varmaan oikeassa. Jääkäämme katonräystäälle.

Minä irroitin käteni hänen käsistään ja menin ikkunan luo. Minun oli vaikea tyyntyä edes sen verran kuin oli välttämätöntä; aamusta alkaen oli mielessäni liikkunut niin paljon erilaisia tunteita, että ne kaikki sekaantuivat toisiinsa.

— Kas, sanoin minä, — vaunut... Kuka siellä mahtaa tulla?...

Alice säpsähti.

— Oletko varma siitä, että ne tulevat tänne?

Minä kohautin olkapäitäni.

— Se saattaa olla leipuri.

Mutta Alice juoksi jo luokseni ja koki saada selkoa tulijasta. Yht'äkkiä hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme.

— Katsohan... tuolla!... Ah, minulla oli tänä aamuna tosiaan täysi syy pelätä pahinta!

Samassa näin vaunujen talon eteen kääntyessä ajomiehen vieressä kyttyräisen hahmon, joka pyrki suoristautumaan. Kääpiö saapui, ennakolta mitään ilmoittamatta.

Hyökkäyksen, jonka aavistin kaikesta päättäen aivan pian muodostuvan sietämättömäksi tai vahingolliseksi, olisi oikeastaan pitänyt saada minut epätoivoon, mutta se päinvastoin hetkellisesti kevensi mieltäni.

— Toivokaamme, ettei vierailu ole iankaikkisen pitkä! sanoin tyynesti. — Jos niin tarvitaan, autamme häntä poistumaan.

Alice vastasi hermostuneesti:

— Minä pelkään menettäväni sinut!

Tuntia aikaisemmin nuo sanat olisivat lumonneet sydämeni, nyt niitä epäilin:

— Sanoisiko hän niin, jos tietäisi?

Oi surkeutta, yksi ainoa asia oli varma: minä kärsin sanomattomasti!