XVI.

André asettui luoksemme asumaan iltapäivällä. Minun olisi pitänyt siitä iloita, koska siten tuli päätökseen eräs kohtaus, joka oli minua syystäkin loukannut. Huomasin kyllä, että joutuisin alkavassa yhteiselämässä olemaan epämääräisen ajan Alicesta erotettuna. Samalla olin huomaavinani, että tämä kotoisten olojen häiriytyminen oli Alicelle mieluinen, ja nämä kaksi syytä riittivät synnyttämään syvää pettymyksen tunnetta.

Niin alkoi uusi vaihe, viimeinen ennen ratkaisua, näennäisesti aivan rauhallinen, mutta täynnä suuria mielenliikutuksia. En tosin tiedä, miten oli Andrén ja Alicen laita, mutta voin varmaan uskoa, että heidän kävi samoin. Omaa sisäistä elämääni ajatellessani muistan kyllä sen yleisen suunnan, mutta huomaan siinä myös niin paljon ristiriitaista tahtomista, että sen eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta. Minun on nyt juuri onnistunut herättää yksityiskohtaisesti eloon ensimmäinen päivä, sillä lähtökohdat jättävät aina selvän vaikutelman. Mutta muuten huomaan voivani merkitä ainoastaan pysähdyskohtia; tien varrella sijaitsevat maisemat eivät vaihtele.

Elettiin siis ulkonaisessa katsannossa säännöllistä elämää, jossa ei tapahtunut mitään huomiotaherättävää. Aamuisin André oli harvoin näkyvissä. Hän kirjoitti tai oli kävelyllä. Aluksi hän usein kehoitti minua lähtemään mukaan. Muutamia kertoja minä suostuin, mutta pian luovuin siitä, ja tuonnempana saadaan nähdä, miksi. Päivällisen jälkeen olimme yhdessä iltaan saakka. Aika kului silloin niinkuin perhe-elämässä ainakin, jokainen askarteli tavanomaisissa toimissaan pakottamatta itseänsä mihinkään kursailuun. Minä luin, Alice teki töitään, André liikkui toisen luota toisen luo. Keskustelut olivat tavallisia, yhdessäolomme oli yhtä ainoata pitkää joutoaikaa, jonka me täytimme alinomaisella puuhalla. Sanalla sanoen: säännöllistä kuin luostarin elämä ja samalla kuin työpajan hyörinää.

Se vaikutti uuvuttavasti, sillä tuon naamion alla piili myrsky; mutta palvelijat enempää kuin satunnainen vieraskaan eivät olisi voineet saada siitä selkoa. Julkisivu osaa valehdella paremmin kuin ihminen!

Mitä minuun tulee, oli mitalin toinen puoli tällainen:

Kun André ja Alice olivat kohdanneet toisensa minun nähteni, tuntui jokin varma vaisto yllyttäneen minua pitämään heitä silmällä. Aluksi katsoin menettelyni vain naurettavaksi tai loukkaavaksi. Mutta aivan pian tulin huomaamaan, että Alice oli ihan erilainen riippuen siitä, olimmeko kahden kesken vai emme. Tuo selvittämätön vaikutelma ei ilmaantunut milloinkaan Adrén läsnäollessa, se oli olemassa yksin minua varten. Lisäksi sain aivan pian varmuuden siitä, että Alicen ja Andrén välille kutoutui sanaton side, mykkä yksimielisyys, jota kaikki todistaa, vaikka ei mikään sitä ilmaise. Alicen lausuma sana oli pätevä: liittolainen oli ilmaantunut!

Liittolaisuus edellyttää aina vastustajaa. Minustako oli tullut vastustaja? Omituinen kysymys, jos ajattelee, että oli ehtinyt kulua tuskin kuukautta siitä hurmioisesta ajasta, jolloin oli mahdoton sanoa, kumpi voitti toisen hellyydessä ja luottamuksessa — tuskallinen kysymys rakastajalle, jonka mieltä raateli tuon ihanuuden kaipaus.

Liittolaisuus ei ole täysin tyydyttävä sana. Heidän suhteessaan oli vielä jotakin muuta. Heidän tahtonsa sointuivat hämmästyttävästi yhteen, ja sitäpaitsi minä aavistin, että tuo sopusointu heitä itseänsä ilahdutti. André ei varmaankaan yrittänyt viekkaasti voittaa itselleen Alicen luottamusta eikä Alice alkanut sitä minulta järjestelmällisesti evätä, mutta sittenkin heissä näkyi aika ajoin oireita, jotka eivät petä. Kuunnellessani heidän sointuvia lauseitansa, nähdessäni heidän pieniä eleitänsä, toisinaan vain heidän katseensa, minä voin hyvin huomata, kuinka he yhä paremmin viihtyivät toistensa seurassa. Jouduttuaan sattumalta toistensa läheisyyteen he nyt tottelivat jonkinlaista keskinäistä vetovoimaa, niinkuin luonnollisesta tilastaan pois joutunut vesi pyrkii aina palaamaan siihen takaisin. Elämä kolmisin oli tuntunut minusta peloittavalta. Mutta minä olin pahoin erehtynyt: tässä olikin vain kaksi ihmistä; minä jäin syrjään ja ulkopuolelle...

Pyydän hartaasti, ettei kukaan ajattele enempää kuin minä itse silloin ajattelin! Ainakaan silloin ei vielä johtunut mieleenikään, että André saattoi todella Aliceen rakastua. Minä luotin heihin samoinkuin itseeni. En epäillyt heidän alkeellista uskollisuuttaan. Mutta karkean petoksen yläpuolella on toinen, pahempi, pahempi siksi, että se on salainen, ja se oli nyt tulossa. André tiesi hallitsevansa omaa vaistoansa, ja se on vaarallinen tieto, joka yllyttää uskaliaisuuteen. Kun ihminen on niin varma itsestään, hän ei ollenkaan arkaile muuttua siksi, joka lakkaamatta ajatusta askarruttaa. Hän kunnioitti naista ja varasti hänen sielunsa! Minun piti näyttää rauhalliselta, puhua tyynellä äänellä, tarpeen tullen iloita sopusoinnusta, jota olin ensimmäisenä vaatinut, mutta niin jouduin alinomaa näkemään ryöstöä, johon ei mikään laki ulotu, seurasin sen kehitystä, olisin voinut sanoa, kuinka pitkä aika vielä kuluisi, kunnes muuttuisin muukalaiseksi omassa kodissani. Nyt olin vuorostani joutunut mustasukkaisuuden kidutettavaksi!

»Mustasukkaisuus», olin huudahtanut Andrélle, »on tila, jossa ihminen on sitä itse aavistamatta!» Tietämättömän puhetta: minä vakuutan sen huomanneeni ja antaneeni sille oikean nimen heti sen ilmaannuttua. André oli tuskin ehtinyt muuttaa taloon, kun tiesin varmasti, mitä hän toi mukanaan. Niinpä ajattelinkin heti: »Kuinka he ovatkaan nuoria!» Se ei ollut, kuten voisi luulla, oman vanhuuteni pahoittelua eikä rikkaamman uhrilahjan kadehtimista, vaan minä olin siten ilmaissut vaaran, jo ennenkuin asianosaiset itse tulivat siitä tietoisiksi. Kun sitten, vuorokautta myöhemmin, Andren muutettua taloon, taas kohtasimme toisemme, Alice ja hän toisella puolella, minä toisella, niin varmaan epäröimättä totesin onnen, jota olin siihen saakka nauttinut, joutuneen varastetuksi ja tungettelijan nautittavaksi.

Minä olin mustasukkainen heti nähdessäni veljeni lähestyvän Alicea ja _minä tiesin olevani mustasukkainen_. Kunpa taivas olisi minulta evännyt semmoisen selvänäköisyyden! Olisin joutunut vähemmän kärsimään. Voiko kuvitella pahempaa tuskaa kuin nähdä olevansa kahden olennon pettämä, jotka eivät tiedä mitä tekevät ja jotka kumpikin omalla tavallaan ovat kaikkein kalleimpia elämässä? Aluksi lähdin aamukävelylle Andrén kanssa. Toivoin, että entinen veljellinen ja vapaa käytös palaisi itsestään ulkona, kaukana Alicesta. Minä kyselin häneltä Amerikasta, tiedustelin hänen tulevaisuudensuunnitelmiansa tai mitä hyvänsä etäistä tai läheistä seikkaa. Hän vastasi aina vain: »Minä kysyn neuvoa Alicelta... Olen kertonut Alicelle...» Toiselta puolen hän melkein peittelemättä valitti omituisia mielialojani. Enkö huomannut, että joku läheisyydessäni saattoi niistä kärsiä? Mitään nimeä ei mainittu, mutta Alice oli yhä lähellämme. Ei siis ihmekään, että aivan pian luovuin tästä katkerasta leikistä. Nyt aloin karttaa seurustelua ja tarkkasin ainoastaan kasvoja.

Se oli sanatonta kärsimystä. Olin melkein aina heidän molempien seurassa; ellen minä ollut läsnä, he olivat karttelevinaan toisiaan, mutta olisin voinut vannoa, että tuo minulle käsittämätön vaikutelma oli ilmaissut salaisuutensa Andrélle! Minä kidutin itseäni löytääkseni esteen, joka erotti minua Alicesta; Andrén oli tarvinnut vain ilmaantua, ja totuus oli heti hänelle paljastettu!

Aivoissani liikkui nyt haaveellisia suunnitelmia. Eräänä päivänä aioin palata yksin Cambaleyres'iin toivoen, että Alice päättäisi lähteä sinne luokseni ottamatta Andréta mukaansa. Toisen kerran ajattelin kääpiötä. Hän oli sanonut minulle: »Minulla on hyvät silmät; eipä tiedä, vaikka joskus niitä tarvitsisitte.» Minä kaipasin niitä nyt hartaasti ja aloin kirjoittaa kirjettä kutsuakseni hänet takaisin. En sentään lähtenyt, Jumalan kiitos — mitä olisinkaan tehnyt Cambaleyres'issa muuta kuin kärsinyt entistä enemmän? — ja kirjeen minä revin rikki; jos kääpiö olisi palannut, olisin jo tunnin kuluttanut kehoittanut häntä taas poistumaan.

Mutta mitä hyödyttävät nämä vakuutukset? Omituista on kaikissa näissä sekasortoisissa mielenliikkeissä se, etten milloinkaan yrittänyt keksiä niiden syvää syytä. Olin karkoittanut kääpiön, en enää sietänyt Andréta, Alicen ja itseni välille syntyi sanomattoman ikävää vierautta, ja minä olisin ollut aivan ymmällä, jos minulle olisi sanottu, että kaikki johtui itsessäni olevasta ainoasta pahasta. Pidin itseäni vainottuna, syytin kaikkia ja unohdin, että valhe estää elämästä. Tarvittiin vain jokin ratkaiseva seikka, jotta harhaluuloni hälveni, ja millainen haaksirikko siitä syntyikään!

On aika käsitellä sitä. Tästä lähtien minun ei tarvitse esittää muuta kuin pelkkiä tosiasioita. Sanalliset selitykset voisivat vain lieventää todellisuutta, joka oli auttamaton ja jonka tarkoitusta ei mikään epäpätevä selitys voi osoittaa.

Aluksi sattui muudan mitätön seikka.

Oli torstai, marraskuun kuudes päivä. Muistan lumisen aamun, ensimmäisen talvipäivän aamun, ja muistan ilmassa tanssivat hiutaleet, joita kiidätti yöllä jäiseksi jäähtynyt pohjatuuli. Vielä eilen oli eletty kuin Italian taivaan alla, nyt hyökkäsivät päin tuuli, pakkanen ja usvat. Puyssä semmoiset vaihtelut ovat aivan paikallaan.

Huonosta säästä huolimatta André katsoi hyväksi lähteä ulos kuten tavallisesti. Hiukan myöhemmin lähti Alice. Vastoin tavallisuutta he palasivat yhdessä. En kysellyt itseltäni, missä he olivat toisensa kohdanneet, eivätkä he pitäneet tarpeellisena sitä minulle ilmoittaa.

Aamiaisella vallitsi vauhditon mieliala. Lumihiutaleet olivat väsyneet leikkiinsä, kun eivät maahan ehdittyään kumminkaan säilyneet. Kelmeä aurinkokin yritti paistaa ikkunoihin. Puhuttiin säästä, tehtiin epämääräisiä suunnitelmia iltapäivää varten, mutta kaikki tapahtui vain ohimennen.

Kahden tienoissa kuului ovikello soivan. — Tuleeko jo vieraita? virkkoi André. — Olkaa huoletta, vastasi Alice; — me emme tunne täällä vielä ketään.

André kumartui katsomaan ikkunasta:

— Luulen sittenkin, että siellä tulee joku.

Samassa ilmoitti palvelija:

— Herra Bourdoin haluaa tavata rouvaa.

Minä nousin seisomaan, oikein uskomatta korviani:

— Sanotteko, että hän tahtoo tavata rouvaa?

André alkoi nauraa:

— En siis erehtynytkään! Minä näin siellä tulevan pyhäpukuisen herran.

— Hyvä, keskeytti Alice, — pyytäkää häntä saliin.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Hän varmaan pitää velvollisuutenaan käydä meitä tervehtimässä hyvän naapuruuden vuoksi. Tuletko?

Minä en hievahtanutkaan.

— En, sinuahan hän on tullut tapaamaan.

— En tiedä siihen olevan mitään syytä; hän tulee varmaan pelkästä kohteliaisuudesta.

— Mene sentään edellä.

Hän lähti enempää vastustelematta. Hänen mentyään johtui heti mieleeni, etten ollut tavannut Bourdoinia sen päivän jälkeen, jolloin olin vienyt hänelle testamentin. Samalla ajattelin, ettei hän tietänyt, mitä olin sanonut Alicelle, ja ettei keskustelu, jonka kuluessa hän saattoi harkiten tehdä tyhmyyksiä, voinut johtua mistään joutavasta syystä. Samassa jo käsitin, kuinka varomattomasti olin menetellyt, kun en ollut lähtenyt Alicen kanssa, ja nousin, mutta yhä vielä epäröiden.

André, joka ei voinut aavistaakaan, mistä tämä uusi levottomuuteni johtui, oli ottanut kirjan ja selaili sitä. Niin hän teki nyt aina, kun satuimme jäämään kahden kesken. En ollut siitä milloinkaan pahastunut, mutta tällä kertaa se minua ärsytti.

— Jos haluat vielä tavata Bourdoinia, niin nyt on nähdäkseni hyvä tilaisuus, sanoin ivallisesti ja yrittämättä ivaani salatakaan.

Hän kohotti päätään ja vastasi rauhallisesti, kuten aina:

— Miksi et pidä tuosta miehestä? Minusta näyttää, kuin et sietäisi kuulla hänen nimeänsä mainittavan.

Minä vastasin terävästi:

— Kuinka niin? Minun täytyy päinvastoin kiittää hänen intoansa. Hän ei karta liiallistakaan uutteruutta, kuten hänen menettelynsä osoittaa.

— Hänen liiallinen intonsa ei estä häntä missään tapauksessa hyvin hoitamasta asioitasi?

— Ei tietenkään; hän olisi kerrassaan moitteeton, jos olisi hiukan vilpittömämpi ja hiukan vähemmän haalisi itselleen asiakkaita.

Sanojeni sävystä kävi ilmi, etten halunnut tätä keskustelua jatkaa. André ymmärsi sen ja syventyi taas kirjaansa. Minä hermostuin jälleen. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä, millaisessa epäröinnin tilassa minä olin.

— Mistä puhuitte tänä aamuna, Alice ja sinä? kysyin oltuani hetken vaiti.

— Mistä?... yhdestä ja toisesta...

— Se on epämääräistä.

— Hänestä... sinusta... ja luullakseni Bourdoinistakin.

En voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

— Kuinka niin?... Eihän Alice tunne häntä... tai tuntee vain vähän!

André sanoi:

— Ei tosiaankaan. Hän on nähnyt miehen taannoin, liian hätäisesti ehtiäkseen häntä arvostella, mutta riittävän hyvin kysyäkseen itseltään, kuinka suuressa määrässä häneen voi luottaa.

— Missä suhteessa se voi olla hänelle mielenkiintoista?

— Eikö hän ole sinun neuvonantajasi?

— Eikö se johtune pikemmin... siitä, että Alice odotti häntä luokseen?

André sulki kirjansa ja laski sen pöydälle.

— En luule; uskon varmaan, että on laita päinvastoin.

— Miksi niin?

Hän kohautti olkapäitään.

— Jos erehtyisinkin, niin mitä se voi merkitä?

Lauseemme alkoivat yhä harveta, kuin pisarat rankkasateen jälkeen. Minä änkytin:

— Ei mitään.

Epäröintini oli sentään loppunut, ja minä lähdin ovelle. Mieleeni tuli varmuus, että Bourdoin oli kutsuttu. Andrénkin täytyi se tietää, koska hän kieltäytyi vastaamasta.

— Lähdetkö heidän luokseen? kysyi André.

Hän oli tehnyt tuskin huomattavan eleen, ikäänkuin olisi pelännyt minun lähtevän. Minä käännyin äkkiä häneen päin. Minua ajoi hermostunut halu koettaa saada temmatuksi hänestä irti hiukan totuutta, ja minä tulin huudahtaneeksi:

— Jos vain tahtoisit, voisit yhdellä sanalla kirkastaa minun tieni!

Hänen kasvonsa sävähtivät veripunaisiksi:

— En ymmärrä. Mitä tekemistä sillä on Bourdoinin kanssa?

— Minä ajattelen, onko Alice...

Hän keskeytti äkkiä puheeni:

— Jean parka, sinä luet toisten syyksi selkkauksia, joita on vain omassa mielessäsi. Milloin saatkaan hillityksi tuon sairaalloisen epävarmuuden, joka väärentää kaikki arvot silmissäsi?

Minä vastasin tuskallisesti:

— Missä suhteessa huomaat minulta puuttuvan varmuutta?

— Se on pelkkää aavistusta, vastasi hän huoaten, on liian vaikea tehdä siitä tiliä.

— Eikö Alice ole auttanut sinua oikein aavistamaan?

— Mitä vielä! Miksi sekoitat aina hänet asioihin, joista on paras pitää hänet loitolla, oli miten tahansa?

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tuo »oli miten tahansa» osoitti selvästi, ettei kannattanut jatkaa. Sanoin siis hiljaisella äänellä:

— Olen tosiaankin väärässä, veljeni. Mutta mitä tehdä? Minusta näytti, kuin olisit tänne tultuasi ehtinyt kauas!...

Ennättäen hänen torjuvan liikkeensä edelle, joka ei kyennyt minua vakuuttamaan, lisäsin sitten:

— En suinkaan sinua syytä! Mutta muista, että sinäkin ennen tuloasi otaksuit selkkausten johtuvan muista... on turhaa, että tässä toistan lausettasi: jos minä sattumalta arvostelen asiaa väärin, niin ehkä teemme kumpikin itsemme syypääksi samaan virheeseen.

André oli noussut.

— Veljeni! aloitti hän.

Minä keskeytin:

— Mitä se hyödyttää? Eikö ole tärkeintä, että aina luotan vilpittömyyteesi? Ymmärrä tuo sana niin laajassa merkityksessä kuin parhaaksi näet... Minä jatkan tässä siitä, mistä minun olisi pitänyt aloittaa. Bourdoin näyttää jäävän tänne koko iäkseen.

Sitten lähdin käytävään odottamatta vastausta. En ollut harkinnut puheitani, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että olimme peitetyin sanoin puhuneet vakavasta seikasta. Tämä oli eräs niitä hetkiä elämässä, jolloin ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan kaikkia risteileviä tunteita. Ehdittyäni salin ovelle en ajatellut enää muuta kuin Bourdoinia, ihmetellen, mitä saattoi koskea niin pitkä keskustelu. Olin juuri tarttunut lukon kahvaan, kun kuulin lauseen, joka todisti pelkoni oikeaksi.

— Rouva de Castérac, sanoi Bourdoin, — oli tosiaan henkilö, jolla oli toisinaan omituisia ajatuksia, mutta hän harkitsi aina menettelyänsä sitä tarkemmin, koska tiesi voivansa hairahtua äkkipikaisuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Ovi aukeni. Alice ja Bourdoin seisoivat salissa, Alice aivan kalpeana, Bourdoin lähtemässä ja parhaillaan kumartamassa jäähyväisiksi.

— Mitä, huudahdin minä, — aiotko lähteä, kun minä tulen?... Suokaa anteeksi, jatkakaa vain keskusteluanne, ja koska puheena oli tätini...

Alice katkaisi lauseeni.

— Herra Bourdoin on suvainnut vertailla omia muistojansa minun muistoihini. Käy ilmi, että olemme aivan samaa mieltä.

— Mistä asiasta olette samaa mieltä? kysyin minä yhtä huolettomasti kuin hän.

— Jätän rouvasi tehtäväksi antaa sinulle siitä tietoa, virkkoi vuorostaan Bourdoin, samalla huomaamattaan silitellen silkkihattuansa. — Vaikka olen iloinen tuttavuutemme uudistamisesta, täytyy sentään muistaa, että minulla on valitettavasti aina kiire.

Huomatessani hänen lähtevän ovelle en epäröinyt sanoa:

— Sallithan ainakin, että saattelen sinua vähän matkaa? Aikomukseni on ollut tulla sinua tapaamaan; asiani on pian kerrottu.

— Jos niin tahdot.

Alice säpsähti:

— Lähdetkö ulos? lausui hän hätäisesti, ja hänen sanojensa sävy muistutti omituisesti Andrén aikaisemmin lausumia sanoja.

— Kysyn vain erästä seikkaa... palaan heti.

Minä lähdin Bourdoinin edellä, joka kumarteli takanani monet kerrat. Koko tämä kohtaus oli kestänyt vain minuutin. Näytti siltä, kuin olisimme kaikki aikoneet paeta. En edes tietänyt, mitä aioin tiedustella, vaikka näytti siltä, kuin olisin ollut pääsemässä perille. Minua tuntui vievän jokin logiikalle vieras voima, joka oli vihdoin saattanut minut oikeille jäljille.

Kun olimme tulleet porrastasanteelle, annoin Bourdoinin mennä edellä. Lievenuttu ja juhlahattu tekivät hänet provinssi-ihmisen näköiseksi ja kerrassaan naurettavaksi. Hän miellytti minua paljon enemmän tavallisessa asussaan. Miksi ihmisen tarkkaavaisuus kiintyykään elämän tärkeinä hetkinä sillä tavalla kaikenlaisiin mitättömiin yksityisseikkoihin? Saavutettuani hänet kysyin:

— Minne menemme?... Sinunko luoksesi?...

Hän pudisti päätään ja löi käsineillään kämmenpohjaansa:

— Minun täytyy tänään käydä monessa paikassa.

— Asiakkaitasi tervehtimässä?

— Jos niin tahdot...

— Ja koska me asumme lähinnä...

— Niin aloitin teistä, aivan oikein.

Minä vastasin leppoisasti:

— Onko tuo aivan totta?

Hän vilkaisi minuun, samoinkuin viime kerralla toimistossaan.

— En ymmärrä...

— Onhan se selvää. Haluaisin tietää, oletko tullut omia aikojasi, vai onko sinua ehkä joku kutsunut luokseni.

— Ahaa, sanoi hän, — sinä luulit... sinä uskoit...

Hän tarttui äkkiä käsivarteeni:

— Jos tuo on asia, josta aiot kanssani keskustella, niin...

Samassa huomasin, ettei hän lähtenytkään kulkemaan vinosti aukion yli, kuten oli näyttänyt aikovan, vaan vei minut sivukadulle, missä olimme näkymättömissä.

—... Niin selvitetään asia, hyvä veli.

Minä vastasin kuivasti:

— Olipa miten tahansa, onko sinut kutsuttu?

Hän kohautti olkapäitään:

— Ellei onnesi mitään muuta kaipaa, niin vastaan: ei. Mutta...

Minä toistin:

— Mutta?...

— Niin, sinun sijassasi menettelisin ikäänkuin vastaus olisi ollut myöntävä.

Hän oli vähän aikaa vaiti, luultavasti toivoen, että keskeyttäisin, mikä ei kuitenkaan tapahtunut.

— On selvää, jatkoi hän, — etten aio sekaantua asioihisi enempää kuin itse haluat. En siis tee mitään tungettelevia kysymyksiä... esimerkiksi siitä, miten olet ilmoittanut vaimollesi taannoin löytämästäsi... paperista. Oletko muuten siitä mitään puhunut vai oletko ehkä asiaa harkittuasi katsonut paremmaksi olla mitään mainitsematta?

Minä toistin hämmästyneenä:

— Parempana? Miten niin?

Hän ei näyttänyt ymmärtävän:

— Oli miten oli, minuun on jäänyt keskustelusta vaikutelma, jota en voi muuksi muuttaa. Rouva Pesnel kysyi minulta tosiaan, eikö tätisi ollut milloinkaan tehnyt testamenttia.

— Ah, lausuin minä sammuvalla äänellä, — entä mitä siihen vastasit?

— Vastasin luonnollisesti, että hän minun tietääkseni pikemmin oli vastahakoinen testamentin tekemiseen ja ettei hän ollut minulle siitä sanaakaan hiiskahtanut.

— Siinäkö kaikki?

— Ei.

— Ah! tulin jälleen äännähtäneeksi.

— Hän vastasi vuorostaan vain: »Kas, mitä kaikkea elämässä voi sattua. Minulla oli siitä asiasta parempi tieto kuin teillä.» Koska en vieläkään tietänyt, mitä sinä ehkä olit kertonut, kiiruhdin korjaamaan: »Minä puhun tässä oikeasta testamentista; mitä suunnitelmiin tulee...» Hän keskeytti: »Eihän se muuten mitään merkitse! Olkoot oikeita tai suunniteltuja, ne olisivat nyt vain vanhaa historiaa.»

— Entä sitten?

— Sitten, hyvä veli, on mahdollista, että jostakin vielä löytyy oikea testamentti, mutta se ihmetyttäisi minua. Rouva Pesnel on ehkä tuntenut... sen taannoisen paperin ja pitänyt sitä pätevänä, koska hän ei ole notaari... Jos niin kävisi, saat uskoa, että olen täysin käytettävänäsi antaakseni hyödyllisen todistuksen, ja olipa asian laita muuten miten tahansa, nyt sen tiedät... Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?

Hän ojensi kätensä:

— Naiset eivät onneksi ymmärrä mitään liikeasioista eivätkä senvuoksi useinkaan kiinnitä niihin huomiotaan. Kuka tietää muistaako rouva Pesnel vielä tänä iltana, mitä on minulle kertonut? Ainakin voin vannoa, ettei hän sitä ajatellut tänä aamuna palatessaan kotiin kauniin nuoren miehen kanssa.

— Tuo kaunis nuori mies on veljeni.

— Parhaat onnitteluni. Voisi pelätä, että hän käyttää väärin vanhemman veljen hupsuutta; mutta eipä siltä näytä. Nuoruus on ihana!

Hän meni menojaan. En yrittänyt enää häntä pidättää. Nyt jouduin hirmuisen ahdistuksen valtaan. Minusta tuntui, kuin olisi Bourdoin vienyt mukanaan kaikki, mitä rakastin.