XII.

Minä palasin Cambeleyres'iin jalkaisin, vaikka oli jo tullut yö — se ei paljoa merkinnyt verrattuna yöhön, joka jälleen verhosi mieleni pimeään.

Muistan, kuinka nopeasti kuljin katuja alas. Tiellä melkein juoksin, näytti siltä, kuin olisin paennut, ja minä pakeninkin todella minkä voin, pakenin omantuntoni leppymätöntä tuomiota, jossa eivät nyt enää tulleet kysymykseen mitkään pettävät viisastelut.

Eiliseen saakka, jopa tähän hetkeen saakka, minua olivat hypnotisoineet lainmukaisuus ja oikeus, olin päättäväisesti jättänyt punnitsematta tekojeni sisäisen arvon. Nyt, kun niitä peittäneet verhot oli revitty rikki, ne näyttäytyivät minulle täydessä alastomuudessaan, ainoana valaisijanaan siveyslaki, joka ei siedä mitään kiertelyitä. Testamentti oli mitätön ja revitty, ja kävi ilmi, etten ollut mitään varastanut. Mutta minä olin pitänyt testamenttia pätevänä ja olin suostunut varastamaan Alicelta! Sitä seikkaa ei käynyt mitenkään lieventäminen. Elämä, joka on paljon säälimättömämpi kuin lakikirja, ei olisi missään tapauksessa siihen suostunut. Missä suhteessa olikaan Bourdoinin toimenpide tai oma tosiasiallinen epäitsekkyyteni muuttanut asian lähtökohtaa, toisin sanoen rakkauteni alkuperää, jota vioitti laskelma? Draamani edellytyksissä ei siis ollut tapahtunut mitään muutosta, tätä lukuunottamatta: jos testamenttia ei olisi hävitetty, olisin voinut vielä väistää tunnustusta, olisin voinut heti panna paperin takaisin rukouskirjaan, mutta nyt, kun en tietänyt, millainen selko Alicella saattoi asiasta olla, täytyi jo tänä iltana ehdottomasti selittää, miksi se oli kadonnut. _En voinut enää olla puhumatta_.

Merkillinen muutos! Olin käynyt Bourdoinin luona, olin toiminut aamusta alkaen vain päästäkseni tuohon tunnustukseen, ja nyt, kun se tuli välttämättömäksi, pelkäsin sitä, näin siinä vain vaaroja.

Minä kuljin eteenpäin. Milloin kuvittelin seuraavaa keskustelua Alicen kanssa, milloin tuomitsin itseäni. Minä huohotin, sydäntäni kouristi, ja minun oli mahdoton ratkaista, kumpi oli hirmuisempi, tuo odotettu ratkaisu vai oma tuomioni. Jos olen milloinkaan tarkoin mitannut omaa sieluani, niin se tapahtui varmaan tuona hetkenä. Kunniallinen ihminen, joka nähdään sellaisessa kriisissä, vaikuttaa kaamealta.

Vihdoin näin Cambaleyres'in valot. Niiden näkeminen, jonka olisi pitänyt kiihtää mielessäni liikkuvia tunteita, vaikutti omituisen hairahtuman vuoksi päinvastoin niitä häivyttävästi. Noiden monien säikyttävien kuvien sijaan tuli yht'äkkiä toisenlainen, ja minä tulin ajatelleeksi:

— Sittenkin hän odottaa minua!

En erehtynyt. Näin jo kaukaa hänet seisomassa kynnyksellä, varmaan levottomana odottamassa minua, kun olin viipynyt niin kauan. Järkeni kavahti valveilleen vielä kerran, yritin saada selville, mitä jälkeä hänen kasvoissaan oli niistä varjoista, jotka olin nähnyt aamulla. En nähnyt enää mitään. Joudutin askeliani kuin kohmettunut kulkija, joka näkee hyvästä majapaikasta vilkkuvan liesitulen, juoksin häntä kohti ja suljin sanaakaan sanomatta hänet syliini.

— Ah! lausui hän hämmästyneenä. — Mitä onkaan tapahtunut?

Minä vastasin hämmentyneenä:

— Löydän sinut jälleen! Saamme olla yksin... uudestaan...

— Pelkäsitkö, että olin lähtenyt pakoon?

— Pelkäsinkö... en oikein tiedä... ollessaan kaukana ihminen pelkää aina.

Mielessäni salaa kytevä ilo sai minut tänä hetkenä unohtamaan tuskan, josta olin vapautunut, ja samoin sen, joka minua odotti, ennenkuin ilta ehtisi kulua loppuun. On hurmioisia hetkiä, jolloin täytyy ihmetellä, kuinka sydän voi sykkiä särkemättä kammioitaan. Minä kysyin:

— Mitä olet itse tehnyt minun poissaollessani?

— Olen valmistellut lähtöä, sillä mehän lähdemme täältä jo huomenna.

— Huomenna tai myöhemmin, milloin haluat...

— Kaikki on valmiina.

— Kaikki voi jäädä paikoilleenkin.

— Ei, minä olen pitänyt asioista huolta ja olen palkannut palvelijat, sillä onhan itsestään selvää, että Rosa jää tänne.

Minä hämmästyin:

— Aiotko luopua Rosasta?

— Täytyyhän jonkun jäädä Cambaleyres'iin. Miksi hänet täältä karkoittaisin?

Miksi katselinkaan häntä tuona hetkenä? Sillä kertaa näin aivan selvästi tuon tuskin huomattavan hämmingin, joka oli ahdistanut mieltäni joka päivä. En nähnyt unta; se oli olemassa! Oliko kääpiö puhunut totta vakuuttaessaan Alicen sietävän Rosaa vain kiitollisuudesta? Kuumeeni laskee heti, olen jälleen kylmäverinen:

— Miks'ei, sanon minä, — ja ehkä mieluummin erottaisit hänet kokonaan palveluksesta?...

Hän teki vain välinpitämättömän eleen:

— Mitä ajatteletkaan! Rosa on kiintynyt taloon, älkäämme riistäkö häneltä sitä iloa. Tulehan; ateria odottaa.

Näyttää siltä, että hän haluaa välttämättä lopettaa lyhyeen kiusallisen asian käsittelyn. Ei, minä en ole erehtynyt, hänen katseensa ei ole enää niin kirkas kuin tavallisesti. Ateriallakin, minun syödessäni mitään virkkamatta, hän puhuu vain Annasta.

— En tosiaankaan ollut häntä tuntea... Hän on lauhtunut, melkein ymmärtäväinen!

— Ja kuinka opinhaluinen! huudahtaa Rosa. — Hän pyysi minulta paahtovanukkaan reseptiä!

Kuinka kääpiö onkaan osannut koskettaa Alicea tuohon kohtaan? Eikö Rosa ole antanut hänelle mitään muuta kuin ruokareseptejä? Kuunnellessani tuota keskustelua se käsinkoskematon, jonka olin luullut saavani kiinni lennosta, muuttuu ilmiselväksi. Tämä mieltäni vainoava ajatus imee vähitellen itseensä lähestyvän selityksen. Vielä äsken, kun minun piti puhua — oliko se oma menneisyyteni vai tuo tuntematon, jota tahdoin hävittää? Nyt minun on mahdoton kestää kauempaa:

— Mitä, jos lähdemme ulos? Ota viittasi, ja lähdetään...

Minä tartuin Alicen käsivarteen ja vein hänet mukanani.

Yö oli säteilevä. Askeltemme alta kohosi tuoksuja, kostean lämpimiä kuin ilma itse. Päittemme päällä hohteli vanhojen puitten tummien lehvien välitse kirkas rata, jonka tähtivälke näytti kuvastelevan meidän kulkemaamme lehtokujaa. Puiston portilla, nurmikolla, oli valoläikkä, kirkas kuin vedenkalvo. Oikein tietämättä, minkätähden, me kuuntelimme sen kutsua ja ohjasimme kulkumme sitä kohti.

— Eilen raivosi myrsky, tänään on haaveellinen ilta, lausuin minä hiljaa, levottomana Alicen vaitiolon vuoksi.

Mutta vaitiolo jatkui yhä lisäten tukaluuttani. Meidän lähestyessämme valoisaa läikkää lähestyi samalla ratkaiseva hetki, jona minun täytyisi vaitiolo lopettaa. Luonnon rauhan ja tuuliajolla olevien ajatusteni ristiriita tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa. Minusta tuntui myös, että sanat, jotka aioin lausua, saisivat tahtomattani sisäisen merkityksen, joka ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi Alice äkkiä.

Olimme vihdoin saapuneet valoisaan paikkaan. Olin niin syventynyt omaan tuskaani, etten ollut sitä huomannut. Katseemme kohtasivat toisensa, kumpikin hämmästyen toisen levottomuutta.

Minä änkytin:

— Etkö sano sinäkin?...

Hän teki torjuvan eleen:

— Varokaamme houreita, Jean, ne vaanivat onnellisia!

— Ah! virkoin minä, — nyt on varmaan minun vuoroni kokea pyörrytystä katon reunalla! Miksi tuntuukaan minusta toisinaan, kuin et enää olisi semmoinen? Toiset ovat muuten huomanneet samaa. Olipa se houretta tai ei, sisaresi sanoi tänä aamuna...

Minä huomasin Alicen salaavan väristystään.

— Anteeksi, keskeytti hän, — salli Annan mennä menojaan; älkäämme hänestä enää välittäkö!

— Olkoon niin, unohtakaamme, että hän on täällä käynyt. Mutta koska hän näytti sinusta — sanoit sen aterian aikana — niin ymmärtäväiseltä, niin kuinka voisinkaan olla levollinen, kun tiedän hänen varman uskovan, että salaat minulta jonkin surun? Minä lievennän asiaa, sillä hän puhui pahempaa. Sisaresi näet vakuutti tänä aamuna, että minä pidän onnena tahallista ja alistunutta kiitollisuutta.

Alicen jälleen liikahdettua minä lisäsin:

— Ei, myöhemmin, salli minun ensin keventää sieluani, sitten voit joko tallata sen jalkoihisi tai ottaa sen jälleen omaksesi, miten haluat... Jospa mieltäni ei olisi tehnyt levottomaksi mikään muu kuin sisaresi! Alice, rakkaani, kuinka voinkaan saada selville, mitä piilee mielessäsi, jonka pienimmistäkin ajatuksista minulla oli ennen täysi selko ja joka nyt näyttää minustakin olevan täynnä jotakin salaperäistä? Minulla ei ole opastajanani mitään muuta kuin sanoja semmoisia kuin äsken lausumasi »varokaamme», joista en tiedä, eivätkö ne ole vielä enemmän oman salaisen surusi kaikua kuin yrityksiä tyynnyttää minun levottomuuttani... Sinä käännyt pois? Olenko ehkä oikeassa?... Jos niin on, malta mielesi, minä rukoilen sinua! Mitä hyödyttää, jos olet selittänyt minulle, että rakkaus perustuu luottamukseen, kun itse pelkäät osoittaa luottamusta ensimmäisen tuulenhenkäyksen koskettaessa meidän rakkauttamme? Ja koska puhuit houreesta, selittäkäämme tämä; se on varmin keino puolustaa itseämme elämää vastaan, sillä elämä kadehtii aina iloja, jotka ovat suurempia kuin se itse!

Ennenkuin menemme kauemmaksi, huomattakoon, kuinka vilpittömästi vetosin Alicen rehellisyyteen vaihtaen osat ja käyden itse väärentämään totuutta. Intohimon vaikuttaessa ihmisen olemus kahdentuu, normaalitajunta häviää ja syntyy toinen, joka ei tiedä mitään epämieluisesta menneisyydestä.

Minä olin tuona hetkenä omituisessa tilassa. Tuntui siltä, kuin olisi mieltäni kuohuttavien ristiriitaisten tunteitten peitossa joku näkymätön ahdistaja käynyt kurkkuuni; ponnistukseni ei olisi ollut suurempi, jos olisin aikonut huutaa ja olisin saanut kuuluville vain heikon kuiskauksen.

Alice oli kuunnellut sanojani erittäin tarkkaavaisesti. Kun olin lopettanut, hän vain pudisti päätään.

— Jean parka! huokasi hän. — Kuinka taitavasti yritätkään tärvellä keskinäistä luottamustamme!

Sitten hän väistyi hiukan taaksepäin, niin paljon, että joutui varjoon, ja sanoi:

— Tekisit viisaasti, jos jättäisit nuo turhat huolet. Eräitä vieraita ei pitäisi koskaan päästää luokseen, ei edes käymäänkään.

Uhkaa aina vaara, että he jäävät olemaan. Tee niinkuin minä; minä otan sanoistasi vain kaiken sen rakkauden, jota ne ilmaisevat; kun ihmisellä on se, mikä nyt on meidän omaamme, niin mitä hyödyttää katsella taakseen?

— Taakseen? toistin minä epäröiden.

— Pitäisikö minun esimerkiksi lakkaamatta muistella aikaa, jolloin kärsin täällä voimatta toivoa tulevaisuudelta mitään? Minulle on tärkeä yksi ainoa päivä, se, jona sinä tulit minua puhuttelemaan, ja nykyhetki riittää, koska se ei kaipaa mitään itsensä ulkopuolelta!

Minä jouduin tahtomattani jonkin voiman vietäväksi.

— Sinä erehdyt; toisinaan sattuu, että menneisyys sekaantuu vielä nykyhetkeen.

— Sinä vain luulottelet.

— Esimerkiksi tänään...

— Huomenna se on jo unohtunut; älä ajattele sitä enää!

— Jos niin tekisin, niin sydämeni pakahtuisi.

Ääneni oli värähtänyt. Ollenkaan asiaa suunnittelematta jouduin astumaan tielle, jonka luulin olevan vielä kaukana, ja Alice huomasi varmaan myös, että lähestyimme jotakin ratkaisevaa, sillä kehoitettuaan aikaisemmin minua luopumaan rasittavista mietteistäni hän vaati nyt, että puhuisin selvemmin.

— Ovatko ne ikäviä asioita? kysyi hän huomattuaan, etten lisännyt mitään.

Minä tyydyin tekemään karttelevan eleen.

— Miksi et jatka?

Vaikka hän oli varjossa eikä liikahtanut, täytyi sittenkin huomata vastustamaton pelko, joka äkkiä häiritsi hänen väkinäistä rauhaansa.

Samassa kuului tieltä rattaitten rätinää.

— Ah! huudahdin minä, — tuleeko sieltä vielä joku meitä häiritsemään?

Vastaamatta mitään Alicen kysymykseen riensin portille, avasin sen ja katselin pimeään. Alice oli seurannut minua.

— Annan lähdettyä saapuu ehkä veljesi...

Minä vastasin tuijottaen pimeään:

— Mitä pelkäisit, vaikka se olisikin hän?

Kun ihminen, olipa hän kuka tahansa, saapuu sydänyöllä, niin se herättää aina jonkinmoista ahdistavaa levottomuutta, mutta tällä kertaa minä siunasin, että niin kävi. Se hetki, jona täytyi puhua ja tunnustaa, siirtyisi kenties tuonnemmaksi... Kului muutamia hetkiä.

— Se on vain joku talonpoika, sanoi Alice, joka oli ennen minua matkustajan erottanut.

Talonpoika, niin tosiaan... ja minä ymmärsin, että toivoni oli turha. Me seisoimme siinä kuten ennenkin, minä ajatellen, että viittaus menneisyyteen oli riittänyt kerrassaan muuttamaan Alicen toiseksi, hän valmiina kyselemään minulta äänellään ja eleillään. Mutta nyt me odotimme, kuin sanattoman sopimuksen mukaan, kunnes häiritsijä olisi ehtinyt ohi.

Hän ilmaantui näkyviin. Ohjakset valtoimina, varmasti luottaen siihen, että juhta kuljettaisi hänet kotiin, hän torkkui istuimellaan, meitä näkemättä, ja nyykähti joka sysäyksellä eteenpäin, kuin syvään kumartaen. Sitten pyörien narske loitontui, ja jälleen vallitsi hiljaisuus pimeässä, missä olimme.

— Mikä on asia, jota et voi unohtaa, sydämesi siihen pakahtumatta? kysyi Alice ikäänkuin keskustelumme ei olisi häiriytynyt.

Olin onneksi saanut aikaa malttaa mieleni. Yritin puhua huolettomaan sävyyn:

— Kenties jokin joutava seikka, joka vaivaa mieltä vain sen vuoksi, että muistuttaa jostakin. Olen tullut tuntemaan täti de Castérac'in, josta minulla ei ollut aavistustakaan, enempää kuin nähtävästi sinullakaan...

Kuullessaan nimen Castérac Alice näytti jälleen muuttuvan välipitämättömäksi. En tiedä, miksi tuo välinpitämättömyys näytti minusta liian selvältä ollakseen todellista. Minä jatkoin:

— Tänä aamuna, kun järjestelin kirjoja, tuli käteeni eräs tätini kirjoittama konsepti...

Olin huomaavinani, että Alice hiukan liikahti.

— ... Niin, konsepti, ei mitään enempää... toisin sanoen paperi, jossa ei ollut mitään päivämäärää ja joka oli unohdettu tai pantu piiloon jäljennettäväksi jonakin päivänä, jota ei milloinkaan tullut...! Kaikesta huolimatta se osoitti minulle, kuinka tuo nainen on ollut sinuun kiintynyt omalla karulla tavallaan. Eikö hän aikonut tehdä sinusta perijätärtä? Tunnustanpa luulleeni ensihetkessä, että kysymyksessä oli oikea testamentti, ja siitä syystä kiiruhdin Bourdoinin luo... Bourdoin, joka suhtautuu omalla erikoisella tavallansa ihmisten tunteisiin, tietenkin nauroi ääneen mielenliikutukselleni. Mutta minut se oli saanut vapisemaan... se vapisuttaa minua vieläkin... Jos otaksumme, että tätini olisi toteuttanut ajatuksensa, niin sinä olisit saanut periä, minä en olisi palannut tänne enkä olisi koskaan tullut sinua tuntemaan! Kuinka vähästä riippuukaan ihmisten kohtalo! Jos paperiarkkiin olisi lisätty joitakin merkkejä, niin onnemme olisi jäänyt toteutumatta...

Ääneni sammui. Alice kuunteli tarkkaavasti ja näytti olevan valmis kuuntelemaan kuinka kauan tahansa. Minä puolestani en ainoastaan ihmetellyt, että olin voinut kertoa asian keskeytymättä, vaan minusta tuntui kerrassaan vaikealta pysähtyä. Päästyäni kerran vauhtiin teki mieli toistaa, mitä olin sanonut, teki mieli vakuuttaa sitä enemmän, mitä vähemmän uskoin onnistuvani.

— Omituinen juttu, eikö totta?

Minä aloin nyt kysyä, koska Alice oli itsepintaisesti vaiti.

Hän vastasi kuin kaiku:

— Omituinen...

Minä sanoin:

— Eikö näytä siltä, kuin kuolleet ohjaisivat eläviä? Tarjotessani sinulle taannoin Cambaleyres'in noudatin vain omaa haluani, mutta itse asiassa olinkin ehkä vain vainajan tahdon tottelevainen väline.

Kuten huomaamme, lakkasin epäröimästä ja lausuin seikkoja, jotka voivat minut langettaa. Kun valhe jatkuu, näyttää siltä, kuin se järjestyisi itsestään totuuden muotoiseksi. Mutta sitten minusta tuntui, kuin ukonvaaja olisi iskenyt, Alice päätti vihdoin puhua ja kysyi:

— Miksi kerrot minulle tuon vasta tänä iltana, jos kerran sen löysit, kuten puheestasi ymmärsin, jo tänä aamuna?

Melkein samat sanat kuin Bourdoinin lausumat, toisin sanoen: sama epäilys!

— Sinä unohdat, että Anna oli kaiken aikaa sinun seurassasi. Olihan tuo seikka, joka koskee vain meitä.

Valhe yhä järjestyi, vaikka ääneni ei kyennyt sitä täysin seuraamaan, vaan ilmaisi jo levottomuutta.

— Miksi muuten kiiruhdit Bourdoinin luo? Olisihan ollut paljon yksinkertaisempaa repiä yhdessä tuo... konsepti.

— Bourdoin on pitänyt siitä huolen...

Alice säpsähti.

— Ah, Bourdoin... Sinulla siis ei enää ole...

— Olisitko halunnut siihen tutustua?

Hän epäröi:

— Enpä suinkaan... Mutta olisihan ollut hauskaa... Nyt se on tehty; ei viitsitä enää siitä puhua.

Hänen äänensä hiljeni hiljenemistään, ja lauseita erottivat toisistaan yhä pitenevät vaitiolot. Minusta tuntui, että hänen ajatuksensa vähitellen vetäytyi jonnekin, mihin minä en voinut sitä seurata. Kun hän lopetti, oli hänen katseensakin siirtynyt minusta pois ja kiintynyt maahan.

Minä odotin, hämilläni tuon loitontumisen vuoksi; sitten astuin hänen luokseen:

— Alice!

Hän näytti säpsähtävän hereille.

— Mitä vielä? Onko sinulla jotakin lisättävää?

— Alice, toistin minä, — missä oletkaan ja minkätähden tuon paperin hävittäminen niin kovin mieltäsi hämmentää?

— Sinä erehdyt, minä en enää sitä ajatellut.

— Siinä tapauksessa myönnä, että alakuloisuutesi liittyy siihen jollakin minulle tuntemattomalla tavalla, ja uskalla puhua suoraan.

Hän kohotti päätänsä hitaasti, kuin olisi nostanut jotakin taakkaa:

— Jos se on sinusta tärkeätä, niin miksi sen salaisin? Ajattelin tässä, mistä johtuu, että niin vähäpätöinen seikka, joka ei edes jätä mitään jälkeä, pakahdutti sydäntäsi — käytän omaa sanaasi — niin, että tahdoit ehdottomasti sen minulle tunnustaa.

En tiedä, kumpi oli minussa voimakkaampi siinä häntä kuunnellessani: iloko, että vihdoin törmäsin määrättyyn vastukseen, vai pelko, että jälleen valehtelisin. Minä vastasin sentään empimättä, minun ei ollut nytkään vaikea liikkua kuviteltujen väitteitteni sokkeloissa.

— Olen arvostellut aivan väärin tätiäni, ja senvuoksi minusta näytti tarpeelliselta asiaa korjata saamalla sinut arvostelemaan tasapuolisesti hänen muistoaan. Olenko ollut väärässä, ja arvosteletko yhä samoin menneitä kovia kokemuksiasi nyt, kun tiedät, millaiset tarkoitukset ovat olleet niiden pohjana, olkoonpa, etteivät ne ole päässeet toteutumaan?

Alice antoi katseensa painua alas:

— Oletko aivan varma siitä, että olet noudattanut vain tuota halua?

Ennenkuin vastasin, kumarruin hänen puoleensa yrittäen tutkia hänen kasvojansa. Huomasin niissä niin odottamatonta jäykkyyttä, että epäröin.

— Epäilemättä! huokasin minä kumealla äänellä.

Hän teki todella murheellisen eleen:

— Haluaisin ymmärtää sinua, mutta en voi.

— Mitä siis ajattelet?

Mutta hän piiloutui jälleen ikävään äänettömyyteen.

— Luuletko, että tuo konsepti ehkä oli oikea testamentti ja että sinun etusi...

Hän huudahti:

— Raha! Älä puhu siitä! Kunpa olisin estänyt sinua sitä minulle antamasta!...

— Koska etusi tuntuvat sinusta nyt niin vähän merkitseviltä, niin mitä hyötyä on siitä, että muistelet lahjaksi saamaasi Cambaleyres'ia?... Älä keskeytä, minä luulen asian nyt ymmärtäväni, minä ymmärrän sen varmaan! Etkö ajatellut vastikään, että minä olen kenties aina tietänyt tätini aikomukset ja olen ehkä sen vuoksi lähtenyt sinua etsimään?...

— Jean! Jean! Sitä en ole milloinkaan uskonut!

— Niin, et ole sitä uskonut, mutta olet siis sitä ajatellut. Entä sitten, vaikka olisi niinkin laita!

Minne olinkaan menossa? Halu päästä vihdoin solvaamaan sitä tavoittamatonta, minkä tunsin hänessä olevan, sai minut lausumaan sanoja, joista ei itsellänikään ollut oikeata tietoa. Tällä hetkellä uskalsin mitä hyvänsä, uskalsin lausua vaikka totuuden! Minä jatkoin:

— Jos niinkin olisi, että olisin sinut valitessani aluksi totellut jotakin vierasta vaikutinta, niin voisiko se estää, että olet tänään, huomenna ja aina minun rakastettuni? Mitä se haittaisi, sanon vieläkin, jos tuo entinen ihminen on lakannut elämästä ja jos toinen hänen sijaansa astunut kaipaa hellyyttä, niinkuin janoinen kasvi juo virvoittavaa sadetta?

Hän oli sulkenut silmänsä, kenties voimatta sietää valoa, jota sanani asiaan levittivät, ja änkytti:

— Niin tosiaan... mitä se haittaisi.

— Kas niin! Tunnustat sen itsekin! Tuleeko minun nyt vannoa ja vakuuttaa, että tuo otaksuma on mieletön, ettei minulla ollut ennen tämän päivän aamua tietoa mistään, että minun tarvitsi vain nähdä sinut rakastuakseni sinuun?...

Hän toisti yhä:

— Niin tosiaan... niin tosiaan...

— Riittävät jo nämä pyhyydenloukkaukset! Ihme on edessämme. Minä rakastan sinua. Huomaatko, kuinka se on yksinkertaista, ehdotonta ja ihmeellistä? Sinä ilmaannuit näkyviin, minä olin siinä, ja sinä otit minut valtoihisi! Minä rakastan sinua. Muuten, jos ihmeitä selitettäisiin, olisivatko ne muuta kuin jokapäiväistä todellisuutta? Ne ovat Jumalan lahja, sanoinselittämätön salaisuus, joka paljastuu ihmisille. Kun niitä tapahtuu, ihmiset polvistuvat ja kiittävät. Kiittäkäämme mekin tänä ensimmäisenä ja viimeisenä tuskan hetkenä tuosta ihmeellisestä hyvästä työstä, syleillen toisiamme, sydämet liittyen yhteen paremmin kuin koskaan ennen...

Jumalainen hetki: nyt, kun ilmaistavana ei enää ollut muuta kuin autuus, josta elin, tulvivat sanat huulilleni iloisesti ja vapaasti. Miksi olisinkaan niitä estänyt? Olinhan selittänyt kaikki, ilmaissut kaikki, ja, kuten minusta tuntui, häivyttänyt kaikki olemattomiin!

Minä astuin Alicen luo mieli täynnä sulaa riemua. Hän vaipui syliini. Kuulin hänen sanovan hiljaa:

— Olet oikeassa, se on ihme...

Samassa hänen suunsa etsi huuliani, olimme ehtineet siihen kohtaan, missä ei enää tiedetä, ollaanko raatelevia petoja vai haaksirikkoisia, joita liittää yhteen vaanivan äärettömyyden herättämä kauhu.

Minä sanoin lempeästi, riemuiten:

— Tule, on jo myöhä...

Me lähdimme takaisin Cambaleyres'iin, jonka öinen haamu näytti tavallista ivallisemmalta, kohti Rosaa, joka odotti meitä ovella sukankudin kädessään, etäältä meihin pälyillen... Oi ihmettä, nyt, kun luulin lopullisesti hävittäneeni menneisyyden, kykenin lausumaan vain lapsellisia sanoja ja huokailin:

— Kuinka paljon tähtiä tänä iltana!

Alice vastasi:

— Onkohan meillä kaupungissakin näin hiljaista?

— Hiljaisuus on meissä itsessämme — kunhan vain olemme yhdessä.

— Hyvää iltaa, herra ja rouva...

— Hyvää iltaa, Rosa...

Kuinka ihanaa onkaan palata asuntoon, missä meitä odottaa rauha, nousta kahden portaita, joiden kierre näyttää jatkuvan aina taivaaseen saakka... Sitten saavumme käytävään, ja huoneemme avoimesta ovesta näemme vaiteliaasti kutsuvan valkoisen läikän. Astun eteenpäin, mielessä riemullinen tunne siitä, että vihdoinkin olen vapaa. Sydäntäni sykähdyttää lähestyvä onni. Millainen korvaus, ja kuinka tulemmekaan toisiamme rakastamaan!

Mutta sitten kuulen Alicen sanovan:

— Saanko muuten tietää ainakin, mistä sinä sen konseptin löysit?

Hän puhui kieltämättä edelleen aivan huolettomasti! Joku toinen voisi varmaan luulla, että lapsellinen jaarittelu yhä jatkuu. Minä vastaan samoin:

— Mistä sen löysin? Maasta, permannolta luullakseni, säilytyssuojasta... Ymmärräthän, olin kaivellut paljon vanhoja vihkoja... paljon kirjoja... se oli ehkä lentänyt jonkin välistä. Miksi muuten tuota seikkaa tutkisimme? Eihän sillä ole enää mitään merkitystä; se on vain vanhaa pölyä...

Me aloimme katsella toisiamme. Näytti siltä, kuin olisimme palanneet joltakin pitkältä matkalta emmekä olisi toisiamme tunteneet. Yksikään sanani ei tuntunut vaaralliselta, mutta minä tunsin jokaisessa niistä piilevän jotakin selittämätöntä, outoa. Johtiko siis valhe järjestyessään vähitellen ratkaisuun?

— Pölyä... niin kyllä...

Alice yritti hymyillä ja astui sisään. Minä ihmettelen nyt, miten häntä seurasin — tuo käsittämätön oli palannut...