VII.

Seuraavana aamuna herättyäni näin kirkkaan taivaan, edellisen päivän pilvet olivat hajaantuneet, ikkunasta tulvi sisään auringonvalo. Avasin ikkunan ja hengittelin ilmaa, joka tuntui tavallista kevyemmältä, ymmärsin sitten, että keveys oli minussa itsessäni ja johtui siitä, että avioliittoni oli päätetty asia. Minua ihmetytti, että sallimus, joka ovelasti virittää ansoja kaikille teillemme, sentään jättää käytettäväksemme sangen yksinkertaisia pelastuskeinoja. Minä menin kihloihin kuin jollekin vaarattomalle retkelle. En luule milloinkaan niin varmasti uskoneeni, että olin laskenut ankkurin suojattuun satamaan, vaikka juuri tällä hetkellä oli nousemassa myrsky, missä käsivarteeni tarttuva tuska oli tuleva todelliseksi morsiamekseni!

Edellisenä iltana, kun kaikki sydämelliset vuodatukset olivat ohi, herra de Vaubajour, joka piti aivan yhtä kovaa kiirettä kuin minä itse, oli ilmaissut haluavansa saattaa asian päätökseen vähääkään viivyttelemättä. Minä puolestani päätin palata heti Cambaleyres'iin mainiten tekosyyksi, että antaisin siellä toimittaa tarpeellisia korjauksia, mutta todellisuudessa aikoen antaa Bourdoinille hyödyllisiä ohjeita.

Olin siis tänä samana aamuna lähtemässä asemalle, kun Alice ilmaantui minua saattelemaan, kääpiö seurassaan. Minä aavistin, että hän oli tullut toivoen voivansa ilmaista minulle kiitollisuuttaan, ja sitäpaitsi minusta tuntui, että hän halusi keskustella kanssani jostakin hänen mieltään vaivaavasta seikasta. Hänen täytyi valitettavasti olla vaiti, koska läsnä oli tuo karsas todistaja, joka katsoi hyväksi tungetella. Vasta asemalla Alice sanoi:

— Näkemiin, ja älkää unohtako, että minulla on teille vielä jotakin vastattavaa...

Sitten kätemme viittoivat hyvästi, ja juna lähti liikkeelle vieden minua sitä kohti, mitä itsepintaisesti nimitin normaaliseksi elämäksi.

Heti perille saavuttuani kävin puhuttelemassa rakennusmestareita ja lähdin sitten aikaa voittaakseni suoraa päätä Virastotorille.

Matkalla sinne nautin siitä, että tunsin itseni täysin järkeväksi. Päättynyt kriisi oli jättänyt ainoaksi jäljekseen tuskin tietoisen halun menetellä kaikin puolin järjestelmällisemmin kuin tavallisesti. Minä aioin ryhtyä omaisuuden järjestelyyn, jonka olisi pitänyt huomauttaa minulle, millainen vaara uhkasi. Mutta minä pidin sitä pelkkänä tavallisena muodollisuutena, jollaista vaatii sisällykseltään ja sanamuodoltaan minulle aivan yhdentekevä laki. Ohikulkijat eivät voineet tietenkään havaita minussa mitään muutosta, ja itseäni tutkiessani huomasin, että oman itseni laita oli samoin. Lähinnä seuraavien vaikutelmien olisi oikeastaan pitänyt horjuttaa tätä varmuutta, mutta niin ei suinkaan käynyt.

Ensiksi Bourdoinin luona.

Jätän kertomatta, kuinka tämä kelpo mies hämmästyi kuullessaan, että olin löytänyt neiti Vaubajourin ja että lisäksi aioin mennä hänen kanssaan naimisiin kuluvan kuun aikana. Kun sitten mainitsin avioehdon, niin pila näytti hänestä jo liialliselta ja hän muuttui jälleen asialliseksi, kuten notaarin sopii:

— Hyvä veli, avioliitto käy vielä päinsä — muutamat ihmiset haluavat välttämättä ilmoittaa viranomaisille kaikkein vähäpätöisimmätkin kepposensa — mutta jos maksat ennakolta, niin teet takaisinvaatimisen mahdottomaksi, ikuisiksi ajoiksi! Ei kulu kahta vuotta, kun jo kiroat minua siksi, että olen asiaan suostunut.

Tuo oli kieltämättä vain viisaan miehen puhetta, minun ei tarvinnut siitä loukkaantua, mutta sittenkään en voinut olla vastaamatta:

— Kiitos neuvosta. Voinhan lähteä tästä puhuttelemaan jotakuta virkaveljeäsi, joka ei tahdo tehdä minusta onnellista vastoin tahtoani niinkuin sinä!

Hän nousi. Hän ei ollut odottanut semmoista puheensävyä:

— Pelkään, että olet ihan hullu!

— Olinpa tai en, kirjoitatko paperin?

— Olkoon menneeksi. Onhan kahden vuorokauden kuluessa riittävästi aikaa harkita, kirjoittaako nimensä asiakirjan alle vai ei.

— Alistu sitäpaitsi myöntämään, etten ole hullu enkä sokaistu.

Sokaistuksi hän ei ollut minua sanonut, mutta koko hänen käytöksensä sitä huusi, ja minä puolestani en nyt enää sietänyt kenenkään muun ihmisen ajattelevan, että olin voinut valita Alicen mistään muusta syystä kuin hänen itsensä tähden...

Hiukan myöhemmin Cambaleyres'issa.

Rosa säteili iloa nähdessään minun odottamatta saapuvan ja huudahti:

— Minä kun luulin, ettei herra palaisikaan!

Minä vastasin heti:

— Kyllä minä palaan ja aion vielä asuttaa talon entistä paremmin; minä nain neiti de Vaubajourin!

Vaitiolo. Vanhan naisen kasvot vetäytyivät tuskin huomattaviin ryppyihin. Bourdoinin iva oli helpommin siedettävää kuin tuo jäykkä naamio ja sen sanaton moite. Minä suutuin ja jatkoin karheasti:

— Jos suunnitelmani ei teille sovi, Rosa, niin teidän täytyy ajatella siirtymistä muualle.

Vaitiolo jatkuu, ja sen kuluessa huomaan, että olisin tyytyväinen, jos sanani kävisivät täydestä ja toinen poistuisi talosta. Rosa tosin ei ole minulle epämieluinen, mutta hän on joka tapauksessa aikaisemmin tuntenut seuraneidin. Rosan lähdettyä ei kenelläkään täällä olisi semmoista muistoa.

Vihdoin livahtaa vastaus hänen hampaittensa lomitse:

— Koska tuo henkilö on sopinut herralle, niin hän sopii minullekin.

Rosa kääntyy pois. Mieleeni jää kauna häntä kohtaan koko oleskeluni ajaksi juuri siitä syystä, että hän tahallaan on enempää puhumatta.

Nämä olivat alkuvaikutelmia, joiden, kuten sanoin, olisi pitänyt paremmin minulle kirkastaa syvää tunnetta, jota tottelin. Mutta ne häipyivät pois. Niiden varsinaisen tarkoituksen tajuamiseksi olisi vaadittu henkistä vapautta, jota minulla ei ollut, ja olisi myös vaadittu, ettei illalla sattunut draama olisi tullut niitä häivyttämään...

Sitten palasin näennäisesti entisiin oloihin: haaveksin puitten alla, aterioin ruokasalissa. Aavistinko, mikä minua lähestyi? Hiljainen puisto, muratin peittämät muurit, rajoitettu näköala, kaikki masensi mieltäni. Olisin halunnut taikasauvalla karkoittaa noista kivimuureista uhoavan lohduttomuuden. Oli tosiaankin aika tuoda tänne muurarit! Ihminen luulottelee aina, että hänen tarvitsee vain muuttaa olioitten muotoa muuttaakseen itseään, mutta olioitten muoto on valitettavasti vain oman mielemme heijastumaa!

Päivällisen päätyttyä oli jo pimeä, mutta minä aioin siitä huolimatta suunnitella huomenna tehtävät muutokset ja lähdin yläkertaan Rosan kanssa. Me harhailimme huoneesta toiseen, kummallakin kynttilä kädessä. Näin suotta vaivaa ajatellessani, miten järjestäisin nämä suojat toisin; tuntui siltä, kuin rakennus olisi seiniensä lujuuteen ja lukumäärään luottaen uhmannut suunnittelemaani hyökkäystä. Paremman puutteessa sopi sentään vaihtaa huoneitten käytäntöä. Meidän huoneemme tulisi olemaan keskellä, se, jota sanottiin _neidin huoneeksi_, jäisi säilytyshuoneeksi; samoin tulisi alakerrassa rouva de Castérac'in huoneisto entiseen käytäntöön, iso sali keskellä, pieni sali ja työhuone kummallakin puolella.

— Mitä teemme kirjoille? kysyy Rosa, joka on siihen saakka kuunnellut minua mitään virkkamatta.

— Me kannamme ne huomenna yläkertaan, ne voivat varsin hyvin olla säilytyshuoneessa. Ja nyt jättäkää minut.

— Kyllä, herra, minä menen tieheni.

Olin siis kymmenen päivän kuluttua samassa paikassa, valaistuksena aivan samaan kohtaan sijoitettu lamppu, ja katselin erästä rukouskirjaa...

Minkätähden minun tekee yht'äkkiä mieli jäädä? Tottelenko kuin pahantekijä salaista viettiä sen vaatiessa minua jälleen kokemaan kohtausta, joka aikoi muovata elämäni aivan toisenlaiseksi ja josta nyt tiedän, ettei se tule onnistumaan? Mieleeni ei johdu, että näytelmä voi uudistua, eikä siinä kyllin: minä en huomaa, että jo sitä tottelen; mieleni on täynnä riemua!

Minä riemuitsen siitä, että olen voittanut tuon paperin, joka tahtoi vainajan nimessä estää työni ja joka siitä huolimatta on avullisena pelastettaessa François Pesnelin kunniaa! Huuleni vetäytyvät hymyyn. En voi olla astumatta kirjan luo. Samoinkuin kymmenen päivää sitten otan sen jälleen, selailen sitä ja katselen ivallisesti, kauan aikaa, sivujen 162 ja 163 välissä olevaa kokoontaitettua paperiarkkia... koskematonta... ja merkityksetöntä.

Merkityksetöntä! Mikä oivallinen sana! Kaikki, mitä määräävät nuo rivit, joiden sisällyksen hyvin tunnen, vaikka näen sen vain paperin läpi, tullaan toteuttamaan, ja myös kaikki se, mitä ne kieltävät tekemästä, tulee kulkemaan kulkuansa. Minä olen vuorostani kohtalon herra! Yhdentekevää tästä lähtien, onko rouva de Castérac'in testamentti olemassa vai eikö, hävitetäänkö se vai säilytetään! Ja minä ajattelen:

»Siitä syystä siis tahdoin jäädä tänne yksin; minusta tuntui, että nyt täytyi hävittää se, mitä ei enää tarvita.»

Minä lausun ihan ääneen:

— Nyt se poltetaan.

Minä sanon tuon... mutta en liikahdakaan. Jospa tyytyisin olemaan liikahtamatta, mutta minä vapisen.

Ajatelkaamme asiaa: kymmenen päivää sitten oli velvollisuuteni epäröidä, repisinkö tuon paperin, sillä siihen sisältyi tahto, jonka minä _voin_ jättää täyttämättä; mutta nyt sama tahto on täytetty. Miksi siis olen niin levoton kuin aikoisin murhata jonkun elävän ihmisen? Mikä salaperäinen voima herpaisee käteni kohta, kun aion siihen tarttua?

Minä kyselen ja etsin, ikäänkuin en vielä vastausta tietäisi. Samalla kiintyy huomioni kaikenlaisiin joutaviin seikkoihin: huomaan esimerkiksi, että sivu, jolla paperi lepää, on yhä sivu 163 ja että noiden kolmen numeron summa on tasan 10. Mietin vielä:

— Huomenna, kun toimitan kirjat yläkertaan, täytyy pitää tuota silmällä. Minusta on hyvin tärkeätä, että kaikki kuvat pysyvät paikoillaan. Eikö olisi tosiaan viisasta panna siihen ympärille nyt jo illalla kuminauha tai nuora?

Olen etsivinäni kuminauhaa ja pidän senvuoksi aivan luonnollisena, että lasken kädestäni hetkeksi esineen, jota on hankala pidellä, ja asetan sen takaisin siihen paikkaan hyllyssä, missä se oli aikaisemmin. Kas niin... Käsivarteni suorittaa täsmälleen saman liikkeen kuin kymmenen päivää sitten, mutta minä en suorita liikettä loppuun, kuten kymmenen päivää sitten, vaan pysähdyn. Kuin lattiaan naulittuna minä vihdoin ymmärrän, etten tule hävittämään, etten tahdo hävittää tuota kirjoitusta, joka oli aikaisemmin edustanut vainajaa ja nyt edustaa valhetta, jonka varassa aion elää. Olin luullut draaman jo päättyneen, mutta se olikin päinvastoin alkamassa!

Ah, tässä minä pyydän, että minuun luotetaan! Tämä hetki oli, sen vannon, ensimmäinen tietoinen kosketus tekoni todellisuuteen. Kun olin Briouden pengermällä yhtäkkiä aavistanut mahdollisuuden pelastaa meidät molemmat, olinko silloin arvannut epämääräisestikään, millainen hinta oli maksettava tästä pelastuksesta? En suinkaan. Vielä edellisenä iltana, kun ukko Vaubajour ihmetteli anteliaisuuttani, mitä olinkaan mielessäni kokenut muuta kuin kevennystä siksi, että olin vapautunut aikaisemmin auttamattomasta tilanteesta? Tullakseni tietämään, että kavaltajan ja minun välinen ero koski vain saaliin laatua, tullakseni huomaamaan, että olin jättänyt naisen omaisuuden varastamatta, koska minusta oli tuntunut helpommalta varastaa hänen luottamuksensa, olin odottanut tätä iltaa, joka toisti aikaisempaa kokemustani, olin ottanut testamentin jälleen käteeni aikoen sen hävittää, ja se oli heittänyt vasten kasvojani selittävän sanan: valhetta!

En muista enää tarkoin, miten sitten menin huoneeseeni. Selvisikö minulle jo tuona hetkenä, että kerran valheeseen antauduttuaan joutuu sen saaliiksi voimatta toivoa pelastusta, ettei myrkytetyn lähteen vesi, jos kerran olen sitä maistanut, saa enää milloinkaan takaisin raikasta makuansa, vaikka itse totuus tulisi auttajaksi? Joka tapauksessa vakuutan, että kyselin unettoman yön kuluessa itseltäni vilpittömästi, eikö olisi parempi lähteä takaisin Parisiin, jättäytyä jälleen niiden toiveiden varaan, joita veljeni oli minulle ilmoittanut, ja jättää Cambaleyres laillisen omistajan haltuun. Sitten nousi tuskaiseen mieleeni erään toisen tuskan muisto. Mitä olikaan tulevaisuus, jota aioin väistää, verrattuna menneisyyteen, joka oli surmannut isäni? Mikään muu syy ei tullut kysymykseen... niin ainakin luulin, ja minä torjuin pelastuksen ajatuksen niinkuin torjutaan kiusaus. Mieleeni tuli suuri hiljaisuus. Minä olin valinnut...

Kaksi vuorokautta myöhemmin palasin Brioudeen, ja kihloissaoloaika alkoi.

Tästä ajasta, joka olisi voinut olla kaunis, on mieleeni jäänyt alinomaisen painajaisen ja yhden suurenmoisen hetken muisto. Mutta kuinka pitkä tie olikaan kuljettava, ennenkuin saavutin tuon hetken!

Olin tuskin ehtinyt takaisin, kun valhe kietoi minut verkkoihinsa tehden minusta uhrin, joka huohotti tuskissaan, valmiina rukoilemaan armoa.

Saapuessani asemalle huomasin odottamattoman käänteen: mieleni oli jälleen keveä. Sen oli varmaan saanut aikaan maisema, jonka hymyilevät ääriviivat olivat aivan toisenlaiset kuin Cambaleyres'in karu uhkeus, ja lisäksi vaikutti ehkä myös ennenkokematon tunne että joku minua odotti. Olin tuskin ehtinyt sanoa Alicelle pari sanaa, kun kärsimykseni alkoi. Hän sanoi minulle:

— Kun en saanut olla kahden kesken teidän kanssanne ennen lähtöänne, en voinut vapaasti lausua ajatustani minun hyväkseni suunnittelemastanne uhrauksesta, mutta toivon sentään, että olette isäni antamasta suostumuksesta huolimatta arvannut, etten puolestani ole asiaan suostuvainen. Olen syvästi liikutettu, mutta en voi hyväksyä menettelyä, joka ilman mitään oikeutta riistää teiltä omaisuutenne ja sitäpaitsi tuntuisi minusta ikävältä.

Tuo siis oli asia, jonka olin aavistanut, kääpiön meitä saatellessa! Silloin olisin voinut vastata aivan tyynesti, mutta nyt, elettyäni illan Cambaleyres'issa, en voinut muuta kuin punastua ja änkyttää. Minä vastasin:

— Kysymyksessä on sitoumus, joka varmaan on ollut välttämätön, jotta isänne suostui antamaan teidät vaimoksi aatelittomalle; älkää viitsikö sitä enää ajatella. Sitäpaitsi asia on jo päätetty ja allekirjoitettu.

Vastaukseni ei koskettanut asian ydintä, se näytti vain kiertelevän valhetta; minä valehtelin vain puolittain, mutta valehtelin.

Niin kävi seuraavillakin kerroilla keskustellessamme. Olen tässä kertonut tuosta kohtauksesta. Mutta niissä oli kaikissa samanlainen viekkauden sivumaku. Me pyrimme lähemmäksi toisiamme, herätimme eloon menneisyyden ja vainajat, näytimme halukkailta luovuttamaan toisillemme sielumme. Uskon varmaan, että hän antoikin minulle sielunsa, mutta minä yhä sovittelin sanojani; sattui tutunomaisuuden puuskia, jotka hämmästyttivät, tai vaitioloa, joka oli sitä kiusallisempaa, koska se säikähdytti.

Kuinka voisinkaan kuvailla epämääräistä vaikutelmaa, jonka jokainen päivä toi mukanaan? Havaitsemalla eräitä olioita ihminen havaitsee oman mittansa. Se olento, joka nyt ilmaisi minulle itseänsä, herätti minussa samalla kertaa hämmästystä, ihmetystä ja pelkoa. Alicen sanat olivat aina koruttomia, ja juuri niiden koruttomuus minua rasitti. Kun hänen katseensa osui minuun, huomasin siinä sellaista uskollisuutta, että teki mieli pyytää häntä katsomaan toisaalle. Hänen lähdettyään kaipasin aina kärsimystäni ja halusin nähdä sen uudistuvan. Kuinka monet kerrat ajattelinkaan hänen luotaan lähdettyäni vuorotellen, miten vapautuisin tästä sietämättömästä tilanteesta, olisiko mahdollista tehdä tunnustus ja kuinka mahdottomalta tuntui, että siten pienenisin hänen silmissään.

Merkillistä, etten tuona aikana milloinkaan yrittänyt analysoida omaa kiintymystäni. Tiesin olevani huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen, ja hän puolestaan oli yhä pidättyvä ja arka silloinkin, kun osoitti luottamustaan. Kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella keskusteluamme aavistamatta, että olimme kihlautuneet. Mutta kuinka kiihkeän hartaasti pyrinkään säilymään hänen silmissään miehenä, joka väitin olevani, toisin sanoen miehenä, jonka oli luonut valhe. Tuntui siltä, kuin tuo valhe olisi kutonut välillemme lujan verkon, johon tahtoni jäi riippumaan. En olisi toiminut enkä puhunut toisin, jos olisin vapaaehtoisesti päättänyt vahvistaa itsestäni antamaani väärää kuvaa.

Mutta ajan pitkään alkoi sentään käydä ilmi, etten mitenkään kyennyt näyttelemään valitsemaani osaa koko elämäni aikana. Vähitellen kiteytyi aivoihini ajatus, että tunnustus oli välttämätön. Se muuttui aivan pian minua vainoavaksi ajatukseksi. Sitä tulivat tukemaan omituiset syyt. Minä ajattelin:

»Varsinaiseen valheeseen tekisin itseni syypääksi, jos solmisin avioliiton, ennenkuin olen asian selvittänyt. Niin kauan kuin Alice on vielä vapaa, ei vaitiolostani ole vahinkoa. Kukapa tietää, eikö ehdoton vilpittömyys, joka näyttää kaikki tuhoavan, olisi kaikkein paras keino liittomme vahvistamiseksi?»

Ajattelin vielä:

»Isälläni oli oikeus uhrata oma poikansa; onko minulla vuorostani oikeus uhrata olento, joka ei ole missään suhteessa häneen ja joka ei edes tiedä, mistä syystä hänet uhrataan?»

Nuo olivat, kuten sanoin, omituisia syitä, sillä niissä tuli kysymykseen ainoastaan Alice. Jos minulle olisi silloin sanottu, että olin tietämättäni päässyt satamaan jo aikoja sitten, kuinka olisinkaan kohauttanut olkapäitäni semmoiselle uutiselle! Mutta kenellä onkaan tietoa omassa sydämessä tapahtuvista muutoksista?

Niin saapui hääpäivän aatonaatto.

Minä heräsin tuona päivänä masentunein mielin. Huomasin saapuneeni vähin erin äärimmäiselle rajalle, jonka tuolla puolen valehteleminen muuttuisi anteeksiantamattomaksi solvaukseksi sekä Alicea että itseäni kohtaan. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen päätin puhua.

Olimme ottaneet tavaksi lähteä kävelylle illan tullen. Valitsin sen hetken peloittavaa tunnustusta varten. Vapisen vieläkin ajatellessani, kuinka panin vaaralle alttiiksi yhdellä iskulla isäni muiston ja omaa olemustani täyttävän onnen.

Näen, kuinka lähdimme Sairaalakadulta kaupungin ulkopuolelle. Meitä katsellessaan Briouden asukkaat varmaan kadehtivat onneamme. Mutta Alice näytti tavallista vakavammalta, ja minäkin varmaan ilmaisin mieleni levottomuutta. Tuntui siltä, kuin olisimme aavistaneet ne vakavat hetket, jotka olivat tulossa.

— Ellei teillä ole mitään määrättyä paikkaa, mihin haluatte lähteä, sanoi Alice, — sallikaa minun johtaa.

Minä nyökkäsin. Tuntui mieluisalta paeta viimeisen vaitiolon suojaan, äärimmäiseen pakopaikkaan, josta jokainen askel minua karkoitti ja jonka takana odotti tuntematon. Samalla pidin silmällä Alicea. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hänen ryhdissään oli eräänlaista outoa päättäväisyyttä. Tuli ilmi uusi olento, jonka edessä päätökseni kerran vielä uhkasi luhistua. Torjuakseni heti heikkouteni minä änkytin:

— Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeitä seikkoja, joista en voi olla enää puhumatta.

Hän vastasi lauhkeasti:

— Samoin minä. Mutta odottakaamme, kunnes ehdimme perille; minusta tuntuu, että molemmat saamme siitä rohkeutta.

Minä huomasin vihdoin, että salaperäinen päämäärä, jota kohti astelimme, oli vain sama tie, jolla olin kuukautta aikaisemmin tarttunut hänen käteensä viedäkseni hänet takaisin sanatonna ja myöntyväisenä. Lieneekö johtunut sattumasta vai tahdosta, missään tapauksessa emme olleet siellä sen koommin käyneet.

Levottomuuteni kiihtyi. Paluu lähtökohtaan näytti minusta symbolilta. Minä kuvittelin Alicen tietämättään minulle ilmaisevan, etteivät kuluneet päivät merkinneet mitään. Vielä äsken olin nähnyt noissa päivissä kamalaa tuskaa, nyt näin niissä pelkkää ihanuutta.

— Muistatteko? kysyi hän.

Minä keräsin rohkeuteni.

— Muistan; olette oikeassa, tämä on ainoa paikka, missä voin teille esittää tunnustukseni.

— Minä pyydän teitä... sallikaa minun aloittaa.

Katsellen taivaanrannalle, samoinkuin ensimmäisellä kerralla, hän sitten lausui kirkkaalla äänellä, jossa vähitellen tuntui hänen sielunsa värähtely:

— Kun puhuitte minulle tässä, ei huulilleni noussut yhtään kiitosta, minä vain kysyin itseltäni, näinkö unta ja mikä ihme teidät toi elämääni juuri silloin, kun olin aivan epätoivoinen. Eikö ole oikein, että saatte samassa paikassa kuulla, suostunko ehdotukseenne?

Minä aioin jälleen keskeyttää.

— Minä pyydän, älkää pelästykö, vaan kuunnelkaa nyt loppuun saakka niinkuin minä kuuntelin silloin. »Kuka hän on?» kysyin silloin itseltäni. »Miksi hän tulee?» Nyt sen tiedän... Turvataksenne huomispäiväni katsoitte tarpeelliseksi osoittaa jalomielisyyttä, joka sai minut hämmingin valtaan. Mutta se ei ole minulle pääasia, sillä minä kiittäisin teitä siitä, että olette minut valinnut, vaikka jäisimme molemmat puille paljaille. Te lupasitte minulle myös rauhan, ja se on jo tullut, sillä omaiseni lauhtuvat; mutta elämän leikki on monimuotoista; vähänkin ponnistellen voin kuvitella, että olisin saavuttanut rauhan ilman teidän apuanne...

Hänen silmäluomensa painuivat alas, ja hänen puheensa muuttui kuiskaukseksi.

— Ei, jos sydämeni nyt on tulvillaan, niin se johtuu muista syistä. Niitä on mahdoton vastustaa, ja ne ovat ainoat, joista ette ole mitään maininnut. Te olette minulle osoittanut, millainen voi olla vilpitön sydän. Se on järkyttänyt koko olemustani. Olisinko voinut, ennenkuin teidät kohtasin, aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin kohoo aito rakkaus ja millaista antaumusta piilee sen pidättyväisyydessä? Aikaisemmin en vaatinut paljoa muilta ihmisiltä; nyt vertailen, asetan ankaroita vaatimuksia ja ymmärrän, millainen ihme on tullut minun osakseni. Minä voin antaa vastalahjaksi ainoastaan oman elämäni. Ottakaa se. En pyydä sitä milloinkaan takaisin. Olen teidän kaikesta sydämestäni ja sielustani.

Kuinka voisinkaan kuvailla sitä tuskaa ja hurmaa, joka kuohutti mieltäni hänen jatkaessaan puhettaan? Jokainen hänen lausumansa sana teki valheeni entistä selvemmäksi ja jokainen päihdytti minua tuntemattomalla musiikilla, pakottaen minua unohtamaan. Eikä siinä kyllin. Minä löysin uuden maailman, uusi kirkkaus hälvensi entiset muodot asettaen niiden sijaan ainoan hyvän, ainoan päämäärän, jota kannatti kaivata. Ja nyt minä yht'äkkiä ymmärsin, että tämä kaipaus oli ohjannut minua ensimmäisestä hetkestä lähtien, olkoot tekosyyt olleet millaisia tahansa. Sen tyydyttämiseksi olin valmis uhraamaan kaikki, ja samoin olin valmis hyväksymään mitä tahansa mieluummin kuin särkemään kuvaa, jonka varaan rakastettuni rakensi oman haaveensa. Olinko elänyt aikaisemmin? Nyt ei ollut näkyvissä muuta kuin hänen onnensa ja oma onneni. Kaikki muu oli hävinnyt olemattomiin.

— Nyt on teidän vuoronne, mitä tahdoittekaan tunnustaa?...

Hänen silmänsä katselivat nyt minua kiinteästi. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi paahtanut ihoani. Minä epäröin. Hänen sielunsa oli edessäni kuin avattu kirja, ja minä tiesin, että hän odotti minun sanovan jotakin samanlaista. Olisin mieluummin kuollut siihen paikkaan kuin sanonut mitään muuta. Totellen sanoin selittämätöntä vaistoa vein huuleni lähelle hänen huuliansa. Olimme siinä kuin kuilun partaalla, ja mielessäni kuului varoittava huuto:

— Varo kostoa!

Mutta kuinka olisinkaan sitä kuunnellut? Toinen ääni huusi:

— Olkoon, sinä rakastat häntä!

Ne olivat todelliset kihlajaisemme. Minä sain vihdoin kokea rakkautta.