XI.

Aikomukset, jotka vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloihin, tuntuvat välttämättömiltä, ja siksi niiden toteuttaminen on helppoa. Mieleni sekasorto oli vaihtunut yhdessä hetkessä mitä odottamattomimmaksi varmuudeksi, ja se ihmetyttää minua sitä enemmän, kun olin samassa huomannut, kuinka erinomaisen helppo oli toteuttaa tämä päätös. Aikaisemmin olin kopeloinut kuin sokea vankilan muureja toivoen löytäväni jonkin pakotien; nyt olin saanut näköni takaisin, ja edessäni oli vapaa ura.

Oloni alkoi tuntua sanomattoman hyvältä. Minut oli sulkenut syliinsä varmuus, joka osoitti sekä päämäärän, johon tahdoin pyrkiä, että tarvittavat välineet. Kun ihminen on kauan haaveksinut pakoa ja tilaisuus sitten tarjoutuu, hän huomaa ajatelleensa kaikkea jo ennakolta. Samoin olin minäkin selvillä menettelystäni, ennenkuin olin ehtinyt palata sisään, melkein kääpiön kintereillä. Aloin muuten siihen sopeutua hämmästyttävän helposti.

Ensin menin Alicen luo. Hän oli onneksi yksin; sisar ei ollut vielä ehtinyt hänen luokseen. Sanoin heti rauhallisesti:

— Minä keskustelin äsken Annan kanssa. Hän lähtee varmaan tänä iltana.

— Onko hän siis muuttanut mieltänsä?

— On, minun pyynnöstäni...

Minä ehätin jatkamaan huomatessani hänen levottoman ilmeensä:

— Ei ole sattunut mitään erikoista. Myrsky piti minua yöllä valveilla ja antoi minulle tilaisuuden asian harkitsemiseen. On aika muuttaa kaupunkiin. Auringoton Cambaleyres ei ole minkään arvoinen. Tahtoisin lähteä täältä jo huomenna, jos kävisi päinsä.

— Eihän yksi vuorokausi paljoa merkitse.

— Tahdotko, että tunnustan sinulle haluavani olla jälleen kahden kesken kanssasi? Minusta tuntuu samoinkuin sinusta eilen aamulla, että kadotan sinut.

Alice huokasi:

— Toivottavasti Anna ei kosta meille...

— Hän ymmärsi asian eikä ole itsepintainen.

Puhuin vielä Puystä ja siellä minua odottavista muistoista.

— Emmekö voisi nyt viedä takaisin kotiin niitä vanhojen huonekalustojen jäännöksiä, jotka tätini on aikoinaan tuonut tänne?

— Onko siis sellaisia? kysyi Alice, äänessä ihmettelevä sävy, joka ei tuntunut teennäiseltä.

— Olen löytänyt niitä ullakolta. Täällä on myös kirjoja... muistathan... kirjoja säilytyshuoneessa...

Minä tarkkasin hänen kasvojansa. Hän kuunteli, yhä pikemmin hajamielisen kuin uteliaan näköisenä.

— Aion valikoida niitä jo tänä aamuna; haluatko auttaa minua?

Minä otin laatikosta säilytyshuoneen avaimen. Tiesin ennakolta, miten minulle vastattaisiin.

— En voi jättää Annaa yksin, varsinkaan nyt, kun hän lähtee pois.

— Olkoon menneeksi; minä suoriudun siitä yksinkin. Olkoon seurustelu sinulle keveätä!

Minä lähdin saavutettuani mitä halusin, nimittäin tekosyyn löytää testamentin sattumalta.

Kuulen, että minua vaaditaan pysähtymään! Mitä? Eikö vielä äsken ollut kysymyksessä täyden totuuden paljastaminen? Ja nytkö tuleekin sijaan uusi näytelmä ja uusi valhe? Epäilemättä. Totuus näytti minusta tuona hetkenä olevan siinä, että pidin olemattomana kaikkea, mitä elämässäni oli tapahtunut neljän kuukauden aikana. Aioin palata alkutapahtumaan ja toimia entisistä seurauksista välittämättä ikäänkuin teeskennelty löytöni olisi ollut ensimmäinen. Aikomukseni oli löytää testamentti sattumalta, viedä se heti Bourdoinille ja palata sitten Alicen luo, mielessä iloinen tietoisuus, että olin viipymättä tehnyt velvollisuuteni. Jos tuosta aikomuksesta koituikin uusi kuvitelma, niin ainakin asiat tulisivat sen avulla siihen hahmoon, mikä niillä olisi pitänyt aina olla. Niin merkillinen on valheen ansa, että pienimmästäkin vapautumisyrityksestä syntyy vapautumiseen ja valoon pääsemisen harhaluulo. Kuvitellessani siten saavuttavani totuuden olin kieltämättä vilpitön. Sitä pahempi, jollei vilpittömyyteeni luoteta.

Tunnit ennen Annan lähtöä merkitsevät vähän. Minä sulkeuduin suunnitelmani mukaan vähäksi aikaa säilytyssuojaan, pistin tuon peloittavan paperin lompakkooni ja palasin saliin Alicen ja hänen sisarensa luo. En ajatellut mitään. En enää kysynyt itseltäni, kuka oli rukouskirjaa käsitellyt. Mitä merkitsikään enää tänä iltana, oliko sen tehnyt Alice vai Rosa vai he molemmat? Minulle oli tärkeä vain vapautumisen hetki, jolloin ojentaisin paperin Bourdoinille sanoen:

»Ota se ja koeta pitää huolta syyttömästi loukatuista oikeuksista!»

Tilattu auto saapuu vihdoin. On aika lähteä. Minä kysyn Alicelta:

— Lähdetkö mukaan?

Hän epäröi. Minun pitäisi oikeastaan olla huolestunut, sillä hän näyttää yhtä uupuneelta kuin eilen puistossa, mutta sen sijaan kiiruhdan pitämään sitä tekosyynä, jonka nojalla voin jättää hänet Cambaleyres'iin.

— On parempi, että jäät. Asemasillalla sanotut jäähyväiset ovat joutavia jäähyväisiä. Sitäpaitsi minun täytyisi jättää sinut, sillä minun pitää käydä Bourdoinin luona keskustelemassa tärkeästä asiasta.

Kääpiö puolestaan kehoitti:

— Älä millään muotoa vaivaudu minun tähteni! Jää kotiin... sinä et voi hyvin.

— Koska te molemmat niin tahdotte... sanoo Alice hiljaa kääntäen katseensa toisaalle.

— Pidetään kiirettä, olemme hiukan myöhästyneet...

Syleillään toisiaan jäähyväisiksi, Rosa heiluttaa nenäliinaansa, auton ovi paukahtaa kiinni, ja nyt, Jumalan kiitos, vihdoin lähdetään, ja minä toivon saavani tämän viimeisen kylmän kohtauksen jälkeen nähdä jälleen rakastettuni kirkkaat silmät. Suuntautuen kohti tulevaisuutta, joka näyttää olevan käsin koskettavissa, unohdan sen vuoksi matkakumppanini ja sen seikan, että keskustelun täytyy olla ikävä aamuisen kohtauksen jälkeen.

Minut herätti haaveistani iloinen ääni.

— Tunnustakaa, rakas lankomies, että olen sävyisä. En edes sanonut Alicelle, että ajoitte minut pois.

Minä vastasin jurosti:

— Otaksuitte ehkä, että minä ennättäisin edelle.

— En tottakaan. Tunnustakaamme mieluummin, ettei meillä ollut mitään hyötyä öisestä rankkasateesta. Nyt, kun ilma on tyyni, ehdotan yleistä anteeksiantoa.

Hän oli tarttunut käteeni ja hymyili leppoisasti. Olisin Alicen tavoin tehnyt mielelläni rauhan, koska hän poistui luotamme.

— Entä veljenne, jatkoi hän, — milloin hän tulee?

— Onko Alice sanonut...?

Hän nyökkäsi kylmästi, mutta jatkoi sitten jälleen ystävällisesti:

— Yritän kuvitella, millainen hän on. Kaunis...? Nuori...? Vai minun tyyliäni?

— Jos se teitä huvittaa, tunnustan, etten ole milloinkaan tarkastellut häntä siltä kannalta.

— Oi! huudahti hän, — se oli pelkkää uteliaisuutta! En minä aio häntä naida, saatte uskoa. Tekisi vain mieleni tietää...

Hän oli hetken vaiti, ennenkuin uskalsi jatkaa:

—... Tietää, voiko hän oleskella Cambaleyres'issa kauemmin kuin vuorokauden?

Minä huomasin kysymyksen kärjen ja kohautin olkapäitäni:

— Sillä kertaa asia jää riippumaan Alicesta.

— Aivan oikein. Silloin on tosiaankin sisareni vuoro luulla, että vieras tahtoo häiritä perhe-elämää. Ehkä Alice lähtee teidän edestänne häntä saattelemaan asemalle?

— Mitä sanoisitte, virkoin hämmästyneenä, — jos emme olisikaan tehneet rauhaa?

— Vannoisin, etten tule toista kertaa, ennenkuin...

— Aiotteko tulla toisen kerran?

— Ennenkuin minulle annetaan tieto.

— Alice siis lähettää teille viestin?

— Tai te, miksi ei? Olen aina luottanut siihen, että aika tuo mukanaan oikeuden. On sangen mahdollista, että myöhemmin kaipaatte sitä, mikä nyt tuntuu teistä ikävältä... Hyvä Jumala, olemmeko jo asemalla? Minun tulee junassa teitä ikävä, pidän niin paljon seurasta. Ei teidän kumminkaan tarvitse tulla asemasillalle. Jäähyväiset asemasillalla... kuinka te sen sanoittekaan niin kovin sievästi? Vahinko, että olen unohtanut...

Hänen huolettomissa sanoissaan oli voitonriemun sävyä. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että ihminen lähtee sillä tavalla ainoastaan tuntiessaan voittaneensa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt hävitä näkyvistäni, kun jo unohdin koko hänen vierailunsa.

Mielessäni oli tuskallinen, mutta myös rauhoittava tunne. Muistin samassa, miten olin saapunut tälle asemalle lähdettyäni Pariisista edellisenä iltana ja miten olin kysellyt tietä Bourdoinin luo. Kuinka surkeata olikaan ollut silloin! Mutta nyt ei auttanut, vaikka huolestunut rakastavainen oli hankkinut takaisin nimensä hyvän maineen; siitä huolimatta hän lähti nousemaan katuja aivan yhtä murheellisena!

Mutta Virastontorille saavuttuani näin asianajotoimiston kaksi valaistua ikkunaa, jotka loistivat alkavassa hämärässä kuin elävät silmät ja näyttivät minua kutsuvan. Toivo, että tuo valo tulisi vähän ajan kuluttua lankeamaan rauhallisiin kasvoihini, loi mieleeni ensimmäisen vapautuksen tunteen. Tahto, joka minua sinne ajoi, vahvistui siitä, ja sitäpaitsi lakkasin pelkäämästä. En enää muistanut, millaisia kiertopolkuja olin harhaillut, vaan pidin jo oikeana tietä, jonka äskeiset valheeni olivat keksineet!

Saapuessani jouduin kokemaan pienen vastoinkäymisen. Bourdoin neuvotteli parhaillaan erään asiakkaan kanssa. Kirjuri tarjosi minulle tuolia, mutta minä en istuutunut, vaan kävelin huoneessa edestakaisin kuvitellen askelteni äänen jouduttavan asiakkaan lähtöä.

Kirjuri huomasi kärsimättömyyteni ja halusi minua rauhoittaa.

— Se ei varmaankaan kestä kauan. Kun ovat kysymyksessä teidän juttunne maksut, asia sujuu aina nopeasti.

Hän oli sanonut »teidän juttunne». Kuinka kaukana olikaan Pesnelin vararikko!

Minä kysäisin välinpitämättömästi:

— Onko siellä suurikin saarnamies?

— Melkoinen.

— Kuka hän on?

— Te ette häntä tunne. Saatava on tullut hänelle perinnön kautta.

— Sitä parempi hänelle.

Aloin jälleen kävellä ollenkaan ihmettelemättä, ettei menneisyys herättänyt minussa enää mitään mielenkiintoa.

Kun siis Bourdoinin ovi aukeni, viitsin tuskin vilkaistakaan mieheen, joka huoneesta tuli. Huomiotani herätti vain hänen äänensä. Hän kuului sanovan:

— Tietysti on aina hyvä saada... Mutta olen sittenkin sitä mieltä, ettei poika ole liikeasioissa isäänsä viisaampi.

Bourdoin kuului vastaavan huoneesta:

— Mahdollista kyllä; mutta jos poika olisi ollut liikemies, ette luultavasti olisi saanut nostaa mitään.

Samassa hän huomasi minut:

— Mitä, sinäkö täällä?... Hetkinen, olen heti käytettävänäsi.

Mies meni menojaan. Hänen sormensa olivat täynnä sormuksia, ja hänen kömpelö, raskas astuntansa osoitti hänen kuuluvan niiden kauppiaitten joukkoon, joiden on onnistunut siepata itselleen täysi annos sota-ajan saaliita. Bourdoin tuli hänen jäljessään, selkäranka taivutettuna, niinkuin ainakin, kun oli kysymyksessä huomattava asiakas.

En voi olla hymyilemättä nähdessäni heidän hyvästelyään. Toinen nyökkää alentuvasti, hattua nostamatta, Bourdoin kumartaa pehmeästi ja suoristautuu taas kuin keventyneenä. Sitten hän kääntyy minuun päin, otaksuu, että olen kuullut hänen sanansa ja lausuu iloisesti:

— Kas niin, siinä näet erään uhrisi? Hänkin on niitä, jotka tyytyväisinä pistävät rahat taskuunsa, mutta eivät suinkaan sinua ihaile, koska eivät sinua ymmärrä...

Vastasin hiukan ärtyneenä:

— Minusta tuntuu, että sinä itse äsken...

— Minulla, hyvä veli, on tapana puhua jokaisen kanssa hänen omalla kielellään.

Sitten hän veti työhuoneensa oven kiinni ja lisäsi samassa:

— Se ei muuten estä minua pitämästä omaa mielipidettäni. Sitä pahempi, jos se ei ole kovin ihanteellinen! Elämä ei ole mikään teoreema, vaan sarja sopeutumisia.

— Onko tarpeen tullen tingittävä kunniastakin?

— Jos on kysymyksessä jonkun ihmisen elämän uhraaminen veijarien hyväksi, jotka häntä siitä hyvästä pitävät hölmönä, niin tuon sanottuani mielelläni yhdyn sinuun ja sanon, että kunnia on hyvä asia... Istuhan.

Hän istuutui itse pöytänsä taakse.

— Rakkaus on toinen seikka, tosin aivan toisenlainen, ja joskus se häiritsee ensinmainittua, jos saa asiaa arvostella antamasi esimerkin nojalla...

— Mitä tarkoitat?

— En ole saanut vastausta kirjeisiini, etkä sinä ole käynyt täällä ainakaan kolmeen viikkoon! Olen tällävälin pannut asian käyntiin, olen tarkastanut tilisi, kuuluttanut...

Minäkin istuuduin ja keskeytin hänen puheensa:

— Älä huoli mainita yksityisseikkoja, minä luotan sinuun.

— Minä iloitsen luottamuksestasi, mutta tahtoisin sentään sitä tukea muutamilla täsmällisemmillä huomautuksilla.

— Tarpeetonta. En minä ole sitä varten tullut.

— Mikä siis sinut tänne tuo?

Hän katseli minua tyynesti, ja hänen ilmeensä oli varmaan vain iloinen, mutta minä olin huomaavinani siinä ivaa, joka sai minut levottomaksi.

Minä en vastannut heti. En suinkaan epäröinyt! Mutta käsitin samassa tuokiossa kuinka selvänäköinen oli tuo pieni mies, joka oli tottunut hämmästymättä perehtymään kaikenlaisiin epäilyttäviin yhdistelmiin ja joka arvosteli maailmaa niitten nojalla. Ja sitäpaitsi ihminen, joka aikoo hypätä esteen yli, haluaa melkein aina sitä ennen pysähtyä, vaikka vain sen verran, että saa selville esteen todellisen korkeuden.

Minä sanoin vihdoin hiljaa:

— Minulle sattui tänään omituinen seikka... arkaluontoinen, jopa ikäväkin... Haluaisin kuulla neuvoasi... tai oikeammin, sen ratkaiseminen vaatii luullakseni sinun toimenpiteitäsi.

Bourdoin muuttui erittäin tarkkaavaiseksi ja antoi minun jatkaa esitystäni. Minä tunsin, että oli pidettävä kiirettä, ja vaikka ei mikään maailmassa olisi kyennyt minua pysähdyttämään, en kumminkaan saanut sanojani hyvään järjestykseen.

Ryhdistääkseni itseäni avasin lompakkoni. Olin etsivinäni sieltä paperia, jonka aivan hyvin näin, ja jatkoin:

— Järjestellessäni vanhoja kirjoja, jotka aion tuoda tänne... Niin, sinähän et vielä tiedäkään, mutta tässä sen nyt ohimennen sanon, että me lähdemme Cambaleyres'ista huomenna tai ylihuomenna. Siellä on liian kylmä... Kuten sanoin, järjestellessäni vanhoja kirjoja sain sattumalta käteeni erään rukouskirjan, joka on nähtävästi kuulunut rouva de Castérac'ille. Sen lehtien välistä putosi joukko uskonnollisia kuvia ja niiden joukosta minä hämmästyksekseni löysin erään asiakirjan...

Minä pengoin yhä lompakkoani tuloksetta. Niin tehden sain pitää pääni kumarassa, mikä on erittäin edullista, kun ei halua antaa toisten tutkia omien kasvojensa ilmeitä.

— Asiakirja? toisti Bourdoin.

— ... joka on tässä.

Nyt minä arvelematta vedin testamentin esiin ja ojensin sen hänelle. Ollessaan siinä hyppysissäni, tavallisessa valaistuksessa, se näytti muuttuneen aivan jokapäiväiseksi esineeksi, surkeaksi pikkuesineeksi, joka ei kyennyt puolustautumaan ja jonka ainoa huomattava piirre oli sen vanhanaikainen ulkonäkö. Paperin kehno laatu ja sen kellastunut väri eivät olleet koskaan ennen pistäneet niin silmiini.

Bourdoin ojensi kätensä pöydän yli ottaakseen paperin vastaan. Sormemme sattuivat toisiinsa. Hänen sormensa tuntuivat minusta polttavan kuumilta, mikä osoittaa, että olin itse näennäisestä levollisuudestani huolimatta kuin jähmettynyt.

Avattuaan huolellisesti paperiarkin Bourdoin levitti sen eteensä, nojasi käsivartensa polviinsa, painoi vuorostaan päänsä alas ja alkoi lukea.

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus, joka ei minua ihmetyttänyt. Ajattelin sen kestäessä: »Menettelinpä tästä lähtien miten tahansa, joka tapauksessa on nyt eräs toinenkin tuohon tutustunut.»

Se kevensi mieltäni, herätti epäröivää ylpeyttä ja hiukan huimasi päätä. Teko, jota on mahdoton suorittaa toista kertaa, saa omituisen peloittavan luonteen. Ihminen kauhistuu aina huomatessaan syöksyvänsä kohti tuntematonta, mistä ei voi palata takaisin.

Mutta vaitiolo jatkui. Bourdoin oli nähtävästi kerran luettuaan lukenut uudelleen. Nyt hän kohotti katseensa ja tarkasteli minua mitään virkkamatta. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään ihmetyksen ilmettä. Hän ei näyttänyt myöskään haluavan muodostaa mitään mielipidettä tai saada kuulla minun mielipidettäni. Sanon vieläkin, että hän tyytyi vain katselemaan minua. Näytti siltä, kuin hän olisi asian hyvin ymmärtänyt, mutta hänen ilmeensä saattoi merkitä yhtä hyvin: »Sitähän minä odotin» kuin: »Tämähän on sopiva tehtävä toimistoani varten, ja olitpa ystävällinen, kun sen tänne toit.»

Aivan pian minusta alkoi tuntua oudolta olla siten hänen tarkkaavaisuutensa tähystyspisteenä. Tehden liikkeen, jonka piti näyttää koneelliselta, minä työnsin nojatuoliani taaksepäin, ulos lampun valokehästä. Väsyneenä odottamaan kysyin sitten:

— Oletko sen lukenut?

Bourdoin nyökkäsi. Minä jatkoin viipymättä:

— Ymmärräthän, että velvollisuuteni on tässä tapauksessa selvä, ja...

Hän keskeytti puheeni sanoen:

—... Ja meillä tulee vielä kerran olemaan ilo menetellä typerästi.

Minä katsoin häntä pitkään ja hämmästyneenä:

— Ethän tahdo väittää...

Hän keskeytti jälleen:

— En suinkaan, en minä aio mitään, tyydyn vain toteamaan.

Hän oli vaiti lyhyen ajan ja lisäsi kohta:

—... Ja sinä sanot löytäneesi tämän tänä aamuna?

Epäilikö hän? Minä vastasin vastaamista väistäen:

— Tarvitseeko minun sanoa, että tämä löytö oli minulle epämieluinen? Se johtaa ainakin ikäviin... selkkauksiin.

— Sitä en usko, kuului Bourdoinin suupielestä.

En tiedä, miksi olin huomaavinani, että tuo »sitä en usko» koski pikemmin ensimmäistä ilmoitustani kuin sitä, mitä olin sanonut uusista selkkauksista. Päätin ottaa asiasta selkoa ja jatkoin:

— Epäiletkö ehkä käsialaa, eikö se ole rouva de Castérac'in?

— Siinä suhteessa ei ole mitään epäilyksiä.

— Entä sitten?

— Niin, minä en voi olla tässä ajattelematta, kuinka ikävätä on, ettet ole tuonut tätä paperia jo ennen.

En voinut olla vihaisesti liikahtamatta.

— Siinä tapauksessa minulla olisi se täytynyt olla!

—... Ja kun se olisi ollut, olisimme järjestäneet sopimuksen aivan toisin, juuri sitä aioin sanoa, lopetti hän huolettomasti.

Silmieni eteen tuli kuin harso. Hän oli siis ensi hetkestä arvelematta tehnyt tuon päätelmän! Minun täytyi pitää puoliani, ja minä vastasin:

— Sinä erehdyt, ei mikään olisi muuttunut, koska onneksi on laita niin, että olen ennakolta toteuttanut osan siihen sisältyviä määräyksiä. Nyt on vain toteutettava se, mitä on jäljellä. Pyydän siis sinua antamaan tietoa vaimolleni ja keskustelemaan hänen kanssaan, millä tavoin voimme asiamme selvittää, ja minä allekirjoitan sen ennakolta, olipa päätös mikä tahansa.

— Älä nyt huoli pitää niin kiirettä, sanoi Bourdoin; — käsitellään asiaa oikeassa järjestyksessä...

Hän kumartui jälleen lukemaan edessään olevaa paperia:

— Oletko tätä edes lukenut... Oletko tosiaan?... Yllätys näyttää kovin mieltäsi hämmentäneen tai sitten olet liikemieheksi anteeksiantamattoman hajamielinen. Omakätisessä testamentissa täytyy olla ajanmääräys, jossa mainitaan vuosi, kuukausi ja päivä; muuten se on mitätön. Jos semmoisia merkintöjä ei ole, tulee tekstin sisältää ainakin viittauksia, joiden avulla voidaan täydentää puuttuvat kohdat. Tässä on päiväyksenä vain marraskuun 26:s eikä mikään kohta tekstissä anna selkoa, mikä vuosi on kysymyksessä. Se, mitä olet pitänyt testamenttina, on aivan mitätön paperi. En siis suinkaan ilmoita asiasta vaimollesi enempää kuin kenellekään muullekaan, ja vaikka tiedän sinun pitävän sankarillisista eleistä, neuvon sinua sentään lähtemään kaikessa rauhassa takaisin Cambaleyres'iin.

Niin sanottuaan hän nousi, katseli minua taas ivallisesti ja jäi nojaamaan tuolinsa selustaan:

— Miltä nyt tuntuu, vanha veikko, eikö tämä kevennä mieltä?

Minäkin nousin äkkiä:

— Sinä vakuutat... Vakuutatko, että tämä testamentti...

— ... on vailla päiväystä ja siis mitätön.

— Mahdotonta!

— Katso itse.

En ollut odottanut kehoitusta, vaan olin jo sitä ennen kumartunut tutkimaan tekstiä. Bourdoin ei puhunut olemattomia. Minä kertasin kuin kaiku:

— Mitätön... aivan selvästi...

Samassa katosivat näkyvistäni pöytä, Bourdoinin työhuone ja Bourdoin itse. Omantunnontuskat, kiduttava taistelu velvollisuuteni ja ankaran oikeuden välillä, äskeinen kärsimykseni, pelkoni, epäilykseni olivat yhtäkkiä muuttuneet mitä joutavimman kidutuksen valhehaamuksi ja pakenivat nyt pois yhtenä joukkiona. Olin siis kokenut kaiken tuon aivan suotta! Kaikki oli ollut joutavaa vaivaa ja harhakuvitelmaa! Paperi oli mitätön!

Hetkisen häilyin mielettömän ilon ja uusiin pettymyksiin viittaavan pelon välillä. Mitäpä, jos Bourdoin petti minua? Olin jo monta kertaa pitänyt tuota paperia lopullisesti tuhottuna, ja se oli joka kerta noussut jälleen eteeni elävänä!

— Oletko siis varma... aivan varma...?

Bourdoin erehtyi huomatessaan mielenliikutukseni ja sanoi säpsähtäen:

— Hyvä veli, jollei kysymyksessä ole muu kuin mielesi rauhoittaminen tulevaisuuden varalta, niin asia on helposti autettu, ja minä teen nyt lopuksi, mitä sinä olisit voinut tehdä heti.

Hän sieppasi testamentin käteensä. Paperi ei heti revennyt, minä kuulin sen rutisevan.

— Mitä teet? huudahdin minä.

— Näethän sen: minä tässä vain järjestän.

Nyt noudatin pikemmin vaistoani kuin järkeäni. Tartuin äkkiä hänen käsiinsä:

— Anna se minulle, heti!

— Miksi?

— Jos otaksumme, että joku toinen on ennen minua lukenut nämä rivit huomaamatta enempää kuin minäkään, etteivät ne mitään merkitse...

— Joku toinen? Ylen omituisen sattuman vuoksi kuuluu tähän asiaan ainoastaan vaimosi, ja etkö vastikään kehoittanut minua ilmoittamaan hänelle? Ei, vanha veikko, riittäkööt nämä mutkat. Minä unohdan tällä kertaa olevani notaari ja puolustan sinua ystävänäsi niitä vastaan, toisin sanoen itseäsi vastaan!

Samassa hän repi paperin palasiksi. Oikein tajuamatta, miten oli tähän päätökseen tultu, minä sitten näin paperipalasten lentävän paperikoriin; pari keveätä kaistaa leijui ilmassa kuin kaksi keltaista perhosta häviten sitten nekin.

— No niin, virkkoi Bourdoin, — etkö edes kiitä minua? Mitä uneksit? Riittää, että on aikaisemmin tehty... tyhmyys, jota laki ei vaatinut. Pahoitteletko nyt, että sinulta on riistetty tilaisuus sitä jatkaa?

Hän ei sittenkään saanut tukalaa tunnettani häipymään. Minä tosin tunsin eräänlaista iloa siitä, ettei testamentti enää ollut aineellisesti olemassa, mutta samalla minussa oli hämärä tunto siitä, että sen tuhoisa vaikutus oli ennallaan. Kaiken olisi oikeastaan pitänyt kirkastua, mutta sisäinen yöni olikin pimeämpi kuin koskaan ennen.

Sitten lankesi tähän synkeyteen äkkiä valonsäde. Minä sanoin hiljaa, epäröiden:

— Lain yläpuolella on kenties...

— Rakkausko? Se on vaarallinen alue!

— Ei, vaan jotakin muuta.

— Sanohan minulle, mitä!

Mutta tuosta valonsäteestä sukeutui jo suuri päivä, joka häikäisi minua. Minä en vastannut mitään, vaan lähdin ovelle:

— Hyvästi, sanoin minä, — jonakin päivänä... en tiedä milloin...

Olin huomannut, ettei tekoni ollut ollenkaan muuttunut. Bourdoin oli tosin hävittänyt paperin, ja lainkirjain saattoi nyt olla minun puolellani, mutta Alicen ja minun välillä säilyi yhä valhe!