VI.

Tarkoitukseni on sivuuttaa seuraava aika tai ainakin useimmat silloin sattuneet seikat. Ne ovat sivuasioita, pelkkä kehys, joka ei sinänsä ole tärkeä. Muuten ei nähtävästi mikään millään tavalla yllättänyt, kaikki seikat näyttivät vain auttavan suunnitelmaani. Kulku ei olisi voinut tapahtua nopeammin eikä noudattaa suorempaa uraa.

Sensijaan puhun tässä itsestäni. Jollen niin tekisi, niin aloittamani draaman avain olisi kadoksissa eikä sen tapahtumia voisi ymmärtää. Ei pidä suinkaan otaksua, että tunsin asiat alun pitäen niin selvästi kuin nyt; ne ovat mielessäni kirkastuneet vasta pitkien aikojen kuluttua: tunteitten kehitys alkaa tulla havaittavaksi vasta tultuaan päätökseen ja vasta kun on liian myöhäistä.

Kun olimme lopettaneet keskustelumme pengermällä, oli koko olemukseeni tullut suuri rauha, yht'äkkiä ja auttamattomasti kuin lumivyöry. Minä olin yht'äkkiä vapautunut kaikesta tuskasta ja kerrassaan hautauduin hiljaisuuteen. Sellainen vaikutelma on sekä ruumiillinen että sielullinen. Hetkeä aikaisemmin oli ohimoissani tuntunut puristus, kurkkuni oli ollut kuiva. Nyt tuntui pääni aivan keveältä ja teki mieli laulaa.

En miettinyt, mitä oli tapahtunut, ennenkuin illalla, tultuani huoneeseeni hotelliin.

Huone oli säällisen siisti; nojatuoli, jossa istuin, ei tarjonnut mitään mukavuutta, edessäni oli keikkuva pöytä, seinäpaperit olivat vanhat, pesupöytä vaivainen; mutta enpä tiedä, onko kaikkein upeimmassakaan huoneessa milloinkaan tunnettu suurempaa iloa.

Oli kulunut tasan vuorokausi siitä, kun olin saanut tietää _asian_; minusta oli tuntunut, kuin olisin elänyt kokonaisen vuoden, mutta nyt olin, Jumalan kiitos, joutunut takaisin lähtökohtaan; mikään ei ollut muuttunut, minä olin vain päättänyt mennä naimisiin neiti de Vaubajourin kanssa.

Olin päättänyt ottaa hänet vaimokseni, enkä edes ajatellut, epäröisikö hän, ennenkuin ehdotukseeni suostuisi; olin siitä varma, niinkuin olemme päivän laskiessa varmoja siitä, että meille koittaa jälleen aamu. En myöskään pohtinut kysymystä, tulisimmeko toisiamme rakastamaan. Ainoa kysymys, joka kannatti tehdä, oli aivan toisenlainen: takasiko tämä naimisiinmeno, että pelastaisin sekä oman tehtäväni että varsinaisen perijättären oikeudet? Luovuttamalla vaimolleni rouva de Castérac'in omaisuuden ja maksamalla omaisuusyhteyden vallitessa takaisin jo kuluttamani summat katsoin täyttäväni omantunnon ja velvollisuuden vaatimukset. Jäljelle jäi vielä kysymys, oliko odottamattoman sallimuksen siten yhteenliittämien ihmiskohtaloitten onni taattu. Minä vastasin toisesta. Mitä tuli toiseen, omaani...

Minä kohautin olkapäitäni. Tosiaankin soma kysymys! Muinoin olin isääni totellen suostunut uhraamaan elämäni toivottomaan työhön; nyt vaadittiin samaa uhrausta, mutta tulos oli varma. Sopiko minun siis estellä? Eikö pitänyt mieluummin siunata sattumaa ja olla kiitollinen! Olisihan se voinut saattaa minut antamaan nimeni jollekin mitättömälle naiselle; sallimuksen minulle suoma nainen oli ilmeisesti vilpitön, kunniallista, vaikka ei kunnioitettua sukua, ja kadehdittavan kaunis. Eikö meillä kummallakin, yhtäläisen hyvän tahdon vallitessa, ollut oikeus ilman mitään vaateliaisuutta luottaa siihen, että liittomme muodostuisi sopusointuiseksi?

Siten nykyisen hetken rauha tuntui pitenevän tulevaisuuteen, niinkuin varjot pitenevät auringon laskiessa. Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen, ja tämä seikka näyttää minusta nyt, aikojen kuluttua, selittämättömältä, tai oikeammin: se vaatii selitystä.

Sellaisena kuin silloin olin, en tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi rakkauteen perustuvaa avioliittoa; voinpa sanoa, etten oikeastaan käsittänyt, mitä rakkaus yleensä merkitsee.

Mitä sisältyikään menneisyyteeni tunne-elämän kannalta katsoen? Muutamia harvoja seikkailuja, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään, aistien hetkellistä hehkua, jota kukaan ei voi välttää, silloin tällöin nautinto, jota en ollut koskaan vakavasti kaivannut. En siis aavistanutkaan, että saattoi olla olemassa intohimoja, jotka voivat vallata ihmisen koko olemuksen ja kumota kaikki muut olemassaolon edellytykset, ja jos olisin voinut semmoista kuvitella, olisin sitä samassa säikähtänyt. Ihminen ei kaipaa eikä pahoittele mitään eläessään tyhjyydessä. Olin tietysti tavannut rakkautta kirjoissa, mutta niissä tuo sana merkitsi vain seikkoja, jotka sinänsä olivat sangen arkipäiväisiä. Olin tyytynyt pelkkiin mitättömiin seikkailuihin, joista intohimo oli suljettu pois, ja elämä oli suvainnut vahvistaa mielipidettäni. Siitä johtui epämääräinen ylenkatse ja vaivainen luulo, että liitelin yleisten heikkouksien yläpuolella.

Tunnustan mielelläni, että tuon entisen olennon muisteleminen — vaikka hän oli ollut kerran oma itseni — on minusta tuskallista. Toiselta puolen on kumminkin varmaa, ettei tähän menettelyyni sisältynyt mitään itsekkyyttä eikä erinomaista elottomuutta. Sydämeni sykki samoinkuin muiden ihmisten, mutta minä tavoittelin yksinomaan erästä korkeampana pitämääni tarkoitusperää. Tämä tehtävä oli vanginnut minut niin kokonaan, etten ollut milloinkaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Olin enintään sitä harkinnut loitolta pitäen sitä eräänä yhteiskunnallisena tekona, jolla oli ilmeinen kantavuus, jonka vaarat määrittelin ja jonka velvollisuudet tiesin, mutta jonka iloista minulla ei ollut aavistustakaan.

Ihmetteleekö kukaan nyt enää edellä kuvailemaani erinomaista riemua? Se oli köyhän mielen iloa, olkoon menneeksi. Mutta se ilo oli minun mielessäni. Kuohuttaako tuo muisto minua nyt? Tarkastellessaan olemuksensa peräkkäisiä vaiheita kuka hyvänsä voi joutua kuohuksiin samasta syystä.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki näytti osoittavan, että minun täytyi pitää suunniteltua liittoa onnellisena keinona erilaisten etujen yhteensovittamiseksi; sitä osoitti sekä täydellinen levollisuuteni kosintaani nähden että se yksinkertainen tapa, jolla päätin sen viipymättä toteuttaa. Jos olin ensimmäisessä kohtauksessani Alicen kanssa hetkittäin tuntenut salaperäistä vetovoimaa, niin jo seuraavalla kerralla toimin kuin mies, joka kiinteästi tarkkaa peliä eikä laiminlyö vastustajansa ilmeitten tutkimista. Unohdinpa siinä vielä kerrassaan menettelyni varsinaisen vaikuttimen: minä aioin naida neiti de Vaubajourin enkä edes kysynyt itseltäni, mikä minua siihen pakotti.

Jo seuraavana päivänä palasin Sairaalakadulle. Alice oli yksin kotona. Olin vähällä noudattaa kärsimätöntä haluani ja pakottaa hänet äkkiä päätökseen. Maltoin sentään mieleni ja tyydyin siihen, että kuluisi vielä päivä. Kun Alice yhä kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin, vastasin hänelle:

— Olkoon menneeksi, minä koetan parempaa keinoa.

— Pelkään, ettette onnistu.

Minusta tuntui samassa, että jo mahdollisuus päästä pois tästä ympäristöstä oli häntä jossakin määrin suostuttanut. Mitä haaveellisempi jokin toive on, sitä katkerammaksi se muuttaa todellisuuden, jonka haltuun se meidät jättää. Alice kysyi minulta sitten, milloin aioin lähteä.

— Minä en lähde; olenhan luvannut pitää huolta teistä.

Kävin talossa vielä kolme kertaa, mutta nyt kohtasin toiset Vaubajourit. Selvää oli, että oleskeluni Brioudessa ja alinomaiset käyntini alkoivat perhekuntaa hermostuttaa. Herra de Vaubajour heilutteli jalkojaan ja sovitteli lauseitaan näyttäen odottavan, että lupaisin hänelle jonkin kilisevän lahjan. Kääpiö, joka oli rohkeampi, uskalsi sanoa:

— Haluttaako teitä liehitellä sisartani? Saatte uskoa, etteivät parisilaiset tavat tässä tehoa.

Olin jo heittää kaiken toivon, että ilmaantuisi suotuisa tilaisuus, kun se viikon kuluttua ilmaantui, vieläpä niin, että kiireellinen kosintani ei suinkaan mitenkään loukannut, vaan näytti kerrassaan välttämättömältä.

Kesäkuun 21 p:nä aioin jälleen käydä vierailulla ja lähdin hotellista, kun samassa näin etäällä Alicen. Minut huomattuaan hän lähti heti tulemaan luo. Arvasin, että hän oli minua odottanut, menin hänen luokseen, näin hänen tuskallisen ilmeensä ja huudahdin:

— Mitä on tapahtunut?

Hän sanoi hiljaa, hämminkiään salaamatta:

— Ei oikeastaan mitään, mutta sentään niin paljon, että katsoin olevan syytä teille siitä ilmoittaa.

— Lähdetään siis paikkaan, missä saamme olla rauhassa tungettelijoilta.

Hän suostui. Edessämme oli ulos lakeudelle johtava tie. Me lähdimme sitä kulkemaan, ja minä kysyin jälleen:

— Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi tahallaan epämääräisesti. Kiitti aluksi hänelle osoittamastani mielenkiinnosta. Se oli oudostuttanut hänen omaisiaan, ehkä enemmän kuin oli syytäkään. Ehkä se oudostutti muitakin. Minä en voinut parisilaisena arvata, kuinka uteliaasti vierasta henkilöä tarkasteltiin Briouden laisella pienellä paikkakunnalla. Pieninkin seikka antaa aihetta pitkiin selityksiin, mitätön sana johtaa heti otaksumiin, joissa ei ole jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Näytti siis suotavalta, ja Alice melkein rukoili minua, etten pitkittäisi oleskeluani täällä ja osoittaisi huomaavaisuutta, joka voitiin selittää vastoin omia toivomuksiani.

Vasta myöhemmin sain tietää, kuinka ankara sisarusten kesken sattunut kohtaus tämän epämääräisen selityksen pohjana oli. Mutta johtuipa se mistä tahansa, se tuli joka tapauksessa avukseni kehoittaen minua palaamaan Cambaleyres'iin viipymättä.

Minä vastasin aivan tyynesti:

— Mikä teitä säikyttää, Brioudeko vai... nuo toiset?

— Ehkä molemmat.

— No niin, sanoin minä, — tämähän sopii mainiosti. Ennenkuin eroamme, sallinette, että ilmoitan teille, mihin tuloksiin olen päätynyt. Uskon varmaan tällä kertaa onnistuneeni.

Hän teki torjuvan eleen, mutta hänen vaitiolonsa osoitti, että hän suostui kuuntelemaan. Aloitin siis vihdoin:

— Ehdotukseni näyttää teistä ensinnä vain uskaliaalta vedonlyönniltä, mutta siitä huolimatta toivon, että hämmästyksen häivyttyä siihen suostutte; se näet on kaikkein järkevin meitä yhteenjohtaneen sattuman tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta koettakaamme aluksi tehdä lyhyesti tiliä asioista. Siten luomme valoa tiellemme. Vaikka en teitä tarkemmin tunne, uskon sentään, että asia voidaan helposti saattaa päätökseen. Minä tiedän, että olette vilpitön, hienotunteinen, rohkea; toiset käyttävät hyväkseen teidän työtänne, hienotunteisuutenne pannaan kovalle koetukselle, vilpittömyytenne törmää esteisiin, jotka tekevät nykyisyyden kiusalliseksi ja tulevaisuuden epävarmaa pahemmaksi. Verrattuna siihen ympäristöön, missä elätte, näyttää yksinäisyyskin kadehdittavalta. Siitä johtui, että taannoin pakenitte tätini luo, ja siitä johtuu, että aivan pian varmaan taas lähdette maanpakoon tietämättä ennakolta, muodostuuko olonne siellä siedettävämmäksi kuin omaistenne luona.

Hän kuunteli mietteissään. Hän ei väittänyt vastaan. Minä jatkoin:

— Mitä minuun tulee... te ette tietenkään tunne elämääni. Olen teidän silmissänne vain ohikulkija. Mutta olenhan kumminkin heti aavistanut ja ymmärtänyt teidät, ja ettekö siis siitä huolimatta usko, että olen yhtä vilpitön kuin te? Voitte luottaa sanoihini, kun lisään, että olen aina ollut yksin samoinkuin te, ettei minulla ole velvollisuuksia ja että hyödyttömyyteni minua rasittaa. Sanoin teille taannoin, että olitte herättänyt minussa auttamishalun. Saan sitäpaitsi kiittää teitä siitä, että elämälleni on vihdoin löytynyt tarkoitus. Sen puuttuminen tuntui vielä äsken jäätävän sydäntäni, minä pelkäsin joutuvani jälleen kokemaan tyhjiä hetkiä. Ja siksi tulin ajatelleeksi jotakin aivan yksinkertaista, minkä tahdon ilmaistakin aivan yksinkertaisesti. Ettekö luule, että me kaksi onnetonta voimme yhdessä saavuttaa tyynen onnen?

Hän seisahtui äkkiä. Hän näytti katselevan suoraan eteensä, äärettömyyteen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt tai kuin hän, havaitessaan yhtäkkiä uuden pelastumisen mahdollisuuden, olisi pelännyt, että sekin oli pelkkää haavetta.

— Tyynen onnen... toistin minä. — Tiedän hyvinkin, että tarjoukseni on aivan keskinkertainen. Vanha mies, jonka sydän puhuu kömpelösti pyrkiessään ilmaisemaan todellista hehkua. Te sitävastoin itse nuoruus, jolla on täysi oikeus uneksia suuresta rakkaudesta. Muitten aarteitten puuttuessa lasken sentään jalkojenne eteen varman kiintymyksen, uskollisen mielen ja sen vakuutuksen, että te, lahjoittaessanne itsenne minulle, saatte kiitollisesta, hartaasta huolenpidostani korvauksen, jonka suorittaminen päättyy vasta kuollessani. Tiedän varsinkin voivani tarjota teille lahjan, joka on verraton kaikkien niiden mielestä, jotka ovat meidän tavallamme siitä haaveksineet saamatta sitä milloinkaan omakseen, nimittäin varman sopusoinnun tai vielä oikeammin rauhan... rauhan, joka tulee kestämään, jos ehdotukseeni suostutte, yhtä kauan kuin yhteinen elämämme, rauhan, joka takaa meille vaivaisille yksinäisille keskinäisen hellyyden tukea, rauhan, jota olette hartaasti kaivannut ja joka nyt rukoilee teitä tulemaan luokseen, luottamaan lupaukseen, uskomaan varmasti, että pääsette satamaan...

Minä lopetin puheeni.

Hän seisoi siinä yhä liikkumatta katsellen näköpiirin rajalle. Huomatessani, ettei hänen katseensa ollut tähdätty mihinkään, uskalsin tarttua hänen käteensä, joka ei vastustellut, ja painaa siihen huuleni. Se oli arka, kunnioittava suudelma, semmoinen kuin sen tulikin olla, toisin sanoen hyvityksen alku pikemmin kuin tunnustuksen päätös. Sitten odotin, mitä hän sanoisi. Minulla oli toivoa, sillä hän ei ollut ainakaan kieltänyt; oli vain yhä vaiti. Vihdoin katseemme kohtasivat toisensa. Luulin näkeväni hänen silmissään pelkoa, että hänen täytyisi herätä näkemästään unesta.

— Jos olette viisas, sanoin hiljaa, — niin palaamme nyt isänne luo. On hyvä... hyvä kaikille... saada Brioude mitä pikimmin rauhoittumaan.

Minä tartuin hänen käsivarteensa. Hän hymyili hiukan.

— Tulkaa! sanoin vielä.

Nyt hän totteli, ja niin lähdimme takaisin kaupunkiin vieretysten, enempää puhumatta...

Olen yrittänyt kuvailla kohtausta yhteen menoon; yksityiset sanat olisivat vain himmentäneet sen väriä. Mutta lopetettuani kuvaukseni, herätettyäni eloon hetken, joka tuli vallitsemaan niin monia muita hetkiä, huomaan joutuvani hämmingin valtaan.

Mitä? Onko mahdollista, että turvauduin tuollaiseen kylmään puheeseen tahtoessani valloittaa hänet omakseni? Olivathan sen kaikki käänteet älykkäitä ja kylmiä, kuin olisi ollut kysymyksessä kauppasopimus. Ja olinko uskaltanut puhua vilpittömyydestä! Merkillinen lähtö tuntemattomaan maahan, missä kohtalolla oli varattuna meille niin paljon järkytyksiä. Minä puhuin tyynestä onnesta, ja hän oli vaiti, minä esitin vain tarjoukseni järkevää puolta, ja hän oli nähtävästi niin väsynyt, että olisi liittynyt millaiseen kumppaniin tahansa vain päästäkseen pakenemaan. Merkillistä tässä on se, että tuo kaikki tapahtui juuri silloin, kun hän oli päättänyt luopua, maksoi mitä maksoi, yhteisestä elämästä omaistensa kanssa. Minunkin olisi pitänyt nauttia varman pelastuksen riemusta, mutta huomiotani ei herättänyt mikään muu kuin taivaan synkkyys. Kuvittelin vihdoin täsmällisesti määritelleeni sen tunteen rajat, jota tottelin; en ollenkaan huomannut, että vastustamaton mielenliikutus oli lakkaamatta ääntäni värisyttänyt!

Saman päivän iltana sattui Vaubajourin palatsissa hullunkurinen ja kiusallinen kohtaus.

Otettuaan ehdotukseni vastaan niin arvokkaasti kuin soveliasta oli herra de Vaubajour katsoi olevansa velvollinen minulle selittämään, ettei hän ollut aikonut milloinkaan erota tyttärestään. Kiinnittämättä ylen suurta huomiota vaivaiseen aatelittomaan nimeeni hän piti tarpeellisena, että semmoinen epäsäätyinen avioliitto korvattaisiin, niin että hänen vertaisensa pitäisivät sitä oikeutettuna. Entä miten kävisi Annan, joka nyt jäisi yksin hänen luokseen?

Vastaukseni katkaisi lyhyeen hänen aloittamansa kerjäämisen.

— Tyttärenne voi kyllä pitää huolta tarpeistanne, sillä tarkoitukseni on antaa hänelle huomenlahjaksi rouva de Castérac'in koko omaisuus.

Ukko näytti kalpenevan ja poistui sitten salista. Palatessaan hän toi mukanaan Alicen ja laski hänen kätensä käteeni sanoen:

— Lapseni, minä annan teille siunaukseni.

Sitten hän sulki tyttärensä syliinsä:

— Rakkaani, kaitselmus suo sinulle onnea yltäkyllin, kiittäkäämme sitä.

Siinä näyttävät olleen kihlajaisemme! Tulivat sitten toisetkin, oikeat kihlajaiset, Jumalan kiitos! Mutta minun, sokean, täytyi sitä ennen syntyä jälleen päivän valkeuteen.

Näyttää myös siltä, että elämä tuona iltana miellytti minua, niinkuin se ainakin miellyttää ihmistä, joka saavuttaa tarkoituksensa; mutta mies, joka joutui tuota kokemaan, on niin varmasti kuollut, ettei minulla ole hänestä mitään muistoa.