XVII.

Kaikki, mitä rakastin... Alicen, Andrén. Toinen heistä ei enää uskonut sanoihini, vaan johtui kysymään vieraalta, toinen käytti hyväkseen onnettomuuttani rakentaakseen sen pohjalle oman onnensa! Kuinka hyvin Bourdoin olikaan osannut muutamalla sanalla hälventää harhaluulon, jonka varassa olin voinut vielä siihen saakka elää! Hänen puhuessaan oli totuus pudonnut väliimme kuin raskas kivilaatta. Se kamala komedia, jota olimme kaikki näytelleet, muuttui nyt mahdottomaksi. Tästä lähtien meidän oli mahdoton edes yhdessä vaieta; mutta mitä voisinkaan puhuessani tehdä muuta kuin kehittää onnettomuuttani täyteen määräänsä?

Seisoin paikallani epäröiden; kuolettava epävarmuus ahdisti mieltäni, joka oli joutunut sen leikkikaluksi. Olin kuin kuilun reunalla seisova ihminen, jota huojuttaa raju tuuli. Halusin hartaasti lopettaa kaikki, mutta minua peloitti loppu, joka jättäisi heidät yksin elämään!

Tämän hourailun keskeytti askelten ääni. Pelkäsin joutuvani yllätetyksi ja lähdin jotakin satunnaista kulkijaa paeten horjuvin askelin takaisin kotiin päin.

Taloa lähestyessäni näin yht'äkkiä heidät molemmat. Alice odotti yhä porrastasanteella, André katseli ikkunasta torille. Vaikka he eivät olleet tehneet mitään sopimusta, he väijyivät kumpikin minua otaksuen, että olin saatellut Bourdoinia puhuakseni myös asiasta. Tuon nähdessäni, ja senvuoksi, keräsin yhteen kaiken käytettävissäni olevan tarmon. Ilmeeni muuttui jälleen rauhalliseksi, ja minä astuin Alicen luo:

— Joko keskustelu loppui? kysyi hän.

— Jo.

— Ei se siis kovin vakavaa ollutkaan?

— Ei sen vakavampaa kuin äskeinen vierailu.

Olisi voinut luulla, että nuo sanat lausuttiin vain ohimennen, niinkuin kaksi henkilöä tavatessaan toisensa kadulla sanoo: »Mitä kuuluu?» tai: »Onpa tänään kaunis ilma!» Mutta voimmeko tuosta tapahtumasta lähtien lausua enää yhtäkään sanaa, jossa ei piillyt traagillista kaksinaismerkitystä? Jo lausumamme sanat olivat täynnä semmoista kaksimielisyyttä, sillä katseemme, kohdattuaan toisensa, väistyivät äkkiä syrjään kuin iskun saatuaan. Sanoistamme kävi myös ilmi, ettei kumpikaan meistä antautunut petettäväksi. Minä nousin portaitten kolme askelmaa. Alice virkkoi:

— Menetkö takaisin Andrén luo?

— Menen.

— Siinä tapauksessa voisitte käyttää hyväksenne ilman kirkastumista ja koettaa lähteä kävelylle. Minä lähden huoneeseeni lepäämään.

— Oletko sairas?

— Enpä oikeastaan... päätäni vain vähän kivistää... haluan olla pimeässä...

Minä jatkoin:

— Tai haluat miettiä.

Katseemme sattuivat jälleen toisiinsa, tällä kertaa tahallisesti ja väistymättä.

— Kun päätä kivistää, tekee ennen kaikkea mieli olla mitään ajattelematta; minä epäröin hiukan, tunnustaisinko sen, mutta pelkäsin, että olisit levoton, ja päätin mieluummin odottaa, kunnes palaisit.

Hän yritti selittää, miksi oli yhä vielä porrastasanteella, mutta onnistui huonosti, koska ei osannut teeskennellä. Minä tyydyin tekemään ikävystyneen eleen:

— Ja minä toivoin kuulevani, minkä vaikutelman sait Bourdoinista...

— Mitäpä mielenkiintoista siinä voisi olla!

— Se olisi sitäpaitsi pian sanottu.

Hän ei vastannut, vaan palasi sisään, astui sisäportaille. Sitten hän laski kätensä kaidepuulle ja sanoi:

— Säästä uteliaisuutesi iltaan. Pääni kaipaa tosiaan lepoa; pyydä sinä puolestani anteeksi Andrélta.

Hetkisen vallitsi epäröinti, jonka aikana kysyin itseltäni, aikoiko hän jatkaa keskustelua vai lähteä pois. Toinen halu voitti, ja hän alkoi nousta portaita.

— Alice! huudahdin minä tahtomattani. Huutoni näytti hänet äkkiä pysähdyttävän.

— Mitä?

Hän nojasi kaidepuuhun ja katseli minua. En voinut olla huomaamatta, kuinka kalpea hän oli. Se johtui varmaan hänen mainitsemastaan kivusta, ellei siihen ollut syynä se, että hän pelkäsi sitä, mikä uhkasi meitä molempia.

— Ennenkuin menet, pyydän sinulta vain pientä vaivannäköä, muutamia pian kerrottuja yksityisseikkoja, ja sitten... olet vapaa. Mitä te keskustelitte, sinä ja Bourdoin?

— Emme me... mitään, mitä kannattaisi muistaa. Se oli aivan jokapäiväinen vierailu... ja tulee luultavasti joka vuosi uusiutumaan.

Minä tein hämmentyneen eleen:

— Joka tapauksessa olet senvuoksi sairas... vielä enemmän kuin hämmästynyt!... Sinun on turha sitä kieltää, mielenliikutuksesi ilmaisee sen selvästi, ja mitä minuun tulee...

Hän oli vuorostaan ojentanut kätensä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rukoilevaksi:

— Jean, oi Jean, etkö huomaa, että minun täytyy nyt saada olla yksin! Kaipaan hiljaisuutta kaikkialla... kodissa... sielussani!

Hänen äänensä hiljeni, niin että se tuskin enää kuului. Äkilliset välähdykset ovat vahingollisia, kun on puheena meidänlaisten olentoraukkojen kohtalo; ne häiritsevät liiaksi hämäryyttä, missä elämme.

— Minä puolestani, vastasin, — olen päättänyt, että vaikenemisen tulee loppua, vaikkapa vain hetkeksi. Noudata minun esimerkkiäni; en voi enää olla vaiti, vaadin sinua puhumaan!

Samalla huomasin, kuinka hänen tuskansa yhä kasvoi.

— Jean, minä en tiedä, mitä ajattelet, mutta tiedän, että on ajatuksia, joita on paras olla ilmaisematta niin kauan kuin suinkin. Jos päästämme ne huuliltamme, myönnämme niille oikeuden elää.

— Miten asia siitä muuttuisi? Eivätkö ne erota meitä toisistamme jo nyt? Mikä hyvänsä on parempaa kuin tämä tuska, joka johtuu siitä, ettemme enää toisiamme tunne! Jos tahdomme pelastaa sinut, pelastaa meidät molemmat, ei ole muuta kuin yksi ainoa tie. Lähtekäämme sitä kulkemaan, vaikka meidän täytyisi edetä nelinkontin ja raadellen itsemme verille!

Olin astunut lähemmäksi. Näin hänen tarttuvan kaidepuuhun ja vapisevan. En ollut ainoastaan sen sisäisen kiihkon uhrina, joka yllytti minua syöksymään kohti lähellä olevaa totuutta! Uskon varmaan silloin aavistaneeni tunnustuksen. Se oli siinä: tuo selittämätön oli paennut, huulet olivat avautumassa. Yht'äkkiä minusta tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt; tilaisuus meni taas ohi. André oli tullut!

Hän oli väsynyt odottamaan ja oli lähtenyt luoksemme.

— Kas niin, sanoi hän, — minne te olette joutuneet? Enkö minäkin saa kuulla notaarin jättämistä vaikutelmista?

— Suokaa te molemmat minulle anteeksi, että siirrän selonteon tuonnemmaksi; kivistävä pääni huutaa nyt armoa, ja minä lähden sitä hoitamaan.

Alice käytti hyväkseen tilaisuutta, joka minut kerrassaan masensi, ja lähti taas nousemaan portaita.

Minä käännyin epätoivoisena sanomaan Andrélle:

— Kuulehan, hyvä veli...

Mitä aioin hänelle sanoa? Ei ole tärkeätä sitä tietää, sillä samassa huomasin heidän katsahtavan toisiinsa, ja se riitti ratkaisemaan kaikki. Alice poistui, mutta hänen uskottunsa oli edessäni. Minä odotin, kunnes kuulin huoneen oven yläkerrassa sulkeutuvan, ja laskin sitten käteni Andrén olkapäälle.

— Tule! sanoin minä äänellä, jonka sointu tuntui kuuluvan jollekulle toiselle, joka oli yht'äkkiä tullut meidän seuraamme.

— Mistä on kysymys? änkytti hän hämmästyneenä.

— Tule, sanon minä!

Minä vein hänet takaisin huoneeseen, josta hän oli tullut, tuohon suojaan, joka oli tähän saakka nähnyt epätoivoista alakuloisuuttani ja jonka nyt vihdoin piti muuttua selvyyden ja kirkkauden suojaksi. Minä suljin oven ja vein hänet ikkunan luo. Olin päättänyt käyttää hyväkseni hänen hämmästystään, uskoen voivani avata ihmissielun tiirikalla — se oli selvää houretta! — ja aloitin:

— Kas niin, nyt ei olekaan laita enää niinkuin äsken. Älä luule, että tyydyn epämääräisiin sanoihin! Sinä pääset täältä vasta sanottuasi kaikki, ja koska Alice on itsepintaisesti vaiti, niin sinun täytyy puhua!

Hän yritti väistyä kuullessaan Alicen nimen. Minä pidätin häntä väkisin, tahdoin tarkoin nähdä hänen kasvonsa, sillä usein sattuu, että silmät myöntävät, mitä suu kieltää. Minä jatkoin:

— Ymmärrätkö? Te molemmat olette muutamia päiviä tietäneet erään asian, jota minä en tiedä. Minä tukehdun teidän salaiseen päätökseenne, joka perustuu vaitioloon. Jospa se uhkaisikin vain minun onneani! Mutta nyt siihen sekaantuu vielä Bourdoin. Kuka voi arvata, kun se mies on mukana, mihin tässä joudutaan? Mitä hänestä tahtoi Alice? Millä oikeudella te hänet tänne kutsuitte? Koska hän on astunut kynnykseni yli, tahdon välttämättä tietää, mitä hänellä oli täällä tekemistä, ja vaadin sinua, joka asian tiedät, sen minulle ilmoittamaan! Kävi miten kävi; minä kyllä vastaan kaikesta muusta!

Odotin vastausta, joka tuli vasta hetken kuluttua, epävarmasti.

— Sinä erehdyt, sanoi André, — minä en ole kutsunut ketään enkä ole semmoinen salaliittolainen kuin väität; se olisi edellyttänyt luottamusta, jota minulla ei myöskään ole siinä määrässä kuin kuvittelet. En voi sinulle mitään ilmoittaa, sillä minullekaan ei ole mitään ilmoitettu.

Hänen äänensä sai yhä varmempaa sävyä — uutta sävyä, samoinkuin oma ääneni — mutta se oli liian myöhäistä. Olin huomannut epäröinnin ensimmäisistä sanoista. Sanoin kiihtyneenä:

— Sitä en myönnä. Sinua tuomitsemassa olet sinä itse, tai oikeammin varomattomat sanasi; kuinka olisi muuten johtunut mieleenikään, että Bourdoin oli tänne kutsuttu?

— Sinä erehdyt, veljeni, minä vakuutan kunniani nimessä, etten tiedä mitään.

— Se on valhetta, minä näin aivan äsken, kuinka toisiinne katsahditte!

— Kuinka voin saada sinut uskomaan vilpittömyyteeni, rakas veli?

— Tunnustamalla kaikki!

— Sinähän sanoit luottavasi vilpittömyyteeni?

— En luota siihen enää!

— Mitä siis hyödyttävät pitemmät puheet? En näe mitään pelastuskeinoa enkä viitsi itseäni puolustaa.

Hän lähti pois, lieden luo, seisoi siinä jäykkänä, silmät lattiaan luotuina, eikä näyttänyt enää mistään välittävän.

Minä ymmärsin, että hän oli malttanut mielensä ja että hänkin pääsi minulta karkuun. Mieleeni iski häviön tunto. Minä horjuin, vaivuin lähimpään tuoliin ja painoin pääni käsiini miettiäkseni.

Voiko ihminen miettiä, kun elämä karkaa pois? Minut valtasi masennus, joka muistutti isäni kuolinvuoteen vieressä kokemaani. Kysyin itseltäni: »Kuka onkaan kadonnut läheltäni, kun olen näin yksinäinen ja epätoivoinen?» Samoinkuin kuolevan vuoteen ääressä huomasin mitä selvimmin kaikki ne ilot, jotka olivat aikaisemmin elämääni vallinneet ja joita ei nyt enää voinut olla, koska olin joutunut yksinäiseksi.

Samassa säpsähdin.

— Jean! kuului André sanovan.

Hän oli palannut luokseni. Hän kumartui, ja hänen katseessaan oli säälin ilme; näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut minua lohduttaa!

— Jean, nyt on minun vuoroni kysyä. Jos en voikaan kysymykseesi vastata, niin huomaathan sentään, että tahtoisin kaikin voimin sinua auttaa? Mutta miten? Kuinka puolustan sinua epätoivoa vastaan, jonka syytä en aavistakaan? Jean, minä rukoilen sinua, torju pois tuo epämääräinen, mikä on jo useana päivänä näyttänyt työntävän minut takaisin joka kerta, kun olen pyrkinyt sinua lähestymään! Selitäthän asian minulle?

Hän puhui nopeasti ja hiljaa. Hänen äänessään oli entisten aikojen sävyä! Kuinka ivalliselta kaikuikaan tuo musiikki, jota en ollut enää kuullut hänen palattuaan ja joka tuli omituisen osienvaihdon vuoksi kuuluville vasta nyt, vaatiakseen minulta tunnustusta, joka itseltäni evättiin. Vastauksen asemesta minä vain kohautin olkapäitäni. Hän ei menettänyt rohkeuttaan, vaan sanoi:

— Kuinka saisinkaan sinut ymmärtämään, että olen yhä entiselläni ja että tahdon osan kärsimyksestäsi! Kuinka hirmuista onkaan ajatella, että sinä ehkä kidutat itseäsi vain jonkin houreen vuoksi, joka häviäisi olemattomiin, jos me molemmat sitä läheltä katselisimme!

Minä nousin ja sanoin kiihkeästi:

— Mistä tuon olet kuullut? Sinä toistat Alicen sanoja!

— Mahdollista kyllä. Eikö hänenkin täydy kärsiä, jos kerran minä olen levoton?

— Riittää jo! Älä tee pahemmaksi kipua, jota väität parantavasi!

— Jean, minä kerjään tässä vain vähän hyvää tahtoa!

— Samaa minä äsken sinulta kerjäsin!

Olin kohottanut katseeni häneen. Silmänräpäyksen aikana oli lauseittemme takaa välkähtänyt ensimmäisen kerran näkyviin se, mikä meitä toisistamme erotti. Hän nähtävästi siitä säikähti, väistyi kauemmaksi ja alkoi sitten kävellä huoneessa edestakaisin, kädet selän takana. Oliko hän käsittänyt, että nämä selitykset jatkuessaan vain meitä raatelisivat, mitään kirkastamatta? Tuo alkoi tuntua minusta varmalta, kun hän taas pysähtyi ja sanoi äkkiä:

— Kunhan edes sanoisit, mistä minua moitit!...

Hän näytti hetkisen ajattelevan, pitikö tätä jatkaa, mutta hänen epäröintinsä oli aivan turha! Ihminen jatkaa aina, kun kohtalo häntä johtaa.

— Niin, arvaanhan sen! Minun saapumiseni... Se on kuitenkin selitettävissä... ajattelehan, että olisit minun New Yorkissa ollessani saanut tietää, että olin mennyt naimisiin jonkun tuntemattoman kanssa, jonka menneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa ja joka kuuluu melkein palvelusväkeen, kuvittele vielä, että avioliiton solmiminen olisi tapahtunut sinun mieltäsi kysymättä ja että lisäksi olisi tullut levottomia ajatuksia herättävä omaisuuden lahjoittaminen — etkö olisi ollut rauhaton ajatellessasi sellaista elämän kumoutumista, jonka näennäiset piirteet herättivät mieleen kuvan seikkailijattaren taitavasti sommittelemasta juonesta? Minä olin levoton, koska rakastin sinua, olin levoton ja halusin saada asiasta tiedon... Sinä yllätit minut, kun olin tutkimusretkellä — se oli vahinko. Mutta ajattelemmeko aina vain tuota loukkausta, ja enkö ole sitä korvannut? Minä olin antanut anteeksi jo ennenkuin tulin Alicen tuntemaan; minulle riitti, että hänet näin! Miksi siis olet niin ankara? Johtuuko muuten mieleesi, että sinäkin olet tuottanut minulle kärsimystä? Ihminen, joka elää jännitystilassa, ei enää havaitse, että toiset sen huomaavat ja että se heitä loukkaa. Sinä olet muuttunut, ole siitä varma. Olkoon menneeksi, ettet enää välitä tulevaisuudestani, ettet halua minua ohjata, kuten ennen, mutta ajattele Alicea, pitäisihän sinun säästää ainakin häntä! Sinua on kohdannut odottamaton onni, olet tavannut jaloimman, vilpittömimmän, sinulle kaikkein läheisimmän sielun, mitä minä tunnen, hän on lähelläsi, hän rakastaa sinua, ja niin hyvin hänen kuin minun tähteni...

Samassa hän huomasi, että minä kalpenin, ja jätti lauseensa kesken:

— Mitä? Joko taas sinua ärsytän? Sitä pahempi, sanani ehkä ovat asiaankuulumattomia, ja sinä ehkä ajattelet: »Millä oikeudella hän tuota puhuu?» Minä koetan kumminkin parhaani mukaan korvata sinulle hyvää, jota olet minulle tehnyt. Tahdon mieluummin puhua kuin nähdä teidän onnenne tuhoutuvan! Jean, tässä ei ole enää kysymys minusta; minä pyydän säälimään vain häntä. Ilmaise vihdoin se paha salaisuus, joka sinua kalvaa, ja karkoittakaamme yhdessä kaikki haamut!

Hän vaikeni. Minä en kyennyt vastaamaan, katselin vain hänen kasvojansa, joiden ilmeestä näkyi, että hän halusi kiihkeämmin pelastaa erästä toista kuin itseään! Arvasiko hän, mihin oli joutunut? Me emme voi milloinkaan mitata intohimoa, joka meidät valtaa. Se tulee kuin hyökyaalto; kun sen näkee, on jo liian myöhäistä, sielu hukkuu.

Katkera hymy vääristi suuni. Minusta tuntui mahdottomalta lausua sanaakaan, mutta siitä huolimatta nousi huulilleni lause, jonka joku toinen tuntui minulle sanelevan, ja äänessäni ei enää soinut viha, se muuttui lempeäksi, melkein myötätuntoiseksi.

— André parka, lausuin minä vihdoin hiljaa, mutta selvästi, — sinä siis rakastat häntä, sinäkin!

Hänen kasvojansa vääristi kauhu, minä kuulin tukahdutetun huudahduksen:

— Mitä sanotkaan?

Katseeni oli yhä suunnattuna häneen, minä tiesin, että se ilmaisi enemmän sääliä kuin katkeruutta, ja minä toistin:

— Sinä rakastat häntä! Et edes huomaa, että puhut minulle vain hänestä!

Seurasi uusi huudahdus, epäselvempi.

— Sekö siis on asia, Jean? Sinä olet uskaltanut, sinä luulet?...

— Minä en luule mitään, minä tiesin sen ensihetkestä!

Hän luopui vastaväitteestä samoinkuin minä äsken, painui tuolille minua vastapäätä, ja syntyi vaitiolo, jäätävä vaitiolo; se peitti meidät hikiliinallaan, jonka alle tavallaan kiteytyivät tulevaisuutemme alkuainekset.

Minä kysyin itseltäni äkkiä:

— Miksi tuon sanoin? Hän ei luultavasti tietänyt häntä rakastavansa; nyt ovat sanani sen hänelle selvittäneet. Mitäpä, jos olen erehtynyt?...

Niin kiihkeä on harhakuvitelman halu ihmisraukassa, että yritin epäillä omaa onnettomuuttani hetkellä, jolloin olin tehnyt sen lopulliseksi.

André puolestaan näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä. Hän kenties tyytyi samoinkuin minä kokemaan pyörrytystä matkalla syvyyden kuiluun; mahdollista myös, että hulluuteni hänelle paljastamat näköalat olivat hänet häikäisseet ja että hän yritti hetkisen saada niistä jotakin toivoa. Ei kumminkaan, nyt hän taas kohotti päätänsä, ja hänen ilmeessään näkyi vaan elämisen tuska. Hän näytti pitkän aikaa odottavan jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä en kyennyt hänelle sitä lausumaan. Sitten hän päätti puhua:

— Koska kerran olet siitä varma, veljeni, niin mitä vaadit minulta? Minulla näet ei ole puolustuksekseni muuta kuin sanoja, ja sinä olet osoittanut, ettet niihin ollenkaan luota. Ja jos niihin nyt luottaisitkin, niin epäluulo syntyisi jälleen huomenna, ja kaikki alkaisi alusta. Mitä siis...

Vastauksen asemesta tein vain välttelevän eleen. Se, mitä hän sanoi, ei voinut minua tyynnyttää. Riippumatta siitä, rakastiko hän todella Alicea, vai olinko minä joutunut mustasukkaisen harhakuvitelman uhriksi, hänen ilmeensä ja sanansa olivat semmoisia kuin olivat.

Vähän aikaa odotettuaan hän virkkoi:

— Jollet sinä huomaa mitään ratkaisukeinoa, niin minä voin tarjota sinulle semmoisen, joka suo sinulle varmuuden, rauhan ja toivottavasti häiriytymättömän onnen. Minun on yhtä mahdotonta tyytyä epäluuloihisi kuin niitä torjua — poistumiseni sovittaa kaikki. Jos niin haluat, lähden... kauas... pitkäksi ajaksi...

Hänen lauseensa jäi päättämättä. Odottiko hän vastaväitettä vai myöntöä? Minä tein taas saman karttelevan eleen. En elänyt enää todellisessa maailmassa. Kuvittelin joutuneeni johonkin toiseen, missä teot ovat olemassa vain hetkellisesti ja häviävät olemattomiin häviävän hetken keralla.

— Ottaen kaikki huomioon se käy päinsä... Se on tietenkin katkeraa, mutta elämä suo harvoin pelkkää nautintoa... Esimerkiksi huomenna... Paras juna lähtee Pariisiin aamulla, eikö totta? Siellä viivyn vain niin kauan, että saan lipun valtamerilaivaan, ja sitten lähden taas retkelle... palaamatta, sen lupaan... jollet sinä kutsu minua takaisin...

Minä kuuntelin yhä. En tajunnut, mitä hän lausui, enkä tietänyt eläväni todellisuudessa.

— Et vastaa mitään! Hyväksyt siis ehdotukseni. Olkoon niin, olet varmaan oikeassa... Kuinka voisimmekaan elää täällä yhdessä, kun kerran... sinuun jää tuo levottomuus.

Minä kykenin vihdoin toistamaan:

— Niin tosiaan, kun se kerran jää...

— Tästä huomiseen saakka pyydän vain yhtä. Säästäkäämme toisiamme. En tahtoisi, että ennen eroamme lausumme toisillemme hyödyttömiä ja syyttömiä solvauksia.

Minä sanoin vielä:

— Älä sittenkään luule, että olen siitä sinulle katkera. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei ihminen hallitse omaa sydäntänsä, ja henkilö, joka kuvittelee sitä johtavansa, huomaa joutuneensa itse johdetuksi, mutta niin myöhään, ettei häntä voi pitää syyllisenä.

— En kaipaa tuota sääliäkään, koska en ole tehnyt mitään, minkä vuoksi sitä toivoisin.

Sanamme hidastuivat vähitellen. Tuntui kuin olisi kieliämme herpaissut lisääntyvä hämminki. Sitten ei enää mitään... olimme jälleen vaiti...

Niin käy aina, kun joku kuolee, ja eikö tässä kuollut meidän kiintymyksemme? Katseemme, jotka eivät voineet enää meille mitään sanoa, harhailivat umpimähkään. Kidutetut sydämemme tavoittelivat ainoastaan unohdusta, joka oli niiltä evätty. On kulunut monta vuotta monine erilaisine tapahtumineen, on toimittu ja ponnisteltu parhaan mukaan; sitten tulee joku ohikulkija ja loukkaa maljakkoa: syntyy hiljaisuus, joka peittää särkyneet sirut kuolinliinalla.

Hiljaisuus oli huoneessa, johon tunkeutui alkava hämärä, ja vielä enemmän meissä itsessämme, niin arkana, että pelkäsimme häiritsevämme sitä hengityksellämme, ja niin raskaana, että se käyristi hartioitamme ja vanhensi meitä hetkessä monta vuotta.

Vihdoin minä nousin.

— Mihin menet? kysyi André nähdessään minun aikovan lähteä.

— Tietysti ilmoittamaan Alicelle, vastasin minä ponnistaen, niin vaikea minun oli lausua tuota nimeä.

Hän nyökkäsi.

—... Sillä sinähän aiot lähteä huomenna?

Hän nyökkäsi jälleen.

— Olemme siis yhtä mieltä... aivan yhtä mieltä.

Tuo sana sai huulillani omituisen merkityksen, tuntui siltä, kuin se olisi ollut kiitos.

Huomasin vielä, että yritin kulkea niin hiljaa kuin suinkin. Ehdittyäni ovesta ulos suljin sen samoin varovasti, jotten loukkaisi hiljaisuutta, joka yhä valvoi kuolleen menneisyytemme vaiheilla... Koko sen menneisyyden, joka ulottui naimisiinmenooni saakka.

Löytäisinkö tuolta yläkerrasta, Alicen luota, onnea, jolle olin menneisyyteni uhrannut?