Part 1

language: Finnish

PERINTÖ REININ RANNALLA

Kirj.

René Schickele

Saksankielestä suomentanut

Anna Leivo

Uusia romaaneja 17

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa

I. Lumikellot II. Pääsiäisaika III. Jäätikköhalkeama IV. Kotini V. Yö Breuschheimissä VI. Ulricus VII. Suvun viimeiset VIII. Ruusu kuumien kivien välissä IX. Jumalainen matka X. Il Felze XI. Kuollut makaa kynnyksellä XII. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa» XIII. Rakkautta ja maailmanhistoriaa

Toinen osa

XIV. Öljypuumaa XV. Kaupunki täynnä eläimiä XVI. Lippu Baoun huipulla XVII. Tulipalo St. Paulissa

Kolmas osa

XVIII. He tulevat, me menemme XIX. Hyvä kuu XX. Tulpaanit XXI. Idyllin Loppu XXII. Loppu

ENSIMMÄINEN OSA

I. LUMIKELLOT

Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan.

Kirje on suljettuna edessäni. Muistan tuskin sen sanamuotoa. Niin säilyy syvä rakkaushetki mielessä vain unentapaisena elämyksenä... Pyydän häntä kirjeessä saapumaan luokseni, se ainakin on varmaa. Lähetänkö sen? Saisinko oikeastaan kirjoittaa hänelle näin hillittömästi, pyytää häntä näin, tuon eron jälkeen Milanossa ja kaksivuotisen vaikenemisen jälkeen? Eikö tällainen kirje merkitse samaa kuin yöllinen tunkeutuminen hänen makuuhuoneeseensa? Hän ei odota minua, en tiedä, miten hän elää, yksinäänkö vai ei, tyytyväisenäkö vai ei, en tiedä hänestä muuta kuin sen Rooman kadun nimen, jonka varrella Capponin sukutalo sijaitsee. Kahdessa vuodessa on hänestä tullut minulle vieras, ja itse olen käynyt hänelle vieraaksi, pahemmin kuin kuollut jälkeenjääneelle, koska puuttuu haudan varmuus... Muitakin kysymyksiä teen itselleni, niinpä, olisinko kirjoittanut, jos vaimoni vielä eläisi, mutta siihen en saa yhtä, vaan kymmenen eri vastausta, joissa jokainen väite kiertelee ehtoja kuin eksytyskuvastinten sokkelossa... Mutta ei, jos Doris vielä eläisi, ei minulla todennäköisesti olisi mitään syytä huutaa Mariaa avukseni. Olisin terve. Dorikselta ja minulta ei puuttunut mitään eikä ketään, kun hänet kadotin, eikä Maria ollut suotta viimeksi erotessamme tehnyt ristinmerkkiä minun, menettämänsä, ylitse.

Niin ainakin luulen; kuitenkin tunnen muistojeni hataruuden. Ja mihinkä sellaiset kysymykset veisivätkään muuhun kuin joka taholla tuomiolle, johon itseäni kiduttaen kutsuisin Doriksen haudastaan todistamaan itseäni vastaan, itseäni ja Mariaa vastaan. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin minä olisin mies, joka antaisin jonkun, edes oman itsenikään, vetää itseäni tuomiolle vastaamaan tunteistani ja persoonallisista elämyksistäni!

Tämä kaikki on vain sydänlyöntieni sammaltamista, tietoisuuden puolihämärässä, nukuksissa...

Nousen, yhä vielä vaivaloisesti, pöydän äärestä.

Silmäilen tasangolle.

Viisi minuuttia sitten oli kaikki kuin paksuun, keltaiseen usvaan, kuin pajukissojen siitepölypilveen peittynyt. Nyt kuivaa aurinko päällekirjoituksen Maria Capponille menevässä kirjeessä.

Viidessä minuutissa tapahtui, että keltaiset pilvet muuttuivat hopeanharmaiksi ja kukkulat pistäytyivät näkyviin kaukaisessa etäisyydessä. Kukkulat lähenivät uiden, ja samanaikaisesti, ikäänkuin pannen täytäntöön yhteisen eteenpäinliikehtimisen, mateli valkoinen vesihöyry niittyä ylöspäin. Sitten pilkisti kappale mustan reunustamaa sineä läntisellä taivaalla: näköala korkealle maalle, jossa aurinko näkymättömänä vaelsi. Sadepisarat riippuivat ikkunalaudalla himmeinä... Sitten alkoi hopeanharmaa pilvi, joka keltaisena ollessaan vielä oli verhonnut kaikki, huuruta sinertävänä, ja sitten se hävisi, en tiedä miten. Sen viimeinen jälki reunustaa kukkulan kirkkaalla loisteella. Ja tämä on kuitenkin vain kouraantuntuvinta, mitä viidessä minuutissa on tapahtunut.

Nyt säkenöivät niityt. Puut varistelevat vihreyttään. Mutta savu Amsterdam-Milanon pikajunasta, joka alhaalla tasangolla vierii ohitse, kiemurtelee, laajenee eikä tahdo hajota, ja tuolla, vielä syvemmällä tasangolla, aukeaa toinen vihreä maailma... Elsassilainen tasanko lepää täynnä auringonpaistetta! Kuitenkin meidän ja sen välillä on vielä usvaa, joka hämärtää sen... Nyt sitä ei enää ole! Maa Reinin vasemmalla puolella, maa Reinin oikealla puolella henkii yhtä ainoata hymyä.

Linnut purjehtivat latvalta latvalle, istuutuvat, puhuttelevat hiljaisuutta, lentävät eteenpäin. Nuoret hedelmäpuut kantavat väristen kimmeltävää kruunua, ja niiden suuremmat veljet ovat kirkkojen telineitä, tulvillaan valoa. Repaleisten pilvien pimennossa sekoittaa taivas värejä auringonlaskua varten.

Ihana maailma, iloinen maailma, oi, me surkeasti vääristyneet ihmiset! Minkätähden emme voi sulautua puuhun ja ruohoon, kukkaan ja pilveen ja vain olla olemassa, ihmeellisen tajuttomina, aina liikkuvina ja kuitenkin suruttomina kuin ne! Minkätähden ihmisen kuolema on niin vaikea?

Nojaudun ulos ikkunasta ja kohtaan tuulen, jonka tuoksuvasta leutoudestaan tunnen länsituuleksi. Minkälainen talvi onkaan takanani! Nyt on kuitenkin kevät tulossa. Kiertotähtemme on käynyt keveämmäksi. Tunnen jo, kuinka itse menetän painostani.

Siihen aikaan, jolloin vielä opiskelin mytologiaa ja maailmankatsomusta, herättivät ylenkatsettani Zephir ja Serenitas, joita syystä pidin pariskuntana; työnsinpä ilkeydestä heille kirjavat tohvelit jalkaan, noille »kohtalottomille vanhuksille» — vaikka he todellisuudessa kulkevat kaikkein keveimmin jumaljaloin läpi elämän ja heidän sukulaiskasvonsa loistavat onnesta kuin koko kesäisen puutarhan tulisten tuoksujen ympäröiminä.

Maria tulee! Näen lumikellot loukossaan iltakellojaan soittamassa, ja muistan päivän, jolloin Alpeilla tuhannen metriä alapuolellani huomasin pienoisen kylän, jonka kirkontorni kaiutti iltasoittoa. Kello vastaanotti joka lyönnillään auringonsäteen ja sinkautti sen ylöspäin. Silmilläni kuulin sen soivan, niinkuin nyt lumikellojen.

Ja Maria seisoi vieressäni. Me kiersimme käsivartemme toistemme ympäri ja hymyilimme toisillemme. Kummanaan ruumiissa ei ollut ainoatakaan tummaa kohtaa, ja me nauroimme vain kuullaksemme naurumme kajahtavan ruumiillemme syvyyksissä.

II. PÄÄSIÄISAIKA

Vaimoni kuoleman jälkeen olen aina ollut yksin.

Heräsinkö elämään vai kuolinko erä erältä — vaivuinko hitaasti uneen?

Oli talvi, kesä ja taas talvi. Sitten piti kevään tulla, otin sen selville sekä omasta että Jacquotin kalenterista (ensimmäiset sirkkalehdet pujahtivat esiin maaliskuussa), ja Jacquot hankki siihen herra opettajaltaan vahvistuksen. Mutta kuukausimääriä valui sade yhä taivaalta, ja aurinko, kun se pilkisti näkyville, näytti esiintyvän ainoastaan valmistaakseen uutta sadekuuroa. Iankaikkisuus harmaata taivasta ja tiheätä sumua, iankaikkisuus tyrehtynyttä tuulta, jonka vallitessa sade ja rakeet piiskasivat maata, iankaikkisuus pohjattomia teitä — metsä lemahti mädäntyneeltä puulta, vuorenrinnettä alas ryöppysi tuhansittain puroja, joita ei aikaisemmin ollut siellä ollut.

En ottanut enää mitään unilääkettä. En juonut enää. Panin toivoni kevääseen. Mikäli koululta ja leikiltä jouti, auttoi Jacquot minua siinä.

Siinä olivat orvokit puutarhassa. Kun ne ensin ripustivat pienet sinipunervat latvansa näkyville, sanoimme itsellemme, että nyt _täytyi_ kevään tulla, niin oikeastaan, kevään täytyi jo _olla_.

Orvokki-raukat! Kerran paistoi aurinko — voi, ei kauan, ainoastaan kahden sateen välillä. Jacquot, joka oli vakoillut puutarhassa, tuli ja ilmoitti: »Orvokit viheriöivät.» Oikein, orvokit viheriöivät. Niiden lehdet olivat saaneet elämänvärin ennen kaikkea muuta vihreyttä puutarhassa. Kohta senjälkeen olivat siniset umput näkyvissä, päät riipuksissa sateessa. Kahdeksan päivää ne seisoivat siten, ja odottivat. Sateessa! Ne olivat saaneet auringon kuuman rakkauskirjeen ja olleet täsmällisesti kohtauspaikalla. Mutta minne oli aurinko jäänyt?

Tuo petturi! Se tanssi ravintoloissa Rivieralla!

Oli jo paljon, että se aika ajoin näytti meille pitkää nenää verhojen takaa pukuhuoneestaan, kun se koristautui tanssiaisia varten.

Mutta orvokit olivat tulleet. Pian senjälkeen sanottiin, että rinteellä kivipengermän alla oli jotakin nähtävää. Jacquot seisoi vieressäni ja näytti sormellaan sinne tänne. Mutta minä en nähnyt muuta kuin maata, kiviä, puupalasia. Lopulta huomasin ruostuneen kymmenen pfennigin rahan. Jacquot tuli kärsimättömäksi. Olinko minä sokea, kysyi hän, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kymmenen pfennigin rahaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä saappaani vieressä ja melkein kosketti sormellaan maata. Pistin jalkani eteen, ettei hän vierisi alas rinnettä. Mutta siitä hän vähän välitti, putosiko vai ei, ja minun täytyi polvistua ja kumartua hänen vierellään yli kuilun. Hänen sormensa kosketti jyrkänteen mullassa toista pientä, vihreätä sormea, sen minä näin, ja sitten huomasin niitä useampiakin ympäristössä. Ne olivat siis tulpaaneja, jotka pyrkivät esille, ja minä sain nousta suoraksi.

Kun Jacquot yhä edelleen moitti minua siitä, että hänen oli täytynyt kaksi kertaa sormellaan koskettaa tuota toista, ennenkuin olin huomannut tulpaanin, huudahdin: »Nehän ovat vielä yhtä pieniä kuin sinä, nuo tulpaanisi!» Hän silmäili minua, teinkö pilaa, mutta minä pysyin vakavana ja annoin katseeni harhailla kuin ajattelisin jo jotakin muuta. Silloin hän nipisti minua kaikin voimin säärestä ja huomautti rauhallisesti: »Etsipä nyt, isä, kuka sinua on nipistänyt, löydätkö, ellen näytä häntä sinulle!»

Tästä tapauksesta asti hän sanoo, luullessaan saaneensa liian vähän arvoa: »Vai niin, sinä puhut tulpaaneista.»

Ja edelleen satoi virtanaan. Talomme oli arkki, vesi virtasi yötä päivää yli puutarhan. Tiedustelijat kaupungista, jotka juosten tulivat metsäämme saakka, mikäli mahdollista karkoittaakseen kyyhkysen öljypuuoksineen pesästään, takertuivat paikoilleen satoja kertoja, vajosivat jalkineittensa yli liejuun. Mutta metsässä kohisi kuin vedenpaisumuksen lähetessä. Yöllä ei nähnyt kuuta eikä tähtiä. Me nukuimme metsän mahtavassa huminassa ja heräsimme siihen. Se ei ollut sama ääni, joka puhuu kesällä ja joka helähtää liikuttavammin, lämpimämmin ja myrskyssäkin lempeämmin kuin meren luja ääni, ei, se oli yksitoikkoinen kuin jättimäinen rumpukalvo, jolle sade putoaa, autio, surullinen talviääni.

Eräänä aamuna — se oli maaliskuun 17 päivän aamu — heräsin harvinaiseen hyväilyyn: tuoksuvaan tuulenhenkäisyyn, jommoisena se Välimerellä äkkiä puhaltelee Afrikan rannoilta, täysin kirkkaaseen aamuruskoon, samanlaiseen kuin kerran, jolloin hyttini luukun läpi kohotin otsani sitä kohti ja sen kosketuksesta minunkin rinnassani alkoivat soida valo-urut kuin sen kreikkalaisen saaren kallioisilla rannoilla, jonka ohi laivamme hitaasti solui... Jostakin sellaisesta olin kaiketi uneksinut. Sen jälkeen vasta erotin puutarhasta lapsennaurua, joka räiskytteli auringonvaloa ympärilleen, ja kiireisiä, huomattavan kaikuvia askeleita, jotka äkkiä, pengermän soraa koskettaessaan, alkoivat nauraa nekin.

Hypähdin vuoteesta ja työnsin ikkunaluukut auki. Silloin näin niin valtavasti kuin en olisi koskaan ennen nähnyt, näin ensi kerran, kuinka sininen aamu, taivaan poika, oli vihitty yhteen vihreän, kimaltelevan maan kanssa! Kaikki metsän linnut lauloivat luonamme korkeudessa, kaikki kukot kiekuivat laaksossa, ja kun aamukellot alkoivat kajahdella, oli minusta yhtä selvää kuin tämä päivä, ettei mikään suntio tai kylän poikaviikari kiskonut niiden nuorasta, vaan että ne yksinäänkin olivat ryhtyneet soittamaan kevään tuloa ja sinkoamaan maan päälle taivaan sineä ja niityiltä ja metsistä kastetta taivasta kohti.

Siitä lähtien on ollut kevät. Kukkivia orvokkirinteitä, kevätesikkoja, vuokkoja. Metsässä antaa tikka merkkejä pienellä puurummullaan. Nuo hyvät! Jospa se olisi totta! Jospa tällä kertaa voisi kevääseen luottaa! Ja kuulkaapa vain, tuolla vastaa taivas ensimmäisellä ukkosella, antaa kunniasanansa, että talvi on lopussa.

III. JÄÄTIKKÖHALKEAMA

Vaimoni ei näyttäydy enää unissani. Poikamme on jo pitkät ajat silmäillyt minua katsein, joista turhaan haen nuhdetta.

Ja kuitenkin olen kadottanut häneltä äidin.

»Kadottanut?» kysytte. Niinpä kyllä, lumikentällä Petergratin juurella Lauterbrunnenin ja Lötschentalin välillä, tarkemmin sanottuna tiellä Mutthornmajalta Tschingeljäätikölle, siellä olen kadottanut hänen äitinsä, minä eikä kukaan muu! Jacquot tuntee kaikki nämä harvinaiset sveitsiläisnimet ja näyttää ne kartalta...

Täällä siis, tällä suurella sinivalkoisella paikalla, syöksyimme Doris ja minä jäätikköhalkeamaan, vajosimme näet äkkiä pehmeään lumeen (oli helteinen elokuun aamu, etelätuuli), lumi vajosi allamme, ympärillämme, niin menimme syvyyteen.

Aluksi otimme asian hilpeältä kannalta, sillä joskin olimme syöksyneet hyvinkin viidentoista metrin syvyyteen, olimme saaneet tuskin ainoatakaan töykkäystä, olimmepa pudonneet hyvinkin pehmoisesti, sulloutuen lumeen, joka sitten oli hävinnyt jonnekin jalkaimme alta, ja seisoimme koko lailla mukavasti, lujalla pohjalla, sinivihreiden jääseinien välissä. Toinen seinä oli maanpinnan läheltä hiukan sisäänpäin kovertanut.

Kirkkaalla taivaalla päämme yläpuolella riippui pieniä, kultaisia päivätähtiä...

Ne muistuttivat minulle vaakunaa, jossa oli kultaisia mehiläisiä sinisellä pohjalla. Ei, nyt johtuukin mieleeni, se ei ollutkaan mikään vaakuna, vaan rikkaan kauppiaan makuuhuone Berliinissä. Nauroimme narrimaisuudellemme, kun ehdottomasti halusimme — nukkua mehiläispesässä.

Ukonilmakin, joka iltapäivällä kulki alkuaikojen jyminällä jäätikön yli, kiihdytti meitä paremmin kuin pelästytti, Pitkän salaman valossa, joka kerran leijuilevan siiven lailla riippui halkeaman yläpuolella, näimme toisemme. Me seisoimme kuin suuressa peilisalissa. Ihastuneina vaivuimme toistemme syliin.

Sade tuskin valui halkeamaan tai sitten olimme jo niin märkiä, ettemme sitä tunteneet. Me kuulimme sen vain! Jäätikkö näytti kohisevan syvyyksiään myöten jalkaimme alla ja kohisi vielä kauan senjälkeen, kun ukkonen oli mennyt ohitse ja aurinko uudelleen paistoi.

Doris kohotti rannekelloaan. Se kävi. Kello oli neljä.

Minun kelloni oli jäänyt ylös tai muuten joutunut hukkaan, mutta selkäreppu oli vieressämme. Joimme kuumaa kahvia termospullosta, söimme kovia munia ja makkaravoileivän. Nauraen kiistelimme, kuka meistä oli houkutellut toisen tähän kristalliseen seikkailuun. Se oli Doris, niin paljon minun oli myönnettävä, sillä hän ei ollut halunnut ottaa opasta mukaan, »jotta kerrankin saisi olla kahden minun kanssani», ja hän taputti käsiään, kun kepponen oli niin yli odotusten onnistunut. Mutta mitäpä (niin menin asian pohjaan saakka), jos en olisi myöntynyt hänen vaatimukseensa, mitä sitten? Ja vaikka päähänpisto olikin hänen, ei täytäntöönpano silti ollut vähemmän minun työtäni. Minun vallassani oli ollut myöntää tai kieltää. Myöntymällä olin ratkaissut asian, minä, ei hän. »Odotappas vähän», keskeytti hän minut ja viritti minulle ansan. Emmekö olleet kulkeneet tietä kaksi kertaa perätysten opas mukanamme, huomaamatta mitään vaaraa? Luulin että huomautus oli minulle eduksi, mutta ei, päinvastoin. Siis en saisi lukea ratkaisuanikaan ansiokseni. Hän ei ollut halunnut opasta, hän, en minä. Me emme olleet ottaneet opasta. Senvuoksi istuimme nyt jäätikköhalkeamassa. Enkä ollut uskonut mitään vaaraa? Ja tässä nyt istuimme. Sellaista ei olisi opas mukana tapahtunut. Hän olisi ohjannut meidät talutusköydessä onnellisesti jäätikön yli ja jättänyt meidät alhaalle ravintolaan.

»Taivaan tähden», juolahti mieleeni, »ravintolassa eivät edes tiedä, minne olemme menneet!»

Tunsin, miten hän kalpeni. Hänen käsistään sen tunsin, kun kauhuissani tartuin niihin.

Auttaakseni meidät kauhean hetken yli aloin sadatella.

Mikä kirottu mielettömyys olikaan lähteä yksin jäätiköiden yli, kun lapsillekin, joita varmat kädet ohjasivat, oli onnistunut kerran, kahdesti, jopa tusinan kertaa vahingoittumattomina päästä toiselle puolelle! Ja palata ravintolaan, pisti Doris väliin, liemiruuan ja paistin välillä keskustelemaan vaikutelmista, ikäänkuin oltaisiin, valkeassa viattomuudessa laaksojen ja kukkuloiden yläpuolella leijaillen, taivaassa ja kaikista vaaroista pelastuttu, jotta sitten äkkiä sovittuun aikaan, ilman ainoatakaan naarmua saavuttaisiin ruokapöytään:

»Hei, poikaseni! Kuvaileppa nyt minulle, mitä kaikkea ihminen kokee kulkiessaan huvikseen Lauterbrunnenista Lötschentaliin! Se on muka selvästi matka maan ympäri — eikö totta? Päiväntasaaja ei ole mitään — vai kuinka? Eikä olekaan päiväntasaajaa — niin kai?»

Hän kiskaisi minua vuorotellen kummastakin korvasta.

»Mehän emme ensinkään aikoneet Lötschentaliin saakka», väitin vastaan.

»Ei, me tahdoimme vaan vielä kerran nähdä, mitä ihminen kokee, kun yrittää mennä yli — 'liukasta sateenkaarisiltaa' pitkin! Mies, sinä olet runoilija, vaikka oletkin palvellut jalkaväessä. Tiedätkö nyt, mitä hän kokee? Hän kokee sen, että hänen vaimonsa paleltuu! Kuka sitten Breuschheimissä pitää silmällä, etteivät kanat juokse puutarhaan? Tule, lämmitä minua!»

Otin hänet syliini. Jäätikköhalkeaman pohjalla oli liian ahdasta maata vierekkäin, mutta se ei merkinnyt meille mitään, ja me vaivuimme hyväilyihin; veremme ja korvamme humisivat siitä. »Et ole minua milloinkaan niin rakastanut!» huudahti Doris äkkiä, kirkaisi vielä kerran, ja hänen sydämensä pamppaili voitonriemusta.

»En ole milloinkaan niin pelännyt menettäväni sinut», välähti läpi aivojeni, ja tiedän, että hän ajatteli samalla hetkellä samoin; tiedän sen, vaikken sitä silloin oikein ymmärtänyt...

Juurineen maaperästään irroitettuna ja temmattuna, leijaillen paikassa ja ajassa, hän sitoi minut kahleilla, kunnes aloin pelätä. Mutta hän oli lakannut pelkäämästä omasta tai minunkaan puolestani, unohtanut sekä pelon että kaiken muun, kaiken paitsi voitonriemunsa.

»Minun sinä olet — vihdoinkin minun. Kukaan ei sinua enää minulta ota. Ennemmin tapan sinut. Oi, Claus, kuinka sinua rakastan...!»

* * * * *

»Näetkö, kuinka oikeassa olin», sanoi hän, kun taas seisoimme vieretysten. »Minun täytyi vihdoinkin kerran olla yksin sinun kanssasi.»

Eikö hän ollut sitä tarpeeksi usein?

Ei, ei niin. »Ja kuka sanoo minulle, ettet sitten ajattele hurjaa Maria Capponia?»

Nauroin:

»Hurjaa?»

Hän nyökkäsi.

»Mutta Doris! Hänhän on itse järkevyys! Vannon sinulle, en ole milloinkaan nähnyt häntä hurjana!»

Hän pudisti päätään. Hän tiesi sen paremmin... Silloin hän tiesi myöskin enemmän kuin minä!

»Kenties», lopetti hän ja katsoi kelloa.

Se oli viisi.

Tähän aikaan tulivat matkailijat Lötschentalista jäätikön yli. Päätimme huutaa aika ajoin, mutta huomasimme heti, että huutomme pysähtyivät halkeamaan tai tunkeutuivat vain hieman sen ulkopuolelle. Me olimme liian syvällä.

»He löytävät kelloni», sanoin, »tai huomaavat joka tapauksessa murtumispaikan. Sehän on avonainen!» Ja me joimme loput kahvista, koska olimme huutaneet äänemme käheäksi.

»Kerro minulle jotakin!» pyysi hän väsyneesti.

»Hei, Doris!» Varoitin häntä: »Missään tapauksessa et saa nukkua. Kuuletko? Missään tapauksessa ei nukkua!»

Hän venytteli itseään.

»Tiedän. Sentähdenhän olen pyytänyt sinua kertoinaan minulle jotakin!»

Vedin säärykset jaloistani, kiedoin ne hänen olkapäänsä ympäri ja pyysin häntä kevyesti nojaamaan jääseinään. Niin saatoin paraiten pitää häntä silmällä. Ja minä kerroin.

»Tiedätkö vielä, kuinka me kerran...» »Muistatko...» Oi, me tulimme yhä iloisemmiksi. Doris kertoi mielellään, ja minä kiitin taivasta tästä ominaisuudesta. Silloin tällöin huusimme. Äkkiä lauloi Doris laulun! Se oli loistava keksintö. Sillä turha huutaminen oli saanut äänemme painumaan. Me lauloimme nyt vain lauluja, yksin taikka yhdessä.

Kello oli kahdeksan.

»Claus, muistan erään kevätpäivän talvella. Päivällisaika läheni, istuin sohvalla hotellihuoneessa. Ikkunalaudan yläpuolella kulki, merkillisen kaukana, rivi liuskakattoja. Se oli Freiburg. Olin matkustanut Rheinweileristä keskustellakseni asianajajan kanssa. Tahdoin eroa. Niin, Maria Capponin tähden... Hän oli lapsesta alkaen ollut rakastettusi, ja kun olit huonolla tuulella, matkustit hänen luoksensa ja tulit tyytyväisenä takaisin. Ja silloin olit taas oikein rakastunut minuun ja hurja ja kiusasit minua — hyvin yksitoikkoisesti, sinun täytyy jo myöntää. Sinä annoit minun ymmärtää, että on olemassa jotakin suurta, järkyttävää, mille minä jään ikuisesti vieraaksi: intohimo... Siitä huolimatta ryntäsit lujin iskuin porttia vasten. Kaikesta siitä ymmärsin vain niin paljon, että meidän täytyi erota... Minä istuin siis hotellihuoneessa ja katselin ulos avonaisesta ikkunasta. Kattojen yli pisti näkyviin kaksi korkeata poppelia, ja kauempana kaksi pienempää. Ilmassa oli kuin maasta noussutta hikeä. Se johtui kuumasta kevätauringosta. Tämä tapahtui talvella, Claus, keskitalvella! Korkeammalla, avaruuden sinessä, niin kauas kuin silmä kantoi, näin loistavia pilviä, jotka saivat sinen läikehtimään, niin että taivas hukkui hempeyteensä... Vuorelta poppelien läpi, tulit sinä juosten, Claus! Kiivas hengityksesi kuului pienten poppelien luona, kohotit kätesi, kuului kuin huuto unessa. Sinä olit puettu valkoiseen tennispukuun, vyölläsi oli kimppu orvokkeja. Tulit juosten avonaista ikkunaa kohden, viivasuoraan... Suljin silmäni. Hengitin orvokkien tuoksua. Ne olivat edessäni pöydällä, tuijotin hymyillen niihin ja sitten taas ulos ikkunasta, uuninpiippujen savuun, kuin pienistä uhritulista nousevaan savuun auringonpaisteisen kaupungin yli. Menin alas seurusteluhuoneeseen ja soittelin, tuntimääriä, unohdin päivällisen, niin innostunut olin. Surullinenko? En, mutta en myöskään iloinen, pikemmin molempia yhtaikaa. Tiesin vain, etten voinut erota sinusta... Etsin senjälkeen käsiini ennustajan ja kerroin hänelle uneni. 'Näkyni' tai 'mielikuvitelmani' olisi minun pitänyt sanoa, mutta sitä hän kenties ei olisi käsittänyt. Hänen ammattinsa oli käsitellä unia... Hän sanoi minulle, että menettäisin kalliin olennon, ja lohdutti minua jälleennäkemisellä kuoleman jälkeen.»

»Niin, Doris, vein sinut takaisin Rheinweileriin. Täti siunasi uudelleen liittomme. Mutta oikeastaan olit aluksi vielä vihainen...»

»Mies, sinä toimit kuin ei olisi mitään tapahtunut! Mutta häijyt sananihan, Claus, olivat vain kuvastin, jossa näin vääristeltynä itseni. Lapsia me olimme, yhä vain lapsia, vaikka olit jo yhdenkolmatta vuotias, kun menimme naimisiin. Lapsia — tähän päivään asti. Miksi oikeastaan vaadit, että meidän pitää näytellä aikaihmisiä?»

»Se on jo ohitse! En vaadi sitä enää! Mutta sano, Doris muistatko, kun vein sinut ensi kerran Breuschheimiin...? Lapsena tunsin kevään tuoksun kapeilla teillä viiniköynnösten välillä, niinkuin palon käryn tuntee jo kaukaa. Hienolta se tuntui! Makasin metsässä, joka lemusi taasen toisenlaisena, pihkalta ja kuumilta kuusenoksilta, juoksin täyttä laukkaa poikki niittyjen, ruoho ulottui suuhuni saakka. Vehnäpeltoon kätkeytyneenä huomasin ensi kerran, kuinka rakkaus lähestyi minua. Silloin valloitti kotiseutu olentoni kuin aarniometsä. Metsä, niitty, virta, viiniköynnökset, vuori ja laakso ja ilma, vuorokaudenajat, vuodenajat, kaikki se eli ja lisääntyi minussa ja oli olemassa selvänä, kouraantuntuvana. Muiden maiden tulva kulki sen ylitse. Se pysyi paikallaan. Yksi ainoa ajatus riitti saamaan sen esille. Sitten tulin uudelleen: sinun kanssasi. Astelin kuin voittaja, joka lahjoittaa kuningaskunnan — suurimpansa, kauneimpansa, niin, ainoansa! Miten olikaan sinun kauttasi kotiseutu tunkeutunut syvälle, sydämesi pohjaan saakka, ja miten olimme kohonneet taivaaseen, antautuen rajattomasti sen huostaan! Rakkaus, jonka henkäys oli koskettanut minua vehnävainiossa, täällä se seisoi seppelöitynä, sen voimakkaat, puhtaat kädet pitelivät sydäntäni. Myöhemmin, kesäöinä, kun yhdessä kärsimme — emmekö siitä huolimatta seisoneet puiston viiniköynnöskäytävässä, ruumis ja sielu toisiinsa sulautuneina? Näetkö sen vielä, kuutamon keltaisella hiekalla? Viinilehtien mitä hennoimman varjon? Paalujen lujat piirteet? Talomme valkoisen, valkoisen seinän kirkkaassa yössä? Rakkaani!... Se on vieläkin sinussa, kotiseutuni, sikäli kuin sinä sen omistat ja säilytät.

— Pyydän, vie vieras mies takaisin kotiseudulleen, minä pyydän, pyydän: anna!»

»Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei minulla ole... Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo. Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa, näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa... Olit rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa', saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi.

— Täällä tahdoin odottaa sinua... Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin ottamaan sinut arvokkaasti vastaan... Näin taaskin paljon ihmisiä, olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa: olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi... Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla... Olin kauan odottanut yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!...

— Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?»

»Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina, putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan, kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta, hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään, mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut... Niin muuttui Köln minulle pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat, kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen, mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni!

— Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen muodossa lentäen... Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin, meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!»

»Kiitos, Claus, kiitos!»

Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin arvaten ajatukseni hän esti aikeeni:

»Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä, minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa, ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun tapaani rakastaa... Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten... Nyt ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli liian paljon, mitä en ymmärtänyt.»

»Ja nytkö ymmärrät?»

»Alan ymmärtää... Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua, kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja teemme sovinnon.»

»Doris, vannon, ei milloinkaan enää!»

Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa kaulalleni:

»Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!»

Hän naurahti hiljaa itsekseen.

Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla.

* * * * *

Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut yö... vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata. Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä.

Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano, kunnes se katkesi. Oli parempi niin... En ollut itsestäni aivan varma, kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina, joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne ahdistivat meitä.

Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut.

»Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta... tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois. Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.»

»Emme», sanoi hän.

Nälkää emme tunteneet.

Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta.