Part 2

Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni, silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei, se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin makaamaan hänen päällensä.

»Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan... Etsin hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet.

Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa.

»Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle.

»Jacquot, kuuletko minua?»

Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään.

»Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta, niinä pidätän sen täällä.»

Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää. Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä — vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä luonamme.

»Täällä, Jacquot, täällä!»

Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan, lämmittääkseni häntä.

Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten nukkuneeni pitkän, virkistävän unen.

Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi. Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet.

Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa... Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä, joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä. Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä.

Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin... vähitellen... etäältä... vieraan äänen.

Ja silloin tapahtui ihme.

Minä huusin!

Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole päästänyt.

Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat, en vastannut. Nukuin.

Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja jalkojen ympärillä, heräsin.

Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin.

En kysynyt mitään.

He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon.

Nukuin.

IV. KOTINI

Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet, ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa, sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina... Täällä on alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska!

Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja kotoisin Rheinweileristä.

Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa.

Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava. He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he »auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti elämä täällä ylhäällä kulkee.

Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa. Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut.

Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen kylpylän ihastuttavia laitoksia.

Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi.

Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma, että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus, josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen kanssaan.

Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään, vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle.

Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon, seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä, »viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi, sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu, aukeavat äänettömästi helvetin portit... Eikä missään elänyt yhdessä kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen. Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä.

Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä, ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna. Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä, ja silloin päätin toimia.

Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen ääressä.

Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset vävypojat.

»Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi.

»Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli hänestä yhdentekevää.

Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta yhdentekevää.

Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan. Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä. Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa. Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen, römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan.

Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran, joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin!

Kun hänelle hiljakkoin sanoin, että äiti lepää haudattuna kotona Breuschheimin kappelissa ja että veisin hänet kenties pian sinne, ei hän uskonut minua. Minähän olinkin sen tähän asti hänellä salannut.

Minkätähden? Siksikö, että omaa tunnettani enemmän tyydytti Doriksen »kadottaminen» jäähän ja lumeen? Vai siksikö, että vielä tänäänkin kauhistun ajatellessani isoäitini hautajaisia, jolloin Jacquotin ikäisenä sain pelkän sovinnaisuuden vuoksi kärsiä järjetöntä kidutusta?

Varmasti oli syynä huolenpito lapsesta, mutta myös oma arkuuteni. Sairasta peloittaa yhtä paljon tuskan tuottaminen toiselle kuin itselleen.

V. YÖ BREUSCHHEIMISSÄ

Kun Doris haudattiin Breuschheimissä, makasin sairashuoneessa Zürichissä: Minulta salattiin kaikki, kunnes saapui sanoma, isäni vanhuksenkädellä kirjoittama, joka kuului: »Doris lepää luonamme Breuschheimissä.» Heti pyysin lääkäriä puhelimitse kysymään, oliko Jacquot ollut saapuvilla hautajaisissa. Ei, hän ei ollut nähnyt tai kuullut mitään, ja ikäänkuin omatuntoni nyt olisi rauhoittunut, kaipasin häntä.

Äitini toi hänet autossa Zürichiin. Kuusikymmentä vuotta lepäsi kauniisti rypytettyinä hänen kasvoillaan. Hymyilin ensi kerran, kun näin vanha rouvan lasta taluttaen astuvan huoneeseen. Heitä seurasi kälyni Pia. Heti herättivät hänen harjaantuneet silmänsä huomiotani: ne tutkivat minut yhdellä silmäyksellä. Niitä lukuunottamatta hän oli Doriksen näköinen; kuitenkin hän näytti suuremmalta, kevyemmältä, viileämmältä. Hänen kasvoissaan oli uteliaan vakava ilme.

Tahdoin painaa äidin ja pojan rintaani vasten, mutta jäykät jäsenet eivät sallineet sitä, ja vaivoin hillitsin tuskanhuudon. He istuutuivat luokseni. Siinä hän siis oli, Jacquot! Tarkastelin häntä.

Hän katseli yhtenään ovelle.

»Sanohan toki jotakin, Jacquot!» pyysin, sillä tahdoin kuulla hänen äänensä. Sensijaan että olisi vastannut hän naurahti hiljaa, pani sormen suulleen ja alkoi etsiskellä huoneessa. Hän avasi kaapin.

»Olemme sanoneet hänelle», kuiskasi äitini, »että sinä etsit häntä, että hän on juossut harhaan vuoristossa».

»Jacquot!» huusin käskevällä äänellä...

Yhdellä nykäyksellä hän kääntyi. Hän seisoi vakavana ja päättäväisenä. Silloin purskahti vanha äitini itkuun.

Jacquot ei kuitenkaan liikahtanut. Hänen kasvonsa pysyivät samanlaisina ja ikäänkuin pakosta minuun päin kääntyneinä. Hän katsoi minua kasvoihin, muuten hän ei nähnyt mitään. Hän ei _tahtonut_ nähdä mitään muuta.

»Jacquot», sanoin rauhallisesti, »me emme löydä häntä. Ei ole mitään toivoa enää. Äiti on kadonnut.»

Hän pudisti päätänsä. Siinä kaikki.

Ja sitten kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Se oli pulmallinen juttu, toisesta ahdingosta syntynyt, kuinka hänen äitinsä oli »joutunut hukkaan...» Hän seisoi yhä paikallaan. Vasta kun käskin tuoda kartan ja kysyin häneltä, näyttäisinkö hänelle paikan, jossa hänen äitinsä oli joutunut hukkaan, nyökkäsi hän ja astui vuoteeni viereen. Sisaren täytyi pidellä karttaa ja näytellä hänelle kaikki paikat, jotka mainitsin. Äitini oli poistunut huoneesta. Pia pysytteli hiljaa nurkassa ikkunan luona.

Jacquot kuunteli tarkkaavasti eikä puhunut mitään.

»Ymmärrätkö, pienokainen, nyt jo kaikki?» kysyi sisar hyväilevästi. Lapsi piti kysymystä jollakin tavoin sopimattomana. Hän ravisti päätänsä torjuvasti ja oli nähtävästi tyytyväinen, kun sisar senjälkeen poistui. Tahdoin aloittaa kertomukseni kolmanteen kertaan, mutta Jacquot keskeytti minut. Vihdoinkin kuulin hänen äänensä! Se oli sama ääni, joka oli kuulunut jäätikköhalkeamaan...

Painoin pääni pielukselle ja suljin silmäni.

»Jacquot!»

Mutta mitä hän sitten oli kysynyt?

»Ostatko minulle sellaisen kartan?» kertasi hän.

»Mielelläni, Jacquot, ja se tulee olemaan yksin sinun omasi.»

»Ei tarvitse, mutta sen täytyy olla hyvä kartta.»

Nyökäytin päätäni.

Silloin vasta hän huomasi, kuinka kurjassa kunnossa olin.

Hän liukui vuoteen reunaa pitkin lähemmäksi ja painoi päänsä minun pääni viereen pielukselle. Suuret, siniset silmät olivat täynnä kyyneleitä, ja pelkästä ponnistuksesta tukahduttaakseen itkunsa saivat hänen kasvonsa murjottavan ilmeen. Vain suu värisi, koska hän mielellään halusi puhua, kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sanat eivät avaisi kyynelsulkuja. Hän onnistui siinä, joskin puutteellisesti. Kaksi suurta kyyneltä vieri yli täyden reunan. Hän nielaisi.

»Minä löydän äidin», sanoi hän tukehtuneella äänellä.

Hän oli siitä ihan varma.

Silloin astui ilmoittamatta kuten aina, sillä olin häneltä pyytänyt tätä tuttavallisuuden osoitusta, loordi Berrick huoneeseen. Pia ojensi hänelle kätensä, huomasi hänen kipeän silmänsä, säpsähti, kohotti hiukan kulmakarvojaan, ja hymy, Doriksen tähdikäs hymy, joskin muutamaa tähteä köyhempi, mutta sitä kuulakkaampi, säteili loordin kasvoja kohti. Näytti siltä kuin hän olisi ottanut loordin pään käsiinsä ja tarkastellut häntä. Ja Berrickin täytyi huomata miellyttävänsä häntä, silmäparka ei häirinnyt, päinvastoin, juuri sitä Pia alkoi rakastaa... Sellainen oli myös Dorikseni tapa. Pia kohautti myös eräitä kysymyksiä tehdessään olkapäitänsä niinkuin Doris.

Sama toistui hyvästijätössä. Kuinka ylenmäärin hyväntahtoisesti ja samalla tutkivasti hän silmäili sormien rystysiä ja rannetta ja loordin astuessa ovelle hänen selkäänsä. Ja tähän asentoon jäi hän hetkeksi seisomaan, suljettuun oveen päin kääntyneenä, kuin lähettäisi suojelusenkelinsä poistuvan jälkeen. Niin, tuo oli Doris!

Ei, se oli vain kädenpuristus, hillitty mielenliikutuksen ilmaisu, jonka nuorempi sisar oli omaksunut vanhemmalta, sitten itsenäisesti sitä käytellen. Voi, tuskallista sukulaisuutta! Doriksella ei ollut kaltaistaan, tässä sen huomasin, ja hän oli kuollut. Kivinen olento hänen haudallaan, jokin kuva museossa olisivat samalla lailla olleet hänen näköisiään. Silvottuna, ikäänkuin paloiteltuna, vain puoleksi hengissä makasin hyvästijättäessäni Jacquotin ja äitini välissä.

Kun olin osapuilleen parantunut, ainakin kyeten uudelleen kävelemään, noudin pojan luokseni. Saavuin illalla Breuschheimiin ja matkustin toisena aamuna hänen kanssaan eteenpäin.

Palvelija Joseph, Balthasar Breuschheimin »käsi ja korva», joka oli syntynyt talossa ja jonka isäni oli suurilla kustannuksilla ja huolellisuudella kasvattanut sekä valtiomieheksi että kamaripalvelijaksi, nimittäin asiamiehekseen talonpoikien ja viranomaisten luona ja henkilökohtaiseksi juomanlaskijakseen, miesten mies, »talon hienoin mies», odotti minua Kehlin asemalla, Jacquot autossa Reinin sillan luona. Jacquot oli Leo-serkkuunsa vetoamalla saanut aikaan sen, että vaunu pääsi sillan yli saksalaiseen tulliin saakka. Hän oli hyvin suuttunut siitä, että hänen täytyi odottaa aseman näkyvissä saamatta ajaa isänsä eteen, niinkuin asiaan olisi kuulunut sitäkin suuremmalla syyllä, kun vaunu oli tehtaamme uusinta valmistetta.

Passitarkastuksessa tiedusti ranskalainen virkamies epäilyttävällä ranskankielellä, olinko palvellut ratsuväessä. »En», vastasin, »se oli veljeni Ernst», ja hymyilin odottavasti valmiina iskemään, jos hän lausuisi arvostelevan huomautuksen, häntä punakkaan kuonoon. »Olen myöskin ollut saksalainen upseeri», lisäsin, en siksi, että olisin sillä halunnut ylpeillä (se olisi tosiaan tapahtunut ensi kerran), vaan välttyäkseni sillä luulolta, että tahdoin esiintyä hyvässä valossa sellaisen omituisen isänmaanystävän silmissä, jommoisia siihen aikaan liikkui pitkin maata erotellen vuohia lampaista.

»Ajatelkaa vain, herra parooni», vastasi hän hyvin äännetyllä murteella, »en tuntenut teitä ja luulin jo, että tuossa matkustaa yksi väärällä passilla... Ranskan vahtimies Kehlin Reinin-sillalla paljastui punastuen Breuschheimiläisen rosvojoukkomme entiseksi jäseneksi; hän oli naapurikylästä talonpojan poika, joka kiertoteitse muukalaislegionan kautta oli kohonnut _commissaire spécialin_ korkeaan arvoon. Kun onnittelin häntä, kiitti hän keimailevasti, mutta arveli, ettei joka päivä ollut pitoja.

Hilpeänä ajoin suurelle sillalle, joka erottaa Saksan Ranskasta, ja astuin omalle, tuhatvuotisen elämän ja rakkauden kautta omakseni käyneelle, monien tuskien kautta pyhitetylle, katkeransuloiselle maakamaralle... Sydämeni löi kuin nähdessäni rakastetun, joskin hiililäjät, nostokoneet ja tehdastornit, joiden ohitse kiiruhdin, tekivät juuri tämän kolkan rumimmaksi koko maassa. Mutta siellä muistuivat mieleeni yhä vieläkin sireenipensaat villissä puutarhassa, jonne olin aikoja sitten pari kolme kertaa ajanut pony-vaunuissa Viviane von Bockin kanssa, ja yhä vielä aaltoilivat viljapellot aurinkoisessa tuulessa, eivätkä hiilentomu, raudan kirskunta, sumusireenin ulvonta voineet iäksi haudata kesäisen lapsuusmaailman valkeita vaatteita ja iloista naurua. Ja kun olimme kulkeneet kuuman, tomuisen Strassburgin läpi, avautui eteeni turmeltumattomana, muuttumattomana paratiisina sydämeni hellimä maa, kesäisen kirjava ja hedelmärikas, jonka koristeena oli välkkyvän kirkkaita, kukkien sulostuttamia kyliä.

Oli kulunut melkein vuosi siitä, kun Doris ja minä olimme samanlaisena yltäkylläisenä päivänä jättäneet Breuschheimin, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla eilen, vasta eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten, toisessa elämässä taikka eilen...

Tuossa oli linna. Sisäänkäytävän luona polvistuivat molemmat kivikuvat 16:nnelta vuosisadalta, eräs Breuschheim ja hänen puolisonsa, linnan rakentajat. Minusta tuntui kuin he rukoilisivat Doriksen puolesta.

Vanhemmat odottivat minua hallissa, ja koska lapsi oli saapuvilla, koetimme esiintyä mahdollisimman luontevina, liiaksi korottamatta tai alentamatta ääntä. Kuitenkin se onnistui vain isältä, äidin ja minun hämmentyneinä katsellessa hänen kevyesti hillittyä, itsetietoista rakastettavuuttaan. Jacquotia taluttaen hän saattoi meidät ylös portaita; isoisän katse ja kädenpuristus sai Jacquotin sanomaan meille hyvästi valkoisen salongin ovella, ja sitten istuimme tilavassa, valoisassa huoneessa, jonka tällä hetkellä täytti iltavalaistus, ja jonka pielustuoleissa kirjavakuteiset enkelit soittelivat parin kedonkukan yhdistäessä näitä yhä uusiksi kimpuiksi, samalla kun kynttilänjalkojen kristallipuikot kylmästi kimallellen, heijastelivat auringonlaskun värejä.

Istuimme siellä ja katselimme kaikki kolme ääneti avonaisten lasiovien kautta puiden latvoja puistossa. Joseph toi viiniä ja leivoksia. Hän tuli ja meni melkein äänettömästi. Olin kiitollinen vanhemmilleni kaikista hyvistä ajatuksista, joita he eivät lausuneet julki, ollessamme tänä iltana kumartuneina Doriksen värisevän kuvan yli... Punaisen salongin kaksoisovet olivat avoinna, ja laskevan auringon hehku suljettujen ikkunaverhojen takana sai aikaan sen vaikutelman kuin leimuaisivat tulenliekit niiden takana, kuin koko kylä palaisi. Minut valtasi sama tunne näissä huoneissa kuin lapsena: oleskelin nyt sillä paikalla, missä rakastettavuus ja itsehillintä hallitsivat, missä kaikkinaiset intohimon purkaukset näyttäisivät irvikuvilta, olisivat häiritseviä ja sietämättömiä. Eikä iltasoittokaan, joka juuri arastellen alkoi, huutanut apua ja hätää, vaan se oli uskonnollinen ääni täynnä huimaavaa alistumista loppuun.

Äitini pani kätensä ristiin, hänen huulensa liikkuivat, ja niinkuin aina, kun hän rukoili, näytti hän äkkiä paljoa vanhemmalta... Balthasar Breuschheim silmäili vakavasti vaimonsa kasvoja. Molemmat istuivat suorina tuoleillaan, hienoina molemmat, isä kuitenkin leveänä ja pyöreänä, äiti solakkana, tyttömäisen täyteläisenä, olkapäät kapeina, luisuvina. Iltakello uinahti kuin lapsi.

Vihdoin isäni kohottautui ja sanoi:

»Ja sittenkin ihmiset kiistelevät, onko Kristus elänyt.» Hän levitti käsivartensa: »Niin, kuka sitten on elänyt, jos ei hän!»

Ensi kerran kuulin nyt isältäni uskonnollisen huomautuksen. Sana koski minuun voimakkaasti, ja sitten se tunkeutui lävitseni, hitaasti ja lempeästi. Tunsin sen käsittämättömästä syystä niin hyväksi lohdutukseksi, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

Silloin astui Ernst sisään. Hän puristi sotilaallisen lyhyesti kättäni ja puhui, miehekkään kauniiden kasvojensa kuvastaessa huolta, surustani, joka oli koskenut häneen melkein kuin hän olisi menettänyt oman vaimonsa. Ja hän puristi vielä kerran kättäni kälyni Anne-Marien puolesta, joka oli matkalla. Kun hän sitten alkoi puhua asioista ja erään lehmäjutun yhteydessä parjasi juutalaisia, keskeytti Balthasar Breuschheim hänet kiivaasti huomauttaen, että »meillä» pikemmin rakastettiin kuin vihattiin juutalaisia. Se ei ollut mitään uutta. Mutta uudelleen hämmästytti minua, kuinka hän tätä mieltymystä perusteli, ja minun täytyi melkein otaksua, että perustelu oli syntynyt itsestään hetken vaikutelmasta. Sitä todisti sekä tunteen kiivaus että ilmaisun epäselvyys. Juutalaiset, sanoi hän, säilyttivät Kristus-ajatuksen elävänä, ollen hänen ikuisia ennustajiaan; niin kauan kuin yksikään juutalainen olisi hengissä, ei maailma voisi kadottaa Kristusta, vaikka ei kristittyjä enää olisikaan. Menipä hän niin pitkälle arveluissaan, että juuri silloin, tässä melkein todenmukaisessa tapauksessa, Kristuksen valtakunta olisi lähinnä... Ernst palasi lehmiin, mutta ei juutalaisiin.

Illallisella tapasin Leo-serkun, joka majaili Kehlissä. Hän lausui vain nuo pari sanaa, joita kaikkialla maailmassa käytetään, kun lausutaan jollekulle osanotto, sujuvimmin ranskankielellä, mutta hän sammalsi ja silmäili minua niin toivottomasti, että liikutettuna suutelin hänen ojennettuja poskiaan, ilmeikkäimpiä, mitä milloinkaan olen lihavalla miehellä nähnyt.

Kaiketi »huvittaakseen» minua hän alkoi myöhemmin, kun lapsi oli vuoteessa, puhella politiikasta. Se oli kuitenkin kaikkein huonoin keino huvittaa minua, siitä voin tulla vain surulliseksi ja vihaiseksi ja sanoinkin sen hänelle suoraan.

Hän pyöritti juuri savuketta. Nostamatta katsettaan hän vastasi vakavasti:

»Minun olisi pitänyt se käsittää! Jo lapsena et osannut erottaa omia asioitasi yleisistä. Minun nuorimpani on samanlainen, se on sukuvika. Muuten itsekin puhun vain halveksien... siitä.»

Isäni huomautti siihen: »Yleisten asioiden arvo riippuu juuri siitä, kuinka ne sopivat omiin asioihimme; tarkoitan tietysti myöskin ylevämpiä harrastuksiamme. Mutta mitä tuo yleisyys on, jos saan kysyä?»

Veljeni väitti sen tuntevansa.

»Mutta varokoon hän», huudahti isäni, »lähemmin kuvailemasta sitä olentoa äitinsä läsnäollessa». Hän oli nähtävästi kiihtynyt.

»Minun mielestäni», koetti äiti sovitella, »yleisyys on sama kuin enemmistö». Niin hän otti osaa keskusteluun vilkkaasti kuten aina, pienin, siroin liikkein, samalla kun hänestä huomasi, että hänen ajatuksensa tulivat kaukaa ja alituisesti palasivat sinne. Ja tuon kaukaisuuden valkea valo lepäsi hänen sirosti rypistyneellä otsallaan.

Leo-serkku sytytti savukkeensa. »Oikein!» yhtyi hän siihen.

Tulitikun valossa muistuttivat hänen kasvonsa hyvin paistettua kalkkunakukkoa. Minun tuli nälkä. Illallisella olin vain katsellut, kuinka Jacquot söi.

»Valitettavasti», arveli isäni, »näyttää minusta tämä enemmistö henkisesti kaikkia vähemmistöjä sekavammalta. Ja se käy meille kaikille kalliiksi, hyvin kalliiksi!»

Niin päättyi poliittinen keskustelu, ja Leo-serkku kertoi itsestään ja omaisistaan, perinpohjaisimmin kuitenkin lapsista. Useita ja tärkeitä lukuja sukelsi esiin, perätysten ja sekaisin, toisiinsa kuuluvina kuin rautatievaunut, joilla lapset leikkivät, ja jokainen näistä lapsista oli erikoisuus. Siinä en nähnyt mitään ihmeellistä, sillä oikeastaan on jokainen lapsi erikoisuus, ja aikaihmiset tarvitsevat hiton paljon aikaa ja ponnistuksia ennenkuin ovat saaneet valtaansa lapset ja nämä tulleet yhtä jokapäiväisiksi kuin hekin. Tämä oli myöskin Leo-serkun mielipide. (Tunnen vain yhden ihmisen, joka kertoi yhtä mielellään ja yhtä hyvää lapsista, tarjoilija Emilion Danielin hotellissa Venetsiassa.)