Part 6

Hän opasti meidät hissiin, joka tuskin alettuaan surista taas pysähtyi, ja vei meidät saliin, josta näki meren ja taivaan ja niiden välillä kuin joululahjoja sisältävän laatikon kirjavaan vaunuun pakattuina sotalaivoja. Mutta minua hän otti kädestä ja johti minut, aavistuksia herättävän vihan noustessa sisälläni, loputonta käytävää pitkin ovelle, jonka hän työntäisyllä avasi edessäni. Hän toivoi, puhui hän korostetun leikillisesti kumartaen, pikku paroonille miellyttävää oleskelua Venetsiassa, eikä pikku paroonin sopisi hukata pyöreätä pahvikappaletta huonenumeroineen, sillä muutoin hän kenties joskus ei osaisi mennä vuoteeseensa, vaan joutuisi nukkumaan kellarissa.

Vitkastellen astuin sisään. Huone oli pieni ja ränsistynyt. Breuschheimissä ei ainoallakaan palvelijalla ollut sellaista huonetta. Piha, johon päin ainoa ikkuna aukeni, toimi keittiöhöyryjä poistavana kanavana. Ei, suuri kiitos! Se ei ollut mikään huone yksityiskeisarille, joka sitäpaitsi oli aikeissa alistaa Venetsian kaltaisen ylellisyyskaupungin valtaansa. Päättävästi astuin takaisin käytävää pitkin, kunnes seisoin Sidonian huonenumeron edustalla. Koputuksestani täti avasi ja astui ulos luokseni.

»Mitä haluat?»

»Taskurahoja», sanoin. »Olemme vieraassa kaupungissa.» Hän heläytti naurun. »Hetkinen. Odota täällä.»

Heti senjälkeen hän palasi kymmenliiranen mukanaan, jonka pisti kaulukseni alle. »Kelpo poikaseni», sanoi hän hellästi, ja vaikka jo painoin liiaksi, nosti hän minut koholle ja ilman mitään aihetta suuteli minua.

Hallissa kirjoitin sähkösanoman isälleni, jossa pyysin häntä lähettämään tädille rahaa, jotta saisin siedettävän huoneen. »Otatteko huolehtiaksenne sähkösanomasta?» kysyin ovenvartijalta. »Se on kiireellinen.» Hän luki ja hätkähti. »Mitä sähkösanoma maksaa?» kysyin. Hän laski. »Kuusi liiraa kahdeksankymmentä.» Ojensin hänelle kymmenliirasen: »Pyydän, pitäkää loput.» »Kiitoksia, herra parooni», kuului nyt, »sähkösanoma lähtee heti». Seuraavana päivänä Sidonia sai sähkösanoman, joka minun oli avattava. Isä lähetti rahaa minua varten ja käski toimittaa minulle huoneen.

Tämä tapahtui heti. Uusi huone oli ylimmässä kerroksessa, ikäänkuin uloke taivaaseen. Sotalaivat riippuivat allani laguunissa. Pienillä saarilla soittivat kellot englantilaisen tervehdyksen. Kaukana taempana sukelsi valtamerilaiva avomerellä Venetsian peilikuvaan. Hajahti raikkaalta vedeltä ja mädäntyneeltä.

Illallisella istuin yksin pienen pöydän ääressä. Sidonia oli mennyt oopperaan. Silloin astui mansikkajäätelöä kantavan tarjoilijan jäljessä Maria luokseni.

»Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, parooni», sanoi hän. »Veljeni on katsonut eräästä kirjasia — te olette yhtä hyvä kuin markiisi.» Hän vaikeni kuin odottaisi vastausta. Mutta tietysti olin kuulematta hänen anteeksipyyntöjään ja myös näkemättä hänen yhä aremmiksi käyviä katseitaan. Niinpä hän huoahti hetken kuluttua ja jatkoi: »Tiedättekö, että asumme samassa kerroksessa?» Sitten keskustelumme jatkui vilkkaasti ilman vaikeuksia.

Kun vielä istuimme yhdessä jäätelön ääressä, toi ovenvartija toisen sähkösanoman, tällä kertaa minulle. Hän ojensi sen minulle lakkinsa päällä. Se kuului:

»Älä innostu liiaksi. Kun olet saanut tarpeeksesi, matkusta. Rahaa Saksan konsulilla. Kirjoitan hänelle samalla. Ovenvartija ohjaa sinne.»

Isäni, minun täytyy se tässä lisätä, huolehti kodin ulkopuolella epäilevästi liikkumisvapaudestani, todennäköisesti siksi, että hän itse oli (tosin leväperäinen) tyranni. Aina kun kävin Rheinweilerissä sain nimenomaisen valtuutuksen »laputtaa tieheni» muitta mutkitta, kun »olo siellä ei enää miellyttäisi». Se johtui siitä, että Sidoniaa pidettiin »vallanhimoisena kuin tsaaria» ja »mielettömyyteen saakka romanttisena». Todellisuudessa elähdytti häntä kiihkeä tarmo, joka erinomaisesti sopi yhteen hänen ilmeisesti käytännöllisen luonteensa kanssa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän mallikelpoisesti hoiti tilaansa, kun taas isäni sairasti turmiollista virhettä liian useasti vaihtaa keppihevostaan. Mutta hänen romantiikkansa laita oli niin, että hän harjoitteli kaikkea, mitä rakasti, kuten ratsastamista kedolla ja metsässä, myöskin kuutamolla, väittelyä, nauramista, matkustamista ja venäläisten romaanien lukemista niin sanoakseni samalla sisäisellä halulla. Todella sietämätön hän oli vain Breuschheimissä, kun hän, kasvaneena venäläisten sukulaisten piirissä, äkkiä tunsi vastenmielisyyttä länsieurooppalaisten olojemme ahtautta kohtaan ja alkoi ahdistaa isää ja äitiä kehittelemällä kenties paljon järkevämpiä, mutta toivottomia suunnitelmia, tilojen yhteisestä hoitamisesta. »Hän tahtoisi hallita meitä kaikkia», riehui silloin isäni, »koko perhettä kymmenenteen ja kahdenteenkymmenenteen sukuhaaraan, Rheinweileristä Carcassonneen, Herbert Castlesta Madrasiin ja Cinsinnatiin, Uralista Pyreneihin asti. Varmasti hän on löytävä vielä Jaavalta vasemman käden serkun ja johtaa hänet valtikkansa alle.»

Silmäänpistävää oli, että hän huomasi tämän »tilanpuutteen» ja »tilanhoitomuotojemme riittämättömyyden» vain Breuschheimissä, vaikkakin tämä oli monta kertaa suurempi kuin Rheinweilerin tila. Riippuiko se hänen vanhemman sisarensa, äitini, vakavan hiljaisesta, aina tyytyväisestä, joka rajuilmalle luottavasti hymyilevästä tavasta vaiko enemmän isäni huolettomasta haaveilusta, kun hän piti isääni »ikuisena lapsena», josta »olisi tullut Ulrich Rheinweiler», ellei olisi tyytynyt »harrastamaan yksinomaan mielijohteitaan?» Itse en paljoakaan välittänyt sitä ajatella, mutta sen ainakin tajusin, että Sidonia, joka minun seurassani saattoi olla kuin yhdenikäinen, esiintyi isän ja äidin astuessa huoneeseen hirveän täysikasvuisena. Hän veli, niinkuin tätä ilmiötä hiljaisuudessa nimitin, »kureliivinsä päälleen». Multa kureliivit olivat minulle kauhistus, ne sulkivat minut naisten yhteydestä, tartuin pilariin, kun olin toivonut löytäväni äidin tahi tädin.

Tuona toisena iltana Venetsiassa pelasimme Marian kanssa tammea kello kymmeneen saakka, ja vaikka emme, niinkuin etenkin Maria toivoi, nähneet kauniin Sidonian kotiinpaluuta, onnistui minun sensijaan sukunimeni jälkeen saada oma etunimenikin Marian suosioon. Opetinhan pienen markiisittaren lausumaan selvästi tuon italialaiselle kurkulle todella vaikean tavun »Claus». Se tuotti minulle toisen voiton tänä päivänä; kolmannen, joskin vain varjontapaisen laakerin, poimin hyvästellessä puolipimeässä käytävässä. Hetkellisestä Marian koskettamisesta kuin muuttuneena astuin huoneeseeni, taivaan ulokkeelle, joka nyt oli tähditetty, ja uusi tunne, ilmava ja samalla soinnukas, paisutti rintaani.

Hämmästyneenä tarkastelin itseäni peilistä, nojasin ulos ikkunasta, etsin Marian kuvaa, hänen suutansa, hänen monivivahteisia silmiään laguunista ja mietin ihmettä, joka minussa oli tapahtunut. Sitten astelin kauan edestakaisin ja hyväilin sadoin hellin ja ylimielisin ajatuksin kaikkea, mitä silmäni huoneessa ja ulkopuolella näkivät ja yhä uudelleen näkivät. Ja kun pysähdyin mielettömän nautinnonhaluisesta vaelluksestani ja katsomisestani, valtasi minut kaukana leimuavan tuskan valohohde. Silloin koputti kohtalo suonissani hälytyksen.

Tänään, runsaasti kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin istun täällä yöhön häipyvässä metsätalossa isoisän isän kirjoituspöydän ääressä ja kärsin odotusaikaa eikä tätä enää voi täyttää murtunut täti-raukka, mutta kylläkin tuo sama Maria Capponi, joka silloin, tammea pelaten ja »Claus» -nimeä opetellen odotti kauniin Sidonian kotiinpaluuta, vielä tänään ja tätä kirjoittaessani näen korkealla sijaitsevan huoneen Danielin hotellissa Venetsiassa ja kuinka kuunkissat yöllä leikkivät hopeahiirten kanssa laguunissa ja kuinka Riva degli Schiavonin paasilla (syljin iloisena sinne alas) aurinko makasi kuin suuri, paksu koira.

X. IL FELZE

Il felze», niin nimitetään mustaa katosta, jonka gondolin miehet nostavat pystyyn sateisella ilmalla. He ottavat sen tosiaankin esille vain tarvittaessa ja korvaukseksi odottavat parilta, joka sinne kätkeytyy, vastaavaa »manciaa», juomarahaa.

Kauniilla katoksella on lieve, joka ulottuu kuljettajan jalkoihin saakka. Mikään morsiushuntu ei voi olla tiheämpi. Kätköpaikan katon takana, »popalla», seisoo kuljettaja ja meloo. Korkealle nouseva kokkapuu pitää yllä tasapainoa. Kokkapuu ja kuljettaja ovat päätekohtia soikiossa, jossa vene, muistuttaen jonkun verran käärmeen liikehtimistä, kulkee eteenpäin. Yhdellä ainoalla pitkällä airolla kuljettaja vie kätköä eteenpäin, mutta itse hän on kuin kymmenen penikulman päässä siitä. Hän ei näe eikä kuule mitään, ja kun hän ammattitovereille, jotka hän vesillä sivuuttaa, jättäen aironvedon väliin, tekee salaperäisiä merkkejä käsillään, joihin toinen irvistäen nyökkää, laskee hän vain leikkiä. Sillä kuka takaa, eivätkö hänen kuljetettavansa mahdollisesti paraikaa opettele isämeitää italian kielellä?

Il felze näytteli hotellin seurusteluhuoneissa erikoista osaa, jonka takaa Maria ja minä pian vainusimme salaisuuden, ikäänkuin kokonaisen salakielen yhdessä ainoassa sanassa. Tosin huudettiin »il felze» myös, kun sattui joku noita ihastuttavia venetsialaisia kevätsateita ja kaikki tunkeutuivat ikkunoihin, nähdäkseen ensimmäisen peitetyn gondolin ilmestyvän laguuniin — tavallisesti ei sitä kauan tarvinnutkaan odottaa — ja sen näkymistä tervehdittiin halloo-huudoin ja kättentaputuksin. Mutta paljoa useammin kuuli sitä sanaa käytettävän kuvaannollisessa merkityksessä Kirkkaimmalla ilmalla saattoi joku katsahtaen johonkin herraan tahi naiseen hiljaa huudahtaa: »il felze», mikä aina aikaansai kuulijoissa määrätynlaisen hymyn. Toisaalta olin myöskin kuullut lausuttavan sitä raivoavalla äänensävyllä, jopa kaikilla suuttumuksen ja vihan vivahduksilla vieläpä erään herran ja naisen suusta, jotka ääneen riidellen olivat astuneet edelläni käytävässä.

Eräänä aamuna, kun Maria ja minä juoksimme hotellista iloisesti tervehdykseen ojennetuin käsin auringonkultaamaan vihmasateeseen, huomasimme rikkaasti veistoksilla ja pakotetusta messingistä valmistetuilla koristeellisilla kuvilla somistetun gondolin, joka juuri kulki ahtaasta kanavasta laguuniin. Siinä oli yhtä juhlallinen katos (»il felze!» — Maria osoitti sitä sormellaan), ja se oli keulasta perään saakka punaisilla matoilla peitetty. Myöskin molemmilla veneeseen johtavilla sivuportailla oli messinkitankojen alla punaisia käytävämattoja, vieläpä kuljettajallakin oli leveä, punainen vyö lanteitten ympärillä. Tämä punainen yltäkylläisyys välkkyvän mustassa gondolissa vaikutti kuin ilohuuto.

Kiiruhdimme alas lammikon päässä olevia portaita ja kumarruimme kurkistaaksemme ohilipuvan katoksen sisäpuolelle. Ja silloin näimme jotakin, mikä pani meidät nopeasti taas nousemaan, kauhistunein silmin tuijottamaan uhkailevaan kuljettajaan ja sitten paontapaisesti syöksymään portaita ylös. Hengästyneinä seisoimme konserttiflyygelin takana hallissa emmekä uskaltaneet toisiimme katsoa. Olimme löytäneet avaimen salakieleen »il felze»...

Minun täytyy nyt, tehdäkseni tämän tapauksen seuraukset helpommin käsitettäviksi, etukäteen sanoa, että Mariaa, samaten kuin minuakin, oli kielletty menemästä toistemme huoneeseen. Emme myöskään yksin saaneet mennä ulos. Siitä syystä kulutimme usein kokonaisia päiviä hotellin hallissa. Kauniina päivinä meillä ei ollut mitään sitä vastaan, sillä silloin voimme leikkiä tyhjässä hallissa, pitää silmällä vieraita, kun he tulivat ja menivät, panivat toimeen kohtauksia ja sopivat, tekivät ovenvartijalle kysymyksiä joista heidän aikomuksensa jotenkin selvästi tulivat näkyviin. Lisäksi kulki kevät loputtomassa ihmisjonossa Riva degli Schiavonilla ruutujen takana ohitse. Jos joskus aineisto uhkasi meiltä loppua (mutta se oli kai enemmän vaihtelun tarve tai jokin muu, mikä meitä silloin ajoi), kuljeskelimme hotellissa kellarista katonrajaan, jolloin hengityksemme muuttui sitä kiivaammaksi, mitä yksinäisemmäksi ympärillämme kävi. Saattoi tapahtua, että seisoimme useita minuutteja ihan toistemme edessä, tuijottaen toisiimme, raskaasti hengittäen, sykkivin sydämin ikäänkuin tainnuksissa, emmekä kyenneet sormeakaan liikuttamaan, kunnes Maria riuhtaisi itsensä irti ja lähti pakoon. Puoleksi vapautuneena, puoleksi pettyneenä ajoin häntä takaa... »yläilmoihin», niinkuin sitä nimitimme, mikä kuitenkin oli kielteisesti tarkoitettu ja vain keksitty ylistämään ja kirkkaassa muistissa säilyttämään valitettavasti niin hetkellistä huumauksen, hämärän, suunniltaanolon maailmaa kahdessa horjuvassa, huikentelevassa sydämessä, pitkän silmänräräpäyksen viivähdystä kuilun reunalla. Hämillään naurahtaen pysähdyimme ja aloitimme vaarattomamman leikin.

Olipa esimerkiksi varastohuoneessa nurkka, jossa säilytettiin tyhjiä matkalaukkuja. Ne tarjosivat meille tilaisuuden arvailla ensinnäkin omistajan kansallisuutta, sitten itse omistajaa. Amerikkalaisten kaappilaukut muistuttivat matkustavia raha-arkkuja, englantilaisten matkalaukut olivat kevyempiä ja kirkasvärisiä, mutta niissä oli paljoa enemmän nahkaa kuin saksalaisissa kuitulaukuissa. Ranskalaiset käyttävät muutaman suuren asemesta mieluummin tusinaa pieniä, lisäksi puoli sen vertaa hatturasioita, ja kaikki näyttivät jo palvelleen isoisiä ja isoäitejä, myöskin ainoa rouvan juhlapukuja sisältävä suurempi arkku. Mutta italialaiset tunsi omituisesta väristään ja muodostaan, ja ne esittivät harmaasta puuarkusta vihreine listoineen munankeltaisella maalattuun, hiukan liian lyhyeen tai liian kapeaan amerikkalaisten kirstuun saakka kirjavassa rivissä matkalaukun kehitystä viime vuosisadalla.

Vain Sidonian loistolaukku oli säännöstä poikkeus. Se oli melkein neliskulmainen, kovasta nahasta, suurilla keltaisilla nuppinauloilla naulattu. Hän oli tuottanut sen Rheinweileristä, ja se näytti yhtä vanhalta kuin itse linna mutta ei ilmaissut enempää kuuluvaisuutta johonkin kansaan kuin mihinkään aikaankaan. Eniten se oli jonkun keskiaikaisen arkun näköinen, joka oli siistitty nahalla ja varustettu englantilaisilla lukoilla.

Vaikeampaa oli keksiä matkalaukuille myöskin omistajat. Harvoin kysyimme neuvoa maalatuilta nimikirjaimilla ja kruunuilta, vain kaikkein arvotuksellisimmissa tapauksissa, muuten kävimme niihin käsiksi vasta jälkeenpäin niinkuin arvoituksen arvaaja nurin painettuun selitykseen. Väittipä Maria näkevänsä naisten matkalaukuista, kuinka paljon niiden omistajia rakastettiin. Niin hän väitti kaikessa totuudessa ja pontevasti.

Kuinka miehevä hän olikaan, tuo Maria! Minun täytyi hymyillä, kun ajattelin serkkujani, unisia nukkeja, jotka oli luotu vain meidän poikien halveksittaviksi, enkä arastellut esittää heitä Marialle kaikessa nurinkurisuudessaan.

»Tunnetteko Sacré-Coeurin, Maria?»

»En, mikä se on?»

»Katoolinen sirkus tyttöjä varten, jonka keskusteluhuoneeseen meidät pojat köydestä johdetaan, nähdäksemme, kuinka kohteliaasti serkkumme osaavat niiata. Viidestä serkustani, joiden luona kahdesti vuodessa käyn äitini kanssa, ei yksikään ole milloinkaan unohtanut kysyä, luenko nukkumaan mennessäni aina iltarukoukseni.»

»Se onkin oikein», sanoi Maria ja nyökkäsi syvämietteisesti. Uskonnolla hän ei sallinut leikkiä, vaikka muuten antoi serkuille hyvin vähän arvoa.

Sitten oli pihan puolella vielä silityshuone. Kymmenen tyttöä silitteli ja levitteli ruskein käsin valkoista pesua — äänettöminä kuin esittäisivät eläviä kuvia he suorittivat työtään. Se näytti hurskaalta ja tuoksui väkevästi. Keskeyttämättä työtään he peittivät minut katseillaan, jotka koko ajan värisivät levätessään päälläni, ja siroittivat tielleni hymyä ja kädenvärinää, silitysraudan sekunnin verran seistessä. Maria, joka vastahakoisesti seurasi minua sinne, tarttui pian takinhihaani ja veti minut huomaamatta ulos. »Haluaisin vain tietää, mitä se on», sanoi hän. »Kaikki silittäjättäret keimailevat kuin varpuset.» Toisella kertaa hän nimitti tyttöjä valkeiksi yölepakoiksi, jotka tekivät pesänsä tuulettamattomiin vuoteisiin — mikä oli törkeää parjausta, sillä heidän huoneensa ilma oli suorastaan läpitunkevan puhdasta.

Kun pieni olento, kotiopettajatar, harmaassa tomuviitassaan meni hallin läpi, asetuimme äkkiarvaamatta hänen tielleen, saadaksemme hänet punastumaan. Hänen punastumisensa oli liekin valahtamista hiusrajasta kaulalle saakka, vieläpä hänen kätensäkin punastuivat hansikkaiden raoista. Samalla hän tuskin uskalsi kohottaa silmiään, vaikka kuinka tarmokkaasti olisimme häntä ahdistaneet kohteliaisuuksilla. Minusta näytti, ettei hän pelännyt mitään niinkuin Mariaa. »Hän jumaloi minua», väitti tämä, mutta en oikein uskonut häntä. Tuo pieni olento söi Bobin luvalla aina yksin huoneessaan, ja kaikki kolme, Bob, Maria ja hän, olivat juhlallisesti vannoneet, ettei äiti Capponi saisi sitä milloinkaan tietää. Ja yksinäisiä aterioitaan varten hän pukeutui kauniisti kuin olisi syönyt ruokasalissa. Kun kävimme hänen luonaan, oli hän hyvillään ja huvittava ja avasi kernaasti suuren varastonsa westfalilaisen kotiseutunsa satuja ja voimakkaiden miesten sankaritekoja. Hän odotti vain pelolla sitä päivää, jolloin Marian äiti saapuisi, koska silloin olisi »mennyttä ihana yksinäisyys» ja »kaikki vieraat ihmiset ruokasalissa päästettäisiin hänen kimppuunsa.» Toisaalta, lisäsi hän innostuneena, tulisi vihdoinkin totta saksalaisista keskustelutunneista. »Sillä ei ole kiirettä», huudahti Maria. »Emmehän ole mitään laiminlyöneet — osaan jo sanoa Claus!»

Joskus piti tarjoilija Emilio meille seuraa. Hän oli intohimoinen perheenisä ja osasi kertoa lapsistaan sekä liikuttavia että lystillisiä juttuja, mutta hän kertoi myös vieraista maista ja roduista, kuten noista satumaisen kauniista kuninkaanlapsista Ceylonilla (Emilio oli siellä »työskennellyt tarjoilijana»), joiden keskuudessa kömpelöt englantilaiset liikkuivat nenä pystyssä ja ratsupiiska kourassa Perintö Reinin rannalla ylvästellen. »Sivistymättömiä velhoja, nuo englantilaiset», kuului hänen tuomionsa. »Tekevät kaikki tahdollaan. Jokainen yksilö on tyhmyri, mutta joukkona he kehittävät pirunmoisen älykkyyden.» Palkaksi täytyi meidän kertoa Emiliolle itsestämme ja pienistä sukulaisistamme, roomalaisesta seurapiiristä ja kuinka Saksassa viljellään maata, ja erikoisesti hän harrasti tieteen asemaa — siihen hän palasi yhä uudestaan. Sillä hänen ei ainoastaan ollut pakko toimensa takia olla erossa vaimostaan ja lapsistaan, vaan siinä lombartilaisessa pesässä, jossa he elelivät pikkaraisessa perintötalossa, lapset eivät myöskään voineet saada »valistunutta opetusta!» Meillä oli erinomaisen hauskaa, mutta ennenkuin huomasimmekaan, sukelsi »Petrus», ovenvartija, näkyville Emilion takaa ja antoi hänen yhdellä silmäyksellä ymmärtää, että hänen oli poistuttava hallista. Tämmöisten tapausten varalta olimme sopineet, että tapaisimme taas varastohuoneessa, ja siellä matkalaukuilla istuen, jatkaisimme kenenkään häiritsemättä keskusteluamme. Emilio ei aina pitänyt sopimusta. Hän pyysi silloin anteeksi seuraavan aterian aikana kuiskaamalla: »matkalla kaapattu» tai lyhyesti: »pakkotyötä».

Ja sitten oli vielä lopuksi keittiö. Valitettavasti emme saaneet astua sinne. Maria oli kumminkin saanut selville, että eräs sisäkkö oli keittäjän ystävätär, ja minun täytyi liehitellä tuota laihaa Dianaa kehumalla innokkaasti sulhasen taidokkuutta ja ennen kaikkea antamalla heille pieniä lahjoja, naiselle näytepulloja ranskalaista hajuvettä, kokille kirjavia kaulanauhoja, joilla koristettuna mainittu Adonis iltapäiväisissä kevättansseissa Riva degli Schiavonilla liehui ohitse. Niinpä tapahtui, että huoneemme pöydältä löysimme vielä annoksen iltaista jälkiruokaa, vieläpä usein lisättynä joillakin sokeroiduilla hedelmillä, täytetyillä praliineilla, maraschinokuorrutuksella tai kermavaahdolla.

Ilta laskeutui, ja me istuimme hämärässä hotellin edustalla. Kaikki, mitä Venetsia omisti ylitsepursuavaa iloa, se heitti tällä hetkellä Ria degli Schiavonille. Rakastavaiset, jotka tähän saakka olivat vaienneet, puhuivat, kun kaarilamput syttyivät, äkkiä liiankin äänekkäästi ja huitoivat julkeasti varjonsa laahuksella, ja sireenit ulvoivat Pyhän Markuksen kellotornissa. Kauempana, asehuoneen luona, seisoi liikkumattomia ryhmiä laguunin reunalla, ja kun kellot olivat vaienneet, kuului sieltä soittoa. Se tuli venäläisiltä sotalaivoilta, missä balalaika säesti merisotilaitten kaihoavia lauluja.

Sellaisena iltana tunnustin Marialle, että rakastin Sidoniaa.

Hän mutisi: »Poika parka!» ja samalla huokasi omituisella tavalla, mikä selvästi ylitti hänen luonnollisen mielenkiintonsa tähän ilmiöön.

»Minulla on vielä toinenkin ystävätär», sanoin. »Viviane von Bock.»

»Kuinka?» kysyi Maria kulmakarvat kohotettuina, vaikka tätä nimeä varmaan ei ollut vaikea lausua.

»Viviane von Bock», toistin, koettaen muodostaa äänteet mahdollisimman soinnukkaasti. Ja tehdäkseni lopun hänen teeskennellystä hämmästyksestään, lisäsin: »Hän sanoo minua Pulcinellaksi.»

»Pulcinellaksi? Miksi niin?»

Kerroin hänelle näyttelemisestämme, jolloin esiinnyin matkien Vivianea, käsivarret riipuksissa ja pää sivulle taivutettuna ja ikäänkuin itsekseni puhuen, syyttäen maailmaa ja samoin vastaten minulle tehtyihin kysymyksiin. Se oli terävän puheen ja haaveellisesti ryhdittömän olemuksen vastakohtaisuus, joka sai toiset nauramaan. Viviane yksin ei nauranut, vaan katseli ihastuneena nuorukaiseen, joka oli häntä niin paljoa taitavampi.

»Siinä osassa en voi teitä mielessäni kuvailla, Claus» sanoi Maria.

»Luvallanne, markiisitar: tilapäisnäytelmässä pursuan tahtomattani sukkeluuksia.»

»Pulcinella!» huudahti hän, äkkiä kirkastuen, ja taputti käsiään. »Tiedättekö, tähän asti ei ensinkään ole pistänyt silmääni, kuinka hullunkurinen te olette.»

Hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, ja kun pysyin vakavana, purskahti hän uudelleen nauruun.

»Kenties menette naimisiin Vivianen kanssa», arveli hän.

Nyökkäsin miettivänä:

»Todennäköisesti, Maria, menen hänen kanssaan naimisiin. Pelkään vain, että mikäli teistä riippuu, ette sitä salli.»

»Saa nähdä», vastasi hän.

Kävi selville, että hänkin oli rakastanut: roomalaista poikaviikaria, ilman paitaa ja kenkiä; nimeä hän ei tiennyt, mutta kenties se oli Peppo. Kerran hän oli ollut näkemässä, kun se poika oli palatsin pihassa antanut selkään suuremmalle pojalle, jonka kanssa oli joutunut vastakkain keittiöjätetynnyrin luona. Muuten Peppo oli tavattoman arka poikanen. »Tämä on minun tynnyrini!» oli hän hätääntyneenä huutanut, »eikä minulla ole enää isää». Toinen oli uhkaavana astunut hänen luokseen. »Minun isäni on heittiö, enkä ole häntä milloinkaan nähnyt.» Peppo oli ensin epäröinyt, mutta sitten: »Sinun äitisi pesee Vatikaaniin. Minun makaa sängyssä ja sylkee verta. Mene, mene heti! Tahdot vain ansaita koiranruualla, ostaaksesi rahalla appelsiineja. _Via! Via!_» Hän vapisi tuskasta ja risti rukoillen kätensä. Suurempi kävi kiinni Pepon kurkkuun. Silloin, epätoivon vimmassa, pienempi hakkasi häntä, kunnes hän makasi verissään maassa. Potkien Peppo ajoi hänet ulos pihasta. Mutta hän ei tullut takaisin tynnyrin luo.

Seurasin Peppoa salaa hänen kotinsa edustalle, ja iltapäivällä äiti ja minä kävimme hänen äitinsä luona. Äiti toi hänet huvilaamme. Sieltä hän joutui erääseen parantolaan Apenniineille. Joulukuun kuudentena päivänä hän kuoli, juuri Nikolauksen saapuessa tuomaan lahjojaan hänen luonaan oleskelevalle Pepolle. Senjälkeen Peppo on ollut meidän luonamme auttamassa autonajajaa. En rakasta häntä enää, eikä hänen nimensä ole ollenkaan Peppo.»

Se oli kaunis kertomus, olipa niinkin, vaikka Pepon nimi lopulta ei ollutkaan Peppo. Mutta mitä omaan tunteeseeni tuli, niin sen tempasi juuri kuultu kertomus sankarillisen ja täyteläisen sisällyksensä kautta ilmapiiriin, missä vallitsivat pelkkä kirkkaus ja luottamus. Kysyin siis lujalla äänellä:

»Maria, luuletteko, että voisin mennä naimisiin Sidonian kanssa? Kymmenen vuoden perästä olen hyvinkin neljänkolmatta ikäinen ja Sidonia täyttää silloin vasta kolmekymmentäneljä. Sehän kai kyllä käy?»

Maria ravisti päätänsä.

»Sidonia rakastaa toista.»

En liikahtanut. En kysynyt mitään.

»Ja te, Claus, ette valitettavasti ole minun tyyppiäni. Vahinko. Mutta tiedättekö, Claus, kun minulla ensin on mies ja teillä rouva, silloin tulemme olemaan satumaisen hyviä ystäviä... Teillä pitäisi olla sellainen rouva kuin Donja, vain nuorempi. Ja minulla sellainen mies kuin Boris.»

»Boris?» kysyin hiljaa, »kuka on Boris?»

»Vai niin», huokasi Maria ja katseli kauas laguunille. »Te ette tunne häntä?... Boris on Sidonian sulhanen, venäläinen ruhtinas. Nuo ovat hänen sotalaivojaan, jotka ovat tuolla ulapalla... Kun hän käskee, pommittavat ne Venetsiaa... Hän on hyvin kaunis.»

»En tunne häntä!» kuiskasin sisimmässäni suuttuneena, häpeään vaipuneena, ja leukani värisi. »En tahdo tuntea häntä.»

Maria hypähti pystyyn.

»Niin puhuu mustasukkainen mies!» huudahti hän, ja ihan lähelläni seisten hän aloitti haaveellisesti: »Boris käyttää enimmäkseen tenniskenkiä, joissa on briljanttisoljet. Hänellä on suu, jota vasten painuneena voisi nukahtaa, siinä on hyvä levätä, Claus, niin paljon uskon voivani teille vakuuttaa. Ja ylipäänsä, kun kohtaatte miehen, jonka silmät, kun hän teitä katselee, purjehtivat kuin huomaamattoman vihurin kuljettamina lävitsenne ja jonka pitkien jäsenten ohimentyä naiset jäävät seisomaan — silloin» — niin hän lopetti järkevään sävyyn — »silloin se on Boris. Ja toivon sydämestäni, että Donja hänet saisi — te tyhmä poika!»

En vastannut mitään. Hän odotti hetken, sitten poistui reippain askelin. Kävelytie oli täynnä rakastavaisia ja sotalaivoista kaikui soitto. Naiset heiluttivat suuria mustia hartialiinojaan ja kietoutuivat niihin. Näytti kuin he vetäisivät jonkun syliinsä.

Illallista syötäessä istuin yksin pienen pöydän ääressä ja sydämeni oli niin tyhjä, niin hyljätty kuin ruokaneuvot vastapäätä, Donjan paikka. Nyt hän aterioitsi jossakin muualla, Boriksen kanssa. Kuinka juhlallista heillä olikaan tänä iltana! Hän ei varmaankaan ajatellut minua. Mutta minä näin, minä kuulin hänen nauravan. Pienet hampaat helisivät hänen suussaan, ja hän piti käsiään leuan alla ristissä... Iäksi kadotettu! Aina oli olemassa joku minua kauniimpi ja korkeampaa aatelia kuin minä... Ja Maria oli minua loukannut. Syöminen oli minusta vastenmielistä. Kaipasin äitiäni.

Jälkiruuan ajaksi tuli Maria, joka myöskin oli aterioinut yksinään. Hänen ensi sanansa riisuivat minut aseista.

»Claus», kysyi hän, äänessään ja koko ruumiissaan se katuva, alistuva kiihkeys, jonka jo tunsin, »Claus, onko äitinne niin kaunis kuin Sidonia?»

»Paljoa kauniimpi», vastasin uhkamielisesti, »mutta hän on aina osannut esiintyä niin, ettei sitä huomattu. Hän oli liian kaino ollakseen kaunis.»

»Sitä en ymmärrä», sanoi hän.

Kohotin silmäni häneen ja katselin häntä tiukasti.

»Mutta minä, Maria, minä ymmärrän sen nyt. Kauniit ihmiset ovat julkeita, he nöyryyttävät toisia. Maria, teillä ei ole mitään uskontoa, muuten tietäisitte, mitä tarkoitan. Niin on asia! Teillä italialaisilla on paavi omassa maassa, ettekä tunne uskontoa.»

Hän rypisti kulmakarvojaan, painoi alas silmäluomet, kumarsi päätänsä, oli »sylkevän kissan» näköinen ja katseli minua kulmainsa alta.

»Ja te, Claus, ette tiedä, että he joka yö pelaavat korttia Bobin huoneessa.»

»Keitä ne ovat — 'he'?»

»Ahaa! Ne ovat Bob ja Zeus ja Boris. Mutta muitakin on mukana. Useita lähettää ovenvartija, mutta useimmat tuo Boris mukanaan.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Niin, mistä minä tiedän! Pienten poikien täytyy olla vuoteessa kello yhdeksän ja nukkua. Pienet tytöt voivat kummitella. Tai he uneksivat kaikki niin tarkasti kuin olisivat paikalla... Sanokaapa kuitenkin minulle, Claus: mitä ajattelette Bobista?»

»Mitä minun pitäisi ajatella Bobista? Mitä minä tiedän Donjasta? Yhtä paljon kuin teidän Boriksestanne. He eivät ole milloinkaan paikalla. Kenties lähettää rakas Jumala sadetta.»

Ilma pysyi kauniina, ja Donja ynnä Bob Capponi puuttuivat yhä useammin aterioilta. »On aika, että äiti tulee», arveli Maria eräänä päivänä. »Bob vaipuu paheisiin. Hän ei tee muuta kuin pelaa ja juo.» Ja sitten hän tahtoi puhua Boriksesta.

Äkkiä tartuin hänen käteensä ja likistin sitä, kumarruin synkkänä ylen kirkkaitten silmien yli. Melkein tuskallisessa tahdon jännityksessä käskin häntä, käskin kuin olisin häntä lyönyt...

»Pelatkoon ja juokoon Bobinne niin paljon kuin haluaa, mutta mikä Donjaa koskee, on perätöntä. Kiellän teitä mitään sellaista ajattelemasta! Oletteko kuullut, markiisitar? Kiellän teitä! En tahdo! En tahdo!»

»Voi!» äänsi hän valittaen, »päästäkää irti! Minun puolestani kyllä!»

»Hyvä», sanoin, ja sen piti olla viimeinen sanani siinä asiassa.

Välikohtauksen saattoi pian katsoa päättyneeksi ja unohtuneeksi, sitäkin paremmin, kun Maria samana iltapäivänä yllätti Europan juuri kun paheellinen Ganymedes, jonka nimi siis oli Bob Capponi, puoliavoimen oven takana paikassa, johon hän ei ensinkään kuulunut, piteli häntä rintaansa vasten puristettuna ja suu suulle painettuna lakkaamatta huojutteli, kunnes Marian suuttuneen käden paiskaamana ovi paukahti lukkoon. Ja hiukan myöhemmin olin saapuvilla, kun muuten ihmistyhjää hallia säikähdytti korvapuusti, jolla Zeus, häränniskan punoittaessa, nopeasti sai rouva Europan, hypähdettyään Bobin äänen hurmaamana pystyyn, uudelleen istuutumaan nojatuoliin.

Kun kerroin Marialle tapauksen, päätin vakuuttamalla että Zeus oli hirviö. »Ja Bob on kelvoton», selitti hän. »Onhan se nainen naimisissa. Hänen täytyy vielä joutua Zeuksen kanssa kaksintaisteluun. Sanon sen äidille, kun hän tulee.» Moraalinkaan kanssa hän ei sallinut laskea leikkiä.

Tästä näkee, että Maria tunsi elämää. Mutta hän olikin lapsesta saakka sitä tarkannut. »Kun äitini imetti minua», väitti hän kerran, »käänsin silmäni nähdäkseni millainen ilme hänellä oli». Se oli kuitenkin vain Bobin sanojen toistamista, kuten hän huomautettuani, että sitä hänen itsensä oli mahdoton tietää, lopulta myönsikin. Silloin tuumin itsekseni: hän väittää niin paljon tietävänsä, ettei senkään Donjasta ja Boriksesta tarvitse olla totta. Varmaan on sen asian laita samoin kuin hänen muistojensa rintalapsen ajoilta.

Siitä huolimatta hän oli todellinen vainukoira ja aina paljoa enemmän kuin pienen, hienon nenänsä verran minua edellä. Hän opetti minulle myös enemmän kuin minä puolestaan olisin voinut hänelle opettaa, etenkin kun hänelle pitkiin aikoihin ei mytologiassa enää mikään ollut salaisuutta. Niin sain tietää kaikki, mitä naiset puuhailevat, ja siinä oli tarpeeksi, jottei vuosikausiinkaan tuntuisi pitkäveteiseltä.

Tällä kannalla olin siihen hetkeen asti, jolloin loin tuon katseen hääasussa olevan gondolin katoksen alle. Ja mitä siellä näin, oli kyllä kauheata. Punaisella patjalla makasi Sidonia erään miehen sylissä!

Huomasin hänen tummat kiharansa, joissa hypähteli virvatuli, ja korkealla niiden yläpuolella toiset, vaaleat kiharat — miehen pää riippui epäröiden hänen yllänsä. Sidonia oli heittänyt kasvonsa taaksepäin, näin vain hänen kasvonsa; ne olivat valkoiset, silmien harhaillessa, valkoiset kuin naamio, ja ikäänkuin naamion takana vilkkuivat myös silmät, ja luonnottoman punainen suu oli hiukan, vain veitsenterän leveydeltä avoinna, mutta juuri sentakia minusta näytti kuin vuotaisi hampaiden yli verta. Milloinkaan en ollut nähnyt niin tuskaisia kasvoja!

Kun seisoin Marian vieressä hallissa ja vavisten pitelin kiinni flyygelin avonaisesta kannesta, sukelsivat Sidonian kasvoista, joihin ajatuksissani yhä tuijotin, toiset, sammuvat kasvot näkyville, uhkuva suu katosi, samoin silmät ja kaikki veri, lukuunottamatta vanhusmaisen suupielen ohi virtaavaa puroa, joka hitaasti juoksi alas leukaa ja kaulaa pitkin: kuolevan isoäitini kasvot, sen ainoan ihmisen, jonka ennen tätä olin nähnyt vaipuvan.

Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti lävitseni.

Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut, ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään... Olin noussut pystyyn.

»Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään.