Part 3

»Sodan aikana», sanoi Leo-serkku »saivat pienokaiset jonkun verran ilmaa, mutta hedelmäpuut pilaantuivat. Naiset eivät osaa oksastaa.» Lasten jälkeen, sekä omien että sukulaisten, olivat näet hedelmäpuut tulleet keskustelunaiheeksi; sitten vasta seurasivat, jo koko kauas paratiisista karkoitettuina, »les bonnes brutes», ihmiset. Hän arvosteli heitä armollisesti, multa ei rakastanut heitä...

Istuimme kauan yhdessä. Korkeat ikkunat olivat avoinna, estämättä tunkeutui loppukesän yön väräjävä vuoksi ja luode niistä sisälle, ja kun serkku vaikeni, kuuntelimme melua, joka kylästä kuului tänne asti, sillä tänään oli suojeluspyhimyksen päivä ja tanssia ja soittoa ravintoloissa. Puolenyön aikaan väsyivät kaikki, me täällä ylhäällä ja ihmiset kylässä.

»Siis», vahvisti Leo-serkku hyvää yötä sanoessaan, »siis ei rajuinkaan sota ole voinut hajoittaa sukuamme. Alussa ei voinut sitä tietää. Nyt se on varmaa. _N'est-ce pas, mon cher Ernest?_» Kuulin, että tämä entinen Pasewalkin ratsumies koristaa nykyään reserviupseerina ranskalaista armeijaa. Ja niin oli kaikki Breuschheimin talossa taas kunnossa.

»Huomenna menen kirkkoherranne luo ja kustannan kiitosmessun», sanoi Leo-serkku.

Suutelin vanhempiani ja kahdesti kaunista, punaisenruskeata kalkkunakukkoa kummallekin poskelle, annoin ison veljen sivellä suosiollisesti tukkaani ja kiiruhdin portaita ylös ruokakomeroon keittiön taakse. Noudin viiniä kellarista ja vetäydyin kaikki tarpeellinen mukanani omaan huoneeseeni illastamaan.

* * * * *

Ajattelin: Näin istuin täällä kahdeksantoistavuotiaana, kun tulin kotiin viimeisellä junalla Strassburgista ja sukkasillani, teräväjärkisenä kuin pahantekijä, kokosin kaikkea, mitä keittiö, kellari ja säiliö saattoivat tarjota nälkiintyneelle ylioppilaalle. Näin istuin myöhemmin Doriksen kanssa — olihan ensi työni opettaa hänelle myöhään kotiin palaavien lasten urheilu!

Hän oli pian kehittänyt sen mestaruuteen saakka. Pöytä oli kuin tonttu-ukkojen kattama, ehtiessäni tuskin kävellä sataa askelta puutarhassa ja tuntiessani rajatonta vallanriemua kuin ainakin rakastavan naisen odottama, kun hänen silmiensä eteen avautuvat lukemattomat lemmenhetket kuin rivi valaistuja, ihmisistä tyhjiä saleja, joiden tuhansissa kuvastimissa hän täydellä tenhovoimalla hallitsee ja vallitsee, mielensä mukaan loihtien esiin maailmoja ja taas hyläten maailmoja, ja yhä ihastuttaen rakastettuaan, samalla kun itseään onnellistuttaa!... Sen kesän yöt olivat kuumat, ja usein juoksimme vielä yöpuvuissa puutarhaan... Varmasti oli puutarhamme meistä maailman kauneimpia, ihmeteos, laaja ja syvä, ja yöllä sitä oli mahdoton tuntea sen, joka vain päivällä sen oli nähnyt, mutta sellainen yöpuutarha, jonka läpi sokeakin löytäisi, jos kerrankin oli sen yöllä nähnyt. Niin osasin nytkin sen läpi kertaakaan kompastumatta... Puutarha, selvä kuin mittausoppi ja uhkea kuin lumottu shakkilauta, jolla nappulat äkkiä kesken pelin muuttuvat puu- ja pensasryhmiksi ja samalla kallio vapautui nauravasta purosta... Ah, rakastavat liikkuivat öisin puutarhassamme niin varmoina kuin unissakävijät, sen voin hyvin todistaa! Niin, mutta olinko nyt, olinko vielä rakastaja?

Olin kiivennyt huoneeni parvekkeen yli ja juossut alas tietä keväisten kukkasarkojen välitse. Siinä nyt seisoin ja kysyin itseltäni, kysyin vakavasti, kuuluinko vielä rakastaviin, hämmästyneenä siitä, että sydämeni niin sykkäili, vaativana ja samalla niin tuskaisena... Kohotin pääni: silmieni edessä taivaalla riippui Kassiopeian laajalle ulottuva M. Ja silloin päätin heti kirjoittaa Maria Capponille. Niin kiihkeästi kaipasin häntä, Mariaa!

Tosiaanko? Jalkani pysähtyi. Tosiaanko? Mariaako ikävöin? Enkö koko aikaa ollut riippunut vain Doriksessa ajatuksineni, toiveineni, haluineni? Elikö Mariasta henkäystäkään tässä puutarhassa, jonka läpi kuumeisena kiiruhdin? Tytönpuku, valkoinen kesälippunen, joka liehui tuolla sillan luona, siinä kaikki, mitä oli jäänyt muistiin Mariasta. Sitävastoin Doris — oi, kuinka kuuman läheisenä tunsin hänet joka askeleella! Mutta sitten hapuilivat voimattomina käsivarteni, silmäni, kaikki aistimeni pimeydessä, kun kysyin, oliko se Doris, voiko se ylimalkaan olla Doris, joka minua kosketti näkymättömällä kädellä, niin että hengästyneenä vaivuin maahan? Milloin Doris oli koskettanut minua niin... vai tapahtuiko se ennen sitä yötä ... jäätikkörotkossa? Ei milloinkaan! Sitävastoin Maria: hänen kätensä oli täynnä taikavoimaa. Hänen tarvitsi vain kohottaa sitä, niin heti kaikki sen vaikutuksesta alkoi hengittää ja loistaa. Kaikki päivän valkeus virtasi hänen käteensä, kuin alabasterinen kattolamppu hän riippui yössä, tai lensi kuin siiven kantamana. Oi, pelkät unohdetut käsineetkin flyygelin kannella Cap d'Antibesin hotellissa, joihin niin syvään hengittäen olin painanut kasvoni! Käsineet, jotka hänellä oli sisälle astuessaan ja jotka hän hitaasti riisui, samalla kun silmäkulmistaan hymyillen tarkasti katseli minua, ja jotka äkkiä paljastivat hänen kätensä, ensin oikean, sitten vasemman; sitten hän istui kädet paljaina, kapeana, raikkaana, vaarallisena, hampaiden näkyessä punaisesta suusta, jalat hiukan irti toisistaan ja paraillaan hiljaisessa liikkeessä, katse uponneena omien silmien pohjattomuuteen — tosiaan suuri kukka, melkein eläin, joka juuri oli kehkeytymässä!

Viipymättä tahdoin kirjoittaa hänelle, vaikken ehkä häntä enää rakastanutkaan, ja vaikka hän ei minua kenties enää rakastanut.

»Kenties» oli sana, niin laaja ja niin syvä ja niin täynnä valoja kuin tähtitaivas pääni yllä. Kenties hän vielä rakasti minua? Tätä »kenties» -sanaa kohti ryntäsin uuden elämän lippua liehuttaen, sitä kohotetuin käsin tukien, soitto korvissani...

Olin kiivennyt takaisin huoneeseeni. Avaamattomien ranskalaisten kirjojen joukossa, jotka kirjakauppias lähtömme jälkeen kesällä 1919 oli lähettänyt, oli tuon kuukauden elsassilainen sanomalehti. Sattumalta näkemäni lauseen houkuttelemana aloin lukea. Se oli mitä halpamaisimman urkinnan puolustus. Ranskalaisten maahantulon jälkeen olivat talonmiehet Elsass-Lotringissa (elsassilaiset, niin juuri, ei ranskalaiset!) panneet toimeen uuden tutkinto-oikeuden, nimeltä _commission de triage_; sinne juoksivat kaikki »kunnolliset» (elsassilaiset, ei ranskalaiset), jotka halusivat päästä jostakin kilpailijasta, ilmiantoivat hänet, valehtelivat ja parjasivat niin että häneltä riistettiin toimi ja kaikki oikeudet ja hänet lisäksi ajettiin maanpakoon. Olin kuullut sanottavan, että tuomioistuimessa toisinaan oli joku kelpo mies koettanut, inhosta tukehtumaisillaan, estää edes pahinta. Artikkelin kirjoittaja näytti kieltävän sen; hänen mielestään oli noissa kidutuksissa tehty vain »oikeutta». Reinin-sillalla oli sitten ollut vahtimassa katupoikia, heittääkseen kuraa karkoitettujen niskaan. Kunniakas aika meille, tuo vuosi 1918—1919, _notre guerre a nous_, elsassilainen jälkisota!

Minua puistatti, mutta lopulta, niin epäinhimillisen tyhmää oli halpamaisuus, minun täytyi ääneen nauraa...

»Niin tahdon hukkua samppanjalasiin!» huusin Falstaffin mukaan.

Murtauduin samppanjakellariin, kuten Dorikselle olin neuvonut. Se oli lapsenleikkiä: samppanjakellari oli suljettu rimaovella, ja pitkässä ketjussa riippui etulukko. Piti siis vain nostaa ovi saranoilta.

Ensimmäisen lasin tyhjensin isäni onneksi.

»Ei edes kolmea kunnon ihmistä elä hirttämättöminä Elsassissa», sanoin taas Falstaffin mukaan, »ja yksi heistä on lihava ja elää vanhaksi. Jumala auttakoon meitä! Kurja maailma! Toivoisin olevani kveekari: voisin veisata virsiä tai muuta sellaista.»

»À la tienne», huudahdin toisen lasillisen kohdalla. Sillä tarkoitin Leo-serkkua. Se, että voittajien joukossa oli sellaisia pulloposkisia miehiä, näytti minusta — miltä sitten... Jumalan silmänräpytykseltä. »Oikeastaan», ajattelin, »tekee sotaväki vielä itsestään lopun. Sillä muut kuin he eivät pysty sellaiseen taidonnäytteeseen.»

»Lapsi, älä välitä sotaväestä», kuulin silloin ajatuksissani isän huudahtavan. »Odotahan, he eivät viivy enää kauan. He käyvät liian kalliiksi.»

En välittänyt sotaväestä, joskin epäilin, että he jo taas ajattelivat käsityötänsä — kirottua sotaa.

Ei, en olisi voinut silloin jäädä Elsassiin; omien maanmiesteni takia olin lähtenyt karkuun — tänään tunnustin sen häpeämättä. Silloin kylläkin olin sen kieltänyt, jopa Doriksellekin, joka ei mitään nähnyt eikä kuullut ja joka oli tahtonut jäädä, jäädä tänne, missä oli minun ja Jacquotin ja siis myöskin hänen kotinsa. »Puoli vuotta lomaa, Doris», olin sanonut, »puoli vuotta rauhaa metsätalossamme, välillä pikku retkiä Sveitsiin, Doris kulta — sitten tulemme takaisin. Jacquot jää pantiksi Breuschheimiin...»

Merkillistä! Nyt en voinut juoda kolmatta lasia. Miksi muuten join? Nukkuakseni. Tuntui kuin olisin joskus (ja tiesin, milloin) niin hurjasti taistellut unta vastaan, että se senjälkeen minua pakeni, kun väsynyt käsi tuskin oli kurottautunut sitä kohti. Sitten olin tarttunut taikakeinoihin, huumausaineisiin ja viiniin — voi, se ei ollut vaikeata sellaiselle, joka osasi sen taidon; uni antoi houkutella itseään kuin tiainen ja istui kesynä kämmenellä. Sille sopi tehdä pilaa, viheltää se luokseen, karkoittaa se ja hätistellä ulos ikkunasta — se oli poissa, ja sitten tarvitsi vain kohottaa kätensä; siinä se jo taas istui kuuliaisena. Ne temput olin oppinut Zürichin sairaalassa.

Mutta tänä yönä en tahtonut nukkua, ja minulla oli syyni. Minusta näytti, että minun tarvitsisi vain asettua vuoteeseen, »meidän vuoteeseemme», ja heti se veisi kuin hissi syvyyteen, kappelin hautaholviin, Doriksen luo. Sillä sehän oli yhtä hyvin hänen vuoteensa kuin minun. Hän saattoi samalla oikeudella kuin minä vaatia paikkansa siinä. Vakavissani en tosin sellaista mahdollisuutta ajatellut. Enhän suorastaan uskonut kuviin ja vertauksiin, vaikka... vaikka ne useinkaan eivät erottaneet ihmistä todellisuudesta enempää kuin ikkunaruutu ulkona seisovaa miestä henkilöstä, joka tarkasteli häntä huoneesta käsin. Lyhyesti, valvoin mieluummin täällä työhuoneessani. Yö oli lauha, ja pidin huoneestani. Lapsena olin siellä leikkinyt todella kaikkea, mitä lapset leikkivät, sillä näiden neljän seinän sisäpuolella, joiden molemmat suuret ikkunat päästävät sisään kaiken taivaan valon ja myös iltatähden, oli apotti Simon opettanut minua. Kuinka paljon olinkaan täällä nauranut, itkenyt, kuinka piiloutunut ja rukoillut! Parveke oli nuoruusunelmieni venevalkama, sen lisäksi huone Ja siihen kuuluva konttori; molemmat olin jakanut Doriksen kanssa, juhlallisesti ja hyvässä uskossa, niinkuin lasten on tapa, niin että se tästä silmänräpäyksestä oli ollut yhtä hyvin hänen satamansa ja konttorinsa kuin minunkin... Katseeni osui valokuvaan, joka oli pöydän nurkalla. Kuva esitti Dorista pyöräilypuvussa Salemin linnan portilla. Hän nauroi minulle.

Te jumalat — kuka oli Maria Capponi? Ruskeapintainen amatsoni, vieras, joka tuli vastaan metsässä ja sinne jäi. Minun elämässäni, päivänvalossa, kaikessa siinä, mikä oli jonkin arvoista, oli ollut vain Doris, vain hän!

Katsoin kelloa. Se oli neljä.

* * * * *

Paitsi minua ei kukaan enää valvonut talossa. Tiesin sen, yhtä hyvin kuin tiesin, että Doris oli »kuollut», mutta en tajunnut sitä. Astuin parvekkeelle ja silmäilin vierasrakennukseen, ja sen kulmaikkunassa siellä, niissä Doris oli asunut ennen häitä, _paloi tuli_... En uskaltanut liikkua paikaltani, kouristuksentapaisesti puristivat käteni parvekkeen kaidetta, en tohtinut kääntyä... Kaikki lihakset jännittyneinä, värisevänä kuunnellen, odotin... Mitä? Ettäkö Doris astuisi huoneeseen? Ei, se oli mahdotonta, sillä — hän makasi sohvalla ja kuunteli minua, niinkuin minä täällä parvekkeella häntä. Kuuntelimme toistemme hengitystä.

Väkisin ohjasin ajatukseni kappeliin, jossa hän lepäsi »haudattuna». Vieläpä päätin mennä sinne saadakseni varmuuden, että yhteen kivipaasista oli merkitty hänen nimensä, hänen perhevaakunansa sen kulmassa, muurilaasti liitoksissa vielä tuoretta. Mutta — mitä varten ensinnäkään »varmuutta»? Näinhän sen edessäni, hiekkakivipaaden, niin selvästi kuin olisin seisonut sen edessä. Vaikkakaan en tänään ollut käynyt kappelissa, vaikken ruumiillisilla silmilläni nähnyt hautakiveä, näin sen kuitenkin, ja se riitti. Myöskin voin lukea hänen nimensä alla omani ja huomata toisessa kulmassa Breuschheimin vaakunan, niinkuin tapahtuisi, kun minun arkkuni kerran olisi hänen arkkunsa vieressä. Olinko senvuoksi ehkä kuollut? Tai Doris vähemmän elävä? Eikö jokainen hermoni sanonut, että hän oli täällä, enkö tuntenut koko ruumiillani, että hän makasi tuolla sisällä sohvalla, kuunnellen hengitystäni?

Silloin — mitä se oli? Punainen ja vihreä lyhty. Keinuin, tunsin veden ja hiilensavun käryä. Oli hiljaista. Soluimme pitkin yöllistä Bodenjärveä. Doris lepäsi, pyörälläajosta väsyneenä, hytin sohvalla. Olimme käyneet Salemissa pyörällä ja sitten Überlingissä astuneet viimeiseen Konstanziin vievään laivaan... Suuri valon ja ilon aalto vyöryi ylitseni. Näin, kuinka kuljimme Salemin linnan porttiholvista, ja kuulin pyöräni kumin halkeavan. Pum!...

Nyt voin päästää irti parvekkeen kaiteen ja mennä rauhallisesti huoneeseeni. Valoisa, iloinen aalto valmisti vuoteeni tyhjälle sohvalle. Doris ja minä matkustimme pitkin Bodenjärveä; hän lepäsi toisella puolella hyttiä, minä toisella. Suljin silmäni ja ajattelin kulunutta iltaa... Oli seitsemäs tunti, ja taivaasta valui hyvyyttä, joka ravitsi metsän ja kedon. Koivukuja, joka oikealla teki loistavan kaaren niittyjen ympäri, piti hempeää hetkeä vakavasti sylissään. Myöhemmin yhtyi tiehen puro, jonka tummanvihreä vesi virtasi helmimatalikkojen ympäri. Vasemmalla leijui niittyjen yli helluntaivalaistus, joka tuskin häikäisi, ja kaikki valo keinui, niin kauas kuin saatoimme nähdä, ruohon miljoonilla latvoilla, monin paikoin suolaheinän tummemmaksi värittämänä, toisin paikoin kadoten ruokojen hentoihin tupsuihin. Niityt paisuivat laajoiksi rinteiksi metsän rajaan saakka, joka suurena ja hiljaisena kohotti kauneimman kruununsa laakson yli... Nyt silmäsimme, sillä tie oli noussut, alas tähän laaksoon; se oli järven kaltainen, josta vesi oli haihtunut — ja äkkiä, käännyttyäni valoisasta lännestä tummempaan itään, luulin tosiaankin tuntevani Bodenjärven. Talot välkkyivät kuin aallot, niityt olivat melkein siniset...

Lippertsreutessä haukkasimme illallista, sillä välin kun lukkoseppä pani uuden kumin takapyörään. Ilta oli meitä kumpaakin kiihdyttänyt, emme puhuneet mitään, mittasimme toisiamme vain katsein, jotka ankara ja nautinnonhaluinen jumala oli pannut silmiimme. Doriksen kiharat (muuten kevytmielisiä tyttöjä, jotka tekivät pilaa itsevoitokkaista gladiaattoreistakin) olivat riippuen ryhdittöminä otsalla sopusoinnussa hänen suunsa kanssa joka väsyneellä uhmalla hallitsi kasvoja.

Ajoimme eteenpäin Überlingeniin vinhaa vauhtia. Tie oli jotenkin jyrkkä alaspäin: kivikaiteiden ohi, joiden alla puro lirisi, metsien läpi, joissa kuu vaelsi; hedelmäpuut hautasivat tien holviensa alle. Niin laskimme alas jalkaa liikuttamatta eteläisen meren rannalla sijaitsevaan uhkeaan kaupunkiin, joka lepäili hauskan juhlan jälkeen. Vielä riippui ilo mahtavien univarjojen keskellä kuunvalkeilla matoilla kadun keskipaikoille saakka. Pari helähdystä harhaili vielä katoilla. Nuori naisennauru pulpahti kuin suihkukaivon solina...

Minun täytyi ravistaa itseni hereille, haukotella, iskeä käsivarsin olkapäihini, uudelleen haukotella; niin elävästi elin hengessäni tuon kaukaisen illan hetket.

Kenties hän on todella »kuollut», ajattelin ja nousin sohvalta. Hiljaisin askelin aloin kävellä huoneessa edestakaisin ja huolellisesti tarkastella kaikkea, huonekaluja, kirjoja, kuvia. Kenties asia on niin. Mutta siinä tapauksessa elän kymmenkertaisesti hänen, vainajan, kanssa. Minulla on elämäämme varten muisto, joka minulta aikaisemmin kokonaan puuttui; tiedän hänestä sillä tavalla, että se saa minut hämmästymään. Mahdollisesti hän on kuollut. Mutta hän on täällä — niinkuin ei milloinkaan ennen. Me elämme toistemme seurassa — niinkuin ei milloinkaan ennen. Olkoonpa sitten, että itse kuolen, vaivun ikuiseen uneen, että kaikkine pyrkivine ajatuksineni kiiruhdan saavuttamaan hänet etumatkasta huolimatta...

Loin vielä katseen huoneen eri puolille, sitten hiivin portaita alas ja pitkän käytävän läpi ja astuin Jacquotin huoneeseen, sytyttäen valon. Hän nukkui vaaleana kapeassa, valkoisessa vuoteessaan, posket niin punaisina kuin maalatut.

Olin jäänyt seisomaan ovelle, käsi rivalla. Vuode oli vieressäni seinän luona. Kun lapsi liikahti, sammutin kiireesti valon.

Hiljaa sisimmässäni nauraen juoksin käytävää pitkin, kuulin äitini yskivän, niinkuin yskitään, kun tarkoitetaan, että toinen sen kuulisi, ja sanoin itselleni: vanhalla rouvalla on vielä äitien herkkä uni. Näin ajatuksissani hänen huoneensa, suuren, sinisellä silkillä verhotun suojan, pitsimyssyn alla vanhuksenkasvot, joihin rakkaus oli uurtanut lieviä ryppyjä, saadakseen paremmin tilaa niissä, ja pitkän, kapean huoneen sen vieressä, seinäverhot täynnä eri kielistä lainattuja satukuvia, joita niiden väliin asetettu papukaijajoukko tulkitsi — tuon ensimmäisen, ihanan, ainoastakaan maailman loistojunasta löytymättömän makuuvaunun, jossa Jacquot vaaleana, valkoisena ja punaisena nukkui. »Me elämme kaikki, äiti hyvä, ei yksikään niistä, joita rakastamme, ole kuollut!»

Käytävän päässä oli avoin ovi. Suihkuhuone, lattia ja seinät valkeilla kaakeleilla peitetyt. Kun isä palasi kotiin pelloilta, otti hän täällä ryöpyn ja muutti pukua. Heitin vaatteet päältäni, vedin ketjusta, hyppäsin kohisevaan suihkuun. Ainoakaan niistä, joita rakastimme, ei ollut kuollut...

Aamu sarasti. Jätin hyvästit puutarhalle. Se ei näyttänyt vähääkään hämmennystään kyselyjeni johdosta kuluneena yönä, ja ihanan päivän henkäys auttoi sitä ajamaan kokonaisen liudan kultaisia hiutaleita Donon-vuoren huipun yli. Se auttoi itseään kutsuessaan puron kultakaloja kiviä kiertäen katsomaan taimenen pyrstölauttaa ja taimenia päättämään, keiden piti nousta niin aikaisin vuoteestaan, että hampaattomien sieppojen rintama puhkeisi. Silloin valittu kiiti kiven alta esille lähimmälle rannalle. Varmasti oli piilopaikka jo etukäteen tutkittu esikuntakartasta, muutoin se ei olisi osannut niin tarkasti ampua.

Breuschin toisella rannalla heläyttelivät leikkuumiehet kuin lukkarit; he hikoilivat, niin paljon kastetta he olivat jo leikanneet auringon nenän edestä. Sitten seurasi hiljaisuus.

Aurinko! Ja äänettömyys.

Vain kukot, jotka eivät olleet oppineet katolilaista aamurukousta, elämöivät edelleen, pölkkypäät! Mutta kun kovasin taas helähti viikatetta vasten ja kaikki hyvätapaiset luontokappaleet nousivat polviltaan, voi havaita, että kukot eivät olleetkaan itsekkäästi puhuneet ja toimineet, vaan päinvastoin harjoitelleet kunnollista merkinantoa jokapäiväistä työjoukkojen muodostamista varten, jotta, lyhyesti sanoen, ihmiskunta ajoissa pääsisi työn alkuun. Ne tekivät työnsä niin hyvin, että mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä vähemmän niitä tarvittiin.

Ne huomasivat sen itsekin ja äkkiä vaikenivat. Täysikasvaneet olivat silloin töissä, lapset koulussa, ja maailman herrat kulkivat autoissa johtoasemiinsa.

Kun täsmälleen kello kaksitoista jouduin Jacquotin kanssa Reinin-sillalle Breisachissa, ei missään päin voinut enää kuulla ainoatakaan kukon laulua. Siellä oli vain tullivirkailijoita. Kymmenen, kenties kaksikin kymmentä miljoonaan miestä oli kuollut väkivaltaisen kuoleman, jotta tuo perheenisä vihreä hattu päässä voisi suurenmoisesti virtaavan Reinin rannalla penkoa Jacquotin taskuista suklaata. Jacquotin hattu oli sitä täynnä. Vihreähattuinen perheenisä ei löytänyt suklaata.

»Mainio poika», sanoi Grether Fritz, kun nosti poikaa vaunuista.

Mutta Jacquot oli surullinen. Tämä ei ollut Sveitsi. Hän ei nähnyt pienintäkään lumikenttää. Ei epäilystäkään: hänen ei sallittu etsiä äitiään. Kun korvaukseksi kerroin hänelle, että hän oli tässä talossa tullut maailmaan, kohautti hän olkapäitään, kuin tahtoisi taitamattomasti jäljitellyillä olankohautuksillaan muistuttaa minulle, että hän oli äitinsä poika ja että hänellä siis oli määrättyjä oikeuksia häneen... Hänen kasvoissaan, jotka hän kohotti puoleeni, ilmeni selvästi nuhde uskottomuudesta.

Lapsena hän oli kuitenkin tottunut yllätyksiin. Saatuaan huomautuksen tai vain epäilyksen hän koetti jo ennakolta niitä torjua... Yö oli tuonut hänelle uuden aatteen. Aamulla tapasin hänet yläkerroksessa, kun hän etsi tyhjistä vierashuoneista.

VI. ULRICUS

Tuntuu kuin katsoisi kaukoputken läpi; näyttää tulevan sade.

Rheinweilerin pikku linnan katto loistaa geraniuminpunaisena toisten kattojen pitkälle ulottuvassa puutarhassa. Yksityiset poppelit osoittavat siinä tietä ihmisille ja eläimille, ja kaksi pitkää poppeliriviä reunustaa Reiniä, jonka varrella, mereen saakka, seisovat Jumalan myllyt.

Pienten Rheinweilerin paroonien ylpeydestä, itsetietoisesta ylpeydestä johtui, että he kaivauttivat maasta samat poppelit, jotka Napoleon oli istuttanut pitkin Reiniä, ja asettivat ne kylänsä lantatunkioiden viereen, ikäänkuin heidän mielestään virtaavan uran loppu olisi täällä ja heidän sopisi lausua loppusanat pitkäveteiseen historiaan. Rheinweilerin vapaaherrojen vaakuna oli paljoa vanhempi kuin tämä isoisäni isän puutarha-oikku, jota kuitenkin puolusti itse vaakunalause: »Ei edemmäksi.» Samaa merkitsi kilven ristikko, jonka läpi täysikuu paistoi.

Isoisäni oli järkisyistä ollut vallankumouksellinen ja rupesi siitä syystä Napoleonin kannattajaksi. Hänen nimensä joutui historiaan sen kautta, että hän antoi apuaan Badenin valtion perustamiseen. Napoleon, joka kerran vietti yön tässä linnassa, korotti hänet aamukahvia juotaessa kreivilliseen säätyyn.

Isoisäni isä katseli sanattomana, kuinka keisari pisti poskeensa tusinan vehnäpullia ja lisäksi tyhjensi minuutissa kahvikannun. Hänellä ei ollut aikaa vastata.

»Vahinko, että ette ole sotilas», puheli keisari, mutta silloin hän jo seisoi ovella. »_Vous auriez gagné une bataille, et je vous aurais fait prince_.»

Portaiden edessä odotti joukko kauniita, loistavia, säkenöiviä miehiä, reippaita kuin intiaanit, kiiltävät ratsut takanaan, jotka hirnuivat keisarille tervehdyksensä herrojen tehdessä kunniaa ja kaikkien kirkonkellojen alkaessa soida molemmin puolin virtaa, kuin olisi itse Herra astunut yöstä päivänvaloon.

»Ihana päivä, sire», sanoi Ulricus Rheinweiler. »Kauniita hevosia», lisäsi hän.

Reinin-tietä pitkin alhaalla kylässä kulki tykistö, välkkyvänkirkkaita miehiä, ajoneuvoja ja ratsuja. Se meni linnan ristikkoaidan taitse kirkkaana, leveänä, katkeamattomana kuin takana oleva Rein.

»Kauniita kanuunoita», päätteli Ulricus.

Silloin keisari kääntyi ja ojensi hänelle hyvästiksi kätensä. Hänen katseensa sattui vaakunaan, joka oli oven yläpuolella: »Nec ultra.»

Hän levitti suunsa: »Oh!» nauroi hän kasvoillaan italialaisen katupojan näköisenä. »Miksikä ei?» kysyi hän. »Elämmehän kuitenkin! Eikö eläminen ole — eteenpäin menemistä?»

Isoisäni isä kertoi:

»Hän katseli minua kuin alokasta ylhäältä alas asti ja etenkin rinnan kohdalta...»

Keisari istui satulassa, takanaan loistava, välkkyvä lauma ihmismetsästäjiä, kenraalit marsalkkojen, ajutantit kenraalien, palvelijat ajutanttien takana. Nyt ratsasti rakuunoita tiellä, heidän kypärinsä kultasivat hetkeksi aamun valon. Eräs upseeri ratsasti täyttä laukkaa avonaisesta portista ulos.

Kellot vaikenivat, ja armeija seisoi paikallaan.

»Sitten hän sanoi: 'Puhukaapa asiasta suurherttuanne kanssa...' Ja tietä ratsastaessaan hän kurkisti vielä kerran vaakunaan... Keskipäivään asti kesti kulkua tiellä ratsuväkeä ja jalkaväkeä ja tykistöä, ja kaikki puhtaina kuin sunnuntaiaamuna...»

Yöllä oli melua. Elsassilaiset alokkaat kulkivat pikamarssissa laivasiltaa pitkin. He lauloivat:

»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon...»

Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Täysikuu paistoi siitä sisään.

»Kuule», kuiskasi Ulricus ja nosti vaimonsa korkealle kääntäen hänen kasvonsa kuuvaloon päin: »Kuuletko, Liesel? Kuuletko?»

»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon...»

»Häpeällistä!» mumisi esiäitiin, »saksaksi he laulavat... saksalaiset... Napoleonille.»

Hän ei ymmärtänyt mitään maailmanhistoriasta.

Mutta Ulricus, vanha humanisti, joka aina kirjoitti nimensä latinaksi, kuitenkin katolilainen protestanttisella alueella, riemuitsi sen salaisuuden julkilaulamisesta, jonka pelosta preussilaismielinen pastori kätkeytyi vuodepeitteensä alle, koska ihme kulki laveteilla.

»Miksikä ei?» huudahti hän ja nousi koholle vuoteessaan, kunnes näki pistimien välkkeen ja kuinka ne olivat vähällä ottaa mukaansa matkalle juuri hehkuvan puutarha-aidan. Hän hyväili vaimonsa kuuvalossa kauhistuneilta näyttäviä kasvoja. »Nuku, Liesel, nuku.» Ja laski ne hellästi takaisin pielukselle.

Vaipuessaan uudelleen uneen hän piti yhä selvemmin oikeana ja luonnollisena, että tällaisina uudistusten aikoina, jolloin ihmeet liikkuivat maanosan kaikilla teillä, ei mikään suuri salaisuus voisi tehdä itseään kyllin pieneksi, toimittaakseen hämmentyneelle ihmiselle edes aavistuksen tapahtumien merkityksestä... niinkuin silloin... pitkiä aikoja sitten tuolla kaukaisessa maassa... ja myöhemmin. Niinkuin aina, kun Isä Jumala taas kerran antoi ihmiselle kolauksen!

Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksi ei! Ulricuksen sydän nauroi, ja hän tajusi vielä, kuinka hän astui suuren, valoisan unen kynnykselle.

Pari päivää myöhemmin ajoi aviopari nelivaljakolla kaupunkiin. Mutta ensin asettuivat lapset, jotka eivät olisi antaneet vanhempien lähteä, vaunujen lähestyessä kaikki kahdeksan keskelle tietä, ja vain pienin huusi, kaksivuotias, jota nelivuotias Annette, isoisäni sisar, piteli kädestä. Ulricuksen täytyi päistikkaa hypätä kuskin ja palvelijan väliin kuskipenkille, auttaakseen heitä pitelemään säikkyvien hevosten ohjia, ja heti toisella hyppäyksellä takaisin vaunuihin, joista Liesel oli vähällä heittäytyä kuin palavasta talosta kiveykselle. Ohikulkevien talonpoikain avulla, jotka tilanhoitaja pakotti siihen, mutta jotka vasta sitten kävivät käsiksi, kun kuulivat itse Ulricuksen ärjäisevän: »Viekää pois lapset!» otettiin nämä kiinni, ja vaunut pääsivät liikkeelle.

Ulricus vetäisi esiin juhlamiekkansa uhatakseen lapsia, jotka talonpoikain käsistä vapauduttuaan juoksivat nyt vaunujen perässä. Toisella kädellään ja polvellaan hän piteli kiinni vaimoaan, sillä tämä taisteli häntä vastaan ja huusi nyyhkyttäen: »Jätä minut tänne! Jätä minut lasten luo! Minä en tahdo Napoleonin luo!»

Lapset, jotka olivat huomanneet saaneensa äidistä voiton, juoksivat minkä jaksoivat ottaakseen hänet vastaan, kun hän pian joko astuisi alas tai putoisi vaunuista. Että he kuitenkin lopulta näkivät odotuksessaan pettyneensä, ei johtunut virheestä heidän laskuissansa, vaan ainoastaan siitä, että hevoset olivat päässeet nelistämään.

Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin tomupilvi. Silloin kerääntyivät nuo kahdeksan lasta hitaasti keskelle tietä. Vanhimmat palasivat hengästyneinä keskimmäisten luo, jotka avuttomina katselivat milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, missä Annette pienimmän kanssa istui. »Isän on syy», itkeä tillitti Annette ja pyyhki pikkupojan nenää.

»Ei», vakuutti vanhin, mutta hän olikin jo kahdentoista vuoden vanha, »ei, vaan hevosten».

Äkkiä he kaikki rauhoittuivat. »Hevosten on syy», huusi Annette kahdelle lapsentytölle, jotka nyt myöskin saapuivat paikalle. »Hevotten on tyy», nauroi pikku poju, ja kaikki nauroivat hänen kanssansa.

Sillä välin näki Ulricus suurta vaivaa, saadakseen juhlamiekan uudelleen menemään huotraansa. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, otti hän Lieselin pään kainaloonsa ja sanoi itsekään tietämättä, ketä sillä tarkoitti, hevosia vai lapsia: »Antaa niiden juosta!» ja suuteli pienin, hellin suudelmin hänen itkettyneitä kasvojaan, kunnes vihdoin auringonnousu pienellä luonnonnäyttämöllä onnistui ja Liesel hymyili.

»Kun saavumme kaupunkiin, on Napoleon jo kauan sitten lähtenyt pois.»

Hän kuiskasi sen vaimonsa korvaan, kuin se olisi erinomaisen hellä rakkaudentunnustus hänen puoleltaan. Hevoset olivat jättäytyneet ravaamaan, sitten astumaan käymäjalkaa. Ulricus ojensi Lieselille pieniä batistiliinoja hänen laukustaan, peilin, kölninvettä ja ihojauhetta, nykäisi hänen pukunsa suoraksi, siveli ja silitteli, kunnes vaimo sanoi: »No, nyt olen taas kaunis», kääntyi puolisonsa puoleen ja laittoi hänet leikkiä laskien nopeasti paljoa komeampaan kuntoon kuin hän oli lähtiessä ollut.

Senjälkeen he istuivat suorina vierekkäin kuin kahdella valtaistuimella, nauttivat kultaisesta päivästä, joka riippui sinisessä ilmassa Schwarzwaldin ja Vogesien välissä, ja tarkkasivat ympäristöä, ettei mikään tervehdys jäänyt heiltä huomaamatta.

He astuivat maahan pienen kaupunkitalonsa edustalla, jossa melkein koko vuoden asui yksinään vanha, puolisokea keittäjätär. Ulrichin äitivainaja oli testamentissaan määrännyt hänelle, paitsi pientä eläkettä, asunto-oikeuden yläkerrassa, ja siellä vallitsi, niitä harvoja viikkoja lukuunottamatta, jolloin perheenjäseniä oli niin sanoakseni Kathrinin vieraina, vaihtelevainen, vilkas seuraelämä. Sillä Kathrin ei ottanut vastaan ainoastaan henkilökohtaisia ystävättäriään vaan myös kaupungin vanhempia keittäjättäriä, sikäli kuin he palvelivat herrasperheissä ja tunnustivat Kathrinin edustavan aseman seuraelämässä. Sinä aikana, jolloin herrasväki asui hänen luonansa, pysyivät hänen salonkinsa suljettuina, mutta ainoastaan siitä syystä, että hallituksen johto talossa vaati hänen kaiken aikansa.

Kathrin tervehti avioparia keskellä keittiötänsä hoviniiauksella, jonka jälkeen hän suuteli Lieseliä kädelle ja Ulrichia katseillaan pidättäen kärsimättömänä odotti, kunnes madame oli jättänyt keittiön. Tuskin oli ovi Lieselin jälkeen sulkeutunut, kun hän tarttui Ulrichiin kaksin käsin tuskasta ja veti hänet syliinsä, kiertäen heti voimakkaasti käsivartensa hänen ympärilleen, ja minuutin ajan valui ihastuksen korkeudesta oikea ukonilma parooniparan yli, joka tänään kykeni paljoa huonommin sitä torjumaan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, vaikka tämä minuutti häntä vuosi vuodelta yhä enemmän peloitti. Riistihän jokainen vuosi häneltä kappaleen lisää lapsen aseesta, tuosta »Sesam, aukene», joka tuli näkyviin siinä, että hän äkkiä puraisi Kathrinia korvaan tai nenään ja pakeni hajoavasta tornista. Mutta Kathrin oli vuosi vuodelta käynyt yhä enemmän varmemmaksi siitä, että tässä ihastuksessa puhui kuolleen äidin ääni pojalle, varustaakseen hänet, paitsi sallitun hellyyden tyydytyksellä, myöskin pyhän kirkon varoituksilla ja virkistyksillä.

»Sinä arkkienkeli, sinä pyhimyskuva, nyt olet myöskin perustanut Badenin valtion! Jumala palkitkoon sen sinulle, poika! Ja Napoleon on nukkunut teidän luonanne, ja hän on tahtonut tehdä sinusta ruhtinaan, ja sinä olet vain näyttänyt meidän vaakunaamme, jossa sanotaan: 'minulla on tarpeeksi', ja hän on hävennyt, tuo suuri keisari, hävennyt minun poikani edessä eikä sanonut muuta kuin että hän olisi yhtä kernaasti rheinweileriläinen ja semmoinen vanha keisarillinen parooni, ihan yhtä kernaasti, niin hän sanoi, ja vielä mieluumminkin kuin tuommoinen juuri leivottu keisari. Silloin paavi itsekin on kai nauranut, kun se on hänelle kerrottu, ja pyhä äiti taivaassa, sydänkäpyseni. Koko kaupunki puhuu nyt sinusta...»

Hän huusi niin, että kuparikattilat seinillä kumisivat, sillä hän luuli toisia kuuroiksi, kun itse oli sokea.

Vihdoin Kathrin hellitti käsivartensa ja työnsi hänet lujasti luotaan:

»Juokse, poikakulta ulos ja kuuntele, mitä sinusta sanotaan!»

Käytävässä Ulricus kuuli hänen vielä huutavan jälkeensä:

»Kunpa vain pysyisit nöyränä Herran edessä!»

Illalla Ulricus esiintyi Lieselin kanssa seurapiirissä. Hänet otettiin sellaisella tavalla vastaan, että hän leikillisesti huudahti:

»Mutta, mutta, hyvät herrat, enhän kuitenkaan tule tänne Brandenburgin portista.»