Part 5

»Avaa sinä se!» komensi hän. Taikauskoinen kun oli, ryhtyi hän siltä varalta, että sähkösanoma sisältäisi huonon uutisen, toimenpiteisiin »ukkosenjohdattimen» hankkimiseksi. Tämän tieteellisen teorian mukaan johtaa viaton lapsi salaman uhatusta päästä olemattomiin.

Avasin, niinkuin isälläni oli tapana avata sähkösanomia: hitaasti, laskos laskokselta, ärein katsein hakien lähetyspaikan nimeä, sillä pelkäsin, että minut vielä tänään kutsutaan kotiin, riistetään sirkuksen kynnyksellä.

»Rheinweiler Venetsiasta —» luin, mutta pitemmälle en päässyt. Täti Sidonia oli temmannut paperin kädestäni, ja siinä hän seisoi, toisessa kädessä sähkösanoma, toinen kouristuksentapaisesti nyrkkiin puristettuna ja sydäntä vasten painettuna. Kaikki veri näytti äkkiä syöksyneen hänen päähänsä; huulet vain olivat valkoiset ja värisivät surkeasti. Hän ojensi kätensä kuin tahtoisi antaa minulle sähkösanoman, mutta jätti aikeensa heti sikseen.

»Donja», kuiskasin puoleksi nyyhkyttäen, ja vihdoin hän tajusi, missä hän oli, kääntyi äkkiä ympäri. Ovenvartija seisoi pöytänsä takana ja tarkasteli meitä, ilmeisesti kauhuissaan. Myöskin pari hotellin vieraista katseli meitä, ja eräs vanha herra nousi juuri nojatuolistaan kiiruhtaakseen tädin avuksi.

Sillä välin oli täti kuitenkin toisen kerran muuttunut, ikäänkuin olisi äkillisellä liikkeellä akselinsa ympäri palannut entiseen muotoonsa. Hän nyökkäsi vanhalle herralle kiitokseksi ja sanoi, samalla kun silitti hiuksiani: »Pyydän, odota hetkinen, olen kohta taas täällä.»

Mutta kun hissi, joka oli vienyt hänet ylös, tuli takaisin, syöksyi hissipoika kiihtyneenä luokseni ja käski minun mennä tädin huoneeseen. Tapasin hänet hurjasti itkevänä istumassa pyöreän pöydän ääressä keskellä huonetta, käsi sähkösanoman selkäpuolella, avuttomana ruumiiltaan ja ajatuksiltaan.

»Claus, se on varmaan hyvin, hyvin huono sanoma. Lue sinä se ensin, sitten se ei tee minulle enää pahaa. Claus, sinun täytyy se lukea», rukoili hän.

Mutta tuskin ojensin käteni, kun hän heittäytyi molempien käsivarsiensa varaan pöydälle ja hautasi sähkösanoman allensa.

»Ei se käy», mutisi hän masenneltuna, »Claus, se ei käy.

Pyydän, jätä minut yksin.»

Nyt luulin minä puolestani olevan asianmukaista ryhtyä johonkin huomattavaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tunsin oman kyynelvirtani patoutuneen purkautumiseen saakka. Vilkaisin salavihkaa vesikarahviin pesupöydällä — olinhan kuullut, että lääkäritkin tilapäisesti käyttivät sellaista keinoa. Kun en kuitenkaan ollut varma, voisinko luontevasti suorittaa matkan pesupöydän luo, saatikka luottaa siihen, että käteni pystyisivät panemaan täytäntöön harkitun kasteen karahvista tarpeellisen tyynesti ja etevästi, kuten miehen tulee esiintyä suhteessaan naiseen; lyhyesti, tuskasta, avuttomasta tuskasta huusin sensijaan täyttä kurkkua:

»Lue sitten sähkösanomasi itse, senkin hanhi! Mitä sinun salaisuutesi minuun kuuluvat!»

Paiskasin oven kiinni perässäni, niinkuin isäni, kun hän kerran oli tehnyt epäonnistuneen yrityksen kurittaa minua.

Tosin oli minusta silloin oven paiskaaminen tuntunut suurimmalta mahdolliselta rangaistukselta, ja mieluummin olisin ottanut selkäsaunan, kunhan vain oven paiskaaminen olisi jäänyt sikseen... Alppiunelmistani hypähdin pystyyn paukahtavan oven merkinannosta, ja jos kuulin jossakin kadulla, kuinka jonkun talon ovi paiskautui kiinni, tuli minun paha olla. Käsite »murha» oli jollakin tavoin yhteydessä kiinni paiskatun oven kanssa, eikä ollut vielä kovin pitkää aikaa siitä, kun olin huomannut ovenlyönnin kuuluvan hillitympien, mutta yhä vahvoina pysyvien kaikujen joukossa: seisoin, isän käden kiinnipitelemänä, isoäidin avonaisen haudan partaalla ja kuulin pienten lapiollisten multaa putoavan arkulle... En ottanut vastaan ojennettua lapiota, mutta loin kyllä isääni niin vihantäyteisen katseen, että hän hämmästyksestä päästi käteni ja minä livistin. Sitä ajattelin nyt, kun astelin käytävää pitkin vapisevin polvin, korvien humistessa ja äärettömästi hämmästyneenä siitä, että tällä kertaa juuri minä olin paiskannut oven kiinni. Sitten huomasin, kuinka paljoa helpompaa oli tehdä jotakin sellaista kuin kärsiä sitä, mutta pian minun täytyi hillittömästi nauraa muistellessani hämmästyneitä kasvoja, jotka täti oli kohottanut pöydältä kyynelten äkkiä pysähdyttyä poskille; nauroin kuin suonenvedossa, osaksi häpeästä ja osaksi surusta ja nojasin otsaani portaitten tummalla puulla päällystettyyn seinään, kunnes puuska meni ohi ja tunsin kevennystä kuin ripin ja synninpäästön jälkeen. Ja jotenkin tuntui minusta kuin myös Sidonia huoneessaan olisi nyt jo päässyt keveämmälle mielelle.

Hallissa tilasin sitruunalimonaadia juhliakseni sitä, että sähkösanoma ei ollut tullut Breuschheimista, ja myös palkitakseni ensimmäistä miehisen päättäväisyyteni osoitusta, sellaisena kuin se äsken juuri odottamatta oli minulle onnistunut. Samaan suuntaan jatkaen käskin hissipojan tuoda itselleni Meyerin tietosanakirjasta, joka oli hyllyllä ovenvartijan komerossa, sen osan, jossa oli hakusana »Venetsia», ja luin. Siinä miellyttävästi nojatuolissa lojuen paksu sanakirja käsinojalla ja lasi sitruunalimonaadia kädessä, näin tädin tulevan luokseni. Nousin osoittaen ihan uudella tavalla kohteliaisuutta. Ei paljoa puuttunut, etten suudellut hänen kättänsä, vain tehdäkseni sen ensi kerran oikein tuntien välimatkan ja niin sulavan kohteliaasti kuin aika-ihmiset.

»Herra sisarenpoikani», sanoi hän puoliääneen, »te olette käyttäytynyt kuin tolvana. Selvitys seuraa myöhemmin. Nyt...»

Nyt lähetettäisiin minut kotiin! Olin vähällä menettää kaiken malttini. Nopeasti keskeytin hänet.

»Täti», kuiskasin kuumasti hengittäen, »täti Donja, te olette liiaksi käyttänyt ihojauhetta. Kasvonne ovat ihan valkoiset.»

Tämä kuulosti hiukan surkealta, kuulin sen, ja suuttumus siitä pakahdutti rintaani. Olkapäiden kohautus, ja Sidonia jatkoi:

»Nyt menette heti huoneeseenne ja täytätte matkalaukkunne. Lähdemme tunnin päästä Venetsiaan. Sähkötän sillä välin isällenne.»

Siinä nyt kökötin, istuin kuin maassa ja aukaisin suuni selälleen. Mutta minulla ei ollut aikaa sitä huomata, sillä kiinnittämättä pienintäkään huomiota läsnäoleviin huusin: »Eläköön!» Täynnä barbaarista nautintoa huusin, niinkuin koulussa huudetaan, kun ensi kerran saadaan hellelupaa, ja syöksyin portaita ylös huoneeseeni.

Tuntia myöhemmin istuimme junassa.

Kaikki yritykseni karkoittaa iloisuudellani vihankauna täti Donjasta (tämä oli hyväilynimi, jonka olin lapsena antanut hänelle) taikka edes sulattaa hänen jäykkyyttään hiljaisella, tulisella läsnäolollani, kaikki tällaiset yritykset näyttäytyivät turhiksi. »Te olette käyttäytynyt kuin tolvana», toisti hän. Hyvä. Myönsin sen:

»Kyllä, kuin raaka tolvana. Täti, te olette oikeassa.»

Siitä saakka kun hän oli suuttunut minuun, puhui hän ranskaa, ja ranskaksi oli helpompi johtaa asia oikealle tolalle.

»Naista kohtaan!» korosti hän.

»Pyydän anteeksi, täti.»

Hän pudisti päätänsä.

»Niin helposti ette siitä suoriudu. Te olette hirviö, rakkaani.»

Tahdoin kysyä häneltä, miksi hän kuitenkin otti minut mukanansa Venetsiaan, koska olin hänestä niin vihattava.

Sensijaan huudahdin:

»Oi, rakas Donja, tehän olette niin kiltti! Ja oliko se kenties ikävä sanoma, jonka saitte? Ei, se oli hyvä! Ja tehän olette niin iloinen!»...

Pysähdyimme juuri eräälle asemalle. Vaunumme vieressä oli suuri, Lakkaamaton kivi.

»Näetkö tuon kiven?» huudahdin saksaksi, sillä päähänpistoni näytti minusta ansaitsevan mitä jalomielisimmän anteeksiannon, »Tuo on pudonnut sydämeltäsi.»

Vastaamatta mitään hän kääntyi erään vanhemman naisen puoleen, joka istui osastossamme:

»Madame, saanko kysyä teiltä jotakin? Voisitteko pitää mahdollisena, että tämä nuori herra tässä pari tuntia sitten nimitti minua hanheksi?»

Suuttuneena hypähdin pystyyn. Tosin luulin kuulevani takaani hillittyä naurua, mutta se olisi loukatulle ylpeydelleni ollut sietämätöntä — unohdin sen heti ja tunkeuduin käytävien kautta makuuvaunuun saakka, jossa huomasin ystävällisen monsignoren varanneen itselleen osastoni alemman vuoteen. No, hengellisen herran kanssa tulisin toimeen. Meillähän oli niitä jokunen omassakin suvussamme.

»Vai niin?» vastaanotti hän minut ja tarttui, nousematta, käsiini. Hän puhui murteellista ranskaa, ja koska matkustin Venetsiaan, arvasin hänet heti italialaiseksi.

»Tämä on siis pieni makuutoverini. Mikä on nimesi?»

Sanoin nimeni. Monsignore nyökkäsi juhlallisesti.

»Ja sinä olet hänen korkea-arvoisuutensa Freiburgin herra arkkipiispan veljenpoika.»

»Veljen pojanpoika», korjasin.

»Oikein, veljen pojanpoika. Ja sinä olet myöskin jo vastaanottanut ensimmäisen pyhän ehtoollisen?»

Olisin mielelläni halunnut tietää, kuinka kaikki tämä oli hänellä niin selvillä, mutta en uskaltanut tehdä monsignorelle kysymystä, joka helposti olisi voinut sisältää uteliaisuuden huolimattoman synnin — lapsessa, huomatkaa se.

Kun aikuiset ilmaisivat uteliaisuutta, tekivät he niin velvollisuudesta, ellei syvempien suunnitelmien vaatimuksesta. Toisaalta he usein tekivät kysymyksiä, joihin he itse liiankin hyvin osasivat vastata, sellaisia kysymyksiä, jotka olivat satimia. Se johtui siitä, että he peloittavasti pitivät yhtä. Lapset sitävastoin olivat yksin. Jospa jotenkin olisin voinut kysyä hänen korkea-arvoisuudeltaan: »Ettekö ole monsignore se ja se?»

Muuten — monsignore oli monsignore, hän kätkeytyi sinipunervan raitaiseen papinkauhtanaan ja odotti, että hänestä tulisi piispa _in partibus infidelium_. Niin paljon tiesin enkä enempää kysynyt.

»Niin, niin», nyökkäsi monsignore hymyillen, »kirkonmiehet tietävät kaikki».

»Olisiko teidän korkea-arvoisuutenne armollinen ja päästäisi käteni irti?» kysyin.

Hän purskahti nauruun.

»Hikoilen, eikö totta, hikoilen», ja hän aikoi tarttua suureen keltaiseen nenäliinaan, joka hänellä oli vieressään. Mutta silloin olin jo tarttunut hänen oikeaan käteensä ja suudellut sitä imartelevan nöyrästi, mikä ei ollut onnistunut tädin edessä hotellin hallissa.

Monsignore oli syvästi hämmästynyt, melkein säikähtynyt. Karhunvoimin hän tarttui minuun ja suuteli poskiani.

»Kaikella kunnioituksella! Hieno mies!» tuumi hän.

Ja tämä suunnattoman voimakkaalta ja kaikkitietävältä monsignorelta saavutettu tunnustus teki hänestä ystäväni. Kun menimme illalliselle, olisi hän mielellään istuutunut pöytääni. Erotuomariksi pyydetty nainen oli myös vastahakoinen luopumaan Sidoniasta. Mutta numerot lipuissamme, jotka täti jo ennen junan lähtöä Baselista oli hankkinut, määräsivät meidät pienen pöydän ääreen. Äänettömänä ja ylpeänä söin niin paljon kuin sain. Toisinaan silmäilin kohteliaasti tädin kasvoja. Hän hymyili ylitseni uudelle naistuttavalleen, joskus kuitenkin suoden katseensa majesteetillisena levätä päälläni. Minä puolestani hymyilin hänen sivuitseen monsignorelleni. Vakavasti harkitsin, eikö minun pitäisi aterian jälkeen pyytää häntä omaksi erotuomarikseni. Kuitenkaan en ollut kyllin varma niin rohkean yrityksen tuloksesta, vaan pikemminkin näytti enemmän etuni mukaiselta pitää molempia puolueita erossa toisistaan.

»Me menemme heti nukkumaan», selitti Sidonia, kun juuri työnsin viimeistä palaa kolmannesta appelsiinista suuhuni. »Muuten voisi luulla, ettet saa tarpeeksi syödäksesi kotona.»

»En saakaan!» vakuutin.

Hän kävi vakavaksi.

»Oletko nyt kylläinen?»

»En!»

Silloin näin taas hänen ohimoillensa tienoilla värähtelevän ja hänen silmissään salamoivan, näin taas tuon hellän valon, joka hänen paluunsa jälkeen halliin oli peittynyt ankaran naamarin alle, mutta vaikkapa hyvästijättäessäni hyökkäsin hänen korvansa kimppuun, suutelin sitä ja kuiskasin siihen: »Kaunis sinä olet, täti Donja, todella kaunis — kun nuori tyttö!» (olinhan hänelle niin autuaallisen kiitollinen maiden halki matkaavasta junasta, ravintolavaunusta, makuuvaunusta, monsignoresta, puhumattakaan etäisestä Venetsiasta!) vaikkapa valtasin vielä toisenkin korvan ja sanoin siihen jotakin, minkä piti suositella minua hänelle onnen osuutensa menettäneenä salaliittolaisena, nimittäin: »Helppohan sinun on tekeytyä vihaiseksi, kun ajattelet hyvää uutista ja Venetsiaa», ja vaikka riippuen kiinni hänessä äkkiä tunsin, kuinka hänen jäykkyytensä suli, ei minun onnistunut sinä iltana saada häneltä anteeksi.

»Tarmokas sinä olet, sanoo äiti», huudahdin pettyneenä, mutta niin, että iva kuului rakkaudenvalitukselta, ja toivotin hänelle kaihoisasti hyvää yötä. Hän asui tietysti osastossaan yksin, sillä aikaa kuin minä nukuin toisessa luokassa.

Monsignore istui jo puoleksi riisuutuneena vuoteella ja luki rukouskirjaansa. Kun astuin sisään, paukautti hän kirjan kiinni ja auttoi minua iloisesti jutellen riisuutumaan. Kuitenkaan hän ei sallinut minun vaihtaa paitaa ja alushousuja yöpukuun, jonka hän, tarkasteltuaan sitä kummissaan, työnsi syrjään. »Ei voi tietää, mitä tapahtuu, ja sitten olet alasti», sanoi hän. Mutta jotta emme tänä yönä suistuisi kiskoilta, piti minun polvistua hänen kanssaan ja ääneen lausua englantilainen rukous. Minä rukoilin saksaksi ja hän, ollakseen minua lähempänä, yhtaikaa ranskaksi, sillä italiaa en ymmärtänyt, ja olin tottunut rukoilemaan äitini kanssa saksaksi. Sitten hän nosti minut ylemmälle vuoteelle, pöyhisti ainoata pielusta ja kietoi minut peitteeseen.

Vaipuessani uneen pälkähti päähäni, kuinka olisimme voineet sanella rukouksen yhdessä — meidän olisi vain tarvinnut rukoilla se latinaksi! Minusta oli ikävä, etten ollut ajoissa tullut sitä ajatelleeksi.

Kun heräsin, oli päivä, ja makasin yksin osastossa. Reippaasti kapusin alas vuoteeltani, vedin verhon ylös.

»Oi!» pääsi minulta. Hieroin silmiäni.

Näytimme kulkevan hyvin nopeasti häikäisevän sinisen, samalla tumman taivaan läpi, mutta toisaalta tuntui kuin seisoisimme paikallamme. Sitten huomasin viuhkanmuotoisen tasangon; se oli luonnottoman vihreä ja kääntyi hitaasti, kuitenkin aina vain kappaleen kerrassaan; vielä se ei ollut kiertänyt puoliympyrää, kun jo toinen, samanlainen tasanko tuli näkyviin, aloitti saman liikehtimisen alusta, ja niin yhä eteenpäin. Puita, taloja, puroja, teitä solui ohitse tällä omituisella kääntölevyllä; vain punertavan sinipunaiseen usvaan kätkeytyneet vuoret pysyivät alallaan. Järven kuvastin välähti esille, turhaan kiskaisimme sitä, sekin oli meidän jätettävä. Kuitenkin se oli sytyttänyt kipinän taivaan ja maan loistavaan tummuuteen. Koko etäisyys liekehti.

Tämä siis oli, määritteli pieni, riemuitseva ruumiini (kädet kohisevassa ilmavirrassa, pää tarkkaavine silmineen niskaan painuneena, suu ahnaasti avoinna), tämä siis oli Italia, Kreikka! Sillä niinkuin ne tunsin kaksoissisarina, ne olivat minulle yksi ja sama. Nopeasti seurasivat vaakunamerkit: sypressit, viiniköynnökset kiviaidoilla, kukkivat mantelipuut, lujan kaupungin kruunaama kukkula, joka hajoitteli vihreille rinteille valkoisia pengermiä, samalla kun kirkontornit ulottuivat taivaaseen saakka, räikeät plataanit varjoon vaipuneissa puutarhoissa, äkkiä jokin palatsi, uhkeiden vainioiden läpi jatkuvat tiet, jotka kylpivät aamuauringossa... Päästin Breuschheimiläisen ryövärijoukon varoitushuudon, jotta suuri Pan huomaisi minut. Silloin syöksyi kolme puhvelin kaltaista lehmää kauhistuneina viiniköynnösten läpi, ja samaan aikaan ilmestyi mulperipuusta puolialaston poika; hän avasi suunsa selälleen ja uhkasi junaa piiskalla.

Minuutissa olin peseytynyt, kahdessa pukeutunut ja kiiruhdin nyt katsomaan, mitä kaikkea kiitävän junamme sisällä tapahtui... Kun tartuin hattuuni, leijaili sieltä lehti sain sen kiinni lennossa ja tunsin sen, lähemmin sitä tarkastamatta, nirkkoreunaiseksi jumalanäidin kuvaksi, jommoista pidetään rukouskirjan välissä. Ajattelin, että kadonnut monsignore oli kai jättänyt sen minulle muistoksi (kotona minulla oli puolisen sataa sellaista lahjaa), pistin sen povitaskuun ja astuin käytävään.

Siellä oleili neljä henkilöä. Oikealla puolella seisoi mahtava herrasmies, jonka pää lepäsi kahden punaisen niskalaskoksen varassa, ja tämä herra silmäili monokkelinsa läpi komeavartaloisen jumalattaren ruusuisiin kasvoihin. Mutta jälkimäinen antoi katseensa vaeltaa ohitseni käytävää pilkin sinne, missä nuori jumala ja tyttö seisoivat ikkunan luona. Tytöstä näin ensin vain pään. Se oli niin musta kuin harakka, ikäänkuin kiilloitettu, himmeällä pohjalla välkkyvä musta hohde. Nuorella miehellä oli samanlainen, yhtä sileäksi kammattu tukka. Se oli, vielä märkänä aamupesusta, kuin musta patalakki päässä. Hänellä oli yllään kylpyvaipan näköinen pitkä turkki ja jalassa siniset tohvelit. Kapeilla, kalpeilla kasvoilla läikehti silmäripsien varjoja. Hän silmäili hymyillen tyttöä. Suu säilytti hymyn kuin ruusun, hengitys liikutti sitä hiljalleen... Olin rakastunut hänen takanaan seisovaan pieneen sisareen, ennenkuin olin häntä edes nähnytkään. Sillä että harakka, jolla palmikon päässä oli punainen perhonen, oli nuoren miehen sisar, sitä en voinut epäillä.

Sillä välin seisoin yhä vielä osastoni edustalla; yksikään neljästä ei kiinnittänyt minuun huomiota. Mutta minä leijailin kirkkaanvaloisassa riemussa, ihanan päivän sielu täytti minut, kuulin lennokkaan astunnan, onnen sanansaattajan... Hehkuiko sydämeni tosiaankin jo tuntematonta tyttöä kohti? Joka tapauksessa oli minulle ilmestynyt Zeus härän muodossa ja hänen selästään luisunut Europa, joka vaihtoi uteliaita silmäyksiä Ganymedeen kanssa!

Silloin aukeni ovi, ja minä lensin täti Donjan syliin. Ei ollut tarpeellista kysyä, oliko hän vielä vihainen. En sanonut hänelle edes päivän kynnyksellä, kuinka kauniina hän saapui »Sinä aamutähti!» ajattelin, »tuoksut raikkaalta pesulta, vieläpä vähän äidiltä. Kuinka hyvä, että odottamattomia tapauksia lukuunottamatta puuteroit kasvosi ja käytät hajuvesiä vasta illansuussa!»

»Donja», sanoin, »tule pian, minun on kovasti nälkä, ja minulla on jo näin aikaisin aamulla sinulle paljon kerrottavaa».

Ja kertoen söin sitten aamiaisia, niin kauan kuin ravintolavaunussa aamiaisia tarjottiin. Kerroin hänelle Europasta, Zeuksesta ja Ganymedeesta pöyristyttäviä juttuja, joista hän joka tapauksessa ymmärsi enemmän kuin minä, vaikka asiantuntijana niitä hänelle tarjosin. Ne eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ainoastaan kun hän (otaksuin: innostuksesta) punastui, keskeytti hän minut: »Claus, syö nyt vain, sinä kasvat paraillaan niin kovasti.» Tahi: »Claus, nopeasti, tarjoilijat tyhjentävät pöytiä.»

Lopulla hän halusi tietää, keneltä olin kaikki nuo hupaisat jutut kuullut. Apotti Simonilta, vastasin ylpeästi.

»Kas, tosiaanko?!» Hän nauroi. Oi, hän osasi nauraa, niin että kaikui kuin kyyhkyslento. Ja kun hän nauroi, tanssivat hänen ruskeat kiharansa ja paljastivat kultapalaset, joilla ne oli kiedottu. Kun hän nauroi, sulkeutuivat suloiset kaitasilmät yhä enemmän, niin että näkyi enää vain vihreä juova, ja kulmakarvat yhtyivät nauruaaltoviivaksi, joka nousi ja laski. Ja kaikki hampaat helisivät suussa. Mutta pienet kädet olivat hurskaasti leuan alla ristissä. »Jaavattareksi» nimitti isäni häntä ja väitti, että Rheinweilerin »amerikkalainen» oli hänet saarella pistäytyessään ottanut mukaansa kotiin. Sen kuultuani olin päättänyt ensi tilassa matkustaa Jaavaan... Nyt olisin mielelläni suudellut Donjaa, mutta se kävi päinsä taas vasta illalla.

»Apotti Simon!» sanoi hän miettivästi. »Kaivaako hän yhä vielä nenäänsä kuin jumala?»

»Donja! Apotti Simon kaivaa nenäänsä, se on totta, kun hän miettii erikoisen syvää ongelmaa, multa jumalat, jumalat, Donja, eivät niin tee. He eivät tunne mitään ongelmia.»

»Miksi ei, Claus? Hehän tekevät muuten kaikkea, mitä ihmisetkin, vain suurenmoisemmin. Etkö sinä ehkä ole milloinkaan kaivanut nenääsi?»

Kohautin olkapäitäni. »Milloinkaanko? En tiedä. Joka tapauksessa on minut totutettu siitä pois!»

»Claus, kuka sitten totuttaisi jumalat siitä?»

»Oh, tiedätkö», sanoin, »sitä en ensinkään halua mietiskellä. Jumalia et silti tee minulle vastenmielisiksi.»

Niin tulimme takaisin makuuvaunuun. Käytävässä nojasivat Europa ja Ganymedes erääseen ikkunaan: Ganymedes sirosti kuin tyttö, joka näyttelee poikaa, Europa raukean näköisenä kuin nuori äiti. He nauroivat toisilleen eivätkä välittäneet meistä. Mutta missä oli Zeus? Katsahdin ulos ikkunasta: laukkasiko hän lopulta nelin jaloin taivaaseen? Ja tuossa oli hän. Tuossa hän seisoi, neljän askeleen päässä hulluttelevasta parista, ja piti heitä silmällä. Teeskentelevästi osoittaakseen, kuinka kovasti hän oli ikävissään, hän oli ajatuksiinsa vaipuneena leikkivinään palmikoillaan. Mutta todellisuudessa hän lakkasi tarkastelemasta paria vasta siinä silmänräpäyksessä, kun käytävään astui suuri nuorukainen, ja tämä suuri nuorukainen olin minä. Ja tuo siis oli hän! Tarkastelin häntä teeskentelemättä, uutterasti ja kunnioittavasti. Painoin hänet mieleeni, piirre piirteeltä, ja olisin mieluimmin painanut käden sydämelleni, vakuuttaakseni hänelle kunnioitustani vielä erikoisen selvällä tavalla.

Poikamaisissa kasvoissa loistivat suuret naisensilmät, silmäripset, punainen suu kuin niihin maalattuina, ja hänen nenänsä oli hieman kaareva. Se pisti silmääni ennen kaikkea muuta jo matkan päästä. Annoin tädin mennä edelle, työntäydyimme Ganymedeen ja Europan ohitse, jotka väistyessään joutuivat hyvin lähelle toisiaan, ja kun tyttö painautui tieltämme seinää vasten, otti Donja hänen päänsä käsiinsä.

»_Quelle gentille demoiselle!» sanoi hän samalla.

Pienokainen tahtoi niiata, mutta siihen oli liian ahdasta. Sensijaan pitää kiinni takistani, se kävi päinsä, sitä varten oli juuri tarpeeksi ahdasta. Kuuliaisena jäin seisomaan. Täti ei ollut mitään huomaavinaan ja pujahti osastoonsa.

Tyttö ja minä olimme hyvän aikaa vaiti, kokonaan syventyneinä toistemme tarkastelemiseen. Minulle antoivat silmät ajattelemisen aihetta. Ne eivät olleet vain huomattavan suuret, vaan kuten useilla kissoilla, kirkkaammat kuin niiden pohjaväri, tumman terän ympärillä kostea kehä...

»Herra tuolla on keimailija», sanoin vihdoin, silmäten Ganymedestä.

Syvästi vakavana hän vastasi:

»Minä olen myöskin.»

Vaikka miehenä olisi ollut velvollisuuteni, en uskaltanut kuitenkaan nauraa.

»Nimeni on Claus», sanoin. »Claus, Maria, Raymond. Minulla on sitäpaitsi vielä kaksi nimeä, mutta ne eivät miellytä minua.»

»Minun niineni on Maria. Maria Capponi. Minulla on vain yksi nimi.»

Hän painoi silmänsä alas, ja ajattelin: »Tuollaisilta näyttävät meillä pienet tytöt, kun pastori puhuttelee heitä.»

»Sepä ikävää. Silloin teillä ei ole valitsemisen varaa. Entä jos Maria-nimi ei miellytä miestänne?»

Hän kohotti silmäripsiään jonkinlaisella ponnistuksella kuin ne olisivat hyvin painavat.

»Minä olen markiisitar», sanoi hän.

Hymyillen vastasin:

»Sittenkin saattaa nimi Maria olla puolisollenne vastenmielinen. Minä olen muuten parooni.»

Mutta hän koetti silminnähtävästi suututtaa minua.

»Markiisitar», arveli hän, »on enemmän kuin parooni». »Ei aina», muistutin.

»Kyllä, aina», väitti hän.

»Sama se, pieni markiisitar, mutta minä olen valtakunnan vapaaherra.»

Hän taivutti kuunnellen päätänsä, jolloin hän kohotti kulmakarvansa melkein tukanrajaan.

»Kuinka te sanoittekaan?»

Toistin: valtakunnan vapaaherra, ja nyt hän tahtoi tietää, mikä valtakunta se oli, jonka arvonimi minulla oli. Sillä välin hän tarkasteli minua, kuin etsisi päältäni aateliskirjaani pala palalta kokoon.

»Vanhan Rooman valtakunta», sanoin. »Kaarle suuren valtakunta», lisäsin ja pidin hänelle pienen historiallisen esitelmän, jota hän jännittyneenä kuunteli. »Markiiseja», sanoin lopuksi, »markiiseja ei minun tietääkseni silloin vielä ollut.»

»Siinä tapauksessa», arveli hän miettiväisesti, »siinä tapauksessa sopii vain valittaa, että sukunne ei niin pitkän ajan kuluessa ole päässyt korkeammalle.»

Väitin: »Emme tahtoneet sitä.»

Hän purskahti nauruun.

»Kysykääpä vaikka isolta veljeltänne tuolla», lausuin täynnä pidätettyä raivoa, sillä hän oli nauranut tavalla, joka tuntui melkein ruumiilliselta loukkaukselta. »Kysykää siis häneltä, mitä valtakunnan vapaaherra on. Kenties hän osaa vastata.»

»Ettekö näe, että hänellä on muuta puuhaa, herra parooni? Meidän nimemme, kuten sanottu, on Capponi.»

»Sen olette jo kerran sanonut, aivan oikein, ja minä unohdin kai kiittää. Siis Capponi. Kiitoksia. Hyvin paljon kiitoksia. En ole milloinkaan kuullut sitä nimeä.»

»Niinkö? Vai ette ole milloinkaan kuullut nimeä Capponi? Entä te? Mikä teidän nimenne on, jos minun jo täytyy kysyä?»

»Ah niin! Claus von Breuschheim. Antakaa anteeksi. Olen ilmeisesti hajamielinen.»

»Clau—? Brö—?»

Hän tekeytyi jäykäksi, jottei nauraisi, ja puhalsi poskensa pullolleen, kunnes ne räjähtivät. Mutta kun hänen naurunsa uudelleen iskiessä kasvoihini tartuin käskevästi hänen käsivarteensa, lysähti hän pelokkaasti kokoon, niin että nopeasti päästin hänet irti.

»Ah!» puhuin hiljaa, »teitä lyödään kotona. Erinomaista! Ette ole, markiisitar, erikoisen hyvin kasvatettu: valitan vilpittömästi, että minun täytyy se teille sanoa. Niin ei naureta, luvatonta on nauraa niin — minun täytyy sitä teille mitä vakavimmin vakuuttaa.»

Hurjat kulmakarvat tekivät hyppäyksen, ja suu kaartui nyreästi; äkkiä hän kävi toista vertaa punaisemmaksi, ja minusta hän oli ihastuttava, niin, minusta oli suuresti ihastuttava tuo äreästi tarjoutuva suuri, punainen suu keskellä kalpeita kasvoja, joihin verivirta oli valunut ruumiin syvyyksistä, samalla kun kulmakarvat olivat myrskylintujen lailla kohonneet...

»Niinkö? Kuka teitä sitten pakottaa sanomaan sitä minulle?» kysyi hän silloin.

»Säädyllisyys, markiisitar, ei mikään muu kuin yksinkertainen huolehtiminen säädyllisyydestä.» Mietin nopeasti, kuinka voisin järjestää asian siten, että äkkinäisellä toimenpiteellä pääsisin käsiksi suuhun, johon ehdottomasti piti tutustua. Valitettavasti hän ei pysynyt hiljaa, muuten omaksi vahingokseen, vaan lähetti minut pois kaikkia seuraelämän muotoja noudattaen sanomalla:

»Ikävä asia, te pieni pöyhistelijä. Olen hiukan kasvattanut teitä, mutta te olette esiintynyt karkeasti. _Au plaisir de vous revoir, monsieur le Baron!_»

Kumarsin, hän nyökkäsi, luulenpa, että yritimme hymyillä. Ainakin käänsimme yhtaikaa hyvin huomaavaisina toisillemme selkämme.

»No?» virkkoi tätini, kun tulin hänen luokseen. »Millainen jumalatar hän on?»

Vastasin, että se selviäisi vasta myöhemmin.

»Ah, olette tainneet määrätä kohtauksen?»

Se ei ollut, sanoin, jumalten kesken tarpeellista, koska he tapaavat toisensa sattumalta. Mutta terävästi olimme laverrelleet, hyökäten ja samalla puolustautuen, hiukan raa'asti, kavalasti, karkeaäänisesti, punaisesta suusta ja, se hänen tulisi ymmärtää, myrskyisesti kohotetuin kulmakarvoin; kuitenkin myönsin tuntuvan siltä kuin en tällä kertaa olisi ehdottomasti jäänyt voittajaksi.

Sitten Sidonia ihmetteli korkealentoista olemusta, jonka niin äkkiä olin omaksunut: sillä ei ollut tarkoitus tähdätä eiliseen raivokohtaukseen, joten oli kaiken todennäköisyyden mukaan puhe isän puolisesta perinnöstä, josta toivottavasti ajan oloon pääsisin. Häntä huolestutti jonkinlainen ylimielinen kädenliike, jolla vaadin Jumala ties kenet taisteluun, jonkinlainen häikäilemätön veljeileminen jopa jumaltenkin kanssa.

Niinpä kyllä, myönsin, tunsin itseni valloittajaksi, kovaksi, mutta silti miellyttäväksi herrasrosvoksi vieraan, melkein häikäisevän taivaan alla, jonkinlaiseksi salaiseksi Hohenstaufiksi, yksityiskeisariksi, joka mukanaan loistava, joskin näkymätön seurue ratsasti lippujen liehuessa etelää kohti. Todellakin, sitä se oli, en voinut enkä tahtonut sitä kieltää. Ja äkkiä Donja oli minusta sennäköinen kuin hyväksyisi minut, jopa tietoisesti ja näkyvästi ottaisi osaa retkeeni.

* * * * *

Puolipäivän aikaan tunkeuduimme äkkiarvaamatta keskelle säihkyvää vesistöä. Kuljimme kapeata pengertä pitkin meren poikki. Sitten seurasi auringonpimennys. Juna pysähtyi pimeään kuiluun.

Ovi riuhtaistiin auki, villejä miehiä tunkeutui sisään, jotka kirosivat kaikki pyhät helvettiin, mutta kohta kun heihin katsahti, hymyilivät, kuiskasivat: »_Please, sir_»... »_À moi, Madame_»... »Matkatavarain kantaja.» Toiset, jotka eivät vielä olleet saaneet keltään kutsuvaa silmäniskua, juoksivat huutaen, epätoivon elein ovelta ovelle. Matka-arkut ja käsilaukut lensivät ikkunoista ulos, ja kurkottavat kädet ottivat ne vastaan. Viiden askeleen päässä junasta, käsivarret ristissä, astelivat junankuljettajat ikäänkuin jonkinlaista messua laulaen. Ikäänkuin tahtoen kehoittaa pyhiä taistelijoita kestämään he lauloivat: »Venetsia! — Venetsia!»

Seisoin, levottomana Sidoniaan nojautuneena, aseman edustalla. Askelmat johtivat kivetylle paikalle, josta taas leveät portaat laskeutuvat kanavaan. Allamme lainehti mellastus silmänkantamattomiin asti. Virkapukuiset miehet kiiruhtivat kohotetuin kepein sinne tänne ja kiljuivat komentosanoja... Kukaan ei kuullut heitä. Suunnattomin määrin tunkeutui mustia veneitä maihinnousuportaiden ääreen.

Veneiden välitse tuli äkkiä Ganymedes meloen. Hän seisoi gondolissa ja huusi. Eräs virkapukuisista miehistä ojensi hänelle kepin. Sitten he vetivät gondolin portaiden edustalle. Zeus ja Europa astuivat siihen.

Entä Maria Capponi? Huomasin hänet portaiden päässä eräässä moottoriveneessä, josta hän piti silmällä niin veljeään kuin minuakin. Pieni henkilö tomuvaipassa, nähtävästi kotiopettajatar, piteli kaksin käsin kiinni penkistä, jolla hän istui. Yhdellä hyppäyksellä oli Ganymedes hänen vieressään. Moottori sylkäsi, vene tunkeutui perä edellä kiikkuvien gondolien välitse ja sitten kiiti huojuvien peilikuvien päällitse, jotka kuin uivina kappaleina kirkoista ja palatseista näyttivät kotkottaen juoksevan siniseltä taivaalta. Veneen kääntyessä etsivät Ganymedeen silmät Europaa. Näin Marian viittovan ja kotiopettajattaren kouristuksentapaisesti pitelevän kiinni penkistä. Näin, että kaikki talot seisoivat vedessä ja vesi taivaassa ja kuinka Sidonia vieressäni, korkealla kaikkien yläpuolella, leijaili kuninkaallisen ryhdikkäänä, välinpitämättömänä, varmana ja odotti. Mitä hän odotti?

Silloin kohosi kanavaportailta moniääninen huuto, jota seurasi hiljaisuus. Sidonia astui portaita alas. Valkea moottorivene laski maihin, valkea merisotilas hyppäsi siitä, virkapukuiset miehet ympäröivät hänet heiluvin kepein, ja kajahti vihellys. Sidonia ja minä astuimme äänettöminä tuijottavien ihmisrivien välitse. Jotkut tarttuivat arasti lakkeihinsa.

Valkoisiin puettu merisotilas ojensi Sidonialle kätensä, auttaakseen hänet veneeseen, toinen merisotilas johti hänet valkoiselle patjalle perässä, jossa riippui mustankeltainen lippu, ja kun hän oli istuutunut, kiersi ensimmäinen kätensä ympärilleni ja hyppäsi kanssani veneeseen.

Olimme jo vapautuneet gondolien rykelmästä, saavutimme jo Ganymedeen ja Marian veneen. Ganymedes tervehti joustavasti kuin pieni mauri säästölaatikkoni kannella. Minä viittasin ylpeänä, kun tällä hetkellä olin Marian arvoinen, ja hän, hän oli myös siitä ylpeä ja viittasi vilkkaasti takaisin. Olimme jättäneet kaikki veneet jälkeemme ja uursimme yksinämme silkinväristä vettä.

»Donja, mikä vene tämä on, ja kuka on käskenyt noutaa meidät?»

»Se kuuluu erääseen venäläiseen sotalaivaan.»

Huolimatta tästä ilmeisesti vaillinaisesta vastauksesta en ihmetellyt. Minua hämmästytti liiaksi vesikaupunki, joka verhoissa riippuen kuin peilikuvansa lakkaamatta punoi niitä miljoonista kappaleista vettä ja taivasta, ollen samalla kertaa räikeän muodikas ja vanhan kuvakaappikuvan kaltainen.

Laskimme maihin tuhannen ja yhden yön ruusunvalkoisen ja erään pienemmän, viininpunaisen, valkeapitsisillä ikkunoilla varustetun palatsin väliin. Kaikki pilvilinnani olivat luhistuneet, sillä olin jo erottanut suuria, harmaita laivoja täynnä kanuunia.

Hotellin ovenvartija, Pietarinavaimet takinkäänteessä, odotti meitä vihreillä esiliinoilla vyötettyjen palvelijain etunenässä. Näiden takaa astui äkkiä esiin pyöreähkö, vanhanpuoleinen, kaljupäinen tarjoilija ja ojensi minulle kätensä. »Hyvää päivää, signor», sanoi hän, ja hämmästyneeseen Sidoniaan kääntyen: »Pyydän anteeksi, Signora. Olen kuullut, että saapuu lapsia, senvuoksi olen tässä.» Senjälkeen hän kumartui korvani lähelle. »Minä olen Emilio», ilmoitti hän minulle.

Hallissa tervehti meitä johtaja.