Part 4

Mutta kun eräs aasi illan kuluessa meni niin pitkälle, että piti Ulrichia nerokkaampana kuin Napoleonia, kohotti esi-isäni merkitsevästi sormensa, jottei häiritsisi yleistä enempää kuin omaakaan hauskuuttaan vastaamalla samalla mitalla karkeaan imarteluun ja kääntääkseen vihdoinkin puheen itsestään, ja lausui juhlallisella äänellä hiljaisuuden vallitessa:

»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon...»

Ja niin alkoi hänen poliittisen onnensa loppu.

Eräs piispa nousi ja jätti salin. Kolme, neljä herraa koetti nauraa, mutta naiset silmäilivät avonaista ovea, josta Jumalan mies oli kadonnut, kenenkään häntä kuitenkaan seuraamatta. Jotkut vetäytyivät selkänsä kääntäen syrjään, karttuipa kokonaisia ryhmiä tällaisista selistä, ja toiset, joita oli enemmistö, katselivat kysyvästi toisiinsa ja Ulrichiin. Mutta tämänkään katse ei varsin nopeasti irtaantunut ovesta, sillä hänestä näytti käsittämättömältä hulluudelta, että piispa juuri yhden Rheinweilerin takia oli poistunut, ikäänkuin kirkontorni kylästä.

»Tuo oli valepukuinen nunna», sanoi hän lopulta. »Kirkon mies ei voi olla niin tyhmä.»

Ranskalaiseen kenraalinunivormuun puetun herrasmiehen selkä kääntyi, se oli kreivi Breisach, joka kohteliaasti vastasi:

»Anteeksi, rakas parooni, se oli sinun serkkusi — minun veljeni.»

Silloin Ulricus astui käsi ojennettuna ja nauraen häntä kohden.

»Aavistin sitä tosin. Mutta olisin pannut vetoon Rooman Altbreisachia vastaan, että erehdyin. Tuhannesta pilasta oli tämä Jumalan poika ensimmäinen, jonka käsitämme sukulaispiirissä väärin. Napoleonillehan se on omansa. Hänen nimensä on taistelu. — Muuten», lisäsi hän kääntyen naisten puoleen, »se ei ole mitään pilaa, vaan kertosäe eräästä sotilaslaulusta, jonka joitakuita päiviä sitten kuulin Rheinweilerin laivasillalla».

Breisach taputti kuulumattomasti käsiänsä:

»Hyvä! Hyvä! Kerro!»

Ja osoittaakseen, kuinka mielellään hän aikoi kuunnella tulossa olevaa valhejuttua, hän istuutui hieman levitetyin käsivarsin hitaasti nojatuoliin...

Koko seurassa ei ollut, esi-isäni mukaanluettuna, ketään, joka niin tulisesti olisi ihaillut Napoleonia kuin juuri kreivi Breisach, muuten erikoisesta syystä: olihan hän taistellut ratsuväkiosaston päällikkönä keisarin johdolla. Tänäkin iltana hänellä oli yllään juhla-asu. Mutta juuri siitä johtui vastakohta hänen ja Ulricuksen välillä: Breisach piti Napoleonia kaikkien aikojen suurimpana soturina, Rheinweiler sitävastoin ensimmäisenä hallinnollisena nerona, jonka maailma Caesarien jälkeen oli nähnyt.

Breisachin tapana oli hänelle tuntikaupalla selitellä Napoleonin taisteluja, minkä ohessa hän väitti ja todisti, että keisari käytti tykistöä vain vara-aseena ratsuväkeä tukemaan. Esi-isäni selvitteli Breisachille hallinnollisia uudistuksia, jotka olivat jälleen kohottaneet Euroopan järjestetylle kannalle ja tietysti, ajan mukaisesti, korkeammalle kuin mille suuret roomalaiset olivat sen jättäneet.

He kiistelivät, ja kuulijat jakaantuivat puolueiksi.

Breisach rakasti ahtaampaa kotipuoltaan niinä viitenä viikkona vuodessa, jotka hän oleskeli maatilallaan, ja kun hän Pariisin salongeissa kertoi Schwarzwaldista. Mutta koko vuoden hän rakasti ratsuväkeä. Paljonko hyvää hän saattoi sille odottaa uudelta Badenin valtiolta? Milloin taas Pariisi ei häikäissyt häntä, käänsi hän katseensa Berliiniin. Siellä näet asusti lähinnä paras ratsuväen päällikkö, mutta tätä hänen valitettavasti täytyi moittia erinäisistä heikkouksista, joita Napoleonista olisi turhaan hakenut, kuten halusta huilun puhaltamiseen ja kirjallisuuteen, »neronsa haudankaivajiin». Jos Napoleonin joukkojen jälkeen vielä kerran kasvaisi maasta suuri armeija, tapahtuisi se nähtävästi siellä.

»Ja siellä myöskin», jatkoi Ulricus, »menestyvät hyvät perunat, kun meillä kasvaa vain viini».

Ulricus oli naulannut Rheinweilerin linnanportille oman käännöksensä ihmisoikeuksien julistuksesta ja tutustuttanut talonpoikansa Mirabeaun ja Dantonin puheisiin uutena evankeliumina taikka oikeammin niiden selityksinä — samalla kuitenkin tehostaen katooliselle osalle Rheinweilerin kristikunnasta, että suhde vallankumouksen ja roomalaisen kirkon välillä ei vielä ollut selvitetty ja että parasta olisi senvuoksi jättää nämä asiat oman onnensa nojaan, odottaen, kuinka ja koska ihmiskalastajan seuraaja tekisi pyyntiretkensä... Se päivä ei voinut olla tulematta! Kun ensimmäinen johtaja kaatui, ymmärsi hän heti, että toiset seurasivat, ja valmisti Lieselille unettomia öitä vihallaan Robespierreä vastaan. Ja kaikki rakastetut päät putosivat, Dantonin, Desmoulinsin, Westermannin, yksi toisensa jälkeen! Maailman kevät hukkui vereen! Synnynnäisien herrojen asemesta hallitsivat villiintyneet koulupojat. Hallitsivatko? He kostivat. Mustepullo syötti guillotinia, roskaväki kävi sotaa. He olivat jo tuoneet poroporvarijärjen jumalattarekseen porttolasta, jonne se ammoisista ajoista oli kuulunut ja jossa se oli kotonaan ja oikealla paikallaan, ja etsivät sille jotakin Pietarin kalliota, nuo nenäkkäät lapset, joille ripilläkäynti oli liian typerä, ja teettivät uusia virsiä ja maalauttivat vertauskuvia, vanhojen viheliäisiä jäljennöksiä, vain huonosti sepitettyjä ja, mitä maalauksiin tulee, mallista kipsiin siirrettyjä. Koulupojat pitivät itseään jumalankaltaisina, kun hallitsivat pistimiä ja tykkejä ja saattoivat ottaa hengiltä jokaisen, joka pani vastaan taikka vain yksinkertaisesti piti suunsa kiinni!

Kaikesta tästä käsitti Breisach vähän. Sitä vilkkaammin hän yhtyi serkkuunsa, kun tämä kuvasi Bonaparten esiintymistä sanoilla: »Hän oli jo kauan paikalla ja vaani, hän uskalsi, hän voitti tuo hävytön, ja katsoppas vain, se olikin nuori mies, jolla oli liikemiehen katse.»

Kuitenkin saivat viimeiset sanat heidän kiistansa uudelleen leimahtamaan. Breisach iski pöytään: »Ratsuväki! Ratsuväki! Mitä siinä liikemiehen katseella on tekemistä? Mitä teet silläkään katseella ilman ratsuväkeä?»

»Minä tuon», vastasi isoisäni isä, »esimerkiksi tykkejä». »Vara-aseita!» ärjyi Breisach ihan suunniltaan.

»Sopivaan aikaan», jatkoi Ulricus, »tuli sitten kirkkosopimus. Hän sai, _per procura_, paavilta kruunun. Oli siis kuitenkin tullut kesä, Jumalan siunaama kesä. Talonpoikani iloitsivat ja minä myöskin.»

»Niin», myönsi Breisach. »Kaikkein liiallisimmin arvioidut kenraalit ovat Rapp ja Murat. Rappista tulisi edes välttävä eläinlääkäri. Mutta Murat on vain hevosvaras.»

»Vain?»

»Vain!»

»Se on varmaankin huono toimi, kun ei ole asiantuntija.»

»Loistava! He ylenevät siitä, ylenevät... melkein keisariksi.»

Esi-isäni nousi ja otti kynttilän uuninreunalta.

»Entä asiantuntijat?»

»Ne eivät milloinkaan saa kuin armeijaosaston.»

»Hyvää yötä, serkku», nyökkäsi Ulricus. »Jos sallit, saatan sinut huoneeseesi.»

Jotenkin siihen tapaan olivat serkukset Napoleonista puhelleet jo vuoden ajan. Viimein oli kuitenkin tapahtunut vastakohtien kärjistyminen. Kun Breisach oli ottanut eronsa ja »toistaiseksi vetäytynyt» Alt-Breisachin tilalle, tapasivat nuo kaksi toisensa useammin, etenkin kun Breisach maanpakonsa ikävystyttämänä kulki sukulaisen luota toisen luo ja melkein joka kuukausi ilmestyi Rheinweileriin. Pian he soimasivat toisiaan Napoleonin jumaloimisesta; »ikäänkuin ei nerokas ratsumies olisi mies kyllä», uhmaili toinen, ja toinen: »ikäänkuin mies, joka on uudistanut yhden maanosan, olisi koulupoika!» Ja lopuksi he karttoivat toisiaan kuin tautia. Ulrich jäi Rheinweileriin, puutarhan ympäröimään maailman keskipisteeseen, uuteen Badenin valtioon, ja valmisteli selityksiä _Code Napoleoniin_, joka otettaisiin käytäntöön Badenin suurherttuakunnassa. Sillä välin Breisach selitteli heidän riitaantumistaan ympäri maata jolloin hän, kuten helposti ymmärtää, vähemmällä, vakaumuksen voimalla esitti serkkunsa osaa kuin omaansa.

Näin olivat asiat kehittyneet siihen, että heidän viimeinen yhdessäolonsa ennen tätä iltaa oli päättynyt melkein vihollisuuteen. Olihan Ulricukselta hyvästeltäessä »viimeisenä sanana» päässyt, että sotamies ei ylimalkaan ollut ihminen, vaan pelkkä elin, ja lisäksi, että ratsuväellä oli kaikista aselajeista pienin tulevaisuus. Kun vihasta vapiseva serkku lausunnon johdosta pyysi lähempiä perusteluita, oli Ulrich pudistanut päätänsä ja mennessään ulkona odottavien matkavaunujen luo vain lisännyt:

»Mitä voisivat minun perusteeni sinulle merkitä! Kun edes kerran on nähnyt sinut kauniissa univormussasi, on se sellainen peruste, jota vastaan en millään järkisyillä pysty pitämään puoliani, enkä vain naisten parissa.»

Silloin oli Breisach tosissaan uhannut olla palaamatta, ennenkuin serkku peruuttaisi kiertokirjeellä kaikille sukulaisille kokonaista aselajia kohdanneen hirveän solvauksensa (oman persoonansa hän jättäisi lukuunottamatta).

Ja nyt hän istui tuossa, komea kenraali, loistavassa, tuoksuvassa salissa, ihan kattokruunun alla, kiihtyneiden naisten keskellä, jotka eivät enää katselleet ovelle, vaan kaikki häneen, kuinka hän suurenmoisen pöyhkeästi asetti Rheinveilerin näyttämölle.

Hän kumartui hiukan eteenpäin ja nosti käden korvalleen...

Ulricus aloitti: »Rakas serkkuni uskoo vain ratsuväen miekan lakiin, mutta minusta on tuomarin laki parempi...» ja esitti, tässä ensimmäisessä ja kenties milloinkaan palaamattomassa tilaisuudessa, kaikille tutun, mutta tähän saakka aina vain vastustajan kuvaaman riitansa serkun kanssa, hyväntuulisena ja siis kyllin sukkelana, jotta jo kymmenkunnan lauseen jälkeen Breisach seisoikin hänen sijastaan näyttämöllä, väkisinkin tehden kaikki liikkeet ja hypyt sen mukaan kuin serkku nyöristä veti. Liesel joka juuri oli ollut pyörtymäisillään häpeästä, rakastui äkkiä uudelleen ja tällä kertaa pelkästä ylpeydestä mieheensä; jopa hän unohti itsensä kokonaan ja taputti käsiään toisten mukana mieltymyksen osoitukseksi ja huusi kerran, kun Ulrich kävi kunnioittavimmin Napoleonin sotilaallisen nerouden kimppuun: »Hyvä!»

»Oikeassa olet, Liesel!» huudahtivat hänen ystävättärensä »hyvä, Liesel!» Ja käsiään taputtavat herrat, joiden huomio oli kiintynyt ihastuneihin kasvoihin ja kosteihin silmiin, kääntyivät nyt taputtaen, mutta hillitymmin ja kunnioittavammin Lieseliin päin, joka kauhistuneena hypähti pystyyn ja kymmentä kertaa nopeammin kuin piispa juoksi ovesta ulos. Niin oli yksi reikä tukittu toisella, ja Ulrich jätti salin »Badenin parhaana miehenä».

»Mutta, mutta», torjui hän pilkallisesti, kun herrat saattoivat häntä portaille saakka, »minähän en poistu Brandenburgin portin kautta».

Keskellä portaita hän kääntyi ja viittasi taaksepäin:

»Messieurs, toivon teille kaikille valmistavani ilon, kun lupaan tulla takaisin!»

Kuitenkin Lieselin luo vaunuihin noustessaan hän sanoi:

»Ei, olen väsynyt heihin. Näyttäydymme huomenna herrasväelle ja ylihuomenna ajamme kotiin. Badenin valtio seisoo omilla jaloillaan, se ei enää tarvitse minua eikä edes Napoleonia. Kuule, Liesel, kun keisari kukistuu (tietysti hän jonakin päivänä kukistuu, sillä ennemmin hän ei suostu rauhaan, eikä sitäpaitsi englantilainenkaan), silloin muistetaan, että juuri minä toimitin hänet badenilaisten niskaan... Parasta, että jäämme heti kotiin! Rheinweileristä ei kukaan meitä karkoita. Yksin —»

Liesel nauroi hämärää tytönnauruaan:

»Yksin? Meillähän on kahdeksan lasta!»

»Oikein, Liesel! Kun selitykset ovat valmiit, otan osaa koulukarhumme tehtävään. Kasvatan lapsiani. Muuten, ellen pidä varaani, voi yhdestä tai toisesta tulla vaikka ratsumies...»

Seuraavana aamuna heräsi aviopari kuin pasuunan puhallukseen. Kathrin oli ensin hiljaa avannut ikkunaluukut, mutta sitten huutanut täyttä kurkkua:

»Poika, mitä ihmettä olet saanut aikaani? Olet häväissyt itsesi maailman ja kirkon silmissä. Olet pilkallasi karkoittanut hänen korkea-arvoisuutensa piispan ja kreivi von Breisachin ulos salista. Enkö sanonut sinulle, että pysyisit nöyränä Herran edessä?!»

»Armias taivas!» ähkyi Ulrich hieroessaan silmiään.

»Kyllä on taivas kunnossa», vastasi pasuuna. »Nyt voitte paistua helvetissä — ellen minä vedä teitä sieltä pois.»

»Kathrin», sanoi Ulrich hiljaa, »Kathrin, vaimoni itkee, kun niin huudat».

Eukko horjahti kuin iskun saaneena. »Voih!» pääsi hänen rinnastaan. Hän sulki suunsa kädellään, nyökkäsi kiivaasti ja hapuili takaperin ulos huoneesta.

* * * * *

Kun Rheinweilerien matkavaunut vielä vierivät pitkin Baselin maantietä, oli Kathrin jo avannut salonkinsa. Yläkerroksen kolme huonetta oli täpösen täynnä. Tee höyrysi kiinalaisissa kupeissa, jommoisia monet kutsutuista naisista eivät olleet nähneet edes herrasväellä. Suuret lautaselliset kotona leivottuja leipiä kiertelivät vieraiden kesken. Kathrin asteli huoneesta huoneeseen, osoitti hillovateja ja huusi: »Varovaisuutta!»

Hän tahtoi nähdä, kumpi oli vahvempi: kunnianarvoisa herra piispa ja kreivi von Breisach vai hän. Suurherttuallinen herrasväki oli tosin osoittautunut erinomaisen armolliseksi, ja herrat olivat madelleet...

»Madelleet», selitti Kathrin, »kuin koirat saadessaan kiitosta». Itse asiassa ei ilmaantunut ketään puolustamaan Ulrichia, sillä kukaan ei käynyt hänen kimppuunsa. Kathrin sai samana päivänä tietää ja vielä ennenkuin aviopari oli ehtinyt kotiinsa, että Breisachit olivat laskeneet liikkeelle sanan: »Ei yhtään sanaa enää hänestä. Kuollut mies, haudattu Rheinweileriin. Amen.»

Niinkö? No, sitä äänekkäämmin puhui Kathrin »hänestä». Tuolta ääneltä ei mikään arvokas talo pääkaupungissa voinut sulkeutua; se kaikui ja kohosi valtaistuimelle saakka. Se oli personoituneen kansan ääni. Kovana ja väsymättömänä se pakotti ajanpitkään jokaisen vastustajan antautumaan, painoi hänet seinää vasten, puhalsi avaruuteen. Epäilemättä aluksi ja pitkiksi ajoiksi Kathrin sai voiton Breisacheista ja heidän puolueestaan. Salongeissa laulettiin elsassilaisten alokkaiden Napoleon-laulua pilan vuoksi harpun säestyksellä. Ulricus oli ja pysyi »Badenin maan parhaimpana miehenä».

Pian Kathrin saattoi tarjota juhla-aterian, jota varten hän oli etsinyt lihavin kirjaimin painetusta rukouskirjastaan erikoisen kiitosrukouksen »parjauksen ja ruumiinvamman torjumiseksi». Ei vielä koskaan ollut »hänestä» niin paljon puhuttu. Itse Breisachitkaan eivät puhuneet muusta. Kathrin saneli kirjeen, joka pikapostissa lähetettiin Rheinweileriin. Siinä hän ilmoitti ikuisesti korkeastikunnioitettavalle vapaaherralliselle herrasväelle, että hänen oli Jumalan avulla onnistunut kunnioittavimmin vetää herra parooni tukasta ylös helvetistä ja asettaa hänet uudelleen sille paikalle, jonka autuas rouva äiti oli hänelle määrännyt, nimittäin taivaan reunalle ja sen puutarhaportille...

Kenraali Breisachin oli täytynyt luvata veljelleen piispalle täst'edes sukulaismatkoillaan jättää sikseen Rheinweilerissä käynnit. Hän saapui sinne melkein yhtaikaa Kathrinin pikapostin kanssa.

»Ei missään Badenin talossa vallitse sellainen työilma», vakuutti hän kerran toisensa jälkeen ja hieroi tyytyväisenä käsiään.

Lopulta hän tunnusti Lieselille valmistelevänsä teosta »Tykistö vara-aseena ratsuväelle». Ulrich tarjoutui hankkimaan hänelle Baselista kirjoja hänen työtään varten, ja serkku kiitti kyynelsilmin. Useita kertoja päivässä hän meni Baseliin vievälle maantielle katsomaan, joko kirjat saapuisivat. Kun ne tulivat, mumisi hän jotakin pahasta unesta, jonka oli edellisenä yönä nähnyt, ja matkusti huolestuneena tiehensä.

Ulrichin selitykset ilmestyivät. Kathrin sai niistä kappaleen postissa. Hän ei osannut sitä lukea, mutta pääkaupungin herrasväki koetti keittäjättäriltään saada tämän kirjan. Pian se oli kadonnut jäljettömiin. Näinä päivinä möi kirjakauppias kilpaa naapurinsa, leipurin, kanssa. »Ei yhtään sanaa enää hänestä!» ilkkui Kathrin ja silitteli ennen nukkumistaan ylimääräistä kappaletta, joka kuin kutsuttuna oikealla hetkellä oli osunut takaisin hänen luokseen ja vuorostaan toimittanut kirjakauppiaan lukuisat kappaleet taisteluun.

Sellainen oli Kathrin! Hänestä olemme erikoisen ylpeät. Hän oli sukumme valtioviisas nero.

VII. SUVUN VIIMEISET

Hitaasti, arastellen levisi maassa tieto Napoleonin kukistumisesta. Kukaan ei iloinnut. Liian moni badenilainen oli, syystä taikka syyttä, ihastunut keisariin; hän oli hankkinut heille ihanan valtion, ja he olivat siitä maksaneet. Monet olivat kuolleet hänen puolestaan, niiden joukossa kenraali Breisach vanhan joukkonsa etunenässä. Napoleonin ja Badenin välillä oli tili selvä. Niin sääliväisiä kansat ovat suuria kiusanhenkiään kohtaan.

Ei, kukaan ei iloinnut.

Tuskin saattoi Ulrich Rheinweiler varjella itseään niiltä monilta kävijöiltä, jotka Reinin kummaltakin puolelta tulivat hänen luoksensa kuullakseen oikeamielisen sanan kaadetusta metsästäjästä.

Mutta muitakin tuli. Erään kohtauksen jälkeen bourbonilaismielisten elsassilaisten sukulaisten kanssa, jotka riemuhuudoin olivat saapuneet hänen luoksensa, kun hän juuri istui yhdessä piispa Breisachin ja muutamien ystävien kanssa hiljaisessa, vakavassa muistelukeskustelussa, hän oli ainaiseksi sulkenut talonsa. Surussaan hän kirjoitti pienen, paljoa myöhemmin kuuluisaksi tulleen kirjansa »In Memoriam, Napoleon hallintomiehenä». Hän kasvatti lapsiaan, joita hänellä nyt oli neljätoista, ja hekin jo estivät vanhempia ennen aikojaan vanhentumasta. Isoäidin äiti säilytti markiisitarvartalonsa hautaan asti, ja äitini kuuli hänen pehmeän tytönnaurunsa viimeisen kerran, kun Liesel eräänä talvipäivänä matkallaan Pariisiin pistäytyi Breuschweilerissä. Hän oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja saattoi puolisoaan, jonka oli määrä Ranskan pääkaupungissa akatemian usein toistaman kutsun johdosta luennoida mieliaiheestaan. Pariisissa hän sairastui »pahaan kuumeeseen». Ulrich matkusti hänen arkkunsa mukanaan takaisin Rheinweileriin.

Hän ei haudannut Lieseliä kappeliin, vaan puistoon, jonka hän senjälkeen vuosia vaativalla vaivannäöllä muodosteli kokonaan uudestaan. Suurten puitten välistä, jotka ovat järjestetyt englantilaiseen tapaan, silmäilee hänen hautansa riippuvien kukkatarhain yli ja aitauksen läpi Reinille.

Itse hän eli hyvin vanhaksi ja sai kokea senkin, että häntä säätyläistönsä joukossa nimitettiin »ranskalaiseksi» ja että narrit muiden hullutusten lisäksi tiesivät kertoa, kuinka juuri hän, Rheinweilerin parooni, oli »kutsunut Napoleonin Badeniin ja siten tuottanut koko onnettomuuden».

»Se ei voinut puuttua», ajatteli hän muistaessaan ennustavaa sanaa, jonka oli kerran Lieselille lausunut.

Kansa pysyi hänelle kuitenkin rauhallisesti uskollisena, joskin se piti häntä jonkin verran aikansa yli eläneenä suuruutena, mistä kenties olivat vastuussa suurimmaksi osaksi ne pääkaupungista uudelleen maalle muuttaneet keittäjättäret, jotka olivat käyneet Kathrinin koulua. Tämän ääni ei ottanut kuollakseen, vaikka hänen persoonansa jo kauan sitten oli lahonnut.

Hänen pojistaan tuli kokonaista kolme ratsumiestä. Hän katseli tätä elävää, omaa lihaansa ja vereensä pukeutunutta hulluutta rauhallisin hymyin kasvoista kasvoihin. Neljännestä tuli piispa Breisachin jälkeen. Viides lähti, niinkuin jo kerran lapsena oli salaa mennyt Baseliin, nuorukaisena Amerikkaan ja pysyi tietymättömiin kadonneena isänsä kuoleman jälkeenkin. Hän palasi sitten mukanaan vaimo, lapsi ja lauma villejä hevosia, lisäksi myös, niinkuin sanottiin, melkoisesti rahaa, ja osti Rheinweilerin ympäristöstä maata niin paljon, että kannatti kulkea maatilan läpi hevosella. Hänen ajoiltaan on myöskin linnan geraniuminpunainen katto. Hänen nimensä oli samoin Ulrich, ja hän oli äitini isä. Hänellä oli omituinen, uhkarohkea tapa: hän kasvatti tyttäriänsä hevosen selässä kuin aikoisi kehittää heistä sirkusratsastajattaria, ja sulki pojat katolisiin täyshoito-opistoihin, odottaen jännittyneenä, karkaisivatko he sieltä vaiko ei. Vuoden kuluessa olivat kaikki Rheinweilerin talonpojat kerran käyneet hänen luonaan aterialla; hän istui myös heidän kanssaan ravintolassa ja koetti selittää heille, mikä on cowboy ja mikä farmari. Jommankumman laiseksi hän olisi halunnut muuttaa kaikki tuntemansa ihmiset, ainakin ulkonaisesti.

Useimpina talvina, heti joulun jälkeen, hän lähti »tuulettuakseen» Amerikkaan, mutta pääsi aina vain Roomaan, Pariisiin tai Lontooseen asti aina sen mukaan, minkä tien oli Amerikan-matkalleen valinnut.

Yläreiniläisiä säätyläisiään, paitsi lähimpiä sukulaisiaan, hän ei ollut tieten nähnyt ainoatakaan elämänsä aikana, ja hän kielsi tietävänsä, mikä on suurhettua, mikä arvohenkilö ja ylipäänsä, mitä »hovi» on. Kohta kun joku käänsi puheen näihin, huudahti hän todellisessa epätoivossa: »What is it?» Näitä sanoja talonpojat pitivät jonkinlaisena loitsulukuna. He hillitsivät kunnioittavasti itseänsä, niinkuin seistään äänettöminä, hattu kädessä, käsittämättömän, mutta epäilemättä surullisen perhesalaisuuden edessä, ja odottivat, kunnes isoisä katkaisi hiljaisuuden.

Tämä siis oli perheen »amerikkalainen», Ulricus Rheinweilerin poika, ja kun hän kuoli, pysyivät poppelit, jotka hänen isänsä oli istuttanut Rheinweileriin, varmasti jo lujasti pystyssä. Mutta nyt ne ovat kehittyneet valtaviksi miehiksi, ympäröiden geraniuminpunaista linnaa ja osoittaen yhä vähemmän halua astua riviin toisten kanssa, jotka hoitavat yhtä juhlallista, mutta epäilemättä yksitoikkoisempaa palvelustaan Reinin varrella.

Suvun miehet ovat kuolleet. Täti Sidonia pitää huolta siitä, että vaakuna talon portin yläpuolella pysyy hyvässä kunnossa. Kaikki muu alkaa vähitellen rappeutua. Täti taas on saanut pilkkanimen »venakko». Mistä syystä? Hän on viettänyt osan tyttöaikaansa Venäjällä. Mutta minä tiedän syvemmän merkityksen...

Hän on naimaton, ja hänen ennen muinoin kauniit kasvonsa on raju rukoileminen tärvellyt ja tuhonnut. Hänen nuoruudenkuvansa katselevat häntä kuin iloiset, viattomat sisaret, jotka hän on kavaltanut paholaiselle. Jokahetkiseksi rangaistuksekseen hän on ripustanut ne huoneensa seinille. Se on sama huone, jossa Ulricus eräänä yönä heräsi ja kuuli elsassilaisten alokkaiden laulavan laivasillalla: »Jumalalla poika on nimeltään Napoleon», ja sanoi itsekseen: »Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksikä ei!» nauraen sitten ja nukkuessaan vielä tuntien, kuinka hän astui valoisan unen kynnykselle.

Tästä kynnyksestä on Sidonia taistellut jo puolen ihmisikää turhaan. Kerran hän oli päästä sen toiselle puolelle, mutta silloin hyökkäsi mies, pää ammuttuna puhki, sen yli, ja siellä hän makaa, eikä täti Sidonia saa häntä pois sieltä, epätoivoinen rukous ei ole kyllin voimakas häntä nostamaan... Hän on kulkenut kiirastulen läpi, niin kauas kuin jaksoi, nähnyt maailman liekeissä ja syöksynyt niihin niin syvälle kuin pääsi, mutta kaikki tuska ei ole voinut hänen sieluaan vapauttaa. Eräässä Danielin hotellin huoneessa Venetsiassa makaa mies ovensuussa, ja täti pakenee yhä tätä näkyä, mutta hänen täytyy mennä sen ohitse, muuta tietä ulos ei ole, kukaan ei tahdo raivata ruumista tieltä, yhä enemmän häipyvät hänen voimansa, kohta tulee kuolema, eikä hän pääse ulos, ei pääse Jumalan luo...

Minäkin olen nähnyt tuon kauniin venäläisen makaavan ollessani silloin neljäntoista ikäinen, ja hotellin käytävässä odotti Maria Capponi, että tulisin ulos kamalasta huoneesta. Hän oli minua vuotta nuorempi, ja muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tietää, että hän rakasti minua.

VIII. RUUSU KUUMIEN KIVIEN VÄLISSÄ

Viime yönä on laskeutunut värikästä kastetta, joka ei auringossa haihdu: kevätesikot kukkivat! Pensaikosta metsän reunassa kurkistavat kirjavat vuokot, ja aurinkoisilla paikoilla kasvavat hyasintit ja keltaiset narsissit. Kauneimmat narsissit, runoilijanarsissit, eivät vielä ole avanneet teräänsä, mutta tuoksuvat jo pitkän matkan päähän.

Keisarikruunut, keltaiset kuin raa'at sitruunat ja ruosteenruskeat, tuoksuvat tiikeriltä hyvänhajuisten orvokkien joukossa.

Veriviinimarjojen kukkasateen keskellä kuohuu japanilainen lumikirsikka. Tuolta valuvat krokukset nurmikentän yli ja muodostavat järven, joka aamuisin lainehtii autereessa. Eivätkö ne ole kuin viimeisiä ristiretkeilijöitä, nämä krokukset? Keltainen, punainen, sininen, sinipunainen, purppurainen, valkoinen oli niiden väri. Niin kirkkaita ne ovat että ne huomaa väreinä. Tuo on punainen väri, tuo keltainen, tuo valkoinen puhtaampana kuin rohdoskauppiaan maljassa, ja tämä katolinen ja apostolinen sinipunainen. Kun ne näkee myöhemmin päivällä, puistattaa hiukan. On vähän liian valoisaa, vähän liian ilmavaa ruohikossa. Tuhannen ja yksi yötä, joiden yli on äkkiä valahtanut päivä...

Ylhäältä metsästä, kuumien kallioiden välistä, olen löytänyt orjantappuraruusun, joka on jo kukassa. Ihme!

On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys, poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa.

Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen edessä...

Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet!

IX. JUMALAINEN MATKA

Sataa taas, metsä valuu vettä. Mahdotonta mennä ulos. Koetan tehdä työtä.

Kuitenkin on »tehdä työtä» liikaa sanottu tai liian vähän. Työ edellyttää jotakin määrättyä tehtävää, jotakin »valmiiksi punnittua»: aamulla sen löytää vaa'asta, ja illalla täytyy tyhjän kupin olla niin täynnä, että se on tasapainossa toisen kanssa, jossa punnukset ovat. Se on työn kaunis muoto, sen poljennossa on jotakin salaperäisen hivelevää — ehkä siksi, että hän siten mukautuu samaan lakiin, jonka kanssa kaikki luotu käy tahdissa. Jacquot, Fritz ja Kathrin auringon, kuun ja tähtien kanssa. Samoin kaikki kissamme. Ja kirotut myyrät, jotka ovat sahanneet poikki kaksi nuorta persikkapuuta puutarhassa, ihania Venus-persikoita, jotka saimme lahjaksi Leo-serkulta, huomattavimmalta hedelmänviljelijäkenraalilta.

Mutta sitäpaitsi on työtä, joka ei tunne ajanjakoa enempää kuin muutakaan rajaa, paitsi kuolemaa — rajua tuntija vuosirientoa, jonka alkaessa kellojen punnukset ripustetaan. Ei nähdä, mitä kullekin on määrätty, vuodatetaan verta hien valuessa ja kuullaan sen pisaroittain tippuvan tummaan vaakakuppiin. Me ajan lapset tunnemme kaiken työn, mihin ihminen pystyy. Kaikkea olemme tehneet. Jälkeläisemme voivat päästä meistä edelle vain jos unohtavat työn. »Edistys», sanoi Leo-serkku silloin Breuschheimissä, »edistys on ruususeppele, joka kiertää kehää».

Mitä minun työhöni tulee, kuuluu se ensinmainittuun lajiin sen tyyntymyksen takia, jota siltä toivon rintani levottomuudelle, ja toiseen lajiin päämääränsä etäisyyden ja epävarmuuden vuoksi. Koetan ponnistautua pinnalle rauniomaailman alta pelkällä pienellä kynällä. Työ alkoi, kun omaksi yllätyksekseni istuuduin kirjoittamaan Marialle, ja nyt minun täytyy jatkaa — jonkinlaiseen loppuun.

Kun kohotan katseeni, näen Ulricuksen kuvan oven toisella puolella, toisella jäljennöksen nuoremman Holbeinin Erasmuksesta. Tämän on Ulrich valmistuttanut nimenomaan itseään varten, kunnioituksesta jumalallista miestä kohtaan, se on ymmärrettävää, mutta niinkuin minun on hänenkin täytynyt tuntea vielä enemmän kuin mestarin läsnäolo kuvan syvästi rauhoittava vaikutus, joka todella on hypnoosin rajalla. Niin että jos kuvittelen isoisäni isää kirjoituspöydän ääressä, luulen huomaavani hänen vilkasverisessä olennossaan ikäänkuin heijastuksen kirjoittavan Erasmuksen hennosta ääriviivasta. Eikö minun lopulta pitäisi, niinkuin nyt itse istun tässä kirjoituspöydän ääressä, läpinäkyvän kiinalaisen maljakon tavoin sisältää isoisäni isän kuvaa yhdessä siihen sisältyvän Erasmus-varjon kanssa? Kaikki talletamme luultavasti sellaisia suojeluspyhiä ruumiissamme, veriheimolaisia ja muita, suunnatonta määrää kauan sitten kuolleiden henkiä, liittolaisiamme ja vastustajiamme; heidän sisäisintä voimaansa, meidän kauttamme lisääntynyttä tai heikontunutta, johdamme edelleen rohkeimpiin tai päinvastoin heikoimpiin mielikuviimme, joita itsetietoisesti nimitämme iankaikkisuudeksi.

Varmaa vain on, että minulla on yhteistä Ulrichin kanssa erityinen rakkaus jumalaistarustoon. Minulla on hänen rukouskirjansa, jonka läpi mytologiset olennot 18. vuosisadan maun mukaan tanssivat. Jokaisen luvun alussa ja lopussa yhdistyvät kuviot vilkkaiksi kohtauksiksi, joilla enempää kuin kuvioillakaan ei ole mitään, ellei mahdollisesti salapakanallista tekemistä kappaleen sisällön kanssa. Mieltymys salaperäisen ruumiillisesti siivekkääseen tulkitsemiseen ei estänyt Ulrichia sekä elämästä että kuolemasta katolilaisena; olenpa varma, että hänestä pakanuuden ja kristinuskon arkaluontoinen ja traagillinen naapuruus ei suinkaan tuntunut vain pelkältä joutavalta ajatusleikiltä.

Poikana en vielä tiennyt mitään esi-isäni lystillisestä rukouskirjasta. Mutta jos olisin sen nähnyt, en olisi vähääkään hämmästynyt.

Olihan kaitselmus kuitenkin, kuin Ulrich-vainajan itsensä neuvomana, hankkinut minulle ystävän, joka taitavana piirtäjänä itse olisi hyvin pystynyt valmistamaan sellaisen rukouskirjan. Hänen nimensä oli apotti Simon, ja hän oli kotiopettajani.

Ensi kertaa koskettaessani jumalaistarustoa apotti huomasi ihastukseni. Se johtui siitä, että äkkiä puhkesi näkyviini värikäs, vilkas kesä pyhässä historiassa: mielikuvitukseni unohti alakuloisuuden ja hypähti yli aitojen, tavaten siellä muita lapsia, vieläpä aikuisiakin, jotka eivät käyttäneet etusormea nostaakseen sen nuhtelevasti turhantarkkana profeettana, vaan osoittivat sillä perhosia, jopa totisesti kultaisia omenoita. Edellisiä ajettiin nauraen takaa, jälkimäisiä varastettiin ääneti puista. Kaikkialla olivat jumalat ja jumalattaret lähellä, jotka omalla tavallaan menettelivät samoin. Apotti juoksi mukana ja juoksi hyvin. Kun hän oli pitkä ja laiha, voin minä, hänen olkapäillään ratsastaen, ulottua päärynäpuun hedelmiin saakka; omenapuuhun pääsi ilmahypyllä. Puut humisivat kuin aurinkourut. Koko päivä oli jumalanpalvelusta, koko päivä oli pyhää historiaa kevyessä, sievässä muodossa Ulricuksen rukouskirjasta.

Onko siis sellaisissa oloissa ihmeellistä, että ensi matkallani Venetsiaan heti Milanon toisella puolella kohtasin mytologisia olentoja?

Matka tuli ihan odottamatta, ei vain minulle, ei, vaan myös Rheinweilerin tädille, sillä me olimme lähteneet vain Baseliin, jotta saisin, kuten hän sanoi, »syventää loma-aikani tunnetta», mikä vuosittain tapahtui käynneillä eläintieteellisissä puutarhoissa, museoissa, sokerileipureissa ja »hiukkasella hotellielämää». Hotellielämästä miellyttivät minua eniten päivittäiset täysikylvyt. Rheinweilerissä täytyi minun näet olla ilman niitä, koska tätini useista syistä, toista vain yhtä ainoata, milloinkaan mainitsematonta, hänen saituuttaan, pidin pätevänä. Hän selitti täysikylvyn valmistamista lapselle suurellisiin tottumuksiin kasvattamiseksi ja soi minulle vain tuskin puoliksi täytetyn ammeen nautinnon.

Lupa-aika, jonka olin viettänyt Rheinweilerissä, läheni siis loppuaan, ja koska tädin johdolla olin taas kerran kunnollisesti oppinut tilanhoidossa »hallitsemaan» (josta taidosta hänen käsityksensä mukaan »demokraattisessa» Breuschheimenissä ei ymmärretty »aakkosten alkuakaan»), tuli minun saada palkintoni ja päästä »riehumaan» Baselin kaltaiseen suurkaupunkiin. Olin käynyt museossa ja eläintieteellisessä puutarhassa, myös joissakin sokerileipureissa, joista ihan Reinin rannalla sijaitseva Spielmannin minua eniten miellytti, koska geraniumien ympäröimissä kojuissa istui kuin laivassa ja jäillä sekoitettua kermavaahtoa maistellen suorastaan kunniakkaasti kulki Reiniä alaspäin, mutta iltapäivällä meidän piti lähteä vielä korkeampaa päämäärää kohti.

Tämän päämäärän olimme keksineet palatessamme eläintieteellisestä puutarhasta, kun olimme sivuuttaneet Knien perheen sirkuksen, josta täti Sidonia täynnä kunnioitusta tiesi kertoa, että se, Knien perhe nimittäin, oli kenties jo keisarillisessa Roomassa näytellyt sirkusta, niin vanha se oli. »Knien perhe on parasta, vanhinta sirkusaatelia. Claus, se sinun on nähtävä! Teen jälkeen lähdemme sinne.» Niin hän sanoi, ja minä aloin ääneen laulaa riemumarssia Aidasta, johon myös Donja hyräillen yhtyi. »Vahinko, ettei äitisi ole täällä», sanoi hän sitten. »Hän kävi myös jo Knien luona... Claus, ole vaiti, ihmiset katsovat jälkeemme, minut tunnetaan Baselissa.»

Teen jälkeen lähdimme. Olimme kierto-ovessa, joka työnsi meitä hotellin hallista ulkoilmaan, mutta äkkiä se pysäytettiin, ja me tunsimme väkisin käännettävän itseämme takaisin sisälle. Mikä oli hätänä? Ovenvartija pisti täti Sidonian käteen sähkösanoman. Voi, punainen juova osoitti sen kiireellisyyttä. Harkitsin mielessäni olisinko pitänyt sen salassa, jos se täti Sidonian ollessa poissa olisi joutunut käsiini.