Part 12

Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa. Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten, punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä, — niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista rannikkoa kohti!

Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa, Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu, valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin, jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu: suuren maailman!»

* * * * *

Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle.

»Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista, ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut ansiomahdollisuuden ohi.

»Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa. Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa liikkeelle.

Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen, lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman, ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka, liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät.

Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen. Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan, syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha? Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary, villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää...

Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin — hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »_A chacun son tour_», sanoi hän vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet.

Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?»

»Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan: »Giu-li-etta Var.»

Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä sivua. Kuljettaja nyökkäsi.

»Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa mukana.

Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän ei yrittänytkään lausua sitä.

Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien ulkonaisten vaikutinten ajamina.

Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan: »Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi.

Puutarhojen ruusuille läheni sillä välin se hetki, jolloin ne ovat kauneimmillaan, suuri kirkkaus, joka käy hämärän edellä, kun jokainen niistä lepää kuin haltian kädellä. Laajan, öljypuita kasvavan laakson päässä, pyöreänä ja lujana huipullaan leijaili St. Paul. Sen luokse kohosi laakso notkoineen ja rinteineen, jotka oli varustettu lukemattomilla matalilla muureilla, jottei sade kuljettaisi mukanaan kallisarvoista maata, joka ravitsi kaikkea rikkautta: oransseja, mandariineja, ruusuja, kokonaisia peltoja matalia ruusuja, leukoijia, parsaa, artisokkia ja taas ruusuja. Pienet kukkulat linnamaisine taloineen, pinjat auringonvaloina, sypressit ukkosenjohtoina vieressään, vartioivat vilkasta, syvyydessä epäselvästi näkyvää nousua. Mahtavat muurit rinteille kaivettuina, vallien vyöttämänä, näyttäen rintaman taloja, joista jokainen oli kuin linnoitus, ojentaen nelikulmaisen kirkontorninsa taivasta kohti, niin odotti St. Paul merestä nousseita vasallikansoja, jotka hedelmätaakkoineen ja kukilla koristettuina ponnistelivat ylös sen luo. Hiukan syrjässä, kuitenkin yhtä korkealla, piti joukko sypressejä vahtia: ne olivat ympäri maan jaettujen kaitsijoiden pääjoukko. Se oli kirkkomaa, kuten vieraita kohtaan ystävälliseltä kuljettajalta kuulin. Kylläpä täällä oli pidetty huolta siitä, ettei tämän maan sadoissa notkoissa ja tasangoilla unohdettu edes St. Paulin kuolleita!

Äkkiä alkoivat oliivipensaat, nuoret öljypuut, vavahdella näkymättömän elämän kosketuksesta, väristys kulki niiden lehvistön läpi, hopeinen hämärä huuhteli niiden tummuutta — varmaa oli, että päivän ilmanhenget laskeutuivat niiden keskuudessa lintujen kanssa levolle! Vanhat puut seisoivat sankarien haudoilla.

Riemusoitto rinnassani hypähdin pystyyn. Levitin lapselliset käsivarret, lapsellinen huuto pääsi huuliltani, käännyin ympäri vain kadottaakseni kaikki ja seuraavana hetkenä sen jälleen löytääkseni, vain ollakseni mukana suuressa juhlakulkueessa, joka tänä iltana oli alkanut! Silloin huomasin kaukana meren.

Hämärsi. Jokin majakka vilkutti. Hukkuneen tahrattua purppuraa jaloillaan polkien laskeutui yö veden yli. Joka kolmannella sydänlyönnillä vilkutti majakka mielettömässä, ympäripyörivässä tuskassa.

Mutta täällä ylhäällä hehkuivat oranssit tummempina, käteni ulottuvilla. Kullanloistavat pellot levittivät leukoijantuoksujaan. Hopealehvistössä soittelivat lukemattomat pienet ruusut, taivaasta pudonneina, lankoihinsa pujotettuina. Juna pysähtyi. Heti yläpuolellani komeili kaupunki ruusuisessa sävelpilvessä, ja Bob sulki minut syliinsä...

Hän oli valkopukuinen ja säteili. Hän heitti päätänsä taaksepäin, jolloin hänen silmissään välähteli kirjavia valoja, ja ilo kohosi mustilla kulmakarvoilla kuin siivillä. Hän tuoksui karvasmantelilta.

Bob, juuri pesty, kammattu ja silitetty, päivän kultapäästä puhjennut neilikka napinlävessä, sinua minä tervehdin (ynnä Mariaa, joka on suustasi kauneimman varastanut)!

Tervetuloa, Claus, sinä, jolla on Sidonian otsa, ja kädet! Me saamme lyödä palloa oransseilla, niin että jotakin käsistäsi, jotakin otsastasi lentää kilpaa lintujen kanssa!

* * * * *

»Anna anteeksi, etten ollut alhaalla sinua vastassa» puhui ystävä. »Minun täytyi viedä postiin kirje, hyvin tärkeä työ, joka vasta tunti sitten valmistui... Siis alan esitellä: tuo tuolla on Kaspar.»

Tien reunalla seisoi maalari jalustansa ääressä. Oikeammin hän pystyssä taisteli palttinan kanssa, joka hänen iskuistaan vapisi. Tarkastelin häntä uteliaana. Putkista hän pusersi mahtavien pilkkujen muotoisia väriläiskiä kankaalle toistensa alle ja aina ohut kärki alaspäin, sitten tarttui maalarinveitseen ja aloitti sotaisen käsittelynsä. Milloin hän astui askeleen taaksepäin, milloin syöksyi eteenpäin, milloin teki puoliksi kiinni siristetyin silmin, kuin vitkastellen, puoliympyrän, syöksyäkseen sitten uudelleen jalustan kimppuun. Ankarilla lastaniskuilla hän jakoi ja sekoitti värejä, kuitenkin niin, että pilkkumuoto maalauksessa jäi huomattavaksi. Toisinaan hän teki käsivarsillaan manaavia liikkeitä korkealla kukoistavaan kaupunkiin päin kuin tahtoisi loihtia sen kankaalleen. Bob huudahti hänelle:

»Halloo Kaspar, täällä on ystäväni Claus Breuschheim. Tuskin junasta päässeenä hän jo ihailee teitä kovasti.»

Jättiläinen, jolla oli pieni pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu, työnsi paidanhihat korkeammalle ja kääntyi pää pystyssä meihin päin.

»Parooni!» Hän nyökkäsi — lyhyesti, ystävällisesti. »Taiteen ystävä! Toivon myös, oikea juomaveikko. Markiisi Capponi valitettavasti ei. Nyt ei valitettavasti aikaa, vire heti tiessään.» Hän nyökkäsi taas, jo synkentyneenä, punertavain silmäin katse murhaavasti St. Pauliin kohdistettuna. Niin, tuolla ylhäällä se leijaili, tuo ruusunpunainen, himmeänsinisessä tulessa... ja kalpeni hitaasti. Voihkien heittäytyi veitsisankari jalustaansa vasten.

»Ruotsin suurin maalari», selitti Bob minulle jatkaessamme matkaa. Sadasta Riviera-kuvasta, jotka riippuivat pohjoisten kuningaskuntain salongeissa, oli yhdeksänkymmentä Kasparin käden muovailemaa. Sähköteitse lähetettyjä tilauksia räjähteli St. Paulissa kuin pommeja, pitäen kaupunkia jännityksessä, niitä tuli jopa Intiasta, Australiasta, Polyneesiasta asti, missä vain sattui olemaan yksikin ruotsalainen kaipaamaan kotimaista taideteosta seinälleen. Kukaan ei tiennyt hänen oikeata nimeään, hän, nimitti itseään vain Kaspariksi, ja se merkittiin hänen kuviinsakin. Hän ja »madame» olivat pikku kaupungin kuuluisuudet.

Olin kai jo kuullut madamesta?

Eipä ihme. Kai amerikalaisilta raitiovaunussa?

Olin siis tavannut länsimaan ruhtinaita, jotka olivat lähteneet maksamaan veroaan öljypuumaan Kleopatralle.

Muuten tuli monia myös itämaalta, välkkyen sormuksissa ja voideltuina, palvelijoita takanaan, jotka kantoivat lahjoja, eikä Bob olisi lyönyt vetoa siitä, että madamen »taiteellinen maine oli pienempi kuin Kasparin. Olipa Kaspar maalannut hänet Kleopatrana, kultainen käärme, ja kiinalainen orja vieressään. Mutta tänään oli madame lähtenyt valkoisiin tanssiaisiin Nizzaan. Bobkin lausui tuon sanan englantilaisten tapaan.

Edessämme kohosi kaksi keltaista rakennusta »vasta myöhäisimpänä aikana pystytetyt kaupungin _corps de garde_ eli vahdit», kuten Bob sanoi. Ne seisoivat toisiaan vastapäätä, täynnä toisilleen vihamielistä väkeä, joka jatkuvasti teki kauas ulottuvia tiedusteluretkiä vallatakseen vastustajan aseman, samoin kuin juhlapäivinä aseellisia hyökkäyksiä toisiaan vastaan. Toinen kerskaili lapsenkorkuisilla painokirjaimilla: »Grand-Hotel du Roi René», toinen ripusti näkyville vanhan takorautaisen majatalokilven, johon oli lennokkaasti maalattu ainoa sana »Hostelierie». Sen alitse astuimme pihalle.

Siellä oli matala, neilikkain peittämä muuri, jonka ylitse näki toisen osan öljypuumaata, epäilemättä hauraamman puolen. Se oli jylhempine kuiluineen pirstainen, rinteet kiipeilivät kulmikkaina, ja vasta korkealla yläpuolellamme, niinkuin näytti, maa sai takaisin etumaiseman pyöristetyt kaartoviivat, rauhalliset pinnat, sopusoinnun, väreilyn ja tasasuhtaisen liikehtimisen. Korkeimmalla kohdalla riippui tummalehväinen puutarha, tarpeeksi laaja ympäröidäkseen lehdoillaan ja kukkakentillään, ei ainoastaan lukuisia huviloita ja maataloja, vaan melkeinpä koko kaupungin. Sen takana kohosi kuitenkin äkkijyrkkänä kalliovuoristo, paljaana ja punaisena kuin taivaaseen lingottuna, ilman mitään suhdetta muuhun maisemaan sen ylitse perivihollisena meren puoleen kääntyneenä: »Baoun ilma- ja aurinkokallio.

Niin Bob nimitti tätä rykelmää, ja kaupunki sen juurella oli Vence.

Villistä outoudestaan huolimatta näyttivät asumukset tuolla ylhäällä melkein inhimillisiltä, jopa tuon hirviön jyrkkä, alaston väkivalta vaikutti, että asuttu ylänkö sen vetämänä puoleensa ja toisaalta itseään pois työntävänä ja tässä liikkeessään jähmettyneenä näytti _leijailevan_.

»Tuolla ylhäällä kasvaa vehnää», sanoi Bob ja kun yhä tuijotin ylöspäin: »Katsoppa pihallakin ympärillesi! Täällä paistattavat päivää hotellin naiset, ja kissat aamupuolella. Minusta tämä paikka on liian julkinen, menen siis 'Afrikaan'. Se on ainutlaatuinen auringonkylpylä, kukaan ei tunne sitä, mutta sinulle sen näytän.»

Suuria kaarevia ruukkuja, toiset punaisia, poltetusta savesta, toiset majolikaruukkuja, seisoi siellä täällä pihalla. Niissä oli kukkivia oksia, pieniä mantelipuita, myrttejä, ja laitojen yli riippui kapusiinikrassia ja hyvätuoksuista virnaa. Kolme neljä provencelaista maalaispöytää samanlaisine tuoleineen kutsui ilta-aterialle. Lepotuoleihin istumisesta jääneet syvennykset tekivät tuttavallisen vaikutuksen — ne eivät voineet olla vieraita, jotka olivat koko ruumiinpainollaan niissä levänneet.

»Täällä on kaunista!» huokasin.

»Tule, meidät on kutsuttu vieraisille», sanoi ystävä, ja hän ohjasi minut taloon, jonka ovelle ilmestyi pieni kalabrialainen rosvo suippohattu päässä. Hatun alta pisti kuin rotalla näkyviin ruskeat kasvot, ja pienet silmät tarkastelivat minua kiireestä kantapäähän. Hyväntahtoisuus levisi piirteiden yli, laskeutui hitaasti alaspäin kenkien kiiltokärkiin saakka. En ollut hänestä vastenmielinen, ja jäntevä käsi tarttui omaani ja toinen heilutti hattua.

»Verraton isäntämme, monsieur César-Marie Roux», esitteli Bob.

Kädessä hattu, jonka reuna ulottui hänen kenkäänsä asti saattoi aatelismies, jonka vieraana nyt olin, meidät huoneeseeni. Sinne saavuttuamme hän kumarsi uudelleen, heilutti hattuaan ja sulki oven takanamme. Ystäväni selitti minulle sitten, että kaikkien tärkeiden henkilöiden nimi täällä ylhäällä oli Roux, Marie Roux: isännän, papin, asemapäällikön, kirjeenkantajan ja myöskin vastapäisen hotellin isännän, vihamiehen, monsieur Antoine-Marie Rouxin »Roi Renéstä». Viimemainitun kanssa minun ei missään tapauksessa sopinut vaihtaa sanaakaan, ei edes vastata hänen tervehdykseensä — »tämä on kuin taivas ja helvetti, sinun täytyy valita», sanoi Bob nauraen, »ja koska asut täällä, olet jo valinnut. Nyt pysy uskollisena! 'Roi Renélle' ei ainoatakaan hyvää sanaa, ei edes katsetta.» Muutin pukua.

Kun sitten astuimme ikkunan luo, laski Bob kätensä olkapäälleni... Jo häivähti kuutamon hengähdys öljypuiden yli, jotka täyttivät ikkunamme alaisen oranssipuutarhan ja kaukaisen meren välin. Majakka vilkutti nyt säännöllisesti harmaasta hämärästä.

»Claus», sanoi ystävä, »luulen, että Mariakin tulee». Samassa silmänräpäyksessä valtasi minut äkillinen kuumuus. Niskasta kiiti värähdys olkapäihini, sitten salamannopeasti selkää alas ja kerääntyi polviin.

»Ystäväni!» huudahdin hengästyen — pakenin, pakenin. »Ystävä», huudahdin, »ystäväni, täällä on ihanaa, katsoppa vain», ja osoitin päälläni sinnepäin, missä Baou liekehti komeimmassa iltavalaistuksessa.

»Täällä», vastasi herkällä äänellä ystävä, samalla kun hänen käsivartensa puristi minua lujemmin, »täällä, Claus, olen herännyt eräänä aamuna, olin enää kovin löyhästi kiinni entisen Bobin koteloverhossa, vainusin uutta, kohoavia siipiä, raikkaita elämänvärejä, mutta se oli kovaa aikaa, Claus, tunsin itseni sydänjuuria myöten kurjaksi. Hyvä Jumala, ajattelin, ja pelkäsin kuolemaa. Kuvittelin näet oikein vakavasti, että olin kuolemaisillani huumaustilassa. Rimpuilin kaikin voimin ja kuristavassa tuskassa putkahdin vapauteen. Siltä tuntuu perhosista, rakkaani, sillä erotuksella vain, että perhosten luultavasti ei tarvitse vuodattaa kuolinhikeä, kun valo heille koittaa. Sitten istuin hyvän aikaa ikkunalaudalla ja keinutin siipiäni auringossa. Ihanaa se oli. Hyvin miellyttävää, ja toivoisin, että sinä —»

Kaikessa siinä kaikui nimi Maria. Se soi korvissani, Maria. Ei niinkuin olisin selvästi kuullut tämän nimen, ei se oli jotakin suunnattoman kauas ulottuvaa, syvyyksien hiljaisuutta, kaikki-imevää tyhjyyttä, autuuttavaa melua, se oli hän. Ja kuin oliivinharmaan usvan läpi, jossa kaukana, kaukana joku heilutti lyhtyä, pudoten tähän kauhistavaan tyhjyyteen, jossa se heti sammui, välähti hänen polvensa, alas kiskaistun sukan paljastamana, olkapää välähti, hänen kaulansa, ja hehkuvan punaisena, ihan lähellä, aukeni hänen suunsa, ja heti senjälkeen, vähääkään näkymättä, kuin ilmasta muovailtuna ja kuitenkin hypähtäen vastaani kuin eläin: hänen lanteittensa liike. Niin seisoin vähän aikaa vapisevin polvin, selkä jäykästi suorana, kuulin Bobin puhuvan, ymmärsin, enkä ymmärtänyt. Ja sitten nauroin! Kuin kukko. Pää taaksepäin heitettynä, käsivarret levitettyinä, pitkään ja rätisevästi.

»Siis olet nyt... perhonen?» huudahdin, tavoitellen ilmaa, enkä voinut tai tahtonut luopua siitä ylen naurettavasta mielikuvasta, että Bob luulotteli itsellään olleen perhosseikkailun. Lopulta ystäväni tarttui olkapäihini, käänsi minut ympäri, ravisti minua, hänkin nauraen, ja tässä näin erilaisessa, tuskattomassa naurussa vaivuin jälleen hengähtäen hänen rintaansa vasten.

»Hupakko», kuiskasi hän, »hattu nopeasti päähän ja sitten loordi Berrickin luo!»

Niinpä kyllä, mielelläni, kiireesti loordi Berrickin luo. Käyttikö hän vielä vaaleanharmaita pukuja? Taivuttiko hän puhuessaan yhä vielä päätänsä hiukan sivulle? Matkustiko hän vielä usein Venetsiaan? Puhuiko hän usein meistä?

Loordi, vastattiin minulle, pukeutui yhä vielä vaaleanharmaisiin, taivutti puhuessaan hiukan surumielisesti päätänsä, mutta ei matkustanut Venetsiaan, sillä hän ei enää eronnut rouvastaan. Minusta hän puhui kuin »jumalten pienestä suosikista» — todellakin, nyt, juuri nyt olin taas siksi päässyt, merkki poltti otsaani! Ja Sidoniasta hän puhui myöskin usein, vieläpä oli hiljan lainannut eräästä piirroksesta, jonka oli aikoinaan hänestä tehnyt, pään eräälle Dianankuvalle, ja se kuva oli Pariisin salongissa palkittu mitalilla.

Siten Bob oli päässyt Peggyyn, jouduin uudelle maaperälle. Kuka oli Peggy? Alkuaan erään nizzalaisen teetuvan »parlour-maid». Mutta eräänä päivänä hän suostui olemaan mallina loordin Dianalle. Silloin kohosi onni hänen takanaan ja seppelöi hänet lakastumattomilla laakereilla... Lady Berrick itse oli kehoittanut tyttöä astumaan taiteen palvelukseen, ymmärrettävästi ei ilman vaivaa. Vähemmän loordin mallille kuin »society leaderin» seuralaiselle tai, kuten kaunistellen sanottiin, »ystävättärelle», aukeni nyt suuri maailma: talvisin skotlantilaisessa linnassa, huhtikuusta syksyyn kansainvälisellä ilon kapitolilla: Algierissa, Rivieralla, Firenzessä, Roomassa, Taorminassa, Girgentissä. Matkustushalu oli riistänyt yhdessä tuulenpuuskassa tuon viileäpintaisen kainoudentunteen, jota englantilaiset tytöt mielellään käyttävät jonkinlaisena sadeviittana, runsaat taskurahat olivat antaneet hänen kaipuulleen siivet — tavantakaa Bob palasi samaan asiaan, kuinka innostuttavaa oli tottumus katsoa neitseellistä ruumista silmästä silmään ja tuttavallisesti kysyä siltä neuvoa sopivista puvuista. »Aikaisemmin hän oli jäykkä ja juro», sanoi hän. »Mutta liehitteleväksi muututtuaan hän on ainakin ihminen.»

Menimme torin poikki, jota vanhat plataanit joka taholta ympäröivät, ja ystävä toivoi, että ihailisin sitä. Kahden puun välissä oli aina kivipenkki. Se oli markkina- ja esipiha, jonka St. Paulin asukkaat olivat vallanneet vuorenhuipultaan. Toisella sivulla oli matala muuri, jolla tytöt istuivat ja katselivat miehiä näiden pelatessa boccia-peliä, vanhusten istuessa penkeillä. Toisia sivuja kiersi mahtava kaupunginmuuri, ja nuo kaksi keltaista hotellia sulkivat piirin. Ihailin tätä paikkaa! Hotellien välitse pääsivät vaunut torille, mutta silloin ne olivatkin täksi kerraksi joutuneet maailman päähän, sillä kaupunginportista mahtui vain käsirattaita... Lähellä tätä porttia tähtäsi tykki ujostelematta suoraan vaeltajan rintaan. Huomasin, että se oli muurattu kiinni muuriin. Mahdotonta oli varastaa sitä! Senvuoksi ei St. Paul tarvinnutkaan poliisia.

»Ehkä se on automaatti, jossa on pipariminttukääröjä», kuulin Marian sanovan. »Claus, vedäppä nastaa!...» Tulisiko hän todellakin? Nauroin sisimmässäni — vasta noussut jumalten suosikki!

Terävässä kulmassa käännyimme tykin ohi ja portin läpi. Kujat olivat ahtaita, syvällä taivaan alla — kuin kakusta leikattuina, huomautin, mikä sai Bobin kiinnittämään huomionsa kaikenlaisiin rusinoihin, joita kakussa saattoi olla. Pimeni nopeasti, saattoi jo erottaa tähtiä kattojen välisessä aukeamassa, siellä täällä paloi pieniä lamppuja: tähtitikkuja, jotka oli kiinnitetty liimasalkoon. Kadut tai paremminkin polut olivat puutteellisesti kivetyt» juova savista maata keskikohdalla, jossa kylläkin oli pehmeä kävellä. Mutta kömpelöt rakennukset rappeutuivat hävyttömästi, vain harvoja oli jälleen siistitty. Vasemmalla kohosi jyrkkiä kujia tilavina pengerminä, jyrkempiä portaita ylöspäin, oikealla ne syöksyivät alaspäin, ja kaikki olivat niin kapeita kuin aikojen kuluessa sade olisi ne uurtanut eivätkä leveäjälkiset ihmiset niitä rakentaneet. Siellä täällä puristautui ilman näkyvää syytä pieniä porttiholveja talojen väliin.

Pikkuruisella aukiolla, missä renessanssiuurna räiskytteli ylpeitä vesisuihkuja melkein koko alan täyttävään marmorialtaaseen, Bob löi kolkuttimella juuri maalatulle portille. Äkkiä uskoin, että nyt oli tulossa yllätys; Maria oli jo täällä, odotti portin takana!

Mutta meille aukaisikin Peggy ja johti meidät heikosti valaistuja portaita pitkin atelieriin, jota käytettiin myös seurusteluhuoneena. Hänen tervehtimistapansa ja atelierissä minulle lausumansa ensi sanat tekivät minusta heti hänen liittolaisensa. Joutuisin pulaan, jos pitäisi selittää, kuinka hän menetteli. Hän antoi minun vain ymmärtää: »Te tunnette minut, tunnette minut hyvin, sittenkin koettakaa sietää minua — katsokaa, olenhan avomielinen ja sievä. Olkaamme ystäviä!» Hän ei sanonut mitään sellaista, ei tavullakaan. Ensi katseella oli kaikki selvää.

Atelierin katossa riippui arkku, johon kannen asemesta oli pantu himmeä levy; sen takana paloi päärynänmuotoisia sähkölamppuja, jotka levittivät miellyttävää valoa. Kaikkialla riippui tauluja: Renoirin kylpeviä naisia, kaksi Cézannen maisemaa, suuri maalaus nuorukaisesta, tunsin siinä loordin piirteet, ynnä hiljaiselo, molemmat Manetin maalaamia. Näiden mestariteosten ohella sirkutteli, kuin varpuset kotkamaisten ilmestysten ympärillä, joukko maukkaasti kehystettyjä, kenties hieman kirjavia öljyväriharjoitelmia; pelkkiä enemmän tai vähemmän riisuttuja naisia, jollakin tavalla ihastuttavia suunnittelunsa puolesta, maalari kun tuntien niiden taiteellisen riittämättömyyden oli antanut niille harjoitelman leiman. Ainoa valmistettu tämänluontoinen maalaus riippui sohvan yläpuolella, luonnollista kokoa oleva alaston, joka näytti olevan työläästi jäljennetty Ingresin mukaan: se Diana, josta ystäväni oli puhunut. Tunsin sen heti siitä, että kasvonpiirteet olivat Sidonian.

»Suokaa anteeksi, Claus», sanoi loordi sydämellisesti tervehdittyään, kun aloin tarkastella kaikkea tuota naiskukkeutta seinillä, »pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi: toiset runoilevat, soittavat pianoa», ja hän koetti yhä uudelleen kaikenlaisin tekosyin kääntää pois huomioni kuvista, jotka olivat »shocking toys». Hän syytti itseään myös synnistä Pyhää Henkeä vastaan, koska »rouvansa ja toisten naisten» nähden koetti peittää oman maalailunsa hekumoitsemista läheisten mestarien nimillä. Näin vain Dianan, salasta paljastetun Peggyn, joka oli avannut meille oven ja oitis liittoutunut kanssani varmaankin vain sentähden, että olin Bobin ystävä. Kuitenkin teki alastoman kuvan näkeminen tämän tuttavallisuuden jollakin lailla valtavaksi, ja pelkäsin hetkeä, jolloin hän palaisi. Että kuvalla oli Donjan pää, oli omiaan kohottamaan hämminkiin salaisen synnin tuottaman häpeän, jopa raiskauksen tunteeksi.

Lady Berrick astui huoneeseen. Pään ja kaulan ympärillä hänellä oli vapautetun naisen rohkeasti taaksepäin heitetty huntu, huomasin sen heti. Tämä Malta-ristillä varusteltu pitsihuntu oli jotakin erikoista, johtamisen vertauskuva, arvomerkki, ja sopi hänelle mainiosti. Hänen naamiomaisen tasasuhtaisilla kasvoillaan liekehti vieno puna, nenän ja silmien ympärillä valkoinen häive; hänen kasvojaan olisi voinut sanoa kauniiksi, koska niitä ei mitenkään olisi voinut nimittää rumiksi, surullisen kauniit ne olivat, en tiennyt miksi, mutta surulliset nuo kauniit kasvot olivat, surulliset kuin kuolema... Ja nyt hymyilivät vaikka vaivaloisesti. Joka askeleella mylady laati itselleen oman lakinsa, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hänen riippumattomuuttaan, ja kaikesta tästä muovautui merkillinen, melkein liian täydellinen kuva: monivivahteinen, niinkuin suuri pariisilaisräätäli valmistaa moninaista, mikäli muoti kulloinkin vaatii, näennäisen omavaltainen, mutta suunnitelman mukaan, ylpeä, tietäen vaatimuksen epävarmuuden, ja ilmeisesti jalostunut uskosta omaan kutsumukseensa... Hän talutti kahta tyttöä kädestä, kahta ihastuttavaa kylpypukuista ja avonaisen punaisen villaviitan verhoamaa olentoa, joiden jalat vielä olivat ruusuiset kylvyn jälkeen — kuinka he kaunistivatkaan äitiään! He olivat lady Berrickin tyttäriä ensimäisestä avioliitosta, Betty ja Brigitte. Kun heidän äitinsä päästi heidät irti, kiiruhtivat he Bobin syliin, Betty oikealle, Brigitte vasemmalle puolelle — sieltä he tarkastelivat minua. Valitettavasti oli heille mitattu aikaa kovin itarasti, mutta hyvästiksi he riippuivat kuitenkin hiukan kiinni käsissäni, Betty, vanhempi, oikeassa, Brigitta vasemmassa.

Pöydässä Peggyn polvi rummutti viattoman iloisena omaani vasten samalla kun hän vakavin kasvoin kuunteli ladyn esitystä poroporvareita vastaan. Myöhemmin kuulin Bobilta, että toinen polvi oli samalla hiponut hänen polveaan.

Peggy oli mahdollisimman viaton, mutta sukkeluuteen asti iloinen. Hän ei välittänyt myladyn vallankumouksellisista teorioista, vaan nauroi, antoi silmiensä kierrellä ja nautti siitä vaikutuksesta, jonka hänen kauneutensa teki sekä muihin että häneen itseensä. Hän ymmärsi myös taidokkaasti tätä vaikutusta lujittaa. Hän ei tarvinnut vallankumousta vapauttaakseen itsensä! Kun mylady puhui »pienestä epäluulottomasta Peggystä», teki tämä ilmeensä sääliväksi, melkeinpä kärsiväksi, mitä Peggyn tuntijat pitivät ihastuttavan hullunkurisena. Aina ja kaikkialla hän oli kaunis — mikä armo! Mutta Bob väitti, että koko maailmassa oli vain yksi ihminen, joka ei sitä huomannut, ja se oli lady Isabel. »Sekin jumalten lahja», lisäsi hän...

Me puhuimme paljon, tarkoitan: lady puhui melkein lakkaamatta, puhui niinkuin toiset hengittävät ja katselevat — kun yleisön täytyy nähdä se viimeisille permantopaikoille saakka: näin hengitetään, näin katsellaan! Keskustelu oli yhtä ainoata lady Isabelin yksinpuhelua näytelmässä, tapainkuvauksessa, jonka tekijä ja ainoa esittäjä hän oli. Vastaväitteetkin hän esitti itse, hyökkäyksen ja puolustuksen, koko sanakiistan käänteineen, kaikki hän syöksi ilmoille — pieni tulivuori keskellä salonkia. Mutta Giuliettan kuvailussa hän osoitti erikoista kykyä: teki hänestä yliluonnollisessa mitassa alhaisen. »Kassa! Kassa! Ei muuta kuin hajasäärinen kassa!»

Inhon valtaamana hän makasi sohvalla ja sulki silmänsä.

Peggy, joka tiesi, että nyt olisi pistosana sopiva, sanoi näennäisen viattomasti: »Mutta kaikkihan otamme vastaan rahaa», ja lady ojentautui jo ja valmistautui mahtavasti antamaan vastauksen, kun pieni, mitään aavistamaton Peggy lisäsi: »Esimerkiksi sanomalehtiartikkelista». Ja nyt sai myöskin nauraa, kaikki nauroivat, jopa ladykin hymyili niin hyvin kuin hoideltuine kasvoineen saattoi.

Se oli jännittävää, hullunkurista, älykästä, liikuttavaa, se oli ihastuttavaa. Mutta kun seisoimme portailla, huomasimme, että ladyn todellisesta kiihkomielisyydestä ja älykkyydestä huolimatta emme tuosta sanatulvasta vieneet mukanamme kuin jonkinlaisen hermostuneen väsymyksen.

»Mutta minkätähden hän oikein tahtoo ehdottomasti hävittää tuon Giulietta-elukan?» kysyin.

Bob kohautti olkapäitään.

»Etkö ole sitä kuullut? Madame saattaa huonoon valoon säädyllisen naisen vapauden... Sitä vastaan ei olekaan mitään sanottavaa.»

»Ja mitä arvelet loordin siitä ajattelevan?»

»Kuinka kaunis hänen vaimonsa on! Muuta en luule hänen ajattelevan.»

* * * * *

Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun hehkuvan huipun juurella.

Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui, ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun... Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli, tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen tyytyväisenä... Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat... Itse kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia, ja katselivat kummastellen ylhäisiä.