Part 19

Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini. Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa. Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse.

Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme köyhiä kuin kirkon rotat!

Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni, rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput, jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni, olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain hänen, hänen yksin?!...

Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä kantaen, oli hänen. Komea vaunu!

Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma.

Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa, todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa, heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset sitä nimittävät, aina oli ollut... Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat, jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai taistelutanterilla.

Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa» hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin kuiskatakseen minulle:

»Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä, tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern. Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja sanokaa hänelle terveisiä minulta.»

»Kaunis kohteliaisuus, Viviane!»

»Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona...»

Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä, mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan.

Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin jokin tanssi, kuten selvästi tajusin.

Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi, kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi:

»Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.»

Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja.

Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei Breuschheimiin.

»Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut eteenpäin.

Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta »elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi.

»Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen, ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen vaihtui naiselliseksi lupaukseksi... Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö torniin?»

Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta. Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi, kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut.

»Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles, siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä olet yksinomaan minua varten.»

»Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.»

»Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän.

»Tekisimme itsemme naurettaviksi.»

»Naurettaviksiko? Mitä se on?»

Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen.

»Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»...

Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin.

XIX. HYVÄ KUU

Lasken kynän kädestäni ja astun metsätaloni pengermälle.

Asun ihanasti täällä ylhäällä. Ja hiljaa — hyvä Jumala, kuinka ihmeellisen hiljaista on niin suuren hälinän jälkeen!

Vuoristosta alas vaeltaa hirsimetsä. Talon takana se pysähtyy ja seisoo suorassa rivissä: tammia, lehtikuusia, korkeita akasioita, pyökkejä ja pari kastanjaa, jotka vehmaudessaan näyttävät tanakoilta tammilta — läpeensä vanhoja ukkoja, joita muualla, erikoisesti raivatuilla paikoilla, katseltaisiin nähtävyyksinä. Voisimme hankkia muistoja omistuspuita kokonaisille ruhtinassuvuille ja runoilijapolville. Alhaalta, niityiltä, katsottuna tuo kaistale on kuin heleämpi reunus kohoavassa metsässä. Tässä metsänlaidassa riippuu koko taivaan valo aamusta iltaan.

Metsän läpi saapuu päivä harppaillen ja tarvitsee pitkän ajan, ennenkuin ehtii meidän luoksemme, sillä metsä on suuri — kestäisi varmaankin kaksi viikkoa, jos tahtoisi sen läpi tunkea. Sensijaan aurinko viipyy metsän laidassa kuin kuvastimensa edessä iltaan asti, jolloin se jäähyväisiksi, jotka hehkuvat koko maan yli, paljastaa rintansa ja avaa liekkisylinsä. Mutta talon takana näemme sen silmin vain seisovan taivaisessa purppurassaan, joka vähitellen hiipuu tuhaksi.

Päivän kintereillä seuraa metsän läpi yö. Silloin aukenee tyhjyys tiettömänä, sillaton kuilu, samalla kun tähdet toinen toisensa jälkeen kierivät taivaan mittaamattomalle laelle. Sitten nousee kuu.

Tunnen sen, hengitän sitä, mutta vielä se on piilossa. Pengermältä silmäilen tasangolle, joka väräjää saman aavistuksen lumoissa. Taivaalle on levinnyt ahdistava sini, joka alinomaa vaihtaa vivahdustaan, ikäänkuin se keinuisi puna- ja kultanauhaisessa altaassa — milloin vaalean sinipunervana, milloin vihreänä.

Sellainen yö tuo sydämentykytystä minulle ja tähdille. Oman sydämeni sykinnän tunnen kädelläni, tähtien silmilläni. Etsien kierrän talon.

Metsän takana nousee täysikuu, sitä ei vielä voi nähdä, mutta se on saanut jättiläistammen versovan latvan kukkimaan, puu kohoaa kullankeltaisen loistavana hämärästä, taivas sen yllä on kuin tuoksu.

* * * * *

Tule Barry, mennään sitä vastaani

Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan avannut yöksi ikkunan.

Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun.

Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta, kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa kukkia.

Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen valtakuntaan.

Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme, kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana, se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä, leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia.

Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä, sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei liikahtaisi minnekään.

Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se ei hellitä.

Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku, kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat. Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät toiset vavisten suurta päiväänsä... Katson valkoista majesteettia suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen, josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren äänen.

* * * * *

Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna sataa.

Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin tavatonta.

Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan.

Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot on ollut häntä saattamassa... Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin miettiväisenä, mutta hilpeänä... Illallista syötäessä panin merkille hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti!

Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen rukouskirja.

Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän, akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit, hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla, ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla.

Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani!

Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen.

XX. TULPAANIT

Kaksi viikkoa on kulunut ilman muuta tietoa Mariasta kuin että olen lukenut eräästä sanomalehdestä, kuinka rahaministeri Stratan musikaalisessa illanvietossa Roomassa markiisittaret Maria ja Camilla Capponi herättivät huomiota »todella italialaisella kauneudellaan ja täydellisellä suloudellaan». Tuo lehti oli jo itsekin pari viikkoa vanha. Römerbadin kauppias oli käärinyt tavaransa siihen ja Jacquot toi sen keittiöstä sanoen: »Siinä on jotakin Maria-tädistä.» (Kuitenkaan hän ei ollut nähnyt Mariaa neljään vuoteen, tuskinpa kuullut tänä aikana hänen nimeänsäkään.) Menin heti postiin ja sähkötin. Kyllä tai ei, tahdon saada vastauksen, en kestä kauempaa.

Etelätuuli puhaltaa. En voi nukkua, en voi valvoa.

Tuska raatelee minua kuin myrkky. Koskaan ei Marian tapana ollut viivytellä vastausta.

Tuo Strata! Rautainen pölkkypää, juuri sellainen väärä Bonaparte, jollaiseksi Berrick kaksikymmentä vuotta sitten oli Trattoria all' Ombra di Goldonissa häntä maininnut! Voisiko hän sittenkin olla se uhkaava »ruhtinas», joka Marian varalle oli »tähdissä kirjoitettu»? Kuinka pitkä aika onkaan tuosta uhkauksesta kulunut! Ja äkkiä se nousee taas eteeni, ihan lähelle! Minun elämässäni ei mikään pääse loppuun. Ei mikään, mikä on alkanut kanssani elää, tahdo eikä voi kuolla. Monesti ajattelen: mikä taakka! Sitten taas tuntuu elämäni liian vehmaalta metsältä, jonka läpi minun on mahdotonta vetää selvää tietä.

Missä olen? Olen unessa, jota en ole öisin löytänyt, jota olen ajanut takaa kuin hevosta, sittenkun se on minut heittänyt selästään. Kun aamu koitti, olin saavuttanut sen, käsilläni tarttunut sen harjaan ja lyönyt naaman puhki. Silloin se kaatui ja hautasi minut allensa. Siellä minä olen. Siellä makaan — unettoman yön päivänkirkkaan vuoren alla.

Minä vetoan tulpaaneihin. Niin, tulpaanit ovat tulleet. Jo ennen auringonnousua käyn niitä tervehtimässä, kun ne varovasti kurkottavat valoa kohti. Keskipäivällä ne eivät jaksa valoa kestää, vaan seisovat kuin hoiperrellen, verhiöt ylenmäärin auenneina, kolme neljännestä jo kuihtuneena, varisseena, yllään tuskastuttava katoavaisuuden leima. Mutta kuinka kainosti ne kuuntelevat tiheään huntuunsa verhoutuneina kuutamon yöllistä laulua, kukin omalla pikku parvekkeellaan!

Ne kukkivat vapaina sekaisin kaikilla puutarhasaroilla, muureilla kivikkokasvien joukossa, lavoilla niiden edustalla, ruusupensaiden välissä, pitkin lehtokäytävän varsia ja edempänäkin hajanaisissa ryhmissä niityllä, missä ne näyttävät rippuvan ruohossa kuin pienet punaiset, keltaiset ja valkoiset lyhdyt. Mutta suorastaan hurmaannuksiin jouduin nähdessäni ne ukkosilman auringonpaisteessa. Satoi hiljalleen, silloin oli todellakin aurinko salamassa — kirkastus, joka tuntui pyrkivän syvälle maahan, hurmasi koko puutarhan. Typistetty valkopyökkiaitaus istuinpenkin luona soi kuin lasiurut, kesäpensaiden versot paisuivat töyhtöinä, suortuvina, ja ritarikannuksen ensimmäiset lehtisikermät olivat kuin kypärintöyhtöjä, ja silloin ne liikkuivat, kypärintöyhdöt, ja näyttivät kasvavan maasta, kuin sieltä alkaisi nousta ritari.

Käet, ihan lähellä, soittivat kuin hurjina kilpasilla.

Mutta tulpaanit — hyvä Jumala, kuinka hienoja ja hentoja olentoja ne olivat! Pelkkiä ihastuttavia pyhimyksiä, ei enää tästä maailmasta, vain pieni verihymy, joka on painanut lempeästi hehkuvan leiman martyriudelle ja autuudelle.

Tulpaanit? Olivatko nämä tulpaaneja? Ne olivat kadottaneet nimensä, itsensä, koko maailmakin. »Lähtökukiksi» nimitin niitä, koska ihmisten kerran pitää antaa jokaiselle esineelle nimi — joka aina on heidän omansa. Eihän tarvitsekaan olla tästä maailmasta, sanoin itselleni, varsinkaan jos tämä maailma ei enää voi pitää ihmistä kiinni, ja nauroin vapautuneena hunajasadetta kohti ja pesin käteni serafisen valon puhtaudessa, joka välkehti minun ja puutarhani yllä.

Hunajasade taukosi, ja onnellisen illan nielaisi nälkäisenä kuin susi yö, jonka pilvissä kuu täytenä hoippui. Katselin sitä, kunnes se vaipui vuoteeseensa Vogesien taakse, sitten tein samoin kuin se, panin maata, mutta nukuin huonosti. Uneksin kuin kahden tunnelin välillä ja kun heräsin, oli yö.

Näin unta erään hotellin suuresta ruokasalista. Linnamaista rakennusta ympäröi sininen meri. Pengermältä johtivat muutamat auringon valossa kimaltelevat graniittiaskelmat purppuraiselle hiekkarannalle, ja siellä vilisi lapsia, jotka kirjavissa kylpypuvuissa juoksentelivat uimahuoneiden ja olkimajojen välissä. Muutamat pitelivät kiinni äitiensä tai hoitajiensa käsistä ja härnäilivät merta isollavarpaallaan. Mainingin aallot kierivät kuin kissat heidän eteensä, ja lapset hyppivät kuin heitä kutitettaisiin. Toiset astuivat kuohuihin uljaina kuin vanhat merikarhut. Naiset ja lapset leikkivät meren kanssa niin pitkälle kuin silmä kantoi, väriloistoisina ruusuisella hietikolla sinisen meren edessä, joka piirteli hiekkaan valkoisia ja keltaisia kiehkuroita, ja se muistutti toista lasten leikkiä, jossa vannetta heitetään siten, että se nopean alkuvauhdin jälkeen palaa heittäjän luokse kuin kutsuttuna. Ruokasalissa taas oli jokaisella pöydällä kapeassa lasissa tulpaani. Siellä oli keltaisia, punaisia, purppuranvärisiä tulpaaneja, helmiäisvärisiä ja valkeita, niin valkeita kuin porsliini. Jokainen oli, kuten sanottu, lasissa valkeaksi katetulla pöydällä, koko sali oli kuin yksi ainoa tulpaanisarka. Istuin ja nautin tästä näystä. Äkkiä kajahti torventoitotus. Ovi aukeni, ja sisään astui pari, joka tuntui minusta tutulta. Johtaja riensi sitä vastaan ja saattoi sen pöytään lähelleni. Huomaamatta oli tullut ilta. Kattokruunujen valot loistivat, sali oli täynnä mustia herroja ja kirjavia naisia, pöytien lomitse kiitivät tarjoilijat, niin että ajattelin: nuo ovat tanssivia haukia — harjoitteluhetki!

Jousiorkesteri viritti tanssikappaleen, katsahdin vastapäätä istuvaan naiseen, ja ikäänkuin musiikki olisi hänet havahduttanut, kohotti hän samalla katseensa, ja me tunsimme toisemme... Sitten olin hetken tajuttomuuden tilassa. Kun taas sävelten ja valojen sekamelskasta tulin tajuihini, olin onnellinen. Sillä liemilautasensa yli kumartuneen herran pään ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Musiikki nyyhki riemusta, ja sydämeni kukoisti.

Mutta nyt tapahtui merkillistä. Herra laski lusikkansa, kääntyi ja äännähti iloisesti hämmästyneenä, pyyhki kiireesti suunsa lautasliinalla ja nousi tervehtimän minua. Silloin solahti kuitenkin väliimme pilvi, ihana suvi-illan pilvi, valkea, rusoreunainen, ja heräsin, mutta tiesin: ne olivat Murillo-tulpaaneja taivaassa...

Käännyin toiselle kyljelle ja kaipasin hotellia meren rannalla, rantaa täynnä lapsia ja äitejä, jotka leikkivät meren kanssa, ja hymyilin äitien pidättyväisyydelle, jotka kuvittelivat, etteivät itse enää olleet lapsia.

Kaipasin suuria hotelleja, joissa on elämän kovuutta vastaan patjat kellariluukkuja myöten ja rouvaa, joka lientä särpivän puolisonsa pään ohi nyökkäsi minulle, sillä välin kun viulut herättivät meidät elämään, joka oli jo ollut kuolema.

Senjälkeen minun kävi kaiketi huonosti, sillä kun seuraavan kerran heräsin, kuulin vielä selvästi ähkäiseväni. Sytytin valon. Huoneessa oli vihollinen, mutta en löytänyt häntä. Reimsin tuomiokirkon ilmestyksen enkeli, joka seisoo yölamppuni takana, hymyili minulle ivallisesti...

Kaikista unistani oli tämä ainoa, jonka selvästi muistin. Muut jäivät saaristomeriksi, jotka esiintyivät ja hävisivät, enkä tajunnut niistä muuta kuin pari väriä, ääriviivat. Samoin kuin yöllä tavoitin kirjavia unensirpaleita, olin päivällä kaikenlaisten mielikuvain vallassa, jotka odottamatta ilmestyivät yhtä nopeasti häipyäkseen tai sekaantuakseen uusien tulokkaiden kanssa, niin että olin kytkettynä näkyjeni runsauteen, painettuna ja puristettuna ja voimatta tietää minne ja minkä tähden.

Mutta aina minun täytyi ajatella Venetsiaa! Jouduin niin pitkälle, että päättelin: tulpaanit ovat Venetsian kukkia. Ne tuntuivat minusta ominaisilta Venetsialle, siihen kiedotuilta, kaikkeen kudotuilta, laguunien veteen, sen alkuaineisiin, palatsien kiviin upotetuilta, vesi- ja tulimerkki jokaisella lehdellä.

Pian uskoin, että tulpaanien venetsialaisuus, jonka kuitenkin vasta äsken olin keksinyt, oli pakottanut minut kaikki nämä päivät ajattelemaan sitä kaupunkia. Ja sen jälkeen kun kerran olin löytänyt tämän selityksen, en aluksi paljoakaan ihmetellyt, että niistä epämääräisistä mielikuvista, jotka piirittivät päivällä nukkuvaa, erikoisesti yksi minua vaivasi. Venetsiassa matkusti kerran höyrylaivalla pari, rakastava pari, tietysti. Riva degli Schiavonin valoketjua paeten alus kiiti Lidon valoa kohti kuin koi. Ei kukaan muu puhunut kuin vesi ja — hän, Signora. Hän moitti miestä, mutta moitteilla ei ollut mitään tekemistä hotellihuoneen kanssa, josta oli puhe, vaan hätävalheesta johtuneina ne yhdellä hyppäyksellä kohosivat lähtien joukkoon. Silloin ei enää kukaan voinut arvata, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Mies, signore, seisoi hänen vieressään hieman poispäin kääntyneenä eikä puhunut mitään. Hän oli liian kauan vaiti. Äkkiä, jonkun kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, joka kuului minunkin korviini, ja johon ei tullut vastausta, mykistyi nainenkin. Näin seistessään ääneti terävässä kulmassa erillään toisistaan ja kuitenkin yhteen kasvaneina he olivat minusta kuin Aatami ja Eeva doogipalatsin nurkkapilarissa, joille ennen alukseen astumistani olin toivottanut hyvää yötä: Eeva ojentaa kysyvästi kättänsä, kasvoillaan ilme, joka näyttää jännityksestä uniselta... Samalla havaitsin miehen kasvoilla hymyn, joka vaivaloisesti säilytti itsehillintänsä.

"Hyvästi!"

Nainen nojasi laidan yli.

Mutta mies oli heti hänen vieressään ja piti hänestä kiinni »Rukoilen sinua!» sähisi hän. Nainen huokasi: »Oh!» eikä kukaan askeleen päässä seisova olisi voinut erottaa iloko vai tuska sen oli lausunut... Sitten he istuivat vierekkäin. Mies oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, mutta molemmatkaan käsivarret eivät olisi riittäneet täyteen syleilyyn. Nainen tarvitsi koko miehen, avasi hänet hitaasti, alkoi kadota häneen ja oli pian vain puoleksi niin suuri. Mutta mies kasvoi yhä. Nyt hän seisoi siinä, mahtava puu tähtien alla, ja käärme keinui sen oksilla.

San Niccolon kahviloissa hälistiin, ikäänkuin ne tahtoisivat osoittaa fanfaareilla ja eläköön-huudoilla suosiota rohkeille forestiereille, jotka olivat uskaltaneet tulla tänne saakka, ja kansa riensi paikalle näkemään ja tunnustelemaan. Aatami ja Eeva astuivat maihinnousukäytävää pitkin, käsi kädessä katsellen loistavaa Venetsiaa. Välillä oli tumma laguuni. Vasta silloin tunsin heidät kylpyhotellin vieraiksi.

Hetkistä myöhemmin, tuntiessaan kovaa maata jalkainsa alla, Aatami sanoi:

»En silmänräpäystäkään uskonut, että tahtoisit surmata itsesi, mutta pelkäsin kyllä, että laivakaiteen yli kumartuneena äkkiä joutuisit mielenhäiriöön — tai saisit vain huimauksen.» Sellaisia sointuvasti värähteleviä siltoja heittelee italian kieli tunteiden syvien vesien yli.

Hän, signora, tiesi tuskin vieläkään mistä mies puhui. Hän hymyili, nyökkäsi, käsi toisen käsivarrella, katse tähtiä kohti, suu punaisena.

Ja minun — minun täytyi vielä nytkin kuulla, tarkasti kuin tahtikellon laskemana: »Mutta pelkäsin kyllä, että laivan kaiteen yli kumartuneena...!» Niinkuin olisin näissä sanoissa saanut ilmestyksen!

Naurahdan itselleni. Tämä siis on koko unieni tulos.

»Häneltä puuttuu liikesilmää», olisi Ulricus Rheinweilerius sanonut, ja se olisi ollut lempeä arvostelu...

Ainoat olennot, jotka aina, öisin ja päivin, ovat minulle alttiit, ovat tulpaanit. Onko siis ihme, että yhä enemmän liityn niihin? Vaellan niiden keskellä ja heitän vakavat jäähyväiset erotessani niiden luota kotiin mennäkseni. En silloin voi olla muutamia kertoja taakseni katsahtamatta. En jätä yksinomaan niiden omaa lumousvoimaa, jotakin muutakin elää siinä kätkettynä, ja minä kuulen henkäyksen siitä mikä tahtoo tehdä minut onnelliseksi.

Niin kauan kuin olen ollut maailmassa, niin kauan kuin voin muistaa, olen tahtonut saavuttaa onnea. Kaikkia ihmisiä ja heidän töitänsä olen katsonut siltä kannalta kuin ne olisivat tulleet (matkalla, joka lienee kestänyt tuhansia vuosia) minua onnellistuttamaan!

Kun ovella viimeisen kerran käännyn ympäri, koettaa katseeni lukea tulpaaneista, mikä oikeastaan on voinut minua puutarhan kynnyksellä odottaa, suuren tulpaanisaran laidalla. Se oli siellä, se odotti minua, mutta minä en heti sitä huomannut, ja nyt se on poissa.

Vaikka hyppään aidan yli metsään, tapahtuu se vain muuttaakseni ilmettäni ja virkein mielin taas etsiäkseni onneani tulpaanien luona. Metsä versoo kevätmahlassaan. Se paisuu oikealle ja vasemmalle, tien yli, joka siten on koristettuna juhlakulkuetta varten. Tammien ja pyökkien lehtivihreässä holvissa välkehtii kummallakin puolella lehtikuusien vaalea suomupuku.

Tie, leveä, hieman holvikaarteinen, korottaa kuninkaaksi jokaisen, joka sille astuu. Se vie vakain askelin metsän hyötyisän uhkeuden läpi, ei koskaan jyrkkänä, mutta aina ylöspäin. Luotuna saattamaan nousun unohduksiin se ei unohda kohota askel askelelta. Se kohoaa metsän ylikin, joka aluksi tahtoi haudata sen allensa, jääden nyt itse sen alapuolelle. Tien avaamana leviää etäisyys ja keskustelu taivaan ja maan välillä alkaa kuulua.

»Mutta pelkäsin kyllä, että laivankaiteen yli kumartuneena äkkiä...» Ne sanat tulevat täällä ylhäällä ensiksi vastaani.

Tuo lause ivaa minua. Tahtoisiko se muka »onnellistuttaa» minua? Tuskin ovat taivas ja maa jälleen päässeet vapautumaan, kun ilmestyy Venetsia, tulpaanien Venetsia. Tosin perin jokapäiväisenä juttuna höyrylaivassa kulkevasta rakastavasta parista, lisäksi ilman mitään yhteyttä tulpaanien kanssa. Kirottu juttu!

Hyvä, tuollainen renkutus, kieliopin näyte, vainoaa minua vuorille saakka. Sattuuhan sitä, vaikkei puhallakaan etelätuuli eikä unettomuus sekoita päiviä ja öitä. Ihmisellä on muutakin katseltavaa kuin siloiteltuja lauseenosia, joita voi erotella ja taas yhdistellä. Katsokaa, silmäni, katsokaa! Sydämeni sykkii kurkussa, ettekä vielä ole nähneet!

Katsokaa, silmäni, katsokaa tätä puistomaisemaa täynnä vuorenhuippuja ja laaksoja ja kuinka arvokkaasti se esiintyy ilman ylpeyttä, juhla-asuunsa pukeutuneena. Kuinka hieno järjestys vallitseekaan kukkuloiden rinnakkais- ja kohoamisasteissa! Minussa asuva pikku puutarhuri havaitsee suuren ja lausuu hänelle kiitoksen. Alamaisesti seuraan kättä, joka kasvattaa suuria metsiä ja omenapuita, nostattaa vuoret taivaisiin ja niiden käydessä liian korkeiksi polvistuttaa ne maahan, sieppaa pakenevat rinteet ja tasoittaa yhdellä sormella painaen alalleen, ja enentää ja siivittää möhkälemäisenä lojuneen kappaleen. Ja kuinka hyvin se käsi pitää huolta, että vuorien suuri rynnäkkö oikealla ajallaan jakautuu ja lopulla raukeaa viehkeyteen, jossa ihmiset asuvat.

Oi kotimaa! Euroopan länsi! Sinä olet tämä puutarha, sellainen sinä olet, kunhan saat näyttää, millainen olet. Sellaisena sinä näyttäydyt jokaiselle, jolla on sydän sinua näkemään. Maan joka viiva, joka hermo väreilee sinussa, sinulla on kaikki sen värit, ja pikku puutarhasi yllä liitelee henki, kaukaa puhaltaen ja kirkkaana kuin vanhoissa tauluissa ilmestyksen kyyhkynen Marian pienessä huoneessa.

Ja äkkiä tiesin kaikki.

Iloisesti kahisten kiertyi käärö auki. Luin niinkuin hebrealainen alhaalta ylöspäin...

Sali, josta olin nähnyt unta, oli kylpyhotellin ruokasali Venetsian Lidossa. Nainen, joka oli minulle hymyillyt ja nyökännyt, kun viulut olivat korkeammasta viittauksesta alkaneet meille kertoa meistä kuolleiksi luulluista sinisen meren rannalla, jonka kanssa naiset ja lapset leikkivät kirjavissa puvuissa, se nainen oli hän, Maria Capponi, ja lientä särpivä herra, jonka pään ohi hän avasi sydämensä minulle, kotiin palanneelle lemmitylle, olin minä... Minun pääni ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Voi, onnekas uni! Olimme siis kuitenkin taas löytäneet toisemme! Tuo oleskelu Venetsiassa kolme vuotta sitten ei ollut, kuten molemmat olimme luulleet, viimeinen yhdessäolomme.