Part 10

Ernst odotti meitä. Valkoinen ylimmän luokan lakki hieman kallellaan oikealla korvalla, niinkuin hienojen osakuntien ylioppilailla oli tapana, hansikkaat vasemmassa kädessä, hän tuli kiireisin askelin luoksemme, ohjasi, sittenkun isä oli sanonut hyvästi, äidin sellaiselle paikalle asemasillalla, missä hänen mielestään ei vetänyt, ja piti meille seuraa loistavan hyväntahtoisesti, kunnes juna ajoi asemalle. Meidän tuli huomata hänen hieman ylpeästä ystävällisyydestään hänen osaavan antaa arvon sille, ettei kukaan ollut koettanutkaan taivuttaa velvollisuutensa tuntevaa yläluokkalaista sellaiseen kevytmieliseen tekoon kuin miltä »huvimatka» Venetsiaan keskellä lukukautta olisi näyttänyt. Hän oli yhä vielä sama poika, joka koulusta tultuaan kotiin oli kieltäytynyt ottamasta osaa erääseen lastenjuhlaan ja äidin kysymykseen, miksi hän ei tahtonut leikkiä toisten kanssa, vastannut: »Ei yhtään virhettä. Oikein hyvä. Ensimmäinen sija.» Apotillekaan hän ei nyt jättänyt leikillisesti huomauttamatta, että minua oli »postikorttikaupassa siellä» pidettävä silmällä, etten kokonaan joutuisi »hunningolle» ja apotti, joka ei hyväksynyt tällaista maalaiskieltä, vastasi siihen hajamielisesti nyökäten hymyilemällä korkealta valkoisen yläluokkalaislakin yli.

Kolme ystävääni oli myöskin ilmestynyt sanomaan hyvästi, suureksi ihmeekseni — mutta, niinkuin kävi ilmi, täydellä syyllä. Näistä kolmesta otti Ernst huomioon vain Arno von Steinbergin, jonka isä, häränniskainen Zeus, oli erään vanhan, hyväntahtoisen ruhtinas-käskynhaltijan valtiosihteerinä ryhtynyt hallitsemaan Elsass-Lothringin valtiomaata. Toinen, François Kern, oli nimettömän porvarin ja Hubert Adam jopa vain viininviljelijän poika. Hänestä pidin enimmin, sillä hän kunnostautui sekä filosofiassa että runoudessa, josta hän pystyi mitä tuhlaavimmin meille jakelemaan. Hän tunsi myös joka kylän tässä maassa ja Vogesien kaukaisimmat metsät. Ja ovela hän oli jos kukaan, sen huomasi nytkin.

»Kuuleppa», sanoi Hubert Adam, »me olemme tulleet, kun jouduimme riitaan siitä aatteestasi. Minun mielestäni olisi Elsass, tietysti siihen välttämättä kuuluvan lisän Lothringin kanssa, julkisesti ja rehellisesti tehtävä kansainväliseksi. Mutta Kern ei tahdo sitä hyväksyä, sillä hän väittää, että se saattaisi kirkkovaltion uudelleen voimaan, tiedäthän, meidän maatahallitsevien pappiemme takia —» François Kern keskeytti hänet, tarttuen kauniiseen, mustaan kaulanauhaansa, joka liehui tuulessa hänen päivettyneiden tytönkasvojensa ympärillä, ja huudahti pehmeällä äänellä: »Tietysti, tietysti, vapaa Elsass, vapaa pappismaa, mutta toivon ainakin ranskalaista suojelusta. Ja pari rykmenttiä zuaveja varusväeksi.» Kuullessaan sanan zuaveja, sanoi Arno Steinberg, joka oli kuunnellut vain toisella korvalla, nopeasti Ernstille hyvästi kiiruhtaakseen »meidän luvallamme myös sanomaan sanansa». Puoliääneen ja kiihkeästi hän puhui saksalaisen miekan terävyydestä, kuten jokainen saisi havaita, joka nostaisi kätensä saksalaista valtiomaata vastaan, ja uhkasi meitä kolmea suorastaan sodalla. Näin kävisi, jos jatkoimme valtiolle vihamielistä salaliittoamme sensijaan että yhtyisimme hänen ehdotukseensa Elsass-Lothringin korottamisesta »keisaripfalziksi», jonkinlaiseksi ihmeelliseksi ylellisyydeksi ja persoonalliseksi omaisuudeksi kulloinkin hallitsevalle Saksan keisarille. Vastalause, mitä kiihkein vastalause kummankin toisen taholta!

»Senvuoksi», selitti Adam Hubert viekkaasti, »senvuoksi olemme tulleet, Claus varmaankin julistaa sinulle jyrkästi, että sinun keisaripfalzisi on kerta kaikkiaan hylätty.»

»Tarpeeksi keisaripfalzia, enemmän kuin tarpeeksi, olemmeko nytkään juuri muuta!» kiihkoili François Kern ja painoi samalla hyväillen lavallièriä rintaansa vasten. »Allez, messieurs», sanoin (Arno lahjoitti minulle hymyn kuin synninpäästön, joka kuitenkin koski vain minua, minua yksin, sen sanoi hänen ilmeensä), »näin Italian oven ja saranan välissä ei siitä kunnolla voi keskustella». »Ei», tarttui Kern uudelleen puheeseen, »me tahdomme vain saada keisaripfalzin lopullisesti pois ohjelmasta». Hubert Adam ei sanonut mitään, katseli minua vain hupaisesti silmiään vilkuttaen.

»Oh», huomautin, »eihän Arno puhu ensinkään vakavissaan. Hän tahtoo vain laskea leikkiä kanssamme.» Silloin Adam sanoi: »Hyvä. Sitten ei puhuta enää mitään keisaripfalzista. Kunniasanalla?»

»Kunniasanalla», toistimme Kern ja minä yhtaikaa. »No, Arno!» Tartuin hänen käteensä, »nopeasti kunniasanasi, minun täytyy astua junaan. Keisaripfalz ja ranskalainen suojelus raukeavat samalla — oletteko ymmärtäneet?» »Kunniasanani», murisi Arno. Sitten he kumarsivat yhteisesti äidilleni ja lähtivät.

Kun Ernst oli saanut äidin sijoitetuksi vaunun osastoon, työnsi hän minut ulos käytävään ja työnsi pienen mytyn käteeni: »Pistä tämä taskuusi, Claus», sanoi hän. »Toivoakseni olet kyllin vanha käsittelemään vakavaa asiaa vakavasti. Venetsiassa opit tuntemaan rouva Hartmannin, jolle sinun pitää esiintyä parhaimmalta puoleltasi samaten hänen tyttärelleen, jonka myös siellä tapaat. Ja tyttärelle annat kahden kesken tämän pienen käärön.» Hän rykäisi. »Muuten voit sanoa ystävällesi, nuorelle Steinbergille, kun palaat, että hänen tulee odottaa, milloin minä sanon hyvästi, kun puhelen hänen kanssaan. Pyydän sitä sinulta. Kiitos.» Sen jälkeen hän suoritti, mitä minun oli tapana nimittää hänen irvistyksekseen, tarttui näet äkkiä lakkiinsa ja repäisi sen sivulle päin alas olkapään tasalle, mikä hämmästyttävän tyylinvastainen taidonnäyte niin miellyttävässä ihmisessä joka kerta sai minut suunniltani. Ehdottomasti, yhtä automaattisesti suoritin virnistykseni, joka varmaan oli heijastus hänen suonenvedontapaisesta liikkeestään ja saattoi hänet kulmakarvat rypyssä ja suupielet närkästyneinä kääntymään pois.

Juna lähti hänen suomatta minulle enää katsettakaan. Mutta hän ei myöskään enää tervehtinyt lakilla, kohotti vain hansikkaitaan, hiukan yläruumistaan kumartaen ja heiluttaen niitä ilmassa, mikä näytti hyvin hauskalta.

Rheinweilerissä, jonka sivuutimme kohisevalla vauhdilla, seisoi Donja, jolle äiti oli ilmoittanut, linnan avonaisen ikkunan takana ja huiskutti. Hänestä ei näkynyt muuta kuin valkoinen liina.

Mutta me, me kiiruhdimme tapaamaan kesäpukuja Markustorilla — valkoinen liina pimeässä ikkunassa muuttui niiksi. Kiidimme hautovia kyyhkysiä kohti... Kuulin Donjan helisevän naurun, sitten hän lepäsi kuin autuaana kuoleva hääveneessä... Mutta me riensimme kesää kohti.

Makuuosastoni minun taas täytyi jakaa toisen kanssa, tosin vain apotin. Senvuoksi sainkin tällä kertaa riisuutua, eikä mistään mahdollisista raiteilla suistumisista, joita vastaan olisi ollut tarpeen suojella itseään rukouksilla, nyt ollut puhetta.

XIII. RAKKAUTTA JA MAAILMANHISTORIAA

Saapuessamme Venetsiaan oli kaikki paksussa sumussa — koko suuri, kirkkaansinisen kultainen leikkikalu käärittynä vesihöyryyn. Ja meidätkin valtasi uneliaisuus kuin mekin kuuluisimme tähän leikkiin ja meidät olisi pyntätty kasaan ja pantu syrjään. Ja sellaista oli lähtöpäiväämme saakka.

Totta puhuakseni sumu purkautui usein sateeksi tai imi, näytettyään melkein voitetulta, uusia suruvoimia auringosta, jonka sen pian myös taas oli kietonut ja käärinyt kunnes Jumalan sydän, niinkuin äitini tätä tähteä nimitti, oli enää vain harmaassa hunnussa riippuvan leppäkertun näköinen.

Minulle itselleni se surussani soveltui hyvin, Mariahan ei ollut saanut keskeyttää vaikeita opinnoitaan Rooman konservatoriossa! Niin ilmoitti markiisitar Capponi tervehtiessään minua hotellin hallissa, reippain käsin tarttuen leukaani virkistääkseen osaaottavasti minua pettymyksessäni.

»Kovin ikävää», mumisin, ja samalla kun rohkaistakseni itseäni katsoin häntä silmiin, lisäsin ääneen ja varmasti: »Valitan suuresti, syy ei varmaankaan ole hänen.»

»Hyvä», sanoi markiisitar ja nousi varpailleen, voidakseen mukavasti katsella silmiini. »Hyvä, poikaseni. Te miellytätte minua kovasti. Mutta teidän ei olisi sopinut vehkeillä. Tai ainakin olisi pitänyt menetellä taitavammin. Sinetöidyt kirjeet tyttärelleni eivät mene perille, ymmärrättekö, ne luen vain minä.» Ja hän jätti minut läimäyttämällä poskeani ja ilmeikkäästi hampaitaan narskuttaen, niin että tuon keski-ikäisen naisen suu näytti terävältä ruskeaksi rypistyneeltä kärsältä.»

Ja siellä oli rouva Hartmann, pieni ja pyöreä, kaunis, harmaa tukka ruusuisten kasvojen ympärillä, joissa pienet terävät hampaat leikkivät nuorilla huulilla. Totta totisesti, rouva Hartmann miellytti minua — kukapa olisi luullut! Hän otti vastaan tervehdykseni vain viipymättä toimittaakseen sen esille hypänneelle tyttärelleen Anne-Marielle. Anne-Marie ravisti nauraen päätänsä, mikä olisi ollut mieletöntä tahi ainakin käsittämätöntä, ellemme jo salaa olisi hyvin tunteneet toisiamme. Kohdatessamme hän oli kävellyt Ernstin rinnalla, samalla kun minä, en juuri niin suorana kuin isompi veljeni, olin suojellut Viviane von Bockia Strassburgin kasvihuoneen vaaroilta. Tosin oli voimassa hiljainen sopimus, jonka mukaan molemmat puolueet kuin sumukaavun tuntemattomiksi tekemillä äänettöminä ja katsettakaan vaihtamatta sivuuttivat toisensa. Nyt näin ruskeat, pehmeät hiukset, joista aina joku suortuva riippui, ja ruskeat, polttavaan pisteeseen keskittyneet silmät ensi kerran läheltä. Mitä hänen silmänsä huolettomina ilmaisivat, sen paljasti myös, kun häntä lähemmin tarkasteli, hänen ruumiinsa, joka oli pieni, ryhdikäs ja itsepäinen. Hän piteli toisessa kädessään maalilaatikkoa, toisessa saranatuolia ja oli aikeissa lähteä ulos. Kohotin sen käden, joka puristi maalilaatikon kädensijaa, ja suutelin sitä ranteeseen. Tuntui kuin olisin huulillani koskettanut biljardipalloa, niin pyöreältä, sileältä ja kylmältä se tuntui. Silloin nousi eräästä klubituolista herra, astui luokseni, virkkoi hiljaa: »Tokkopa muistatte minua?» ja pudisti kättäni: loordi Berrick.

Kuinka olisin voinut unohtaa hänet, tunsihan hän jumalaistarustoa ja oli suojellut Mariaa ja minua raakalaisia vastaan! Ennen kaikkea oli hänen lämmin, hieman surumielinen hymynsä jäänyt mieleeni, olinpa koettanut sitä itsekin joskus tärkeissä tilaisuuksissa matkia! Kuulin illalla salongissa, että hän tällä välin oli mennyt naimisiin erääseen Skotlannin huomattavimpaan perheeseen kuuluvan naisen kanssa, jonka mies oli kuollut virtahevon ajossa Kongon varrella. Se nainen oli oikea »johtajatar», niinkuin markiisitar Capponi tärkeänä ilmoitti, »uusimman muodin »Society leader», joka taisteli naisen vapauttamisen puolesta sekä seurapiirissä että sanomalehdissäkin, ja »jonka salongin kautta kulki tie kapitolille» Ingels (lue: Ingols), skotlantilainen autonajaja, jonka lady Isabel kahden tyttärensä kanssa oli tuonut toiseen avioliittoonsa, oli tappanut tuon vaarallisen eläimen seuraavina minuutteina — pitäisikö sanoa, niin kysyi markiisitar eräässä häikäilemättömän keimailunsa puuskassa, jommoisia pian pidin hänen keskustelunsa höysteinä, pitäisikö sanoa: _valitettavasti_ liian myöhään? Toista avioliittoa pidettiin onnellisempana kuin ensimmäinen, niin äkkiarvaamatta purkautunut, yleisen mielipiteen mukaan oli ollut. Markiisitar, joka rakasti lady Isabelia ja kunnioitti loordia, ei sanonut voivansa tuntea rajatonta vihaa syyllistä virtahepoa kohtaan, varsinkaan kun peto oli maksanut tekonsa hengellään. Lady Isabelin ensimmäinen mies oli ollut nolla, nuoruudenrakkaus ilman arvonimeä ja varallisuutta, kipsinen Belvederen Apollo metsästyspyssyineen...

Tämän keskustelun aikana kuulin myöskin ensi kerran saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin nimen. Sanottiin, että hän oli ainoa elävä nainen, jota »johtajanainen» piti itseään parempana. Heidän suhteensa tuntui seuraavanlaiselta: Kleopatra, politikoitsija, soi runoilija Sappholle etusijan, ja se oli kuvaavaa kummankin luonteelle. Sillä kuka tahansa ei voinut olla sellainen runoilija, jonka lady Isabel Berrick kohotti niin korkealle! Valitettavasti (tässä täytyy kyllä sanoa valitettavasti) »johtajanainen» karttoi kyyhkysten asuttamaa Venetsiaa, jota hän moitti vanhaksi romuksi ja vieläkin pahemmaksi, oikeastaan vain kyyhkysten vuoksi, hän kun käsittämättömällä tavalla vihasi ja vainosi näitä lintuja. Ikäänkuin kyyhkyset tosiaan olisivat naisellisella tavalla hiljaisia ja hurskaita »ja ylipäänsä vanhoillisia eläimiä», niinkuin lady kuului väittäneen!

Itsensä asemesta oli »johtajanainen» vakuuttanut loordin uskotuksi Venetsiaan skotlantilaisen autonkuljettajan Ingelsin, joka täällä, kuten on helppo ajatella, autonajajana vaunuttomassa kaupungissa oli hirveästi ikävissään. Hän heittäytyikin häpeällisesti juomaan. Hän juoksenteli paikasta toiseen kasvot sinipunaisina ja silmät pullollaan ja irvisteli, kun olisi pitänyt tervehtiä. Loordi ei näyttänyt sitä edes huomaavan.

Hän huomasi sen hyvin, kuten voin todeta, kun eräänä iltapäivänä tavallisella sumukävelyllämme kohtasimme ahtaassa kujassa miehen, joka loordin huomattuaan nolona vetäytyi oikealle ja vasemmalle ja huomattuaan väistymisen mahdottomaksi apua etsien tuijotti ylös rakennuksen seiniin, kääntyäkseen lopulta ympäri ja väsyneesti hoiperrellakseen tiehensä. »Se oli Ingels, lady Berrickin autonkuljettaja», sanoi loordi vastaukseksi hämmästyneeseen, kysyvään katseeseeni: »Ei, ei minä en sekaannu lady Berrickin asioihin, se olisi epäkohteliasta. Harvoin muuten näenkään koko miestä.»

Olimme saapuneet kävelymatkamme päämäärään, Giacomuzzin kahvilan luo, jossa oli tapamme päättää tämä ainoa kaunis osa päivästä, senjälkeen kun loordi, äitini luvalla, oli valinnut minut seuralaisekseen. »Rakas nuori ystävä», oli hän silloin sanonut, »vaikka asummekin kuin perhe jonkin verran alkuperäisessä vesilinnassa, on teidän kuitenkin yhtä ikävä kuin minunkin. Samasta syystä avustavat muuten niin viehättävät naisemme kaikin voimin sumua, odottaessaan, puhuessaan ja rukoillessaan yksinomaan sen haihtumista. Mutta minusta Venetsia on hyvin miellyttävä sumussa. Eikö teistäkin?»

Olin liiaksi hämmästynyt kyetäkseni heti vastaamaan, ja loordi jatkoi: »On niin tyhjää! Tulkaa kanssani. Saatte nähdä. Sumu imee vieraat sisäänsä. Cook itse näkyy työskentelevän sen hyväksi. Parvittain he katoavat. Ja heidän mukanaan lentävät kaupustelijat, lasitehtaiden asiamiehet, nyöritetyt kapteenit, kerjäläiset, eikä kahviloissa enää soiteta. Vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus tarkastella joutoaikana ennen niin ylpeän venetsialaisen teatterin jäännöstä.» Siitä alkaen menimme aina aterian jälkeen ulos sumuun ja palasimme vasta illansuussa.

Istuimme siis taas nurkkapöytämme ääressä Giacomuzzissa, ja loordi tuijotti, pää surumielisesti kallellaan, hymyillen eteensä.

»Rakastan kovasti tätä kaupunkia», sanoi hän, »keväästä lähtien, siitä kerrasta asti...» Hänen toinen kipeä silmänsä tähysti minua, ja minusta näytti kuin sen terään ilmestynyt vieras esine olisi kovettunut kyynel. »Niiden ihanien päivien jälkeen, jotka päättyivät niin surullisesti, olen usein käynyt Venetsiassa. Nyt, ensi kerran siitä lähtien tapaan sen taas... paljon sanovana, värikkäänä, syvänä, elävänä. Siitä saakka kun sumu Jumalan pilven lailla riippuu sen yllä. Vihdoin olen myös löytänyt mallin... Tietäkääpä, ystäväni, että kulutan aikaani pienillä maalauksilla, skitsejä naisista, jotka ovat luodut rakkautta varten eivätkä sitä salaakaan — heidän ei tarvitse olla niin nuoria... Tiedättekös, Claus, että polveudun Skotlannin puritaanisista perheistä? Kyselen itseltäni, Claus, voitteko ymmärtää, mitä se merkitsee. Ylpeästä perheestä. Verisestä perheestä. Vakuutan teille, hurskaat esi-isäni marssivat niin sanoakseni veressä! Kun sitä Englannissa alkoi vuotaa niukemmin, lähtivät he siirtomaihin, nuo hurskaat Berrickit... Ja ajatelkaapa vain: heidän omaisuutensa ei vähentynyt, vaikkakin se tavallisesti on säännöllistä, kun joku matkustelee tuhlailevasti, harjoittaa suurta ylellisyyttä ja sitäpaitsi palkitsee hyveen, kuten heikkomieliset vanhukset paheen, ja kaiken tämän paljoakaan työtä tekemättä. Siitä ilman muuta huomaatte, että hyvä Jumala oli mieltynyt Berrickeihin, mieltynyt kuin vanha isä nimensä perijöihin. Ymmärrätte, Claus, niin olen johtunut maalaamiseni ohella harrastamaan myöskin maailmanhistoriaa. Ja voin vakuuttaa teille, maalaamiselle on hyötyä sellaisesta työskentelystä...»

Olin aika lailla hämmästynyt kuullessani loordin puhuvan niin rohkeasti, enkä ainakaan olisi odottanut, että hän juuri minulle uskoisi kapinallisia ajatuksiaan. Tosin oli minusta aina tuntunut, varsinkin sanakiistoissa Donjan »pienen piirin» kanssa, kuin hän kätkisi jotakin puheensa taakse, ja Maria ja minä olimme tilaisuuden sattuessa palkinneet sen hänelle ojentamalla kukan tai jonkun kaukaisesta kaupasta hankkimamme muinaisesineen. Lapset ovat vastaanottavaisia rohkaisuille, salaperäisyydet herättävät heissä ihastusta, mutta kuka täysikasvanut kertoisi heille milloinkaan vakavia salaisuuksia? Enhän tosin enää ollut lapsi, vaan kimnaasin lähes viimeisen luokan oppilas, jolle elämä oli auennut, ja jos vieressäni loordin asemesta olisi istunut Sidonia tai Bob, olisin täysin tyytyväisenä kuunnellut heitä. Mutta vieras loordi herätti minussa liian paljon mielihyvää ja saattoi minut suorastaan värähtelemään.

»Kuten sanottu», toisti hän verkkaan luistavalla puhetavallaan, »kuten sanottu, rakas ystävä, en kuulu niihin ihmisiin, joiden mielen sumu tavallisesti lamaannuttaa: päinvastoin se ohjaa henkeni maailmanhistorian suuriin tapahtumiin. Ihmiskunnanhistorian suuret tapahtumat saavat minut ehdottomasti iloiselle mielelle. Jos sallitte, kerron teille jotakin Venetsiasta. Sanon heti: tämä Venetsia oli maailman loistavimpia rosvoluolia, ja roistoväki, joka täällä hallitsi, polveutui yhtä hyvistä vanhemmista kuin minä. Vain viisaammista, luullakseni, epäilemättä viisaammista.»

Se oli tyrmistyttävää. Minun täytyi nousta samettisohvalta ja istua tuolille vastapäätä loordia. Tilasin mokkaa ja savukkeita. Mutta kun en milloinkaan ollut polttanut, en maistanutkaan niitä, vaan katselin niitä vain rohkeasti.

Mikä mies — kuin taivaasta pudonnut!

Vaikka hän saattoi lausuntonsa jälkeen pitkän aikaa selailla pilalehtiä, jotka nimenomaan niiksi itseään nimittivät, löytämättä ainoatakaan ilonaihetta, tarvitsi hänen vain lukea jonkun kansanjohtajan, esimerkiksi sosialisti Stratan puhe, ja heti hän oli päässyt kaikista suruistaan ja hekumoitsi kuten saksalaisessa kansanlaulussa, »ruusuissa». Eikö tämä Strata puhunut, eikö hänen lehtensä, venetsialainen »Popolo», kirjoittanut omalla tavallaan samoin maailmanhistoriaa kuin Oxfordin professorit, jotka runoilivat asioista aikojen takaa? Loordi saattoi siis hyvin sanoa, että sumu teki hänet tyytyväiseksi, koska se ohjasi hänet kevytmielisistä vaikutelmista, jommoisia aurinko ja tähtitaivas toivat tullessaan, kylmän ritarin teräksiseen kulkuun, jota me (toiset vapisevasta kunnioituksesta, toiset kohteliaisuudesta) nimitimme kansojen kohtaloksi. Itse asiassa oli tämä nimitys _kohtalo_, muuten voittajan itsekiitosta, pöyhistelyä, jopa julkeutta, mutta siitä hän ei halunnut puhua, se veisi liian pitkälle kun kuitenkaan koko »maailmanhistoria», sellaisena kuin me raukat kansallisissa kouluissamme joudumme sitä oppimaan, ei ollut muuta kuin voittajien voitonulvontaa ja voitettujen yhä musikaalista hampaiden kirskuntaa.

Tähän nyökkäsin myöntävästi. Se oli oikein! Kukaan ei voinut sitä paremmin tietää kuin elsassilainen!

Muutamina päivinä näin loordin vain hotellissa, jossa hän maalasi venetsialaista kreivitärtä: Tämän hän oli markiisitar Capponin avulla saanut suostumaan malliksi naisten läsnäollessa, vieläpä, kuten sattumalla sain kuulla, erittäin kevyessä, »äärettömän ilmavassa» puvussa. Hän oli perin hyvällä tuulella ja piti naisille pöydässä pieniä, haaveellisia esitelmiä venetsialaisesta maalaustaiteesta, jolla oli se ansio, että se pystyi kirkastamaan jo tummuneita kauneuksia ja panemaan liikkeelle vanhoja kankaita, ikäänkuin ne olisivat häntä kuuntelevien naisten pukuja.

Äitini sanoi häntä »älykkääksi kuin paholainen», jotavastoin markiisi vannoi pyhien kautta, että hän ei laskenut leikkiä, ja madame Hartmann, rikkaan elsassilaisen nappitehtailijan rouva, joka kolmen kuukauden ajan oli tarkastellut häntä samassa hotellissa, otti myöskin valalleen, että hän oli hienotunteisin, sivistynein, säädyllisin kaikista loordeista, mitä hän milloinkaan oli tavannut.

»_Il vous repose de cette espèce de débraillé, le lord Byron_», huudahti hän. Toisella kertaa hän häpäisi »Child Haroldin» runoilijaa nimittämällä häntä »_coqueluche vénitienne des nouveaux mariés_» ja kehui loordi Berrickiä sanomalla, että tämä oli »_gentilhomme, qui cache un artiste_».

Hänen tyttärensä Anne-Marie näytti olevan ainoa, joka äitinsä jonkunlaiseen tunnustukseen pakottamana keksi loordissa moitittavaa, tämä kun hänen mielestään piti taivaallistakin rakkautta vain maallisena ilmestyksenä, missä mielipiteessään hän osui naulan päähän. Sitäpaitsi, väitti hän, loordi oli imartelija, naisten imartelija; tarvitsi kyllä jonkun verran aikaa huomatakseen sen, mutta sitten tunsikin itsensä suorastaan loukatuksi. Lyhyesti, hänestä loordi oli kauhea, ellei suorastaan epäilyttävä... »Mutta, lapsi!» huudahti rouva Hartmann punastuen, samalla kun markiisitar torjui syytöksen imartelusta sanoilla: »Ei ensinkään Hänellä on vain hiukan rohkea tapa lausuessaan totuuksia.»

Anne-Marie meni ulos sumuun, maalatakseen vesivärillä edelleen doogipalatsia sen loistaessa auringonvalossa.

Näinä päivinä istuin yksin Giacomuzzissa ja luin Torinon lakkoa johtavan nuoren kansanjohtajan Stratan puheita ja niiden selostuksia sanomalehdissä, muun muassa erään hämmästyttävän vihjauksen paikallisiin onnettomuuksiin. Muuan matruusi oli näet murhannut stratalaisen verojen kokoojan eräässä talossa Calle della Mandolinan varrella, ja siitä pantiin vain itse kuningas vastuuseen. Samalla tutustuin kansanjohtajan Caesar-päähän, jonka piirteitä »Popolo» piti italialaisen kansallisuuden elämänviivoina, »Gazetta» sen kuolemanviivoina, molemmat niin tunkeilevasti kuin kerjäisivät juomarahoja.

Kun venetsialaisen kreivittären kuva oli valmis (sen nimenä oli yleensä vain »elävä hiljaiselokuva» ja ranskaksi vielä hullunkurisemmin: »_une nature morte vivante_»), aloitimme loordi ja minä uudelleen kuljeskelumme hiljaisessa kaupungissa. Tällä kertaa hän vei minut Markus kirkon eteishalliin ja näytti minulle kolmea punaista kivilaattaa. Täällä kuului keisari Barbarossa polvistuneen paavi Aleksanteri III:n edessä ja paavi nostaneen jalkansa keisarin olkapäälle. »Non tibi, sed Petro», oli ainoa vastaväite, jonka keisari uskalsi tehdä, mutta paavi, painaen kovemmin jalallaan, oikaisi häntä: »Et mihi, et Petro.» Venetsia, paavin liittolainen, oli houkutellut hänet tänne »rehellisenä välittäjänä», samassa mielessä kuin mitä Bismarck sillä sanalla tarkoitti, huomautti loordi, ja se johtikin rauhaan. Venetsian voitto kaupassa ei suinkaan rajoittunut siihen sormukseen, jonka paavi lahjoitti doogille, ja jonka nojalla Venetsian doogit tästedes liittoutuivat meren kanssa kuuluisimmassa venetsialaisista loistojuhlista, ei likimainkaan, sillä liitto meren kanssa oli vain maalattu kuva mahtavan siirtomaatavarakaupan kilvessä...

Suureksi ihmeekseni herättivät näin saamani katsaukset maailmanhistoriaan, kun koetteeksi tarjosin niitä apotti Simonille, kaikesta päättäen hänen hyväksymisensä, kuten huomasin leikillisestä myhäilystä, jolla hän, muuten sanattomana, ne vastaanotti. Tämä vahvisti minua yhä kasvavassa luottamuksessani loordiin ja omassa rohkeudessani. Tapasin hänet tavallisesti jo aamuisin Rialton maihinnousupaikalla, jossa hän joi aamiaisviininsä pienessä kahvilassa. Läheisyydessä, S. Bartolomeossa, luki apotti messun, mistä en saanut olla poissa, ja tästä johtuu, että pyhä Sebastian ja Bartolomeus Seb, del Piombos, jotka koristavat alttarin lähellä olevaa kirkon sivukuoria, vielä tänä päivänä ovat elävinä mielessäni. Sitävastoin ovat molemmat toiset mestarin luomat pyhimykset haihtuneet mielestäni, sillä ne riippuivat lähellä urkuja, ja minä kiiruhdin katsahtamattakaan niihin, heti kun siunaus oli luettu, naisten, pyhän Sebastianin ja Bartolomeuksen silmistä loordini luo.

Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa. Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko.

Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön. »Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin. Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa! Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken.

»Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.»

Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla.

»Mahdollisesti _teidän_ äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta ei _minun_», ja kiiruhdin loordin luo.

»Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi suorastaan raivokkaasti jälkeenne.»

»Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas kiertelemään.

* * * * *

Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen, joka piteli valoa.

»Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.»

Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä, että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti varpaillaan ulos.

Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se oli suljettu. Palasin halliin.

Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei mitään. Ei ääntäkään.

Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua:

»Maria!»

»Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta.

»Maria!» kuiskasin rukoilevasti.

»Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!»

Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta.

»Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt. Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani; se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme rauhallisesti.

Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani, ohimoilleni, kaulani ja niskani... Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan, keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään lepäilivät...

»Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti nauraen vastaili...

»Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa. »Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.»

»Vaippa ja sateenvarjo?»

»Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?»

Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus!

»Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan, ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana! Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!»

Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti temmannut käteni ja puristi sitä.

»Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!» Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi hän.

Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan.

»Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on sateenvarjosi?»

Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään. Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä olkapäille saakka.

»Matkustanko kanssasi?» kysyin.

Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen.

»Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.»

»Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle, kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja palvelusväki.

»Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!»

Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien, kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla, torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli. Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!... San Lucca, mainiota!... Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni kierros, mutta varma... S. Giovanni Crisostomo, hyvä!... Hei! Vittore Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.»

Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme sattuneet kiistelemään.

Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan, ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen, luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä, että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen liukkaita kivilaattoja pitkin.

»Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti, kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit, yksinkertaisesti raaka.»

»Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria! Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!»

»Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?»