Part 16

Astuimme veneeseen, joka oli ketjuun kiinnitettynä ollut pienessä lahdelmassa kallion takana piilossa, ja ukko souti meidät ulos merelle, niemen kapean kärjen ohi ja sitten suoraan valtavalle simpukkakalkkiröykkiölle, joka kohosi kuin kiviset urut matalammasta rannikosta. Sen edustalla lepäsi vesi melkein liikkumatta, mikä johtui siitä, että kerros sileitä kallioita, vähitellen viettäen, ulottui veden alla kauas merelle saakka. Seurattuamme sivuittain tyrskyä laskimme maihin leveälle pengermälle, joka ulottui pitkin kiviurkujen juurta ja päättyi kauempana vuoriryhmän luona aina kaksittain yhtyvien pylväiden riviin. Meri oli hakannut ne vuorimassasta, silittänyt ne ja varustanut lukemattomilla kuvioilla. Astellessamme niiden sivuitse sileätä, aurinkoista pengertä pitkin huomasimme, että pylväsparit olivat sisäänkäytävinä harmaanvihreisiin luoliin, joiden perällä siellä täällä vilahti valkoinen auringonvalo. Kiviurut näyttivät olevan melkoisen syvät, maalta käsin luoksepääsemättömät, mutta monista luolista aukeni tilavia valo- ja ilmakuiluja taivaaseen päin, ja näillä kohdin kasvot maassa tiheätä, vihreätä sammalta, joka oli pikkuruisten valkoisten tähtien'peittämä' Ihanaa!

Kalastaja souti takaisin, luovutti meille etulukon avaimen ja kun hän oli sanonut hyvästi kuin egyptiläinen kuningas, joka päästää tyttärensä ja vävynsä vapauteen heille luovutetun maakunnan vehmaille kedoille, kiiruhdimme nauraen purjehtimaan kapean niemen ympäri ja ottamaan haltuumme uuden asuinpaikkamme. Riisuuduimme, katsahtamatta toisiimme, ja juoksimme yhtaikaa niin nopeasti kuin suinkin rinnettä alas mereen. Kun olimme kadottaneet pohjan jalkaimme alta, uimme toistemme luo ja suutelimme toisiamme. Koetimme sukeltaakin ja suudella veden alla. Monen vaivannäön jälkeen se onnistui. Mutta silloin olimme jo väsyksissä ja laskeuduimme käsivarren mitan päähän toisistamme pengermälle kuivuaksemme. Maria oli irroittanut tukkansa ja levittänyt sen suuren, mustan viuhkan tavoin lämpimälle kivelle — sen keskellä lepäsivät kalpeat kasvot, silmät ummessa, ylhäällä kulmakarvat, hieman liian mustat, alhaalla huulet, hieman liian punaiset, ja niin hän oli suuren, lihakkaan kukan kaltainen, tämän auringon luoma olento ja uhri.

Täällä oli paljoa ihanampaa kuin Bobin »Afrikassa», paljoa ihanampaa.

»Tulemme uudelleen!» huusimme nauraen. »Tulemme yhä uudelleen.»

Tästedes vietimme puolet päivää pengermällä ja kiviurkujen holveissa. Tulimme punaisiksi kuin intiaanit, ja meidän täytyi hyvin voidella itsemme, kunnes ruumiimme saivat nubialaisten jalon värin. Muina aikoina kuljimme ajaen ja kävellen maan läpi, Baoun ympäri, Alpeille saakka, Rivieran toisesta päästä toiseen.

Baoun huipulle emme kuitenkaan olleet vielä nousseet, tosin ensin siitä ainoasta syystä, että lippu muka ei vielä ollut valmis, jonka aioimme sinne ylös kohottaa. Maria valmisti sitä valkeasta, hopeakiilteellä koristetusta venetsialaisesta huivista, jota hän ensi oleskelumme aikana tuossa kaupungissa joskus oli käyttänyt.

Mitä sillä viilin muut ympärillämme tekivät, tapahtui maailmassa, jossa vain pikimmiten kävimme.

Sitten avattiin Nizzassa Kasparin ja loordi Berrickin näyttelyt samana päivänä, ja molemmissa kävi prinssi Albert Wightin herttuan seurassa. Prinssi Albertia miellytti kuva madamesta Kleopatrana (kultaisille käärmeineen ja kiinalaisine orjineen) ylenmäärin, ja hän lausui tavantakaa valittelunsa sen johdosta, että se ei ollut myytävänä. Kaspar oli jo aikaa sitten lahjoittanut kaikki muut kuvat, jotka täällä riippuivat, aina lisää ahnehtivalle madamelle ja oli hyvin ylpeä nähdessään, kuinka suuri maailma nyt katseli hänen »madame-innostuksensa paraatia». Muotokuvasta hän kuitenkin piti itsepintaisesti kiinni, sen hän tahtoi säilyttää »vanhuuttaan» varten. Turhaan Giulietta lävisti hänet uhkaavilla silmäyksillään. Lauhduttaakseen häntä maalari tuli ajatelleeksi sitä keinoa, että esittäisi hänet prinssille, mutta saapuvilla olevan lady Isabelin toimesta sai hänen korkeutensa adjutantti viime hetkessä sen estetyksi. Madamen täytyi vetäytyä nurkkaan, josta hän jo oli krenatööriaskelin lähtenyt liikkeelle, eikä edes herttuata esitelty hänelle. Kaspar, joka heti poistui näyttelyhuoneesta, ei voinut pidättäytyä viskaamasta suoraan oven edustalla odottavalle Ingelsille vasten silmiä epäsuopeaa ajatustaan ladystä. Silloin astuivat korkeat herrat kadulle ja joutuivat todistajina näkemään, kuinka Ingels nasevalla nyrkiniskulla raivasi taiteilijan tieltään. Kaksi salapoliisia otti hänet kiinni ja vei kostonhimosta vimmastuneen miehen nurkan ympäri sivukadulle. Kun autot huusivat heidän takanaan, päästivät he hänet vapaaksi. Loordi Berrickin näyttelystä sitävastoin osti prinssi Albert »Dianan» ja käski rouva Perkaisin kutsua läsnäolevan Peggyn Beaulieun linnaan, ystävällisesti toivoen tapaavansa hänet siellä uudelleen eikä näin sivumennen kuin nyt. (Ja sinne hän myöskin jäi, kunnes hänestä sitten odottamatta tuli Wightin herttuatar.)

Samana iltana oli tämä surullinen juttu levinnyt St. Pauliin. Myös kerrottiin, että madame oli kieltänyt Kasparia astumasta taloonsa, koska tämä oli kieltäytynyt myymästä hänen kuvaansa prinssi Albertille ja vain sentähden, niin sanoakseni epätoivosta, prinssi oli ostanut »Berrickin laihan hanhen». César-Marie Roux pudisti paheksuvasti päätänsä mutta viholliset »Roi Renéstä» tervehtivät Kasparia. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan.

Maria ja minä ajoimme usein aamulla Nizzaan. Jos kukkamarkkinat olivat tuottaneet meille pettymyksen, valtasi kalatori sensijaan meidät täydelleen, emmekä koskaan laiminlyöneet käydä siellä, sillä myyjien pöydillä oli todellisia ihmeitä mitä värien pehmeyteen ja muotojen herkullisuuteen tuli. Sitten kuljeskelimme kävelevien valkoisessa joukossa, keinuimme ihanan aamupäivän iloisuudessa, söimme jossakin Quai du Midin hotellissa ja menimme kylpyymme.

Joskus kohtasimme madamen vaunuissaan. Aina hän oli sennäköinen kuin ihmiset ja maisema lepäisivät hänen jalkainsa juuressa, ja hän, hyvä madame, odotti vain viittausta heiltä sulkeakseen heidät sydämeensä. Ei, me emme voineet käsittää tämän tavallisen, siistin rouvan vaarallisuutta, vaikkapa sekin olisi ollut totta, että hän, muun avuliaisuuden ohessa, ammattimaisesti povaili ja harjoitti asunnossaan uhkapeliä. Muuten hän ei ennustanut korteista, vaan kädestä ja silmistä, mikä erikoisesti miellytti Mariaa ja minua, ja tunteakseen mitä tarkimmin vieraan menneisyyden hänen tarvitsi vain nykäistä hiuskarva ohimoilta ja tutkia sitä mikroskoopilla. Tätäkään hommaa emme voineet pitää kovin pahana. Niinpä sattui, että tervehdimme madamea!

Quai du Midin hotelleissa kävi etupäässä englantilaisia, ja täällä, ruokailuhuoneessa ja salongissa, selvisi minulle vähitellen lady Isabelin, seurapiirin johtajan, merkitys. Hän oli todella vallankumouksellinen. Ajatellessani englantilaisia herroja ja naisia, jotka juhlallisina kuin voitelemattomat koneet kököttivät yhdessä, seisoivat ahtautuneina nurkassaan ja tarkoin, kellon mukaan, aloittivat joka päivä uudelleen saman mehuttoman elämän, luolaihmisiä, myyriä, jotka ihme kyllä rakastivat ulkoilmaa ja harrastivat urheilua, kaipasin kiihkeästi, että leopardi mukanaan kuljeskeleva lady tunkeutuisi tänne ja saattaisi nämä poroporvarit suunnattoman kauhun valtaan sekä sanoin että elein, _jokaisella_ sanalla, _jokaisella_ eleellä, _jokaisella_ katseella! Kerran hän todella tulikin, vieläpä ystävättärensä, saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin seurassa. Tämä oli pitkäjäseninen, kulmikas nuori nainen, joka silmäili tuskaisin katsein ympärilleen ja murensi monta leipäviipaletta. Multa lady ei välittänyt vähääkään poroporvareista (valitettavasti, sillä täällä olisi ollut oikea paikka pippuroidulle saarnalle), ja kun hän myöhemmin tervehti meitä salongissa ja esitteli syvästi punastuvan ystävättärensä, oli hänen esiintymisensä todella suurenmoista, täydellisen kaunista yksinkertaisuudessaan.

»Ja meitä kaikkia hän kohtelee kotonaan poroporvareina saarnatessaan meille!» sanoin kotimatkalla Marialle. »Kaunis tapa saada aatteitaan leviämään!» Totta puhuakseni en ole milloinkaan ollut täysin selvillä lady Isabel Berrickin olemuksesta, vaikka myöhemmin olen kylläkin usein kuullut hänestä. Koko maailma antaa hänestä sen todistuksen, että hän todella on ollut esitaistelija, johtaja, omalaatuinen _society leader_, jonkinlainen maraton-juoksija, joka esiintyi englantilaisessa seurapiirissä vuosisadan vaihteessa, ja julistanut uutta voittoa, josta uninen maailma ei vielä ollut mitään tiennyt. Loordi sanoi minulle kerran: »En välitä paljoa politiikasta enkä pystykään siihen. Multa rakastan vaimoani ja panen arvoa hänen rohkeudelleen.» Epäilemättä kuuluvat johtavan naisen esiintymistavat vielä suuremmassa määrässä politiikkaan kuin miehen, ja varmaa on, että lady halveksi poroporvareita ja ettei hänen tarvinnut pelätä keikareita. Mitä huonommin hän näitä kohteli, sitä innostuneempina he seurasivat häntä, ja edelliset hän torjui arvonsa ja rajuutensa avulla luotaan. Sitä naurettavammalta minusta näyttää, että hän kuolemansa jälkeen pääsi vapaamielisten ja yhteiskunnallisten poroporvarien epäjumalaksi ja että hänen »luonnekuvansa» ei millimetriäkään »horju historiassa».

Eri luku on hänen hillitön vihansa madamea vastaan. Tämä viha oli kuin erämaantuuli kaupungin yllä. Kaikkien englantilaisten, jotka kävivät lady Berrickin luona St. Paulissa, täytyi ennen kaikkea luvata pysyä madamesta erillään, mikä tietysti herätti yllätetyissä sitä suurempaa uteliaisuutta »pirunsikiötä» kohtaan. Kaupungin omat asukkaat, jotka harrastivat matkailijaliikkeen edistämistä, olivat perin katkeroituneita kiistan johdosta, jonka lady Berrick loihti vieraiden ja isäntien välille. Se häiritsi täälläkin voimassa olevaa järjestystä. St. Paulin asukkaat eivät antaneet sitä hänelle anteeksi.

Mutta miksi lady Berrick huolehti asioista, jotka oikeastaan eivät hänelle kuuluneet? Hän väitti inhoavansa irstaisuutta juuri sentähden, että hän taisteli naisten vapautuksen puolesta! Joka tapauksessa hän, joka sanoissaan meni sangen pitkälle ja joskus heitteli sohvalla varovasti jäseniään, pystyi kumoamaan kaikki kohtaamansa mielipiteet, ei vain omaa tekosiveyttään. Ja tämä tekosiveys oli, kuten useimmissa seurapiirien ihmisissä, yhteiskunnallinen. Kun Wightin herttua lähenteli Peggyä, lausui lady Berrick vastalauseensa vain lempeästi hymyillen, mutta luopui siitä samana päivänä kun herttua ilmoitti vakavista avioliittoaikeistaan. Sillä täten nousisi kamarineitsyt tai »ystävätär» Peggy herttuattarena arvossa korkeammalle kuin lady.

Ottiko madame vastaan rahaa? Koko St. Paul ei ajatellut muuta kuin rahan vastaanottamista! Oliko ainoakaan vieras tehnyt valitusta madamesta.

Tänä päivänä, Quai du Midin hotellissa, näin lady Isabel Berrickin viimeisen kerran.

* * * * *

Maria ja minä olimme palanneet purjeveneessä Antibesiin.

Jäimme koko yöksi villiin puutarhaan, kunnes täysikuun suuri, ohut levy otettiin pois taivaalta. Emme voineet erota toisistamme. Sanoimme sen toisillemme yhä uudelleen.

Sillä välin kun Maria, joka makasi vieressäni sateenvarjopinjan juurella, kertoi Roomasta, sukulaisista, tuttavista, Bobista ja Camillasta (jotka nyt, ensi kerran tavattuaan toisensa tuon onnettomuudenyön jälkeen, niin onnellisina elivät yhdessä), tarkkasin minä allamme täydessä kuunvalossa seisovan sypressin yhä kasvavaa varjoa. Ajattelin niittoja Breuschheimin ympärillä, joiden yllä tällä hetkellä uiskenteli kuutamousva, samalla kun Vogesit selväpiirteisinä ja litteinä nojasivat tummansinipunervaa taivasta vasten, Reiniä poppeliensa välissä, joista jokainen kantoi tähteä, ja matkustin sitä pitkin alaspäin — se oli nopea matka, olin jo Kölnissä. Olivatkohan Doris ja Pia paraikaa soittelemassa Anto Steinbergin kanssa vihreässä huoneessa? Ei, siihen oli aika jo liian myöhäinen. Kohotin hiukan päätäni: sypressini varjo alkoi kärjestään, joka kosketti kallioon, kutistua. Taas oli kulunut vähintäin tunti. Kieperin talo lepäsi ankkuroituna puutarhansa varjossa, puiston portin sälöjen lävitse välkehti valkoinen kuumeri... Ajatusteni kieli ei ollut enää sama, jota olin puhunut koko päivän ja puoli yötä, ei selvä, ei sukkela, ei enää asioista itsestään johtuva, niin että voisi vielä huomata eri vivahteet, niiden soinnun ja tuoksun. Vain Maria puhui sitä vielä, tätä soveliasta kieltä. Nopeasti toistuen pyyhkäisi majakan tuli kuuvalon yli.

»Maria, tahdotko vähän kuunnella?» kysyin vihdoin. »Mielelläni, Claus, mielelläni!» Hän käsitti heti, mistä oli puhe, ja vitkastelematta toisti runon säkeet, ja kun se oli valmis, aloitimme alusta ja opettelimme sen yhdessä ulkoa.

Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa, huvilat valkeat, pinjat tummat ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa. Merestä nousevat hahmot kummat ja sulle ne kaikkea lempeä antaa. Omakses sait ne, häipyi hetki, taas alkoi lemmittyjes retki, jäit yksin tähtien kirkkauteen. Ah, lietkö sä vaipunut kauneimmasta, mi kaukaa saapui, huumaukseen? Hekuman mittaa nyt tai vasta ei kenkään arvaa suunnilleen. Lepäilet keskellä luonnotarten puettuna häitä ja kuoloa varten.

En ole ennen tätä Cap d'Antibesissä vietettyä aikaa enkä myöhemminkään sepitellyt runoja, ja vaikka olen koettanut siepata niitä kiinni, milloin tahansa on jotakin sentapaisia välähtänyt mieleeni, olen saanut niitä valmiiksi vain tusinan verran. Ja kaikki lähtivät Doriksesta, kaikki olivat Dorista varten! Äkkiä kuvittelemani soitto lähti hänestä, ja nämä sanani kahteen, kolmeen korkeaan viulunsäveleeseen, jotka pohjoisesta tunkeutuivat minun luokseni saakka, menivät ensi postissa hänen luokseen.

Kun Maria ja minä hyvin osasimme runon ulkoa käänsimme taas kasvomme toisiimme päin ja annoimme jälleen oman kissamaisen kielemme kieriä, lekotella, tirkistellä kuuhun ja hypellä, kuten sen oli tapana!

Myöhemmin noudimme hotellista vaippoja ja peitteitä ja laskeuduimme nukkumaan sateenvarjopinjan alle.

Emme voineet erota.

Aamuhämärässä pujahdimme huoneisiimme, otimme kylvyn ja lähdimme kävelemään neilikkahuoneisiin, joissa puutarhurit jo olivat työssä ja antoivat kukille suurista käsiruiskuista aamukylvyn.

* * * * *

Maria tuli omakseni. Se tapahtui yhtä yksinkertaisesti kuin silloin, kun hän eräänä yönä oli tullut minun, pienen pojan, luo, koska Boris makasi pää ammuttuna puhki Donjan huoneessa ja hän pelkäsi olla yksin (kuolintalon seinissä rapisi, ja hiljaisuus oli liian syvä hänen pamppailevalle sydämelleen).

Eräänä iltana astuin hänen makuuhuoneeseensa. Ei, kamarineitsyttä ei ollut. Hän seisoi yöpuvussaan peilin edessä, järjestäen tukkaansa yökuntoon. Käsi ovenrivassa jäin seisomaan. Hän käänsi päätänsä, muuttamatta käsien asentoa, jotka pitelivät hiuksia. Hänen huulensa liikkuivat, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Astuin askelen häntä kohti, silloin hän pudisti päätänsä, niin että aloitettu palmikko purkautui, ja juoksi syliini.

Ja ihmeellistä: kun hän oli vaipunut käsivarsiltani ja lepäsi liikkumatta vieressäni, kuulin taas tuon hiljaisuuden, johon maailman kaikki hiljaisuus oli silloin syössyt. Säikähtyneenä kavahdin pystyyn: kirkas kuunhehku valui meren yli. Hetken aikaa luulin, että se oli venetsialaisen laguunin kuunhopeaa, ja kuulin ruhtinattaren murhaavan äänen. Mutta sitten helisi Donjan nauru ylitseni — tummanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa hän leijaili aamupilvellä. Marian käsivarret kietoutuivat viileinä kaulalleni.

»Mio Dio — se on tapahtunut!» huudahti vanha markiisitar, kun me, moitteettomina kuten aina, astuimme aamiaispöydän ääreen. »Katsokaapa vain, Camilla, he säteilevät molemmat pyhimysloistoa.»

Maria ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän istui suorana ja katseli hajamielisesti aamiaishuonetta. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin täysikasvuisena!

Sillä välin vedin napinreiästä keltaisen, veripunajuovaisen ruusun, jonka juuri olin ostanut hallissa. Markiisittaren käsi lepäsi vieressäni pöydällä. Kumarsin syvään, suutelin sitä ja ojensin hänelle ruusun.

»Kiitos», sanoi hän. »Tämä kuivataan ja ommellaan pieneen pussiin. Sen pitäisi parantaa päänkivistystä ja luullakseni myös jäsensärkyä. Tuolla tulee Strata, hän kalvaa taas kunnianhimoaan.» Hän kääntyi poikansa puoleen: »Bob, sinä et saa missään tapauksessa antaa hänelle korvapuustia, vaikkapa hän kohtelisi Camillaa julkeasti. Tämä muurarimestari ei näet toivo mitään muuta kuin sellaista pientä välikohtausta. Hän tahtoisi päästä lehden poliittisesta osastosta, jota vain hänenlaisensa lukevat, seuraelämän otsikon alle. Kiiltonahkakengät, näetkös, hänellä jo on.»

»No, Bonaparte Strata, kuinka olette suvainnut nukkua?» tervehti hän viehättävästi nyökäyttäen yhä vielä kaunista päätänsä. »Miten viihdytte tässä erinomaisen hienossa hotellissa?»

Kansanedustaja Strata kumarsi katkerasti hymyillen Caesar-päätänsä ja pyöritti silmiään sivupöytiin päin, joissa ylenkatsetta salaamatta koetettiin olla häntä näkemättä.

»Niin, nyt tulee _teidän_ vuoronne, kuten hiljainen suosijanne, loordi Berrick, niin mielellään ennustaa», jatkoi markiisitar.

»Markiisi Capponi», puhui Strata hiljaa, laskien samalla sanomalehden viereensä, »paperimme nousevat».

Bob, joka oli keksinyt työläispyydystäjässä »finanssineron», pelasi hänen kanssaan pörssissä. Hän nyökkäsi ja loi Camillaan puoleksi ivallisen puoleksi nuhtelevan katseen. Mutta tämä ei ensinkään tiennyt ihaillen tarkastelevansa agitaattorin äreän itsetyytyväisiä kasvoja — ne olivat niin kalpeat, että kauhistui, kun luomet joskus keskustelun aikana peittivät raskasmieliset, kellanmustat silmät.

»Kymmenen, viidentoista vuoden perästä, markiisitar, sanoi hän, »tarvitsette kenties nimikorttiani päästäksenne pakoon Roomasta».

»Se riittää minulle, minulla ei ole pienintäkään halua kunnioittaa minkäänlaista vallankumousta läsnäolollani, ei edes italialaista. Mutta miten käy sitten pörssin?»

»Tämä leikki lakkaa, markiisitar.»

»Siihen mennessä ehdimme siis ansaita sievoisen määrän rahaa, te ja minä», arveli Bob lepyttävästi. »Kymmenen, viisitoista vuotta on pitkä aika.»

»Mahdollisesti. Ainakaan ei edes puhtain aateli voi moittia minua siitä, jos sopivassa tilaisuudessa kumarrun yhtä syvään likaista rahaa tavoittaakseni kuin sekin. Sitä suuremmalla syyllä kun käytän sitä paljoa paremmin kuin kukaan toinen tässä salissa.»

Hitaasti hän antoi uhkaavan katseen kulkea sivupöytien yli — en ole kenelläkään muulla ihmisellä huomannut niin pyöriviä silmiä, niiden pyörimisessä oli tavallaan ukkosenjyrinää, alkuvoimaista vihamielisyyttä. Hän ei ollut mikään valtiomies, vaan sotilas ja kohteli seuraelämässä itseään ylempänä olevia kuin esimiehiään, jotka hän kilparadalla pian sivuuttaisi!

Puolta tuntia myöhemmin ajoimme Maria ja minä Baoun juurelle, kun piti nostaa lippu sen huipulle, »kauniin ja hyvän voitonlippu», matki Maria ruotsalaista. Meidän täytyi suuren mutkan kautta kiivetä vuorelle. Silloin hän kertoi minulle, että hän jo Kasparin ja Berrickin naisten kanssa mennessämme ylängön yli oli päättänyt itse suorittaa sankarityön ja heti oli hänelle juolahtanut mieleen sopivana vaatteena venetsialainen hartialiina. Vanhasta kiintymyksestä hän oli ottanut sen mukaansa matkalle, ja se, vain se sai liehua Baoulla — »kun määrätty päivä oli tullut».

Hän oli kääntänyt päänsä minuun pani. Pitkistä silmäkulmista lennähti salama. — Nauroin.

»Tämä päivä, Claus!» huudahti hän vakavasti. »Mitä naurettavaa siinä on?»

»Ihailen sinua», sanoin hänelle.

»Niin voit kyllä tehdä — mutta minkätähden naurat?»

»Ilosta, Maria, pelkästä ilosta! Otamme auringonkylvyn tuolla ylhäällä!»

Yrmeänä hän kääntyi poispäin, ja me kiipesimme eteenpäin. Mutta nauruni jäi kirjoitetuksi kasvoilleni, paljon hikeä valui sen yli, eikä se sittenkään haihtunut. Oi sinä ihana maailma!

Vuorelle saavuttuamme aukaisin liinan, ja Maria ompeli sen vetoköyteen.

»Eikö tämä raskas vaate repeä?» kysyin.

»Ei ainakaan heti! Olen koetellut sitä hotellin katolla. Lipputangossa, ymmärrätkö? Siinä hän taas nauraa! Hotellimme lipputankohan on katolla, sinä tyhmyri.»

Kun vaate oli ommeltu vetoköyteen, vaadin, että meidän piti riisuutua ryhtyäksemme nostamisen juhlalliseen toimitukseen. Sen täytyi tapahtua kauneimmassa juhlapuvussa, selitin, niin oli yleisesti tapana sekä tasavalloissa että kuningaskunnissa, ja kauniimpia kuin alastomassa nubialaisessa loistossamme emme voineet olla!

»Niin, mutta», — sanoi hän. »Tiedätkö — ylhäällä palelen, ja alhaalta polttaa jalkojani.»

»Meidän täytyy kai heti tanssia», vastasin. »Meidän pitää tanssia kuumuus pois kalliosta sitä varten on kallio olemassa.»

Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen, ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka.

Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia, vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia kukkia.

»Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!»

Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä. »Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous? Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun.

»Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan valtakuntamme!»

Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni. Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani.

Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu, kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana.

Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren välillä kuvasti niin läheistä taivasta.

Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin.

Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla. Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä. Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien keskitse.

»Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!»

Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina:

»No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?»

»Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?»

»Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?»

»Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.»

»Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?»

»Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.»

»Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä! Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä kruununprinssi.»

»En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.»

»Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa.

»Rakas Claus, siinä on jotakin takana.»

»Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini aloitteesta.»

»Niinkö? Äitinne?»

»Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää asiaa?»

»Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo, vieläpä oman äitinne kautta.»

»No niin.»

»No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää, eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä tämän jutun?»

»Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.»

»Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö minäkin ole suuttunut?»

»Anteeksi, markiisitar —»

»Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan mukana pelissä.»

»Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.»

»Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa — kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte, vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!»

»Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.»

»Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua, ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna, vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä. Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en sano enempää.»

»Mutta, markiisitar —»

»Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla, niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali, älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.»

»Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan katolilaisia.»

»Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar.

Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä, loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä, ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä.

»Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli? Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset, aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?»

»Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis. Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat onnelliset.»

»Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.»

»Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.»

»Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina voimakkaassa auringonvalossa... Jota kohti tuhannet hernepensaat, aloet ja soihtuliljat kukkivat... kaktusten eriskummaisten muotojen ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa, mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon, tämän meren rannalle!

»Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä.

Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti.

»Hyvää päivä, villikansa!»

Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha koolla.

Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja pöytäliinalle.

Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen, että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina.

Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä, tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin.

»Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä vuotta olen ollut täällä.»

Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin.

Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut, selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia.

Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta.

Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken hiljaisuutta.

»Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?»

»Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut _minun_ luokseni?»

»Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. _Minun_ luokseni teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!»

Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St. Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti.

Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.» Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa.

»Ehdottomasti», lisäsi hän.