Part 8

Tänä päivänä siis, vähää ennen päivällistä, näin Italian kuninkaan. Hänessä ei minusta ollut mitään, mikä olisi muistuttanut valloittajaa.

Kello kolme olimme Maria ja minä matkalla Lidoon.

* * * * *

Menimme katetussa gondolissa. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla ukkospilvet, kuoleva aurinko paistoi laguuniin, kalat hyppelivät näkymättömässä ongessa vedestä. Ria degli Schiavonin valkeat rakennukset häikäisivät silmää, niin ilkeän valkoisia ne olivat, ja tummat imivät itsensä täyteen pimeyttä, paisuen kuin sienet. Kaukaisten sinisten vuorenselänteiden yli pyyhkivät salamat; silloin leimahtivat vuoret ja laaksot, näki metsäin ja niittyjen vihreyden ja kallioiden kirkkaammat värit. Sieltä ei kuulunut mitään jyrinää, ja merenkin yläpuolella välähtävät salamat, jotka riippuivat kuin piiskansiimat ilmassa, synnyttivät ainoastaan heikon äänen. Vene näytti vain työläästi pääsevän eteenpäin sakeassa vedessä.

Puhkeaisiko rajuilma, ennenkuin ehtisimme Lidoon, kysyin.

»Toivottavasti», kuiskasi Maria, kädet polvien ympäri kiedottuina, ja nojautui huokaisten olkapäätäni vasten. Hänen puoleltaan se jo alkaa, ajattelin... Ennen gondoliin astumista olin varoittanut häntä, että meidän mieleemme ei suinkaan saisi juolahtaa matkia Sidoniaa ja ruhtinasta. »Matkia?» oli hän synkkänä vastannut, »matkia?» Tuskin vene oli työnnetty rannasta, kun hän oli käynyt kiinni ranteeseeni ja huudahtanut: »En matki mitään, ymmärrättekö, Claus? Minun ei ole tarvinnut odottaa Sidoniaa.» (Viimeinen lause jäi minulle arvoitukseksi.) Senjälkeen hän oli asettunut viereeni väijyksiin, kyyristyneenä, kulmakarvat korkealla.

Muuten vapisivat jalkani. Maria hymyili. Hymyili itsepäisesti ja omituisella tavalla. Nyt otin hänen päänsä käsieni väliin ja katselin häntä, koetin tunkeutua sen hymyn pohjalle, joka liikehti silmien ja suun ympärillä, tuon hymyn, joka oli syntynyt Sidonian »häämatkan» päivänä.

»Siitä lähtien te hymyilette noin», puhuin tukehtuneella äänellä.

»Niin, Claus, siitä lähtien.»

»Minkä tähden? Sanokaa, minkä tähden? En ymmärrä mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee paljon.»

»Mitä? Sanokaa, Maria!»

Tyttö veti päänsä pois ja työnsi sen heti uudelleen rintaani vasten, tarttui käsivarsiini, ojensi pitkät jalkansa, niin että kannoin koko hänen painoansa, ja vaivuimme taaksepäin patjoille.

»Koska siitä lähtien kuulutte minulle», kuiskasi hän. Tunsin hänen lämpimän henkäyksensä korvassani. »Minulle, Donjan sijasta, minulle!» Hänen huulensa sipaisivat kosteina korvani yli, lipuivat kaulalleni. Tahdoin hypätä ylös, tarttua hänen päähänsä, suudella häntä tai lyödä, mutta hän painoi minut ohimollaan alas.

»Ette saa kurkistella, Claus», kuiskasi hän, »ei kurkistella». Huoaten hän lepäsi päälläni, vielä puristaen käsivarsiani, jalat polvillani. »Anna minun rakastaa sinua, ei, sinä et tee minulle mitään, et tee minulle mitään, hiljaa, Claus, hiljaa! Anna minun suudella sinua, voi, emme tee mitään pahaa, ei, anna minun vain vähän, vain vähän...» Hän sinutteli, yhä sinutteli!

Silloin paiskasi isku meidät toisistamme, tyttö lensi sivuttain pohjalle, minä takaperin nurkkaan. Katos vapisi, vene heilui. Ruskea käsi näkyi ikkuna-aukossa, etusormi ojennettuna, ja soutajan ääni huusi:

»Katsokaa, lapset, tuossa menee amiraali!»

Puolitajuttomina tottelimme ja kiiruhdimme katsomaan ulos. Maria ei ensin noussut lainkaan koholle, sieppasi vain takin polvilleen.

Ulkona kiiti ruhtinas ohitsemme, valkoisessa moottoriveneessä — vierellään suuri, vaalea nainen. Molemmat katselivat äreinä eteensä.

Aurinkoa ei enää näkynyt.

Tumma laguuni oli kohotettu taivaaseen, ja vesi poreili kuin äänettömästi kiehuen.

Ruhtinas osoitti pitkällä käsivarrellaan taivasta. Samassa he sivuuttivat meidät.

Tyttö ja minä tuijotimme toisiimme silmät pyöreinä, kunnes äkkiä salamoi. Salamaa seurasi huumaava jyrinä. Maria istahti viereeni, kiiruhtamatta. Hirmumyrsky kulki yli laguunin. Salamat kiertyivät keriksi, joita jyrinä tahtoi nuijaniskuilla selvittää. Gondoli lensi, sateen piiskatessa sitä. Minkätähden vaivuimme itkien toistemme syliin? Emme tunteneet mitään pelkoa. Ihanaa oli niin lentää! Välitimme yhtä vähän amiraalista kuin Sidoniasta tai vieraasta naisesta, joka oli anastanut toiselle kuuluvan paikan valkoisessa veneessä. Sidoniaa ajattelin vain siksi, että tunsin olevani onnellinen ja siis annoin hänelle nyt anteeksi. Maria rakasti minua! En milloinkaan olisi uskaltanut vakavasti uskoa, että hän minua niin rakasti, yli kaiken ymmärryksen, ihan hulluna, kuten oli alkanut — ihmeellistä, sensijaan että, kuten tähän asti, hyväilisi minua vain oikullisen hellällä tavallaan. Maria rakasti minua! Mitä minulle voisi vielä tapahtua? Kuka voisi olla vahvempi kuin minä, jolla oli kaikki maailman autuuttavat voimat rinnassa? Maria! Minä ja Maria!

Kun sitten olimme lakanneet itkemästä ja mielettöminä nauroimme toisillemme, oli meistä vaikeata estää ruumistamme vapisemasta ja hampaita kalisemasta.

Gondoli törmäsi kovasti rannalle, ja me hyppäsimme maihin. Ankarassa sateessa autoimme ohjaajaa kiskomaan venettä ylös. Silloin löi tyrsky korkealle yli sääriemme. Kun siitä pääsimme, juoksimme kaikki kolme, ohjaaja edellä, pahimmassa sateessa, kunnes äkkiarvaamatta seisoimme ajurin vieressä, joka oli paennut vaunujensa sisälle. Hän teki meille tilaa ja lohdutti vedenpaisumuksen loppumisella, mutta se herätti Mariassa äkillisen, huumauksentapaisen raivon, jonka valtaan hän näkyi mielellään antautuvan. Oli hävytöntä, huudahti hän, _sfacciato_, antaa likomärän naisen, lisäksi markiisittaren, odottaa pahalta haisevissa vaunuissa, ja hän vaati, että ajurin oli heti vietävä meidät kylpylaitokselle, jossa hän voisi muuttaa vaatteita. Mies kieltäytyi nauraen, mutta kun lupasin hänelle juomarahaa, pujahti hän yhtä tyytyväisenä sateeseen, ja täyttä laukkaa, paksussa liejussa, jota vain loiskivien lätäköiden suihkut liuottivat, ajoimme saaren läpi.

Irroitin punaisen nauhan Marian palmikosta sillaikaa kun meitä heitettiin sinne tänne ja pistin sen povitaskuuni. »Muistoksi», sanoin. »Se ei ole paljon, Claus, mutta alkuna se käy laatuun. Mitä teen nyt palmikolleni? Onko sinulla taskuveistä?» Nopeasti hän sivalsi sukkanauhan poikki, leikkasi sen pituussuuntaan halki ja sitoi, sittenkun oli toisen puolen taas pannut paikalleen, toisen puolikkaan palmikon päähän ruusukkeeksi, napsautti siihen sormillaan ja puhalsi sitä:

»Kas niin. Valkoinen kuin häissä. Puuttuu vain vielä oranssinkukka... Tiedätkö mitä? Ostan pari oranssinkukkaa ja pistän ne sukkanauhaan. Niin, Claus, niin minä teen.»

»Entä minä?» kysyin. »Minunkin puoleltani täytyy tapahtua jotakin erikoista — sukkanauha ei riitä! Sano, Maria, mitä minun pitää tehdä?»

Hän mietti hetken, ennenkuin, suu korvani lähellä, vastasi:

»Unohtaa Donja...»

Meiltä ei ollut mennyt viittä minuuttia matkalla rantaan, ja kun astuimme Stabilimenton avaralle puuparvekkeelle, kimalsi kirkkain auringonpaiste yli meren. Ensi kerran näin Adrianmeren.

Se ei missään suhteessa muistuttanut Pohjanmerta, jota aina olin pelännyt, vaikka äitini sitä rakasti ja kertoi minulle tarinoita, joiden piti herättää minussa luottamusta siihen. Meri täällä oli pelkkää rakkautta! Käsi kädessä juoksimme kaiteen reunalle saakka, parveke kajahteli askeltemme alla.

Maria Capponi, ajattelin, tuo on sinun taivaasi, tuo on sinun sydämesi — siltä näyttää varmaankin sisimmässäsi, kun nukut... Se on leikkikenttämme, paljain jaloin tulisi meidän juosta sen yli... Meillä pitäisi olla sinisiä, valkoisia ja kultaisia palloja ja suuria hopeavanteita, joita vierittäisimme pienten aaltojen läpi... Tahtoisin ottaa siitä kappaleen mukaani kotiin, puutarhan kalalammikkoa varten, silloin olisit aina luonani, ja me leikkisimme tuon pienen merenkaistaleen kanssa...

Päästyämme kaiteen luo katselimme tarkasti toistemme piirteitä, ja mitä kauemmin toisiamme tarkastimme, sitä vakavammiksi kävimme ja lopuksi kohotimme kätemme, panimme ne vierekkäin ja tarkastelimme niitäkin, työnsimme sormet sisäkkäin ja pidimme silmällä, kuinka ne yhdessä liikkuivat.

»Tahtoisin nähdä rintasi», sanoin hiljaa.

»Jos tahdot», vastasi hän samalla tavalla.

»Kokonaanko?»

»Kokonaan — ellei se ole syntiä.»

Päästimme kuitenkin äkkiä toistemme kädet kuin ne olisivat polttaneet ja samassa huomasimme Bobin.

Hän istui pää pystyssä pöydän ääressä ja tarkasteli unikuvarintamaa. Hänen kätensä käänteli hitaasti lasia, joka oli täynnä vatunväristä juomaa. Kun astuimme hänen luoksensa, sanoi hän toverillisesti:

»Ajatelkaa, Claus, hän on työntänyt minut syrjään.»

Pyysin häntä sinuttelemaan itseäni. Hän taputti minua poskelle ja tarttui samalla Marian käteen.

»Hyvin hauskaa. Kiitoksia. Te sinuttelette kai myös toisianne?»

Kun vielä olin suutuksissani sen johdosta, että olin punastunut, mikä nähtävästi huvitti Bobia, teki ystävättäreni hovikumarruksen:

»Suosiollisella luvallanne, markiisi Ganymedes.»

Hän rypisti otsaansa.

»Ganymedes?»

»Eikö demoiselle Europa, naimisissa oleva Steinberg, ole työntänyt teitä syrjään?»

»On tosiaankin», huudahti Bob ja kohotti punaisen lasin päin aurinkoa. »Niin hän on tehnyt. Se on satumaista.»

Saadakseni punastumiseni unohtumaan sanoin terhakasti:

»Kenties hän on saanut selkäänsä.»

Bob tyhjensi lasinsa.

»Mahdollista», arveli hän ja nyökkäsi minulle vakavasti.

Nyt vasta, kun hän kääntyi tarjoilijaan päin, hän huomasi, kuinka märät vaatteet olivat takertuneet meihin kiinni. Hämmästyneenä hän kysyi, olimmeko pudonneet veteen, ja ihmetteli, kun kerroimme myrskystä laguunilla ja vasta kun Maria uudestaan oli viitannut märkään maahan, muisti hän, että täälläkin oli ollut pieni sadekuuro.

»Näette, että minä en ole märkä», sanoi hän. Ei kylläkään ulkonaisesti, arveli Maria silmäten tyhjää lasia. Ja hän ahdisti Bobia, kunnes kävi selville, että hän sateen lähetessä oli paennut katettuun halliin ja ottanut lasin mukaansa. Bob ei näyttänyt välittävän hänen pilanteostaan, vaan vieläpä ojensi hänelle ystävällisesti lompakon ja pyysi häntä hankkimaan meille kummallekin vaatteet niistä myymäläkojuista, joita oli kyhätty kävelyhalliin.

Kun näimme eräässä näyteikkunassa merimiespukuja, astuimme sisään, ja Maria pyysi kaksi pojanpukua.

»Meillä on sopiva hame neidille», lohdutti myyjätär.

Ei, Maria halusi pojanhousut.

Tyrkkäsin häntä nuhtelevasti, mutta hän käänsi nauraen minulle selkänsä ja seurasi myyjätärtä takahuoneeseen.

Heti senjälkeen hyökkäsi arvoisa rouva, Marian puolikenkä kädessä, ohitseni ulos kaupasta.

»Claus», kuulin huudettavan, ja äkkiä nousi sydän kurkkuuni — astuin kolme askelta eteenpäin.

»Claus, nyt saat tulla.»

Silloin kohotin verhoa.

Maria istui alastomana plyyshisohvalla, paremminkin sanomalehdellä, joka oli levitetty tahraisen patjan päälle.

Yhdellä sanalla hän pysähdytti minut: »Seis... sinä jäät siihen seisomaan.»

Se oli vanha huonekalu, jolla hän istui, ja itse hän hohti kosteana nuoruudesta. Kuin suuri hillitty valo hän välkehti romuhuoneessa. Minä näin myöskin: hänen pyöreitten rintojensa ympärillä oli kehä, samoin kuin hänen silmäteriensä ympärillä, mutta tumman merivahan värinen.

»Nyt lähde, pian tulee eukko.»

Hän ei liikahtanut ja puhui hampaitten välistä, muuttamatta ilmettäkään, kaiketi siksi, ettei häiritsisi katselemistani. Meillä ei ollut paljon aikaa, ja minun piti nähdä hänet hyvin, joutumatta ainoankaan hänen liikkeensä takia hämmennykseen... Kun annoin verhon painua takanani, kuulin kuinka hän huokasi syvään ja hypähti pystyyn.

Silloin hyökkäsi jo myös arvoisa rouva sisään, kenkälaatikko kainalossa, ja pari minuuttia myöhemmin seisoin vastapäätä nuorta poikaa, joka hautasi kätensä housuntaskuihin ja sylkäistyään sivulleen kuin merimies kehoitti päänliikkeellä minua kiirehtimään — hänellä ei muka ollut aikaa odottaa kauan, hänen aluksensa oli jo selvä purjehtimaan Cythereen. Silloin minun todellakin täytyi hämmästyä.

Marian palmikko oli pistetty vihreän samettisen sadelakin alle, kaikki hänen suloiset muotonsa olivat karkeasti naamioidut, ja hän näytti paljoa pienemmällä kuin muuten. Mikä kömpelö olento — hän, jonka juuri äsken olin nähnyt niin täydellisenä suloudessaan, jokainen pikku piirrekin hienosti muovailtuna, kuin leijailevana edessäni! Olin syvästi järkytetty, ja hän, kun hänen hyväksymistä pyytävä katseensa jäi vastaamatta, nähtävästi samoin.

Bob, juuri täytetty lasi edessään, näki meidän tulevan, tai paremminkin, ei nähnyt meidän tulevan. Vasta kun Maria oli ilmestynyt hänen eteensä, tuli hänen silmiinsä eloa, ja se oli kauhistuttavaa. Hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi, pää retkahti taaksepäin, ja äkkiä hän hypähti kuin jousen lennättämänä pystyyn. Hän kumarsi syvään, kietoi kätensä Marian jalkojen ympärille, nosti hänet ilmaan, painoi hänet itseään vasten, ja sitten, kuin kiipeisi häntä pitkin ylöspäin, antoi hänen ote otteelta luisua alas. Kun heidän kasvonsa osuivat samalle korkeudelle, pelästyin niiden samannäköisyyttä. Ja nyt Maria päästi sydäntäsärkevän huudon.

Heti Bob irroitti käsivartensa.

Hän olisi pudonnut, ellen olisi ottanut häntä vastaan.

»Sinä olet hullu enkä minä», sammalsi hän ja laskeutui horjuen tuolilleen.

Maria sihisi:

»Kuinka uskallat nipistää minua! Sietäisit saada korvapuustin!» Uhaten hän nosti kätensä, ja kenties hän vain siksi oli lyömättä, että veli sillä hetkellä teki ristinmerkin.

Tämä liike saattoi Marian niin hämilleen, että hän katsahtaen minuun hätääntyneenä syrjäsilmin, nopeasti livahti pöydän toiselle puolelle ja tarkasteli sieltä käsin veljeään. Bob löyhytti nenäliinalla kasvojaan.

»Antakaa anteeksi, lapset», sanoi hän hengästyneenä, »ajatelkaa... ehkä olen kaatuvatautinen».

»Mikä sinä muka olet?» kysyi Maria, ärtyneet sormet suun edessä. Bob kohotti silmänsä häneen:

»Sellainen — kuin isoäidin kuski.»

»Hyi», sanoi Maria lyhyesti. Hän tarttui teekannuun ja alkoi kaataa kuppeihin. »Juokaamme, gondolimme soutaja odottaa. Claus, tahdotko auttaa minua voin levittämisessä leivälle? Bob ei pysty siihen.»

»Hän on pudonnut lukemattomia kertoja kuskipukilta», kertoi Bob kasvot käännettyinä poispäin, »mutta koskaan hän ei ole vahingoittunut. Ihmisillä on onnea.»

Silloin Maria otti hänen lasinsa — »loordi Whisky, sallitteko?» — ja heitti sen mereen.

Kumartuessaan kaiteen yli nähdäkseen, kuinka lasin kävi, Bob mumisi:

»Se oli amerikano, pikku sisko. Sinun mieliksesi en tilannut whiskyä. Tämä on maailman palkka — ja hiukan liian suuri kunnia limonaadilasille hukkua valtamereen.»

»Ole iloinen, Bob! Me olemme niin hyvällä tuulella, Claus ja minä! Tiedätkö mitä? Siunaa kihlauksemme! Tiedätkö, Bob, me olemme yllättäneet ruhtinaan erään vaalean naisen seurassa. He olivat yhtä huonotuulisia kuin sinä.»

»Niinkö? Vai olette jo saaneet heidätkin näköpiiriinne? Niin, tehän tiedätte kaikki.»

»Bob, hän näytti ruhtinaan rouvalta!»

Bob hienonsi valkeilla hampaillaan voileipää, koskematta teekuppiin, jonka sisar aika-ajoin työnsi hänen kätensä lähettyville.

»Ollakseen oikeudenmukainen täytyy jo sanoa: kuin hänen eronnut rouvansa», vastasi hän.

En tiennyt, mitä oli eronnut rouva, ja Bobista näytti vaikealta antaa minulle toivottua opetusta, koska Maria jatkuvasti keskeytti hänet väittämällä, että kirkko ei sallinut mitään eroa, tai jos se jotakin sellaista salli, täytyi aviopuolisoiden elinaikansa syödä vettä ja leipää, kumpikaan ei saisi mennä uudelleen naimisiin... Kun lopulta olin ymmärtänyt, tahdoin tietää, minkätähden tuo vaalea nainen, vaikka oli eronnut, kuitenkin oli ruhtinaan luona. Bob ähkäisi.

»Raha. Ruhtinas tarvitsee rahaa. Hän on varmaan sähköttänyt hänelle.»

»Raha?» tiedusti Maria, joka äkkiä oli unohtanut avioeropulman. »Onko hän hävinnyt pelissä?»

Veli hymyili surullisesti.

»Hän hävitti kaikki, mitä rouvalla oli puhdasta rahaa, ja sitten rouva otti eron miehestään. Mutta se tapahtui jo pari vuotta sitten. Katsokaas, lapset, alkoholi on halvempaa kuin peli. Senvuoksi minä en tuhlaa milloinkaan pelissä enempää kuin sata liiraa. Ja senkin vain kohteliaisuudesta.»

»Bob, juo teesi! Entä nyt? Claus, sano tarjoilijalle, että hän kaataa kulauksen rommia Bobin teelasiin! Entä nyt Bob?»

»Tarjoilija», huusin ja jäin istumaan, sillä aavistin, että puhe kääntyisi nyt Sidoniaan... Bob katseli sillä välin, kuinka rommi väritti hänen teensä. »Seis, tarjoilija», komensi Maria, »riittää jo! Entä nyt?»

Veli maistoi hieman kupista.

»Rouva ei anna enää mitään.»

»Minkätähden hän sitten on tullut?»

Bob ojensi hänelle kätensä pöytäliinan yli.

»Naiset ovat usein julmia, pikku sisko. Nähtävästi tuottaa hänelle huvia olla saapuvilla, kun ruhtinas lopullisesti häviää.» Ja sitten Bob puhui jostakin muusta...

Mutta kun vähän myöhemmin palasimme Venetsiaan laguunin yli, johon kuvastuivat illan ensimmäiset herkät värit, ei Maria enää voinut hillitä itseään. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja kysyi, poski olkaani vasten:

»Bob! Ja kuinka käy Sidonian?»

Vaikka olimme puoli tuntia puhuneet muusta, ymmärsi Bob heti kysymyksen, jopa minusta näytti, että hän oli sitä odottanut; ainakin olivat hänen ajatuksensa pysyneet samalla ladulla. Kuitenkin hän huudahti, koko ajan vältettyään katsomasta Mariaa silmiin, äkkiä epätoivoisesti.

»Sääresi ovat häpeämättömät, Maria!»

Sisar toisti vain:

»Onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»

Bob kurkisti katoksen akkunasta. »Olemme kohta perillä», virkkoi hän hyvin levottomana. »Sinun täytyy mennä takaportin kautta hotelliin.» Ja hän huusi soutajaa laskemaan maihin La Pietá-kirkon edustalle, joka oli parinsadan askeleen päässä Danielin hotellista.

»Claus ei häpeä minua», nauroi Maria. »Ja hotellin me tunnemme sisältä ja ulkoa. Ja nyt sano minulle: onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»

Puoleksi ikkunasta ulkona Bob vastasi:

»Hänen diadeeminsa on poissa. Mutta eilen illalla hänellä oli vielä helminauha.»

»Donja parka», huokasi Maria. »Etkö ole varoittanut häntä?»

»Olen koettanut. Varoita sinä lintua käärmeestä!»

Astuimme maihin La Pietán edustalla, ja Maria ja minä livahdimme keittiöpihan kautta hotelliin. Silittäjättäret tunkeutuivat äkkiä vilkastuneina ikkunoihin ja huusivat. Marialle pilapuheita: »Il marchesino!» ja onnittelivat minua ystävättäreni muutoksen johdosta. »Mene!» huusi Maria työntäen minua, »mene naikkostesi luo ja anna syödä itsesi».

Ojensin tytöille kosteat vaatteet, jotka olivat kainalossani: »Silittäkää, signorine!» sanoin ankarasti; »tunnin kuluttua käsken Emilion noutaa ne!»

En ollenkaan mennyt heidän luoksensa, en suinkaan, kuuluinhan nyt Marialle, ja minusta sai silittäjättäret vaikka varastaa.

Katsoppa, Donja ja Bob ottivat osaa illalliseen — ja siis, tietämättään, suureen juhlaan, meidän kihlajaisateriaamme! Maria viittasi heille jo matkan päästä, kun hän valkeassa iltapuvussaan vierelläni astui ruokasaliin. Palmikossa oli uusi silkkinauha, ja se riippui hänen olkapäänsä yli rinnalle, sillä hän piti sopimattomana antaa palmikon riippua selässä, kun hän oli »puettu». Hyvä Jumala, kuinka kauniina hän sipsutti vierelläni ja tuoksui mantelisaippualta! Kaikki ihmiset kurkistelivat ihastuneina.

»Minulla on oranssinkukkia sukkanauhassa», ilmoitti hän minulle salaa. »Vasemmassako?» kysyin, koska huomasin, että hän vasemmalla jalalla astui lujemmin kuin oikealla.

»Tietysti!»

Tietysti, pidettiinhän kihlasormustakin vasemmassa kädessä! Bob nousi juhlallisesti meitä tervehtimään.

Sitten Sidonia kuunteli, kuinka me keskustelussa, jota luulimme kaikille käsittämättömäksi, lörpöttelimme kaikenlaisia hullunkurisia juttuja (sellaista seurapeliähän aikaihmisetkin rakastuneina suosivat!) ja joka sisälsi etupäässä vain viittauksia, keskeneräisiä lauseita ja runsaasti naurua. Ikäänkuin ei tämän kielen avain olisi ollut rakastavan Sidonian hallussa! Hän ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti osaa leikkiin hyvin teeskennellen aavistamattomuutta, samalla lailla kuin ilveilijä, joka perhosparia ajaessaan kompastuu, kaatuu, ähkien nousee pystyyn ja kompastelee edelleen.

Hänellä oli avokaulainen puku, ja äkkiä pisti silmääni, kauhukseni, kaula-aukon paljaus: helmiketju oli poissa! Ihon ihana alue kaulan, olkapäiden ja rinnan välillä oli kuin paljaaksi ryöstetty, katseeni kohtasi Marian katseen, ja samalla Bob, joka oli herännyt jonkinlaisesta unesta ja ennättänyt edelleni, sulki hitaasti silmänsä.

Nähtävästi oli hänen kauhunsa pöydän yli hiipiessään kiihdyttänyt huomaavaisuuteni.

Kaikki tämä kesti vain kolme sekuntia. Kolme sekuntia istuimme kaikki kuin halvattuina. Silloin Sidonia kohotti torjuen kätensä, ja Bob aukaisi silmänsä. Käsikin oli tyhjä, ilman tavallisia sormuksia — kuinka kaunis kuitenkin alastomassa köyhyydessään!

»Sehän ei vielä ole mikään onnettomuus», sanoi Bob näennäisesti itsekseen.

Ja Donja vastasi kuin kaiku: »Mutta he ovat jo taas pelanneet kello viidestä saakka.»

Silloin Bob nousi ja poistui salista.

Tähän päivään saakka en tiedä, hakiko Bob ruhtinaan käsiinsä pelihuoneesta vai mitä tapahtui siihen asti, kun Maria ja minä, jotka aterian jälkeen vavisten olimme seisoneet käytävän pimeässä nurkassa ja tarkastaneet Bobin, ruhtinaan ja hänen eronneen rouvansa tulemista ja menemistä, kuulimme pöytäkellon portaiden luona lyövän kymmenen ja heti senjälkeen Sidonian salongista laukauksen. Luulen heti tietäneeni, että se oli laukaus, vaikka se ei kuulunut kovempaa kuin ikkunan kiinnilyöminen.

Ensimmäinen, joka astui huoneesta, oli Bob Capponi. Hän työnsi meidät, kun syöksyimme häneen kiinni, molemmin käsin syrjään, asettui pöytäkellon eteen ja veti esille taskukellonsa. Sitten hän astui, meistä enempää välittämättä, portaita alas.

»Kello kymmeneksi», sanoi hän äkkiä, meihin päin kääntyneenä, »sitä ei voinut toimittaa!»

Käytävässä oli kuolonhiljaista. Samaten Sidonian huoneessa, kun kuuntelimme oven takana. Se oli hiljaisuutta, joka kaivoi itselleen kuoppaa kammottavan nopeasti, ja tähän kuoppaan virtasi kaikki hiljaisuus, mitä maailmassa muuten oli. Pian seisoimme jähmettyneinä kuilun partaalla, emme uskaltaneet mennä mihinkään päin. Jännitykseni kasvoi ankaraksi tuskaksi ohimoissa ja niskassa.

»Maria», kuiskasin käheästi, »minun täytyy mennä sisään Donjan luo».

Hän päästi käsivarteni, johon hän pelokkaana oli tarrautunut, ja siveli kädellään kuvettani. Sitten hän astui nopeasti syrjään ja katseli, kun varovasti avasin oven ja tunkeuduin raosta sisälle.

Ruhtinas makasi frakkiin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena ihan oven edessä, harmaankeltainen kiilto hyytyi hänen kasvojensa yli; en nähnyt haavaa enkä vertakaan. Hengittikö hän? Ei. Hän ei hengittänyt. Käsi osoitti valtiaan eleellä, nyt lattialle pudonneena, salonkiin päin, ruskea, karvainen käsi piteli revolveria, ja samaan suuntaan katsoivat silmät. Muuten ei ollut ketään huoneessa.

Silloin valtasi minut himmeä muisto vanhasta rouvasta, jonka vuoteen ääreen isäni oli ojennetuin käsin astunut; polvistuin ja suljin peukalolla ja etusormella kuolleen silmät. Kurkustani työntyi valittava nyyhkytys, josta en mitään tiennyt — kuulin sen vasta paljoa myöhemmin, kun makasin huoneeni sohvalla aikoen nukkua, ja se pelästytti minut ja riisti ensi kerran elämässäni minulta unen, samalla kun Marian henkäys kulki kuin enkeli läpi huoneen ja ulkona venäläisten sotalaivojen sireenit ulvoen huusivat hotellivuoteissa nukkuvia upseereja laivaan...

Käteni lepäsi vielä kuolleen päällä, kun makuuhuoneen tapetti-ovi aukeni ja Sidonia astui sisään. Hän liiteli kuin oma haamunsa lähemmäksi. Siinä oli hänen tukkansa, hänen pukunsa, mutta hänen kasvonsa, hänen kasvonsa eivät ne olleet — vain silvottu kuva niistä.

»Anteeksi, ruhtinatar», sanoi hän hiljaa, »en tiedä, mitä te täällä enää teette». Hän painoi ojennetuin käsin ovea seinää vasten, ja hänen ohitseen astui ruhtinatar korkeapovisena suoraan vainajan luo. Askeleen päässä siitä hän pysähtyi. Hän seisoi hiukan kumarassa, käsivarret riipuksissa, ikäänkuin kuunnellen.

»Tuossa hän makaa, Euroopan paras tanssija!» kuiskasi hän. Samalla puhkesi, hänen vielä ollessaan kumartuneena, jotakin villiä, tyydyttämätöntä, suunnatonta esiin hänen kasvoistaan — en ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista ilmettä ihmisellä. Noin hän voisi seistä, välähti mielessäni, jos juuri omin käsin olisi lyönyt hänet maahan!

Mutta nyt hän pudisti tarmokkaasti päätänsä:

»Mutta kuka sinä olet?» kääntyi hän puoleeni. »Nouse siitä! Sano, kuka sinä olet! Kuin pieni pyhimys polvistuu hän tuossa, kuin — Nouse heti!»

Silloin Sidonia lensi ääneti luokseni, nosti minut ylös ja suuteli minua silmien väliin. Ja hän vei minut vainajan jalkojen ympäri keskelle huonetta ja piteli minua käsivarresta kiinni. Heti tajusin, että hän pitäisi minua niin kunnes Jumala suvaitsisi päästää meidät tuosta kamalasta naisesta.

»Jos tuo on sisarenpoikanne, paroonitar, saa hän aikaisin jotakin oppia!»

Koko hänen suuri olemuksensa oli täynnä kohtalon synkkää valtaa, hän ei ollut teloittaja, vaan mestauspölkky, hän oli piilu, ei käsi, joka sitä ohjasi. Ja hän puhui! Pojanruumistani vasten lepäsi, vielä jäykistyessään liikkuvana, äänettömistä poukamista ajelehtivana, niihin kätkeytyvänä, vielä kuolemassa rakkauden vangitsemana veriheimolainen, ja minä kuulin hänen kuolevan. Kuolevan? En tiennyt silloin, mitä se oli. Kuulin hänen mykistyvän, riutuvan, unohtavan. Ja tuo olento briljanttikorvarenkaineen ja salamoivine sormineen, kolminkertainen helminauha paksun kaulansa ympärillä, _puhui oikeutta_. Hän purki suustaan sanoja, jotka putoilivat kuin kivilohkareet ja musersivat kuolleen vielä toisen kerran. Hänen pehmeä kätensä kohensi helvetin tulta. Hän sanoi pelkkiä sellaisia asioita, jotka olivat minulle kirjoista ja saarnoista tuttuja, noita ylen kirkkaita lakipykäliä synnistä ja sovituksesta, johon Jumala on mieltynyt. Ja kaikki, viha ja sääli, syytös ja vapautus, kaikki oli säälimätöntä Sidonian tuomitsemista ja tarkoitettu kukistamaan hänet. Viimein riuhtauduin irti.

»Hävetkää!» huusin, »hävetkää, madame! _Sortez! Le mort pourrait regretter de ne pas vous avoir abattu avant de mourir_.»

Kuinka julkesin niin puhua! Olin vain suu, josta Sidonia huusi. Olin värähdys, joka sinkosi hänen jähmettymisestään, kuin ensimmäinen kuuluva henkäys taintuneen suusta muiden kuultavaksi. Ja hän pelästyi ja sulki kädellään suuni.

Kuitenkin oli purkaukseni, joka oli kuin lapsen aivoista lähtenyt kuolleen ympärillä vallitsevaa pimeyttä valaiseva salama, ilmeisesti tehnyt rajuun naiseen vaikutuksen. Hetken aikaa hän näytti vahvuudessaan horjuvan, hänen kätensä tarttui äkkiä kultaiseen ristiin, joka riippui hänen rinnallaan. Mutta sitten tapahtui hänen kasvoissaan nykäys kuin eräänlaisissa vaunuissa huojuvaa koria vipuvarrella nostettaessa tasapainoon, ja yli-inhimillisen halveksimisen voima valui vielä vapiseviin piirteisiin. Hän taivutti hieman yläruumistaan.

»Kuka sitten niin huutaa kuolleen vieressä?» kysyi hän tukehtuneella äänellä.

Hän itse oli todella koko ajan puhunut hiljaa. Mutta juuri sentähden oli hänen puheensa häijyys sitä terävämpi ja tuntuvampi, ja minä osoitin hänelle lujan päätökseni saada hänet vaikenemaan, vastoin itse Sidoniakin tahtoa — liitossa kuolleen kanssa. Otin Donjan käden suultani ja katsoin ruhtinatarta pää pystyssä. Sillä en pelännyt häntä, vaan vihasin. Ja näin, että hän pelästyi minua! Ikäänkuin jonkun kuiskattua korvaani olin äkkiä tullut tajunneeksi, en ainoastaan hänen kavaluuttaan, vaan myös, että hän ei ollut lainkaan niin voimakas kuin tahtoi uskotella ja että hänen julkeutensa oli vain naamio, jonka taakse hän kätki pelkonsa. Ja tämä naamio oli juuri liikkunut! Katseeni oli terästä, viha teki sen säihkyväksi. Sisimmässäni tunsin mielihyvästä vavahtaen, kuinka katseeni hitaasti, hitaasti pakotti hänen katseensa maahan, tunsin, kuinka vihani poltti poroksi hänen ylenkatseensa linnunpelättimen, kuinka hänen varustuksensa sortui ja kuinka minä, David, miekka kädessä hyökkäsin onton jättiläisen kimppuun... Yhä vielä pitelin Donjan kättä.

Suuri vaaleaverinen oli painanut otsansa alas, näin hänen kasvoistaan enää vain kopeasti kaartuvan nenän, tumman paksun suun ja kaksi kapeata, valkoista ryppyä leuan alla, jotka olivat kuin veitsellä viilletyt. Hän näytti vaipuneen tarkastelemaan mattoa, jonka reunalla hän seisoi. Empimättä käytin hyväkseni edullista asemaani.

»Tarttukaa vain hyvin lujasti Vapahtajaamme», sanoin ääneen, kun säihkyvin sormuksin peitetty oikea käsi uudelleen hapuili ristiä rinnalla... »Muuten vie teidät paholainen ennenkuin huomaattekaan, te häijy ihminen!»

»Niinkö luulet?» Väsynyt hymy väreili hänen suullaan. »Sinusta voi tulla jotakin kaunista! Onnittelen!»

Nopeasti hän kohotti hameensa helmaa ja astui kuolleen yli.

Käsi ovenrivassa hän kääntyi ja huusi, nyt kovaa hänkin:

»Tehkää samoin kuin minä, paroonitar, jos voitte!» Ja hän nyökkäsi meille pilkallisesti.

»Ei!» kuulin Sidonian takanani huokaavan. »Voi, ei, ei, en koskaan.»

Pää oven raossa korkeapovinen painoi olkapäillään ovenpuoliskoon, kuolleen ruumis liukui jonkun verran parkettia pitkin, näin verta, pienen, tumman lätäkön pään varjossa. Hiljaa hän painoi oven takanaan kiinni.

Käännyin Donjaan päin. Hän seisoi vielä samalla paikalla — kädet kasvoilla hän seisoi ja nyyhkytti. Hentoa olentoa oli ravistellut myrsky, jonka koko voima painoi sirosti kaartuvia olkapäitä. Nykäyksittäin ne horjahtivat. Nykäyksittäin vaipui ruumis niiden alla kokoon. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni häntä pystyssä; se oli ruumiin ja sielun väräjämistä, murtumista, luhistumista, lentämistä, ja olisin ehdottomasti tempautunut sen pyörteisiin, ellei se melkein samassa olisi lakannut. Tuskin olivat käteni kietoutuneet hänen ympärilleen, kun Donja ne jo taas irroitti ja vei minut olkapäistä kuin pienen lapsen edellään ovelle. Hänen äänensä vain vielä vavahti, kun hän sanoi:

»Tahdon olla vähän aikaa yksinäni, Claus... Pian he vievät hänet, enkä ole vielä voinut puhua hänen kanssaan...

Tultuaan kuolleen jalkojen luo, hän päästi minut irti.

Jatkoin yksinäni matkaani, varpaisillani ja henkeä pidättäen, tuon pitkän matkan vainajan ympäri ovelle.

* * * * *

Käytävässä käveli kolme herraa äänettöminä edestakaisin. Bob, hotellin johtaja ja eräs venäläinen upseeri. Kun Maria, joka oli kätkössä pöytäkellon takana, kuiskasi minulle, että herrat odottivat lääkäriä ja poliisikomisariota, astuin Bobin luo ja vein hänet syrjään.

»Bob, hän tahtoo nimenomaan nyt olla Boriksen kanssa yksin.»

Hän puristi käsivarttani ja lähti kanssani Marian piilopaikkaan.