Part 14

Näin laverrellessamme saavuimme häiriöittä Cap d'Antibesiin johtavalle tielle ja käännyimme sille. Riippuvat puutarhat kiitivät ohitsemme, kokonaiset kasvihuonekaupungit. Niissä lankesi auringonvalo kuin seulan läpi sadoilletuhansille neilikoille. Silmämme kiintyivät lehtien mehukkaaseen viheriään ja monivärisiin kukkiin, jotka hehkuivat lasimaisina. Puutarhat ulottuivat pitkälle, huvilat olivat kuin temppeleitä vihannuudessa... Sitten seurasi tapaamista taas ero!

Maria, niin olimme sopineet, kävisi tervehtimässä äitiänsä ja tulisi iltapäivällä jäljestämme. Matkatavarat me otimme mukaamme.

Huiskutin hänelle. Näkemiin! Näkemiin! Kyyneleet kihosivat silmiini. Kuinka paljoa lähempänä minua hän oli ollut eilen illalla! Minkätähden? kysyin yhä uudestaan, kun vaunu vinhaa vauhtia pyrki St. Paulin huippua kohti: minkätähden? Mikä esti elämästä yhdessä vanhoina hellinä ystävinä? Hän oli naimisissa ja minä kihloissa — olimmehan aina sanoneet, että kerran niin kävisi! Mistä siis hänen vihansa? Miksi tämä taistelu? Sillä taistelua se oli ollut ja harkittua. En voinut ajatella Dorista, en tahtonut, se tuntui minusta epäpuhtaalta, tuskalliselta, vaaralliselta. »Jumalan sydämen», Kölnin yllä loistavan armonauringon valossa häipyi Marian kuva (sitä minä tahdoin, sitä minä rukoilin), muuta ei hänestä jäänyt jäljelle kuin punainen täplä väräjävässä ilmassa: hänen suunsa... Mutta Doriksen säteileviin kasvoihin en voinut katsoa, surin Mariaa, Kassiopeia oli pudonnut taivaalta.

Minne päin kääntyä?

Näin huudahtamassa yllätin itseni. Hävetti. Huokasin muutamia kertoja syvään niinkuin lapsena, kun olin itkenyt, kohotin katseeni maisemaan, joka avasi monta väräjävää syliä, vähitellen rakastuin siihen, tuon maiseman suureen, yksinkertaiseen ja kauniiseen kuvaan, ja istuin hiljaa, sydämen sykkiessä kiivaasti, mutta rauhoittuneena.

* * * * *

Varhain iltapäivällä hän tuli äitinsä autolla. Hänellä oli valkoinen puku ja pieni punainen hattu. Niinkuin sadat muut hän kukoisti valkoisessa valossa, joskin kauneimpana, ja taas toivoin, syntistä viehätystä kevytmielisyyteen tuntien vakuutin itselleni: tuo oli tarkoitettu vain minun ilokseni.

Lady Isabel tervehti häntä sydämellisesti, tiedusti sairastelevan markiisittaren vointia, sijoitti minut itsensä ja Marian väliin vaunun takaistuimelle, ja hänen johdollaan lähdettiin liikkeelle Gattièresin ja St. Jeannetten yli, korkealla Varin laakson yläpuolella. Meitä oli viisi, Maria, joukon johtajatar, hänen tyttärensä Betty, Kaspar ja minä. Bob oli mennyt loordi Berrickin kanssa pelaamaan golfia.

Ylätasangon poikki vei nousutie, jota pitkin kävelimme. Reippain, mutta samalla vitkastelevin askelin sipsutellen Maria loi ihastuneita silmäyksiä Baouhun, joka täällä kohosi äkkijyrkästi syvästä jokilaaksosta ja loistaen itsetietoista voimaa pyrki ylitsemme taivasta kohti.

»Se kantaa tähteä», huomautti hän rauhallisesti ja viittasi ylöspäin.

Kasparin silmät lensivät selälleen: »Kantaa se mitä?»

Se piti paikkansa, hehkuvassa sinessä vuoren yläpuolella välkähteli pieni, erittäin räikeä valo. »Pyhä Henki», sanoin minä. »Lipputangon pää», melusi Kaspar. Hän löi otsaansa niin että läjähti. Tuolla ylhäällä siis, Baoun huipulla, oli lipputanko, jossa tosin ei ollut milloinkaan nähty lippua — niinkuin Kaspar otaksui, siitä syystä, ettei kukaan viitsinyt vaivautua sitä vetämään niin ylös. Kuitenkin hän vannoi heti »Baoun tähden nimeen», että kukaan — hän toisti sanan, sinkauttaen samalla johtajattareen katseen kuin kiven, että kukaan ei estäisi häntä jonakin päivänä kiipeämästä sinne ja levittämästä kauneuden ja hyvyyden voitonlippua Varin, Varinmaan yli, toisti hän pisteliäästi.

Olisin mielelläni tahtonut tietää, mikä päivä se oli, mutta hänen sotaisen viittauksensa hämäryys oli niin ilmeinen, että jälkikysymys oli selvästi kielletty.

Sitten jatkoimme huvitettuina matkaamme. Oikealla levisi meri, raukeana kuin ateriansa nauttinut peto, vasemmalla lainehti Baoun alamaisina matalia kukkuloita — silmänkantamattomiin. »Jos nimität merta pedoksi», sanoi Maria, »ovat nuo kukkulat pahasti uhattu lammaslauma. Enkä tuon eläimen kylläisyyteen luota.» Ruotsalainen, joka ei ollut meitä oikein ymmärtänyt, heristi nyrkkiään Baoulle: »Minä häntä uhkailla, markiisitar, mistralin keisaria!» Samalla hän katsoi tutkivasti Mariaa silmiin, ja kaikki hänen lihaksensa ja otsasuonensa paisuivat. Kun hän siinä harppaili Marian rinnalla, kyselin todellakin itseltäni, eikö hän äkkiä päästäisi eläimellistä huutoa ja Maria olkapäillään katoaisi rinteen kallioitten väliin.

Niin todellakin oli hiukan kammottavaa täällä ylhäällä!

Katkotut puut, raastetut pensaikot, tuulen paljaiksi puhaltamat ja auringon polttamat kalliot osoittivat kyllin selvästi, että tämä oli se paikka, minne Baou keräsi ilmavat kumppaninsa ja renkinsä ja meren karkurit taisteluun öisin, kun Antibesin majakkakin lepatti kuin vähäpätöinen yölamppu ilmanvedossa ja hennot rouvat huviloissa tarrautuivat miehiinsä ja Vencen hotellissa paettiin huoneesta huoneeseen. Tapasimme yhden ainoan majan tai pikemmin katoksen, joka oli kuin ivaten painunut sivusta sisään.

»Betty! Mikä sinua vaivaa, Betty?» Lady tarttui lapsen käsivarteen. »Jumalan tähden, mikä sinun on?»

Minä olin ainoa, joka osapuilleen sen arvasin. Katseltuaan jo kaiken aikaa pelokkaana ympänneen Betty oli majan nähdessään melkein jäykistynyt. Nostin hänet syliini ja kannoin majan ohi. Vasta paljoa myöhemmin, nauravassa Monte Carlossa, hän tunnusti skotlantilaisen hoitajattaren kertoneen, että täällä vuorilla asuivat katolisten harhaopettajain henget ja vapahdusta vaikeroiden odottivat skotlantilaista pelastajaa!

Vaellettuamme hetkisen hajalla (Maria ja minä olimme yhä lähempänä ja yhä äänettömämpinä kävelleet rinnakkain) nousimme taas autoon, joka suristen kiidätti meitä huurujen ja auringonpaisteen läpi, loputtomien puutarhojen ohi. Niitä riippui pitkin mäenrinteitä minne vain katsoikin. Monet, joissa viljeltiin neilikoita, olivat kuin lastenpuutarhoja rihmoin väliin ripustettuine samanvärisine kukkineen. Toisissa taas olivat tuhannet neilikat kukin pikku keppiinsä sidottuina. Ja kaikkialla odottivat appelsiinit satoa kerääviä naisia. Itse lady Isabel myönsi, että hän mieluimmin heittäisi pois vaatteensa ja astuisi paljain jaloin ja käsivarsin tuoreiden, tummien puiden joukkoon. Silloin Betty, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt äitinsä paljaita jalkoja, silmäsi hämmästyneenä ja hieman epäillen appelsiinipuita.

Ajoimme Savoijin ja Ranskan vanhan rajan, Var-joen, poikki. Tämä leveä virta, jonka uomassa pikku purot ja lätäköt piikenttien keskellä pärskyivät ilmaan siepatakseen sirpaleen taivaan sineä, ei enää ollut rajana, mutta vasemmalla rannalla piti muuten linnoittamaton Nizza tullihuoneineen puoliaan vierasta vastaan. Onneksi oli sen savukkeita polttava miehistö juuri joutunut keskenään vilkkaaseen sanakiistaan, niin että pääsimme häiritsemättä lävitse.

Vaunu kääntyi terävässä kulmassa, ja me jouduimme eukalyptuskujaan ja mahtavan, sinisen silmän eteen. Siinä se oli, Enkelilahti, tämä se oli, sinisimmän meren huuhtoma valkoinen kaupunki! Hipaisevasti syleillen nojauduin Marian olkapäähän. Hitaasti vieri vaunu. Kaikki kävelijät olivat juhlapuvuissa. Paljailla rantakallioilla nukkui miehiä, jotka antoivat auringon paikata risaisia vaatteitaan. Sivuutimme pelkkiä onnellisia koteja, joissa aurinko seisoi vartijana porttien edustalla, ja kun lapsi juoksi kadun yli, eivät ainoastaan vaunut hidastuttaneet kulkuansa, vaan rantatyrskykin piti hetken päätänsä pystyssä katsoakseen, ettei mitään onnettomuutta sattunut Naiset käänsivät tutkivasti katseensa merestä saattajiensa kasvoihin ja niistä taas mereen.

Mutta sitten sukelsi näkyville hirvittävä rakennus, kuulin, että se oli Nizzan kasino — jopa Ingelskin pilkaten osoitti sitä peukalollaan. Kuitenkin: »Älkäämme siitä enää puhuko!» viittaili tyrsky ja: »Minä olen myöskin täällä!» sanoi taivas, mutta aurinko ei sanonut mitään, vaan häikäisi minua kuin tulitöyhtö, ja sen sisällä näkyi Maria alastomana, jommoisena olin hänet kerran aikoja sitten nähnyt, ruskeana ja viileänä, kimalteleva kehä rintojen ympärillä! Ja hänen kätensä istuivat kuin pienet, solakat eläimet käsineihin vangittuina...

Betyn kehoituksesta Ingels ajoi pitempää tietä Cornichen kautta. Pian avautui meille ihana tie, yksinäisenä nuoruudessaan, ja kun valkoinen Nizza oli huutanut meille taivaaseen päin kohoaville pari kolme kertaa, heiluimme oman onnemme nojaan heitettyinä meren ja taivaan välillä. Meri loi kangastuksen jyrkälle rinteelle: kuiluja, joissa riippui puutarhoja taloon ankkuroituina, ja kaikki nämä puutarhat ja talot näyttivät merialuksilta, rantalaivoilta, ilmavilta kummituksilta. Taivaasta laskeutui lyijynharmaita vuoria, jotka juuttuivat lujasti ruosteenruskeaan maahan. Yhdellä niistä liehui trikolori, ja Betty oli edellisenä vuonna koskettanut kädellään tankoa.

Erään äkkijyrkästi taivaaseen kohoutuvalla rinteellä sijaitsevan taloryhmän, nimeltä Eze, alapuolella Ingels aukaisi eväskorin, sillä tuonne ylös kylään saattoivat vain vuohet nousta, arvelimme. Oli hyvin kuuma, lennätinlangatkin olivat herpaantuneet matkalla häikäisevään kalliopesään ja riippuivat hyvin alhaalla. Kaikki muut sivistyksen tuotteet, hotellit, bensiinisäiliöt, autot ja vaunut, jopa muuliaasit ja huviretkeilijät paksupohjaisissa kengissään pysähtyivät tälle aurinkoiselle paikalle ja tyytyivät hiukan niskaansa vääntäen katselemaan tuota pesää. Vain Betty oli käynyt ylhäällä, sehän oli itsestään selvää.

Maria, oletko täällä, kysyivät alati silmäni syödessämme (millainen suola ruualle, tämä aurinko, millainen mauste juomalle!) ja väsymättä vastasivat hänen silmänsä.

Olen, tässä minä olen, sanoivat ne samettimaisella äänellä, katsele vain minua, minä se olen: Maria... Ja mitä hellemmäksi salainen keskustelumme kävi, sitä vilkkaammin harrastimme myös toisten keskustelua. Heidän tuli ottaa osaa voittoisaan kohtaukseemme ylivoimaisen maailman kanssa!

Toisinaan uskottelin itselleni lujasti: »Minähän vain leikin hänen kanssansa, leikin Mariani kanssa. Ahaa, nyt olen kissa, suuri, valkoinen angorakissa, ja hän on pieni, sametinmusta hiiri. Kenties hän vielä tänään vaipuu syliini ja huokaa: 'Rakasta kuitenkin minua!' Ja minä vastaan: 'Kiitoksia paljon, teidän ylhäisyytenne, mutta valitettavasti tulette liian myöhään.'»

Kalliopesä tuolla ylhäällä ei ollut kovempi ja uskaliaampi kuin minä.

* * * * *

Siitä hetkestä lähtien, kun ajoimme Monacon ruhtinaskunnan alueelle, päästeli Maria vihaisia, melkein kapinallisia huudahduksia. Se oli talvipuutarha, jäähdytyshuone, kukkateline salongissa, ei vilaustakaan luonnollisuudesta. Ruohokenttien hän sanoi olevan kemiallisesti puhdistettuja, puiden silitettyjä. »Lady Berrick, te ette saa minua siitä uskosta», selitti hän, »että näitä puita joka aamu tomutetaan. Sitten tulee kähertäjä.»

Mutta kasinossa valtasi hänet äkkiä pelko.

»Istuudu sinä, Claus», pyysi hän. »Pelaa sinä!»

»Mutta, Maria, minähän kuitenkin häviän!»

Hän laski kätensä olkapäälleni.

»Minä tarkkaan peliä», sanoi hän hämmentyneenä.

Istuuduin pöydän ääreen, ja heti osoitti pelipankinhoitaja minulle suosiollisuuttaan lyhyellä rohkaisevalla sanalla, silmäniskulla, kohteliaalla korulauseella. Kerran hän palautti hymyillen panoksen, joka oli asetettava vasta kun tulisi »Rien ne va plus», mutta antoi toisen samanaikaisen pysyä paikallaan. Ja katsoppas: jos hän olisi ottanut minun louisdorini, olisi se mennyt hukkaan. Kun voitin, suoritin minäkin, kuten näin muiden tekevän, pelipankinhoitajien johtajalle pöydän yli roponi. Miksi, en kiireessä saanut selville, mutta koska uhrin tarjoamisessa naiset olivat innokkaimmat ja tunnollisimmat, päättelin sen johtuvan taikauskosta. Joka tapauksessa oli tämä raha ainoa, joka ei, milloin hävittynä, milloin takaisin voitettuna, edestakaisin tanssien äkkiä kadonnut kuiluun. Kun olin tarpeeksi hävinnyt, nousin, mutta jäin, Marian hengitys niskassani, vielä hetkiseksi paikalleni katselijana.

»Ihanaa!» kuulin hänen kuiskaavan. »Onnettomuus pelissä —»

Käännyin: »On kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin se selvisi», vastasin hänelle. »Ensin oli kaikenlaisia vastavirtauksia, mutta nyt tietävät sen kaikki pöytätoverini: sinä rakastat minua, Maria!»

»Entä sinä?» kysyi hän vakavasti. »Rakastatko sinä minua? Saadaan nähdä!»

Hän valmistautui istumaan tuolilleni, jota vielä pitelin käsin. Se siepattiin minulta.

Ympärillämme alkoi hiljainen liikehtiminen, joka jatkui ihmisiä täynnä olevan salin läpi, ja sitten oli vielä äänettömämpää kuin aikaisemmin. Aukeni kuja, ja sitä pitkin asteli pyöreähkö herrasmies tuoliani kohti, jonka eräs palvelija tahtoi työntää hänelle, mutta hän meni vain pöydän luo eikä huolinut istua. Hän seisoi, ja jokainen näki, että hän oli tottunut käskemään. Tunsin hänessä herra Charles Hartmannin Mülhausenista, Elsassista.

Tungettuna joukkoon, joka ympäröi voittoisaa miestä, kuiskasin:

»Katso, Maria, tuo on veljeni lemmityn isä, kuten näet, Prometeus, pikku Hartmannin isä ja otaksuttavasti — niin, kuinka nimitetäänkään niin arvaamatonta sukulaista? Miellyttääkö hän sinua?»

Hän selitti, että sennäköisiä olivat Roomassa juuri aateloidut hiilentuottajat, jotka esiintyivät hovissa, mutta nyt hän ei saisi milloinkaan tietää, rakastinko häntä, kun hiilentuottaja oli häneltä varastanut.

Varastanutko? Ei, sitä hän ei tarvinnut. Katselin häntä, tuota porvarillista hovimiestä. Se hän todella oli, porvarillinen hovimies täydessä loistossa. Pyöreä kuin virran piikivet, jotka olivat kulkeneet pitkän matkan. Parkettilattialla tarvitsi vain töytäistä häntä, ja heti hän vieri valtaistuimen juurelle saakka — istuipa sillä keisari tai tasavallan presidentti. Otaksuin kuitenkin, että hän hieman pelkäsi keisarin edessä, jonka hän jonkun kerran oli tavannut, koska Wilhelm II:lla oli toinen käsi halvattu, mikä teki hänet oikulliseksi ja häijyksi, ja myös sen turhamaisuuden takia, jolla tämä yksinvaltias ympäröi itsensä ja jota kunnon mies ikuisesti sydämensä pohjasta vieroksui. Tasavallan presidentti sitävastoin osasi ilman moniaita metkuja antaa arvoa hyvälle ruualle, polveuduttiinhan tavallaan naapurikylistä, hänen seurassaan oli lujalla pohjalla. Tosin Charles Hartmann oli erään preussilaisen tähdistön ritari, mutta kerskaili, ettei milloinkaan ollut tuota ritarimerkkiä kantanut, ei edes keisarin edessä. Kansa sanoi häntä »Mülhausenin kuninkaaksi», ja hän hallitsi, jonkinlaisena Ludvig-Filipinä, porvarillisen säädyllisesti Pfalzin rajalta Lothringiin saakka. Hän »määräsi» poliittiset vaalit, sallimatta valita itseään. Ylimalkaan kotiseudulla ja liikeasioiden ulkopuolella hän näytti vain kansanomaisesti huvittelevan asioilla, arvattavasti koska hän oli tietoinen korkeammasta kunniasta, ja hänen nimensäkin nähtiinkin useimmissa napeissa maailmassa. Mutta toisella puolella, Pariisissa, pidettiin häntä verrattomana poliitikkona ja yllyttäjänä, hurjana miehenä, jonka sydän sykki kauniille naisille kaikissa kansoissa, mutta kansoista kuitenkin vain Ranskalle. Lyhyesti sanoen, suuri mies, romantikko, mies sellainen, jota etenkin Ranskassa pidetään suurena.

Tällä välin katseli naisten ihailija ja arvioiden tekijä kirkkaanharmailla, pyöreinä silmillään ympäri pöydän. Pelipankin hoitajat hymyilivät alamaisesti, samalla kun mies, joka viskasi pallon, lähetti sen jälkeen kevyen kumarruksen, joka oli tarkoitettu Charles Hartmannille, ja yleisö, kuten teatterissa »tähden» esiintyessä, kokosi voimansa, jotta ei mitään menisi hukkaan.

Vasta nyt huomasin, että vanhemmat naiset, jotka tekivät taulukkoja pöydän ääressä, päästäkseen onnen oikkujen perille, olivat ottaneet esille uuden lehden ainoastaan Charles Hartmannin takia. Tämä kiersi itselleen, yhä vielä ympärilleen katsellen, hitaasti savukkeen, mutta ei tietysti sytyttänyt. Olihan hän aikeissa lähteä kasinolta ja vain matkalla bakkarat-saleista, kohtelias kun oli ja demokraatti, hän oli pysähtynyt pikku ihmisten pelipöydän ruletin ääreen! No niin, nyt oli savuke kierretty ja liimattu, hän pisti sen suupieleensä ja pani aina kaksituhatta frangia kahdelle tusinalle kolmesta. Tottelevaisesti pujahti pallo yhdelle merkityistä ruuduista. Pankki pani tuhannen frangin setelin hänen kahden tuhantensa päälle, jotka olivat lojuneet kuin kaksinkertainen liimalaastari esiinsuhahtavan onnenlinnun tiellä. Hän heitti pöydän yli pelipankin hoitajille muutamia kultarahoja, jotka oli ottanut housuntaskustaan, teki sitten yläruumiillaan liikkeen, joka on ominainen kaikille valtionpäämiehille, kun he eroavat alamaisesti kunnioittavasta kansasta, ja katosi kuin ilmestys.

Pallonheittäjä, pankin kaksi herraa, pelipankin kuusi hoitajaa hengähtivät tuon mahtavan mentyä, yleisö oli kuumeissaan, eräs vanhus, joka vapisevin käsin laski kultarahoja, huokasi ääneensä.

Koskapa onni oli kevytmielinen tyttö, koettivat kaikki voittaa sen omakseen, mistä hinnasta tahansa ja heittäytyivät aukkoon, jonka Charles Hartmann oli murtanut. He työnsivät panoksia, viivyttelivät tuskanhiki otsallaan, lisäsivät puolella, ja suonet heidän ohimoillaan kiemurtelivat kuin madot. Pöydän neljällä sivulla kohosi kiihoittunut ihmismuuri, punaisen ja sinisen kirjava, palavasilmäinen. Ilma väreili kuulumattomista hengähdyksistä, eikä siinä erottanut muuta kuin levottoman kumeaa vyörymistä paikallaan laukkaavista sydämistä. »Rien ne va plus.» Sitten tuli romahdus:

»Douze!»

Ainoa, joka oli langennut kahteentoista kuin loukkoon, koska se numero oli ollut vapaa, riensi kädet täynnä seteleitä lady Isabelin syliin, — se oli Betty. Hän tahtoi ostaa auton, joka olisi yksistään hänen omansa, heti, ja änkyttäen kiihtymyksestä hän sulloi setelit sukkiinsa. Lady Berrick oli tästä vähällä pyörtyä, mutta Betty tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja veti hänet ulos. Me menimme mukana.

Mutta Bettyn temppu oli muistuttanut minulle Marian tekemää samanlaista! Turhaan koetin kuvailla, kuinka Doris säilyttäisi seteleitä tai oranssinkukkia sukissaan! Se oli mahdotonta. Ja tästä johduin ajattelemaan jotakin muuta, mikä useille naisille oli mahdollista, sallittua, jopa houkuttelevaa, kun sitä nyt tahdoin mielessäni kuvitella, mutta mikä Dorikselle olisi luvatonta, vastenmielistä, jopa loukkaavaa. Minkätähden? Ja samalla tunsin, kuinka voimakkaasti tuo haihtuva näky vierelläni kädellään siveli kättäni!

Kaspar avasi Café de Parisin oven:

»Pyydän, parooni, katsokaa tyttöjä», käski hän. »Ihastuttavia. Puhuvat kaikkia maailman kieliä lanteillaan. Joukoittain ihania. Nauravat ja pelkäävät emäntää. Jalat kuin metsäkauriilla. Olkapäät kuin pyöriäinen. Oivallisia. Ei mitään ihmisiä.»

»Älkää sanoko niin!» Maria kääntyi ja jäi hänen eteensä seisomaan: »Jos olisin taiteilija, maalaisin vain heitä, en kyllästyisi, maalaisin vain heitä. Mitä minä välittäisin heidän elämäntavoistaan!»

Ruotsalainen ravisti kiivaasti päätään:

»Juovuttavia kuin Moselviini», sanoi hän. »Kun herää — ei mitään! Ei mitään maalattavaa. Liian sulia. Ei mitään. Pötyä. Melkein vain ilmaa ja punaisia nauhoja, hattuun sopivia. Kenties jotakin loordi Berrickille, minulle ei mitään... Tarkoitan, maalattavaksi.»

Eräässä pöydässä lähellä soittajia oli rouva Hartmann tummana täplänä, ja askelta syrjempänä osoitti huomaavainen tarjoilija sen piirin rajan, joka ympäröi rouvan säädyllisyyttä. Hän heilutti nenäliinaa kädessään kuin vilkkutulta näyttääkseen meille tietä, ja hänen vieressään suorana, oikean käden peukalo housuntaskussa, niinkuin Edvard VII oli opettanut maan mahtavat seisomaan, valmistautui hänen puolisonsa pyörein, kirkkain silmin meitä vastaanottamaan. Hänellä oli napinreiässä valkoinen, ripsuinen neilikka etäältä katsoen kuin reväisty kappale pitsiliinaa, jota hänen puolisonsa paikan tapaa noudattaen veitikkamaisesti liehutti ilmassa.

»Oo, missis Perkins», kuulin lady Isabelin huudahtavan, ja samalla tyrkkäsi Betty minua: »My friend, we must part», huudahti hän valittaen.

Näin, kuinka Charles Hartmann kohteliaasti kumartui siihen pöytään päin, jonne lady Berrick hyökkäsi samalla kun hieman harmaantunut urheilumies lähetti Hartmann-puolisoita kohden anteeksi pyytävän eleen kuin kirjekyyhkysen.

»Parooni von Breuschheim, Claus, erittäin hauskaa tavata maanmiehensä, ja tuo tuolla vastapäätä on Wightin herttua», supatti Hartmann kahdessa eri ääniasteikossa, korkeammassa ja matalammassa, ja rouva, joka veti minut viereensä tuolille: »Lady Perkins... Herrasväki syö päivällistä.» Hän unohti tervehtiä minua, samoin kuin senkin, että missis Perkins ei ollut lady.

Silloin oli Charles Hartmann jo malttanut mielensä. »Me myös», sanoi hän kuivasti ja koetti iloisesti nauraen värvätä Mariaa ja minua liittolaisikseen. Hän kutsui tarjoilijaa. Nyt rouva Hartmannkin iloitsi odottamattomasta jälleennäkemisestä, mikä ei muuten olisi ollut niin odottamatonta, jos hän olisi tahtonut uskoa pikkusormeansa. »Pikku Anne-Mariemme oli minulle ilmoittanut», huokui hän korvaani.

Kevytjalkaisesti sipsuttelivat valkoiset tytöt huoneen läpi, pienet punaiset hatut vaativat taisteluun, ja punatut suut vapisivat nälästä — upposihan satoja voileipä-annoksia hopeatarjottimille järjestettyinä, kuin taivaallinen manna pöydille kukkamaljakoiden väliin! Ja tämä kaikki riippui musiikkipilvessä.

Siellä täällä istui joku vanheneva kaunotar yksinään pöydän ääressä ja ahmi. Heillä oli paksut helminauhat kaulassa, ja ruokaa käyttelevät kädet loistivat jalokivistä. Jokaisella oli vieressään sohvalla sylikoira, jota hän ruokki haarukallaan ja juotti lasistaan ja silloin tällöin mutisten helliä sanojana antaen sen haistella kallisarvoista neilikkaa. Epäluuloisin katsein he tarkkasivat hovimestaria, joka väkinäisesti suitsutti heille kunnioitustaan. Nyt musiikki liiteli alas: kiharapäinen ensiviulun soittaja astui tervehtien pilvikynnyksen yli ja vei taivaisen sanoman Wightin herttuan pöytään.

Maria kumartui puoleeni:

»Claus, kenelle antaisit etusijan?» kysyi hän, nuoret kasvot uhkean raikkaina, musiikkia jäsenissä, raskain huulin...

Viittasin päälläni ovelle. Siellä lauloi muuan tyttö, todellinen lumen peittämä lintunen, kenenkään huomaamatta, ja hänen edessään oli korppikotkan näköinen kavala veijari, joka molemmin käsin piteli kiinni mustan takkinsa liepeistä, nähtävästi ollakseen suorastaan kuristamatta tuota vastaan pyristelevää pikku raukkaa.

»Tuo tuolla, jota tuo miekkonen solvaa!»

»Poverella!»

Vikkelästi noustuaan Maria meni pöytien lomitse ovelle. Siellä hän avasi laukkunsa, korppikotka peräytyi selkä edellä kumarrellen, ja tyttö siirtyi Mariasta enempää välittämättä tuhansia ruokia kohti, samalla nopeasti viitaten setelillä eräälle korokkeella olevalle soittajalle. Vielä askel, ja hän istui ruokalista kädessä ja antoi käskyjä hovimestarille. Avuttomana hämmästyksestä Maria viipyi ovella. Nousin noutaakseni hänet takaisin, silloin hypähti herttua pöydästään, herra Hartmann ennätti edelle, mutta hän juoksi minua vastaan ja suoraan syliini, minun! »Näitkö, Claus?» intoili hän. »Ei edes kiittänyt. Sellaisia ovat sinun valittusi.»

Kaspar selitti: »Ruoka erikseen, toisen puolen saa iso rumpu, toisen tuo syrjään sysätty nuori mies.» Wightin herttua seisoi yhä vielä luoden Mariaan katseen, joka tahtoi pitää kiinni saaliistaan ja vetää sen puoleensa. »No, no», murisi Hartmann paheksuen. Silloin kuiskasi lady Berrick muutamia sanoja herttualle, ja tämä istuutui kuin käskystä.

»Mestari Kaspar», sanoi Maria, »mitä te juuri kerroitte?» Mutta viulut juoksivat käsi kädessä Elyseumin kentillä, ensiviulun soittaja palasi kotimaahan. Lady Berrick heitti Marialle lentosuukon, missis Perkins kohotti ruusun ja laski sen kuin miekan. Herttua otti erikoisen kunnioittavan ilmeen. »Pyydellään anteeksi», totesi Hartmann. Metsätorvi huusi hivelevällä, vain hieman karkealla äänellä.

Tartuin maljakkoon, joka oli keskellä pöytää, riistin siitä kukat ja ojensin ne Marialle, niinkuin Hartmann olisi hulluuden puuskassa temmannut tukun tuhatlappusia kassakaapistaan, lahjoittaakseen ne jollekulle.

Yhä vielä vaelsi valkeita tyttöjä punaisissa kengissä: punainen suu koholla, kasvot avoinna kuin kypärin alta paljastettuina, lanteet liikkeessä soiton tahdissa — säälittävinä orkesterin pauhatessa ja silmät täynnä julkeata hätää. Tarjoilijat järjestivät kirjavia hedelmäjäätelövuoria pöydille, likööripullot helisivät toisiaan vasten, mokka tuoksui.

Herttua oli ottanut missis Perkinsin ruusun ja pannut sen lautasensa viereen. Rouva Hartmann, joka piti häntä kuin rippi-isäänsä nöyrän haaveksivana silmällä, pää taivutettuna ikäänkuin kuunnellakseen, mitä hänen syntisten ajatustensa lomassa erinomaisen orkesterin avulla kerrottiin kaukaisista maista, kosketti jälleen maaperää, porvariston voiman perustaa. Hän huokasi:

»Kauheata, kaikki nämä elukat! Minun on sääli herttuata.» Silloin Charles Hartmann nauroi, ja hänen naurunsa kuului hirven mylvinältä. Onneksi herttuan pöytä tuijotti hänen takakenoiseen, pullistuneeseen niskaansa, ja pelokkaasti paikalle kiiruhtanut hovimestari viittasi liikutettuna hymyillen kellarimestaria luokseen. Kunnioittavina he seisoivat sen miehen takana, joka täällä uskalsi näin nauraa. »Samppanjaani!» heitti hän heille vihdoin olkansa yli. Betty nukkui äitiinsä nojaten...

Ruotsalainenkaan ei enää ollut tässä maailmassa. Hän joi ja uneksi. Toisinaan hän katseli ystävällisesti ympärilleen nyökkäsi vuoroin minulle, vuoroin Marialle ja sulki taas silmänsä. Hän istui kuin muistopatsas.

Kun sitten soitettiin »God save the king», ojensi parisataa tyhjäntoimittajaa kaulansa nähdäkseen, nousisiko herttua pystyyn veriheimolaisensa kunniaksi, mutta hän jäi istumaan. Niin suuren kevytmielisyyden tartuttamina tytöt alkoivat pöytien välissä tanssia. Nyt juuri oli myös eräs salaperäinen päällikkö, valvomisesta uupuneen näköinen herra, joka aina kuin salama lennähti esille hämärästä liejusta, lukinnut huolellisesti oven ja avain kädessä hitaasti ja tuimasti tarkastellen astunut salin poikki. Sitten hänen kalansilmänsä olivat ohimennen katsahtaneet kellarimestariin, ja pari minuuttia myöhemmin alkoi tarjoilijoiden juhlakulkue, heidän kantaessaan samppanjasankoja, »talon juomauhria».

Salissa kajahti riemuhuuto.

Lopulta saivat myöskin monakolaisen siveyspoliisin päälliköt osansa. Kun molemmat herrat, joiden tehtävistä Charles Hartmann teki meille selkoa, olivat tyhjentäneet ensimmäisen lasin, istuutui heidän viereensä kuin käskettyinä enkeleitä pienet, punaiset hatut päässä, ja valkoisten hampaiden välkkyessä he irvistelivät vuoroin avatun käsilaukkunsa peiliin, vuoroin poliisikomisarioiden teräviin silmiin.

Soittokunta soitti nyt enää vain tanssikappaleita, soittajilla ja tarjoilijoilla valui hiki paidankauluksiin, yhä kiivaammin sivelivät tytöt tanssiin mennessään tai siitä palatessaan molemmin käsin kupeitaan ja lanteitaan. Kuin naimaikäiset tyttäret holhoojaansa, etsivät he paikalleen palaten silmillään peiliä.

Rouva Hartmann, jonka turnyyrillä Amor oli hänen naimisiin mennessään istunut, päivitteli puoliääneen »muodin paljastavaa tarkoituksellisuutta». Elukat tarjosivat rintansa, lanteensa, säärensä, jopa polvensakin miehen katseltaviksi. Mitä enää jäi senjälkeen näytettäväksi?

»Sepä se, madame», arveli Hartmann, »kaikki muuttuu, kehittyy, myöskin muoti, vieläpä paholainenkin».

Madame hypähti jonkun verran paikaltaan.

»Que dites — vous là? Paholainen?»

Nyt pidimme kaikki vannana, että herra Hartmann viittaili elukoiden viettelytaitoon, mutta ei, ja se juuri olikin hänen pilaansa, hän tahtoi puhua oikeista paholaisista, Strassburgin tuomiokirkon paholaisista. Eräänä päivänä, siitä oli tosin jo pitkä aika, hän oli näyttänyt madamelle paholaisia Strassburgin tuomiokirkossa, ensin vanhoja, karkeatekoisia, vastenmielisiä paholaisia, joista ei voinut uskoa, että kukaan rupeisi heidän kanssaan tekemisiin, paholaisia, jotka sopivat kohtuutonta, siivotonta, alkuperäistä ruokahalua suosivien sällien seuraan. Nähtävästi ei niin kouraantuntuva paholaisuus tapojen yhä hienostuessa enää ollut oikein kelvannut, sillä kolmannentoista vuosisadan lopulla sukeutui uusi sukupolvi paholaisia ja näillä oli todellisia suloja, jommoisia ei ennen milloinkaan ollut pimeyden sikiöissä nähty. Eikö madame muistanut niitä kahta naispaholaista, joista toinen nauroi koko kasvoillaan, toinen nukkui suloisena? Ellei olisi ollut kaviota tai kynsiä, olisi täytynyt olla pyhimys arvatakseen heidän alkuperänsä ja sulkeakseen talonsa ristinmerkillä niin suloisilta hornan olennoilta.

Madame muisti ne paholaiset, mutta:

»Te ette kai tahdo saada minua uskomaan», sanoi hän, »että kuvanveistäjät tai piirustajat tai ne, jotka muuten silloin työskentelivät paholaisten kuvaamisessa, olisivat innostuneet muovailemaan helvetinruhtinaan kätyrit mahdollisimman miellyttäviksi?»

»Tietysti tahdon», väitti herra Hartmann.» Vieläpä olen muistuttanut teille vain sentähden kuherruskuukauttamme ja silloista niin ajanmukaista käyntiämme paholaisten luona Strassburgissa — jotta kerrankin uskoisitte!»

Oli hämmästyttävää, minkä runsauden kaksimielisiä ajatuksia hän ymmärsi koota kasvoilleen. Sileä pyöreä naama loisti kosteana.

»Ja mitä yhteistä on teidän paholaisillanne näiden elukoiden kanssa täällä?» kysyi madame punastuen.

»Kaikki!»

»Silloin olisi kirkko teidän mielestänne suosinut paholaisia?

»Luonnollisesti. Paholaiset kuuluvat kirkkoon kuin... kuin teidän elukkanne täällä hyvään seurapiiriin.»

Nyt madame päästi ylpeän naurahduksen, joka oli kyllin kuuluva, jotta se huomattiin herttuankin pöydässä, ja huudahti:

»No no, Hartmann, jätetäänhän heidät oven ulkopuolelle.»

Mutta myöskin herra Hartmann nauroi kuuluvasti, kun hän vastaukseksi sanoi:

»Minusta näyttää, että täällä ei ole niinkään harvoja. Kaikkia tietysti ei voi päästää sisään.»

Ja puolisot, jotka huomasivat menestyksensä jakautuneen oikeudenmukaisesti, vaihtoivat hellän katseen.

»Enpä olisi luullut», huomautti Maria. »Ei niinkään huonosti.» Hän katseli hovimestaria eksyttääkseen toiset ajatustensa jäljiltä. »Haluaisin mielelläni tietää, miksi yhtiökumppania säälitään.»

Yhtiökumppani oli veljeni Ernst, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sääliä häntä lemmittynsä, nuoren Hartmannin, ja tulevien sukulaisten lähden, jotka tuossa yhdessä iloitsivat terveestä järjestään.

»Claus», sanoi Maria katse yhä suunnattuna hovimestariin, »voisin vannoa, että itse Wightin herttua katselee häntä mielihyvin. Ei voi ilman muuta otaksua, että hänen korkeutensa haluaa vipata häneltä.»

Nämä viimeiset sanat saivat aikaan sen, että Kaspar heräsi ja käänsi koko huomionsa hovimestariin, joka mitään aavistamatta pysytteli tarjoilupöydän ääressä salin keskellä ja piti silmällä tarjoilijoittensa liikehtimistä.

Bettykin oli toisaalla herännyt. Herttuan näpsäyttäessä häntä kostutetulla sormella ohimolle hän hieroi, vetäytyen äreästi kauemmas, paksuilla nyrkeillä silmiään. Lady Isabel nyökkäsi meille, ja me lähdimme. Riehuvien autojen sivuuttamina, toisten ulvoen työntäessä takaapäin, edessämme ohjaajan kumara vartalo, joka hetkittäin kirkastui haaveellisessa valossa, heti taas sammuakseen, joka hetki peläten yhteentörmäystä, joka olisi ollut kuolettava, häikäisten ja häikäistynä ja susien kanssa ulvoen, niin hyvin kuin sireenimme jaksoi, hurjasti kiitäen jätimme taaksemme maailman kauneimman merenrantatien. Maria nojasi raskaasti olkapäähäni.

Kotiin päästyämme Maria meni heti huoneeseensa. Salissa tanssittiin vielä, ja minä istuuduin jalat ojennettuina takkavalkean ääreen, väsyneenä ja levottomana kuin metsästyksen jälkeen. Kun sitten naarashirvi, jonka nimi myös oli Agathe, jos tahdottiin se tarkoin tietää, yhtenään niin ystävällisesti kaarsi selkäni takaa ja joka kerta siveli kädellään hiuksiani, nousin ja tanssin hänen kanssaan. Ja katso, koskaan ennen en ollut niin siivekkäin jaloin tanssinut ikäänkuin ikuisesti siniseen taivaaseen. Silmät puoleksi ummessa liikuin kuluneen päivän värihenkäyksessä, siellä, missä ilma oli leppeä, ja korkeammalla, meren yllä hämmästyttävän valkeana välkkyvässä valossa, ympäröitynä jäykillä, hehkuvilla kalliokummituksilla, uivilla puutarhoilla väreilevillä taloilla, ja korkeammalla, vielä korkeammalla! Sinne lensin, sysäyksittäin tai levitetyin siivin kuin suuri lintu, ja nimetön kaukaisuus saartoi minut kirpeällä kuohullaan. Me tanssimme, yhä tanssimme! Emme puhuneet sanaakaan keskenämme.

Kaspar oli jo, kerran kierrettyään salin kaikkien kumartaessa hänelle, poistunut peräovesta, hyräillen Toveron laulua Carmenista ja miehistön tukemana, jota johti kalabrialainen aatelismies, herra César-Marie Roux.

Agathe ja minä tanssimme.