Part 20

Tarvitsee vain olla onnellinen voidakseen selittää kaikki, vaikkapa unen hieroglyfit!

Niinkuin hän nuhteettoman säädyllisesti oli vienyt minut vuorelle, johti tie minut nyt laaksoon. »Maria», huusin, »Maria Capponi!» Hänen nimellään kohotin päähäni kypärin, maasta kasvoi ritari pienessä ritarinkannuslavassa, jota tulppaanit loistollaan piirittivät. Ihanaa!

Tieltä poikkeaa punaisella hiekalla siroitettu polku, joka johtaa puutarhani veräjälle. Kun käännyin sille, riippuivat pyökkien oksat niin alhaalla, että jalkani sekaantuivat niihin. »Ole varovainen», sanoivat ne, »ole varovainen! Älä juokse ajattelemattomasti sinne tänne, sinua odotetaan. Pidä, pidä», ja Venetsian kylpylähotellin viulut yhtyivät siihen, »pidä varasi!»

Kyyneleet kohosivat silmiini... Minä en kuole vielä, lapsellisten hyppyjeni ohella huolehtii kaikki minusta, varjelee minua, sinäkään et vielä ole minulta hukassa — pyydän sinua tulemaan vaimokseni, Maria, sitten menemme Breuschheimiin, Jacquotin ja Mariettan kanssa, saamme uusia lapsia ja _elämme siellä ikuisesti_.

Kun avasin puutarhan veräjän, juoksi Barry vastaani, kintereillään Jacquot, päässä lakki ja yllään vaippa. Luulin, että he aikoivat lähteä minua etsimään ja huusin riemuiten: »Onko hän tullut?»

»Ei ketään ole tullut», vastasi Jacquot ihmeissään. (Emmehän koskaan täällä ylhäällä saa vieraita!) Ja hän pyysi lupaa mennä kylpyläpuiston ensimmäiseen konserttiin — kylpykausi oli juuri alkanut! »Yksinkö?» kysyin hajamielisenä. Ei, Barryn kanssa. Ehkä hän tapaisi myös Anna Grässlinin. »Multa Barryhan on kanssani», sanoi hän uudestaan, kun ääneti katsoin häntä.

»Tietysti», vastasin, »mene vain. Barryhan on kanssasi!»

Kolmannen kerran »alkaa nyt kylpykausi» siitä saakka kun (elpyen? unesta heräten?) olen yksinäni ollut täällä.

XXI. IDYLLIN LOPPU

Mistä johtuikaan, ajattelin tulpaanien keskellä puutarhassa, että me »näkymättömästi erottamattomat», niinkuin itseämme nimitimme, näin monta vuotta oltuamme liitossa erkaannuimme toisistamme?

Päivää ennen sitä iltaa, jolloin rakastavan parin kanssa matkustin Lidoon, olin ollut Venetsiassa ilman Mariaa. Minusta oli haikeata jättää siten Maria, joka nukkui lepotuolissa sillä välin kun kiireesti kirjoitin pari kirjettä, ikäänkuin karata hänen luotaan. Mutta millään ehdolla en uskaltanut häntä herättää.

Kuinka sentään henkäisinkään, kun olin sulkenut oven hänen heräämättään!

Juoksin jo käytävää pitkin ja portaita alas, kimmeltäviltä ulkoportailta tervehdin nauraen merta, joka kutsui minua — mihin?

En tahtonut matkustaa. Minulta ei puuttunut mitään.

Ihana maailma, omistin sen tuskattomasti ja rauhallisesti. Kaunis oli Maria, uljas, hyvä. Ja kuitenkin lensin kuin siivillä onneani pakoon! Heitin pahat ajatukseni meren tuulille, jotka minua kuljettivat puistotien yli laguunille... Ruusuinen merikaupunki!

Vaikka tunsin Venetsian lapsuudesta lähtien ja melkein joka vuosi olin siellä viettänyt viikkoja, jopa kuu tuntui minusta nyt kuin en koskaan olisi koskettaa kaunotarta, jolla oli tulpaaninvärinen puolinaamio, vaan aina lipunut vain sen peilikuvan yli. Katsoin taakseni enkä voinut kylliksi ihmetellä, että olin Venetsiassa, elin Venetsiassa.

Ristiin rastiin kaupungin läpi etsin vanhoja tuttuja paikkoja, loistavia ja huomaamattomia — en ollut vielä ehtinyt kolkuttaa, kun minulle jo avattiin. Hiljainen, melkein huomaamaton oli tervehdys, ja niin jatkui retki paikasta toiseen. Loistavat menettivät arvoasemansa ja historiansa, mutta mitättömät, maineettomat, historiattomat olivat hiljaisuudessaan saavuttaneet etumatkan, joka nyt oli ilmeinen. Samalla ajattelin koko ajan pientä, viheriää, vehmasta kotimaatani, Dorista, äitiäni hänen istuessaan avoimen ikkunan ääressä katselemassa pitkin kylätietä, enkö odottamatta saapuisi kotiin, ajattelin kivistä Breuschheimiä ja hänen puolisoaan, jotka olivat viisi vuosisataa polvistuneet heleän linnan portilla ja samaten näyttivät minua odottavan...

Astuin vähäpätöiseen kirkkoon, jota en aikaisemmin ollut huomannut. Kirkonvartija näytteli aarteitaan hymyillen niin lempeästi kuin rakastunut ukko. Hänellä oli tapana sivellä jotakin esinettä hyppysillään tai ohjata opastettavan katsetta johonkin kuvan kohtaan, mikä oli jalointa kaunopuheisuutta. Sanoin hänelle, ettei hänen kaltaiselleen miehelle, jolla ulkona valossa varmaankin oli kelpo lapsia ja kukoistavia lastenlapsia, mikään muu virka paremmin sopinut kuin täällä sisällä, ikäänkuin oman ikänsä hämärässä varjossa, vaalia sellaisia aarteita. Saattaessaan minua kirkon ovelle, hän kiitti kohteliaasti, kyseli elämäni vaiheita ja otti selitykseni vastaan nyökäten kuin panisi ne varovasti kirjan lehtien väliin säilymään. Kun hän jäähyväisiksi puristi kättäni, punastui hän otsaansa myöten, niin vaikea hänen oli käsittää löytäneensä siitä rahakolikon. Lapsia käveli perässäni, samoja, jotka eilen olin ylpeästi haaveksivan näköisenä ajanut pakoon. Colleonin muistopatsaan luona liittyi joukkoon kissa, ja itse Colleoni teki kädellään liikkeen kuin aikoisi astua hevosen selästä. »Pysy alallasi!» huusin. Kaikki nauroivat, lapset, minä ja Colleoni. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin elävänä, tuota hirtehistä, neljänsadan lapsen isää. Hän ei ollut siinä sitä varten, että matkailijat häntä töllistelisivät ja taiteentutkijat ottaisivat hänestä mittaa, vaan senvuoksi, että hän hevosettoman kaupungin poika, oli suorittanut pitkän matkansa ratsain ja niin tuloksellisesti, että ihastuneet venetsialaiset eivät enää sallineet hänen astua maahan hevosen selästä. Siinä hän oli istunut puoliviidettäsataa vuotta!

Markustorin viereisillä kapeilla kaduilla, joita tavallisesti vältin kuin täysiverinen herttuatar kalatoria, keksin kalleuksia lasista, oljista ja kudotusta villasta, joita ostin Marialle. Siellä tein todellisia ystävyysliittoja, ensimmäisiä Venetsiassa, ja eräs rihkamanmyyjätär, jolla oli naama kuin satavuotinen kaktus, kertoi minulle Markustorista kummitusjuttuja, joista uskoin joka sanan. Sillä ne eivät olleet yhtään epätodenmukaisempia kuin hän itsekään.

Eikä kotiinpaluulla myöskään ollut kiirettä. Ei. Istuuduin Piazzettan ilmakylpyyn Campanilen ja dooginpalatsin kaksinkertaiseen ruusukimmellykseen, katse Markuskanavaan päin, missä joka neljännestunti tuli näkyviin pikku höyrylaiva matkalla Lidoon ja toinen sieltä takaisin. Tämä tulo ja meno Marian ja minun välilläni loi tasapainoa ja tuntui kuin armonajan pitennykseltä. Hän oli lähelläni — lähempänä kuin jos hän olisi istunut rautapöydän ääressä minua vastapäätä, uskottelin kavalasti itselleni. Kaunis, hyvä, uljas Maria! Illan hämärtyessä lähdin liikkeelle. Ennakolta iloiten intohimon idyllin uudelleen tapaamisesta astuin laivaan.

Rakastavan parin huomasin, kun kuvattu kohtaus alkoi. Olimme juuri kulkeneet ankkurissa olevan sotalaivan ohi. Signaali: »Sammuttakaa valot!» kaikui perässämme. Paria, joka alkoi kamppailla pimeydessä vieressäni kuin peitteen alla, en tuntenut. En voinut erottaa piirrettäkään heidän kasvoistaan, enkä tuntenut heidän ääntään. He olivat minulle läpeensä outoja, ja kohtauksen tavallisuuden olisi pitänyt vielä vahvistaa outouden tunnetta, jopa suorastaan muuttaa se vastenmielisyydeksi.

Sensijaan tempasi ensimmäinen heidän kiistassaan ilmennyt liike minut mukaansa ja heti kun olin sanankin ymmärtänyt, tunsin istuvani oman kohtaloni varjossa. Koetin siirtyä laivan peräpuolelle ja istua takapenkillä, mutta en päässyt pakoon. Minun täytyi kuulla kaikki, sekin, mikä ei ulottunut korviini saakka, ja nähdä sellaista, mistä silmäni erottivat vain mahdollisimman vähän. Molemmista esiintyjistä lienee näytelmä ollut perin jokapäiväinen, ja tietyistä merkeistä olisin voinut niin päätellä jokseenkin varmasti. Mitä se minua auttoi? Minun taisteluani siinä suoritettiin, meidän kaikkien rakastavain sotaa niin räikeästi lyhennettynä, että se vaikutti kerrassaan naurettavalta.

Mutta juuri siitä johtui kiihkeän, alastoman inhimillisyyden vivahdus. Kenties me toiset kävimme sitä sotaa keskenämme vähän joustavammin ja siistimmin, mikäli mahdollista pistosanoilla, mutta niin kauan kuin rakastettiin, taisteltiin kuolemankin portaille saakka. Ei ollut mitään välttämismahdollisuutta. Ja minä kärsin lihassani, verisesti, en itseni vuoksi, niin ainakin luulin, en naisen tähden — vaan kärsin rakkauden puolesta. Ja tuskassani, sisäisessä synkässä temmellyksessäni kaipasin Dorista. Kaipasin Dorista, sitä se oli, ei enempää eikä vähempää.

Voi, se oli polttava, raju nälkä, se kalvoi sisälmyksiäni ja teki minut sokeaksi! Se oli tuskaista kätten vääntelyä. Se oli suonenvetoa jaloissa, jotka olisivat tahtoneet juosta. Se oli janoa, joka painoi suun ja silmät kuopalle. Huuleni vapisivat, tuntui kuin olisin vaipumassa tainnoksiin. Kaipasin Doriksen läsnäoloa enkä mitään muuta.

Puuska oli yhtä ankara kuin lyhyt. Marian syleilyssä, joka minua odotti hämärässä hotellin edustalla, olin unohtanut sen muistonkin.

Rakastava pari ja me saimme illallisemme toisten jo syötyä; me neljä olimme ainoat ruokailuhuoneessa, ja pöytämme olivat lähekkäin. Minun sopi vain kuiskaillen kertoa Marialle — hyvin mahdollista, että hän, päästyäni kuvailemaan kohtausta laivalla, loi tutkivan tai hämmästyneen syrjäsilmäyksen viereiseen pöytään. »Katso», sanoi hän, enkä voinut erottaa oliko se ivaa vai kateutta — »katso, Claus, nuo rakastavat!»

Samassa selvisi rakastavalle parille, etten ainoastaan ollut nähnyt heidän kohtaustaan, vaan että myös juuri olin kertonut sen naiselleni. Ilmeet, joilla he saattoivat meidät sen ymmärtämään, olivat epäystävälliset, ilman pienintäkään hyväntahtoisuutta ne katseet, joilla herra syystä kyllä rankaisi minua ja nainen ilman syytä Mariaa. Mutta pian he huomasivat, jolloin heidän hämminkinsä kasvoi kuin kuu, että Maria ja minä ajattelimme heidän kiistaansa vain mieluisin tuntein, ja välillemme syntyi, meidän lähestymättä toisiamme henkilökohtaisesti, ystävällinen suhde, joka päivä päivältä kävi yhä läheisemmäksi. Välistä he tulivat kuin siipikengillä juosten, välistä liukuivat synkkinä esiin, he kiusasivat ja lohduttivat ja onnellistuttivat toisiaan — he rakastivat autuaasti ja toivottomasti. Me emme edes tervehtineet toisiamme.

Sellainen pidättyväisyys kehitti melkein huomaamatta myötätuntomme ilmaisumuotoa, jotka olivat erikoisia sekä tavattomuutensa että näkymättömyytensä vuoksi. Nopeasti käännyttiin käytävän mutkissa, syöksyttiin syrjään ja esiinnyttiin niin elävänä anteeksipyynnön kuvana kuin suinkin mahdollista. Mutta lukusalissa, ravintolassa, pengermällä, lyhyesti sanoen, kaikkialla, missä oleskelimme samassa huoneessa, saattoi helposti havaita, että voimme hetkeksi hävittää toisemme näkyvistä, mutta emme ajatuksista. Tällainen myötätunto oli kuin jokin erikoinen valo huoneessa. Mutta me (Maria ja minä sanoimme sen uhmailevasti nauraen, me hullut) tunsimme olevamme turvassa kaikilta pettymyksillä. Nuo toiset esittivät edessämme murhenäytelmää. Toiset! Me istuimme permannolla.

Mutta emme olleet läheskään niin rauhallisia kuin kumpikin olisi tahtonut toisen luulevan. Ensimmäiseksi osoitin minä levottomuuden merkkejä. Lähetin sähkösanomia ja sain vastauksia.

»Mitä kuuluu Dorikselle?» kysyi Maria ystävällisesti.

»Kiitos, hyvää. Minua tunnutaan kaivattavan kotona.» Näin, kuinka hänen ruskea hipiänsä kalpeni.

Seuraavana yönä johtui Cap d'Antibesin runo mieleeni

»Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa, huvilat valkeat, pinjat tummat, ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa...»

Selvenikö kypsyneelle naiselle äkkiä, että tällainen haaveileva puhe ei ollut meidän rakkautemme kieltä! Tai vaivasiko häntä ensimmäisen aistihurmamme muisto, jolloin hän oli minut omistanut kokonaan ja syvemmin kuin silloin olin luullut ihmiselle mahdolliseksi. Kasvot poispäin käännettyinä hän pyysi: »Vaiti! En tahdo enää koskaan sitä kuulla...» Ja sitten hän huudahti: »Voi, kuinka minua kaduttaa!»

Pelästyin niin, että yhdellä hyppäyksellä seisoin keskellä huonetta. Mariako itkemässä — mitä selvimmin rakkauteen antautuneena, meidän rakkauteemme...?

»Jumalan tähden, mitä sinä kadut?»

Kesti hetken, ennenkuin hän yhä äänekkäämmin nyyhkien jatkoi:

»Etten silloin pidättänyt sinua itselleni! Varmasti se olisi onnistunut, minun olisi pitänyt pidättää sinut, vain itselleni, Claus!»

Enempää en kuullut, sillä olin jo huoneittemme välisessä kylpyhuoneessa ja olin sulkenut oven takanani. Tunsin itseni petetyksi ja uhatuksi. Minulta oli riistetty suhteemme tähänastinen hilpeä sopusointu, ja minua uhkasi dramaattinen näyttämönvaihdos, joka oli kerrassaan vastoin makuani. Tunsin suuttumusta ja pettymystä siitä, että Riviera-taivaan sinileimalla varmennettu hiljainen lupaus tehdä toisillemme vain hyvää oli rikottu. Kukaan petetty rakastaja ei olisi voinut olla loukkaantuneempi kuin minä viekas narri nyt nimenomaan yritin olla.

Pukeuduin kiireesti, ikäänkuin tällä kertaa pitäisi todellakin karata, ja matkustin Venetsiaan. Nähdessäni Danielin hotellin, jonka luokse gondoli pysähtyi, ajattelin: »Luonnollisesti, kuinka voinkaan unohtaa, mikä hän on syntymästään saakka ollut: suuri kissa, joka voi olla yhtä viisas kuin musikaalinenkin ja tuntemattomasta syystä on antanut minun kesyttää itseänsä — tai joka ehkä pikemmin on esiintynyt niin, että, kuvittelin hänen suostuneen kesytettäväksi!»

Kun varhain aamulla palasin kotiin, odotti Maria minua aamupuvussaan yhteisellä parvekkeellamme: juuri peseytyneenä, tukka kähertämättä, kasvoissa tuskin huomattavasti ihomaalia, vain kulmakarvat, ohimot ja suupielet lievästi väritettyinä, mutta suu kalpeana, ja huulien yli lipui kieli kuin punainen vesikko, ensin hypellen, sitten, kun hän oli varma minusta, hitaasti kuin mahallaan mäkeä laskien. Viitantapainen puku verhosi hänen vartalonsa ja oli kirkkaan opaalin värinen. Ja niinkuin opaalissa vaihtelivat sen värivivahdukset valon mukaan (samalla kun vartalo oli kiinteä ja sileä kuin ihmiseksi tullut patsas) ja uudistuivat sateenkaaren värisestä syvyydestä. Oliko hän silloin kietoutunut merestä leikattuun silkkipalaseen, joka niin kauniisti häntä somistaen edelleenkin oli yhtä meren kanssa?

»Mistä saakka?» kysyin hämmästyneenä, sillä nyt näin tuon puvun ensi kertaa.

»Yllätys», vastasi hän hymyillen.

Hän oli itse valmistanut teen. Kun kaadoin sitä kuppiin, nousi höyry ilmaan kuin pienen uhritulen savu. Se oli ahdasmielisesti rakastavain uhritulen savua pienestä, läpinäkyvän ohuesta porsliinikupista.

Mariasta tuoksui kylvyn englantilaista suolaa, ja tämä tuoksu yhtyi kuohuen meren kirpeämpään tuoksuun, kun tuuli sitä puhalsi. Hän nauroi ja osoitti aurinkoa, ja kun se mahtavana kuin haaremin herra tuli esiin, pyörähti Maria hiljaa lyhyin siroin askelin sen edessä tavalla, jolla ei hiiri ole koskaan kissan edessä tanssinut, mutta mahdollisesti joskus kissa rakastuneen tiikerin edessä.

Rannalla alkoi liikehtiä partiolaisia, poikia ja tyttöjä, jotka kylmässä vedessä karkaisivat jäseniään Stratan ja isänmaan hyväksi. Senjälkeen tulivat nuo seitsemän vanhaa herraa. Maria tunsi heidät nimeltä. Ne olivat hyviä vanhoja nimiä. »Kapitolin vartijat», niin he itseänsä nimittävät, ilahduttivat nuorta polvea lyhyillä pukinhypyillä ja pitkillä puheilla, mutta heidän hypellessään auringon paisteessa, näytti heidän nahkansa liehuvan luiden ympärillä, ja heidän puheensa nielaisi meri.

»Katsohan, Maria», sanoin, »tuolla alhaalla he suorittavat aamuhartauttaan sinun Stratallesi».

»Camillan Stratalle, aioit kai sanoa.»

»En, vaan sinun.»

»Claus hyvä, hän rakastaa minua mielettömästi, se on totta.»

»Näetkö nyt!»

»Mutta minä luulen, että Camilla rakastaa häntä enemmän kuin minä.»

Höyhenkevyt käsi kosketti olkapäätäni.

»Eiköhän meidän nyt pitäisi mennä nukkumaan? Toinen kentaureista on jo viisi minuuttia tarkastellut meitä kaukoputkellaan.»

»Ei», sanoin minä, »me menemme uimaan».

Maria huudahti: »Mainiota!» ja juoksi sellaisena kuin oli uimapukua kädessään heilutellen alas portaita.

Rinnakkain, pitkin vedoin, jotka olivat kuin yhteisen laulun säkeitä, uimme ulapalle.

Mutta aterian jälkeen, kun hän lepäsi, istuin enää vain harvoin hänen luonaan. Useimmiten tein kävelymatkoja, joilta palasin hajamielisenä tai raukeana. Joskus tapasin hänet tällöin hallissa odottamassa puhelinkeskustelua Roomaan.

»Mitä kuuluu kotiin?» kysyin ensi kerralla.

»Kiitos — Marietta on langennut ja loukannut polvensa. Ei pahasti. Vain naarmu.»

Kun toisen kerran tapasin hänet puhelinkaapin luona, en enää kysynyt mitään.

Kaikin tavoin koetimme olla huomaamatta muutosta välillämme, mutta kerran yllätin hänen kasvoillaan omituisen synkän ilmeen. Silloin hänellä oli entisen ajan kärsivät, vihastuneet pikkutytön kasvot, jotka olin kokonaan unohtanut. Pelästyin aika lailla, mutta sitten vihastuin ja käänsin kiivaasti pääni poispäin. Samalla tunsin, että Maria tutkivasti katseli minua. Minun ei onnistunut kyllin nopeasti hallita ilmettäni. Kun katseemme kohtasivat toisensa, hymyilimme — säälien.

»Lähdetään heti!» sanoi hän hiljaa.

Hieman kumartuneena hän katsoi suoraan silmiini, kasvoni hoippuivat hänen silmäinsä valossa, hengitykseni salpautui, kun hän oli niin kaunis. Pudistin päätäni, kumarruin, suutelin häntä suulle keskellä hallia. Hän oli hiljaa silmät ummessa, mutta ei vastannut suudelmaani. Luulin huomaavani, että hän vapisi.

Mutta kun kohotin katseeni, hymyili hän rauhallisesti.

Kuulimme kolinaa ja käännyimme yllätettyinä ympäri. Takanamme istui rakastava pari pelipöydän ääressä ja taputti käsiään, tosin melkein äänettömästi, sitten he kätkivät päänsä kortteihin syyllisiksi tekeytyen ja loivat meihin lymypaikastaan rikostoverien katseita.

»Täytyy myöntää, että minua hävettää», mutisin.

»Minkätähden, Claus? Nuo ovat hyviä ihmisiä...»

Senjälkeen emme enää puhuneet niin ystävällisesti ilveilijöistämme ja heidän rakkausnäytelmästään, pian he jäivät pois keskusteluaiheistamme, ja koetimme olla heitä tapaamatta.

Lähtöpäivä tuli. Seisoimme hallissa ja odotimme hotellin autoa, jonka piti viedä meidät San Niccoloon. Ystävämme oleskelivat myös hallissa, puolihämärässä paikassa, lausuakseen mykällä tavallaan jäähyväiset. Niin se epäilemättä oli suunniteltu, mutta siitä tuli vähän muuta.

Auto tuli portaiden eteen, käännyimme ympäri ja loimme vielä katseen halliin, tämän yhden muille vieraille, toisen, kuten kaikesta huolimatta asiaan kuului, parillemme. Silloin nainen hyppäsi lyhyin askelin kuin liverryksessä luoksemme, syleili Mariaa ja suuteli häntä kummallekin poskelle. Samalla herra teki paikaltaan minulle kumarruksen — käsi sydämellä.

* * * * *

En ole senjälkeen Mariaa tavannut. Niinä parina tuntina, jotka meillä vielä oli käytettävinä Venetsian ja Milanon välillä, emme aluksi rohjenneet itsellemme tunnustaa lopun todellisuutta. Oli tukahduttavan kuuma. Pidimme kasvojamme ulkona ikkunasta ilmavedossa, ja Marian tumma kissanpää kirkkaine silmineen riippui häipyvänä vierelläni. Keräilimme muistoja ja tarjosimme niitä toisillemme, niitä nimeltä mainiten, kuin pikalahjoja, juoksussa siepattuja ja annettuja: niissä oli viinitarhoja kiehkuraisine köynnöksineen, valkoinen maantie loputtomalla vihreällä tasangolla, räikeäpilkullisten plataanien reunustama, pieniä maataloja, heleän keltaisia, punaisia, valkoisia, joku hoikka torni, joka yleni puutarhassa — venetsialaisena palatsina ränstyneessä kylässä — maissipeltoja, joiden punainen multa näkyi viljan läpi ja joilla viiniköynnökset sopusuhtaisia puita pitkin jatkuivat etäisyyteen, ensimmäisille vuorille. Ne leikkivät pyramidien muodolla, nuo vuoret, ja erään onnistuikin olla pyramidi. Sen me valitsimme rajakiveksemme. Siitä alkaen emme enää tahtoneet näyttääkään kuuluvamme yhteen. Ääneti istuimme pieluksiin nojaten, alakuloisina kuumuudesta ja väsymyksestä.

Kerran Maria sanoi — liikkumattomana, verkkaan, ikkunasta ulos katsellen, kuin etsisi ulkoa sanoja: »Vain saadakseni sen sanotuksi, Claus, ja tahtomatta mitenkään loukata... Kaikki nämä vuodet ovat olleet epätasaista taistelua. Sinä et ole vastannut minun rakkauteeni. Ehkä rakastat Dorista niinkuin minä rakastan sinua, mutta minua — älä ymmärrä minua väärin, Claus, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, hurmannut minut, ei, ei, sinä olit aina hyvä minulle, sinä olet uhrannut minun tähteni, ja silloin, Rivieralla, emme enää kumpikaan olleet vapaita... Olen esittänyt aina alttiin, aina iloisen pikku rakastetun osaa, koska sinä et muuta tahtonut, ja sitä osaa sinä olet rakastanut, et minua. Oikeastaan olen sinua koko ajan pettänyt... Samaan aikaan kun sinä näit minut loistavana ja iloisena osassani, olen tässä ulkoilmavankilassani huutanut ja riehunut kaipauksesta, mustasukkaisuudesta, häpeästä, voi, kuinka olen vihannut Dorista, jolle sinun sydämesi kuitenkin joka hetki kuului, Dorista ja sinuakin, Claus. Tunnustan sen. Sinä olet aina pitänyt omanasi vain väritettyä valhetta... Sinä ainakaan et ole valehdellut. Sinä olit todella kohtelias huikentelija, joka pari kolme kertaa vuodessa jossakin maailman kolkassa soit minulle kohtauksen.»

Kumarruin ja suutelin hänen kättään.

»Suo anteeksi», pyysin.

Hän sanoi vielä:

»Myös se pitää sinun saada tietää, Claus... Minulla ei koskaan ole ollut ketään muuta lemmittyä.»

Kummallista, se koski minuun kuin hän olisi vakuuttanut päinvastaista...

Milanossa erosimme. Maria teki ristinmerkin huulilleni ja jätti minut Madonnan haltuun. Hipaisin kädenselällä hänen silmiään ja kysyin: »Milloin taas?»

Hän katsoi minuun ystävällisesti, mutta ei vastannut; enkä toistanut kysymystäni.

* * * * *

Ja sittenkin olen häntä kutsunut, ja sittenkin hän tulee! Elämäni kuluu yhden toivon valossa ja varjossa: että hän uudelleen ottaisi minut sydämeensä, niinkuin olen unessa nähnyt... Monesti muuttuu toiveeni varmuudeksi, usein epäilen — niin vaihtelevat Reinin laaksossa valo ja varjo, ja yöt läpeensä raivoaa myrsky.

Ja kuitenkin! Ihmeellinen aavistus. Hän tulee, hän tulee varmaan!

Niin, tule vain, tule — Maria, meillä on tehtävämme! Viikkoja, ei, kuukausia olen puhellut sinulle. Olen näyttänyt sinulle kirjeet, jotka vaativat minua palaamaan kotiin. Kirjeen äidiltäni, joka pelkää, että täällä vähitellen myrkytän itseni. Sinä olet saanut nähdä, kuinka isäni kirjeissään valittelee tuon Ernst Breuschheimin toisinaan kopeata, toisinaan masentunutta olemusta, joka ei koskaan ole tahtonut olla veljeni, vaikka hänet otettiin omaksi lapseksi! Olet myös nähnyt ystäväni Hubert Adamin kirjeen, joka oli täynnä romanttista karkeutta ja viekkautta: »He ovat varastaneet elämämme, juuri ennen elonkorjuuta, murhanneet, ruhjoneet raajarikoiksi, turmelleet vanhempamme, veljemme, ystävämme. Hyvä, ymmärrän kyllä, jos joku kostaa, myös sitä, joka ei halua elää häpeässä, vaan mieluummin luikkii tiehensä kuin on näkemässä, kuinka Confrérie des animaux superieurs (niinhän sanoo kenraali-serkkusi) valmistautuu uuteen joukkosadismin purkaukseen. Mutta vain tyhmä tomppeli istuu Schwarzwaldin rinteillä pitäen ainoana elämäntarkoituksenaan hempeämielisesti tuijottaa Elsassiin ja tehdä itselleen Jumala ties mitä vain senvuoksi, että muutamat ihmiset kotona eivät ole käyttäytyneet niin jalosti kuin näin jalon sodan jälkeen olisi sopinut odottaa. Tule vihdoinkin kotiin! Kaikki teillä rappeutuu veljesi hermoista talliin ja konttoriin saakka. Kenties uskot sen vasta sitten, kun olet lukenut sen sanomalehdistä. Täällä ei enää pitkään aikaan ole sinua parjattu (François Kern oli typerä esittäessään hälinälehdessään lähtösi _Commissions de triagen_ alueelta 'mielenosoitukseksi'), mieliala on muuttunut, ja me, s.o. me, jotka olemme täällä kotona, me oman maan miehet katsomme täydellä syyllä, että Breuschheim, Breuschheimin asia, joka merkitsee enemmän kuin periaatetta, nimittäin vanhaa elsassilaista elämää (joka, ihme kyllä, vielä kukoistaa), on lopultakin ja juuri nykyisenä aikana tärkeämpi kuin teidän kirotut perhejuttunne. Polta kaikki lyyrilliset paperit, taudinselostukset ja kuumekäyrät mukaan luettuina, ota poikasi selkääsi ja marssi Reinin yli. Terve!» Ja erikoisimmankin näistä sanomista olen sinulle kertonut, palvelija-diplomaattimme Josefin kirjeen: »Rakas, kunnioitettu herra parooni! Teidän olisi jo aika hoitaa asioitanne...»

Hullunkurista, vai kuinka? Mutta se on vakavaa. Meillä on tehtävämme. Meidän tulee ponnistaa pystyyn maailman raunioista, pelastaa itsemme ja lapsemme. Mitä on ollut, se on haudattu joukkohulluuteen, veriseen viattomuuteen. En minä etkä sinä ole sitä kokenut, vaan meidän varjomme. Se oli vain aavistus siitä, mitä jonakin päivänä olisimme, sinä ja minä, kotiseutu, maailma — — tule!

XXII. LOPPU

Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena päivänä oli suoja.

Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia...» Jokainen oksa, joka lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi.

Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo, sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä pelästyneenä herännyt unestaan.

Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen. Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni ulottuvilla tapahtuisi murha.

Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli katkennut satavuotisesta tammesta.

»Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi nimeäni.

Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat, ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin.

Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni.

Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin. Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa. Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi.

Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa.

»Kuka täällä asuu?» huusi hän.

Viviane!

Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä.

»Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen. »Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.»

»Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.»

»Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.»

»Odotan vielä vain sanaa Roomasta.»

Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon.

»Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin sanomalehdistä.»

»Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.»

»Entä Maria?»

»Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä mitään».

»Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.»

»Vai niin!» sanoi hän.

Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan. Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat.

Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään.

»Isä!» huusi hän.

Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan.

»Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää lasta.

Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut, ja itki hiljaa.

»Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta! Viviane peitti kasvonsa käsillään.

»Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi minuuteiksi voimattomuuteemme.

»Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin, katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin häntä...

Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut!

Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista...

»Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.»

Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä.

Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi, että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen.