Part 21

»Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit. Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!»

»Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi», myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo paloi rauhallisesti.

Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman.

Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta:

»Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on luokseni pitkä matka, ja sittenkin —»

Avasin hitaasti sähkösanoman.

»Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa.

»Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni ja tuijotin Vivianen silmiin.

»No.» Se oli toisessa taipeessa.

Käänsin esiin kolmannen. Ei nimeä, ei mitään. "No."

Siinä kaikki.

Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta ei ottanut vastaan.

»Tiesin sen», kuiskasi hän.

Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen.

Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä.

»Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni.

Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten:

»Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.»

Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.»

Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin Mariaa...

Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä.

»Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti, »minkä näköinen te olette!»...

»Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit. Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän kuluttua.»

Hän nousi heti.

»Kätenne siitä, Claus?»

»Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!»

Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin liukkaalla parkettilattialla —

»Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.»

Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään.

Oli kostea, pimeä yö.

Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini.

Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon...

Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän kuluttua voin hyvinkin olla kotona.

Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä, juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän sattunut isku minut kauas syrjään...

* * * * *

Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton.

Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa.

Puutarhassa näytti surkealta. Kaikki suuret hedelmäpuut olivat menettäneet muutamia kauneimmista oksistaan, monet nuorista ja myös korkearunkoiset ruusut olivat tasaisesti katkenneet tukipuunsa siteen yläpuolelta. Tulpaanit makasivat kuihtuneina maassa.

Jähmettyneen metsän läpi kulki väristys. Ilmassa tuntui leuto henkäys. Kun vielä seisoin pihalla ja mietin, pitäisikö heti kaadattaa kaksi suurta lehtikuusta, jotka jäälastissaan uhkaavasti roikkuivat tallirakennuksen yllä, nousivat nuo molemmat jättiläiset tippuen ja pärskyen pystyyn silmäini edessä. Oli suoja.

Puista rapisi jääpalasade. Metsä helisi ja kajahteli niin kauas kuin korva kantoi. Kun ensimmäinen äkkiä alkaneen etelätuulen puuska osui puihin, olivat jäätyneet oksat jo puoliksi sulaneet, ja loppuosa niiden kuolettavaa kuormaa sortui jää- ja lumiryöppyvyöryinä maahan. Vain muutamat erikoisen kovettuneet saivat tuulelta kuoliniskunsa ja romahtaessaan herättivät muiston kuluneen yön kauhuista...

Talon lähimmässä ympäristössä oli tusinoittain sinne tänne kaatuneita suuria puita, tukkien lumen ja jään peittämät tiet. Emme päässeet pitkälle. Ennen puhtaana, melkein puistona pidetty metsä oli käynyt läpipääsemättömäksi. Lennätinpylväistä ei ainoakaan ollut jäänyt pystyyn. Painavat langat, joiden ympärillä oli kolmen sormen vahvuinen putki jäätynyttä lunta, olivat katkaisseet ne tai taivuttaneet maahan. Valojohtopylväiden laita ei ollut paremmin. Monin paikoin olivat tiellä lojuvat langat paksuina kerinä, joita kartoimme ikäänkuin ne olisivat myrkyllisten käärmeiden pesiä, aarniometsän mukana sinne loihdittuja.

Mutta jo kaikui kirveeniskuja kuin katkonaisia kellonlyöntejä, kun koneistoa uudelleen koetetaan saada käyntiin. Miehiä näkyi ryhmissä tarttuvan kiinni lankoihin ja tahdissa huutaen niitä kiskovan, samalla kun toiset kiipesivät pystytettyihin mastoihin ja ylös päästyään lauloivat alhaalla hääriville. Kirves ja saha tekivät työtä, eri puolilla tuoksui tuoreelta puulta. Ihana tuoksu! Sitten kunnon sade pesi metsän täysin puhtaaksi.

»Vogesenblickin» hallissa seisoi herra John Muser, täysi ylimys, ja otti vastaan rakkaimmat, ensimmäiset vieraat. Olin hämmästynyt nähdessäni niin paljon nuoria naisia koolla — heillä oli pienet hatut, lyhyet hameet ja punaiset suut. Kylpylän puistossa soitettiin. Nuori, oikein sievä tyttö niiasi, katsellen pelästyneenä pääsidettäni. Sehän oli Jacquotin ystävätär, pikku Anna Grässlin, ja viittä askelta kauempana tapasin parooni Breisachin, joka tervehti minua ylenpalttisen myötätuntoisesti. Minusta hän ei ollut lainkaan niin ikävä kuin kotona oli uskoteltu. Otin vastaan hänen illalliskutsunsa, eikä minun tarvinnut sitä katua. Hän piti minulle seuraa erinomaisesti, sain tietää paljon tärkeitä asioita, jotka olin kokonaan unohtanut — esimerkiksi, että loordi Berrick oli nainut Pia-kälyni ja matkusteli nyt hänen ja Marcus Hartmannin kanssa (josta oli tullut bolshevikien asiamies) Intiassa, että saksalaiset setelit eivät olleet sen paperin arvoisia, jolle ne oli painettu, mutta että baijerilaiset tahtoivat saada kuninkaansa takaisin juuri senvuoksi, että aateliston täytyi »häikäilemättä» muuttua uudenaikaiseksi, ellei se tahtonut joutua perikatoon — ja parooni hankki minulle sopivaa väkeä, joka yövahteina ja asukkaina muutti metsätaloni ullakkokerrokseen.

Seuraavana aamuna lähdin Barryn kanssa Rheinweilerin laivasillalle.

Katselin ympärilleni, enkö jossakin ikkunassa tai puutarhassa näkisi Donjaa. Se valkoinen, mikä kiinnitti huomiotani, oli kuitenkin vain Liesel Rheinweilerin haudan marmoripatsas, joka vilkkui puistoaitauksen läpi leveänä ja yksinäisenä virtaavalle Reinille. Linnan geraniuminpunainen katto loisti auringossa, ja sen vartijat, poppelit, olivat tuoreessa lehdessä.