Part 9

»Pikku sisko, tässä on Claus, ja nyt poistukaa nopeasti... No, mitä vielä! Claus on hieno mies, olenpa ylpeä nuoresta ystävästäni. Hän voi siis luottaa minuun — iäti, Claus! Kuulkaa nyt... hotellissa ei kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut. Johtaja joutuisi muuten perikatoon. Kaikki vieraat kiiruhtaisivat pois hänen luotaan, asia tulisi sanomalehtiin, eikä vuosikausiin kukaan valistunut eurooppalainen uskaltaisi tulla hänen hotelliinsa... Koomillista, vai mitä? Siltä kannalta olisivat melkein kaikki maailman talot mahdottomat asuttaviksi... Niin se on... Siksi olkaa vaiti. Ensi yönä siis, kun kaikki nukkuvat, kantavat upseerit amiraalinsa pois ja vievät hänet lippulaivalle. Huomenna saatte kuulla, että Boris-parka on saanut yöllä sydänhalvauksen. Esikuntalääkärin (hän osoitti venäläistä upseeria) esikuntalääkärihän sen tietää, eikö niin? No niin, hän tietää siis nyt jo, että Boris-parka saa yöllä sydänhalvauksen. Ja huomenna illalla purjehtii laivasto kuollut amiraali mukanaan kotiin, liput ovat puolitangossa, asehuoneesta ammutaan surulaukauksia, ja laivat vastaavat, ja kaikki tuo on minusta yhdentekevää. Kysymys on vain, mitä Donjalle tapahtuu. Kuinka saamme hänet lähipäivien yli. Eikö niin? Siis, sen otan omalle osalleni, ja kun tarvitsen teitä, kutsun... Nyt menkää nukkumaan.»

Keskellä yötä tuli ystävättäreni: yöpuvussa, hame ja liinavaatteet käsivarrella. Hän pelkäsi olla yksin, hänen oli ollut kylmä. Tuskin olin hypännyt vuoteestani, kun hän pujahti sinne. »Ah», kuiskasi hän, »se on vielä ihan lämmin sinun jäljiltäsi!... Entä sinä?»

»Jos lainaat minulle pieluksen, on minulla täällä hyvin mukavaa», vastasin. Olin ojentautunut sohvalle matkapeitteen alle, ja kun olin siepannut sinne lentävän pieluksen ja Maria sammuttanut valon, tarkkasin hänen hengityksestään milloin hän vaipui uneen.

Ja sitten makasin jäsenet jäykkinä yksinäisyydessä ja kuuntelin ääniä talosta ja laguunilta. Siinä oli vikinää, hörppinää, narinaa yön häkissä, jossa Sidonian, Marian, Bobin ja Boriksen kanssa olin vangittuna, ääneti kiiruhtavien ihmisten aina vain puoleksi tukahduttamaa luonnon levottomuutta, joka ei tahtonut haihtua... Kuulin kellojen lyövän kerran, kerran, kerran, kaksi kertaa, kerran.

Huuto, kuolinhuuto, ajattelin, joka pani itse yön jähmettymään kauhun patsaaksi, esti minua nukkumasta, ja olisin kauhusta pudonnut sohvalta, ellei säikähdys olisi kahlehtinut minua tuohon korkeaan patsaaseen, jota pitkin hiljaisuus nyt valui kuin tumma vesi.

Oliko sitä olemassa: kuolinhuutoa?... Kuolleet eivät huuda. Huusivatko elävät, kun kuolivat? Ainakaan ei ruhtinas ollut huutanut. Olin uneksinut, nähnyt vain unta, että polvistuin ruhtinaan ruumiin viereen ja vaikeroin... Marian rauhallinen hengitys tunkeutui vähitellen jähmetyksen läpi huoneessa luokseni, kosketti kouristuksen tapaan ojennetun ruumiini toista puolta, varpaista hiuksiin ohimoitten yläpuolelle, kiiti sen yli, väreillen — pienen pieni tyrsky. Vihdoin tunsin lämmintä kutitusta niskassani, ja elpyminen Marian hengityksen vaikutuksesta alkoi. Vedin ilmaa sisääni, kierähdin ympäri, makasin, seinien rapistessa, taas suonenvedontapaisesti ojennetussa asennossa ja purin kampaani yhteen, kunnes kipu leuassa sai ylivallan ja avasin suuni.

Sain voimaa työntääkseni »Maria» -huudon takaisin kurkkuun. Pitkän aikaa makasin liikkumatta ja annoin vain hänen hengityksensä haalean aaltoilun kulkea ylitseni, ja nyt se kokonaan peitti minut. En ollut tietoinen ainoastakaan tunteesta tai ajatuksesta, kaikesta surusta yhtä kaukana kuin ilostakin. En kuullut muuta kuin nukkuvan tytön hengityksen, en nähnyt muuta kuin ikkunaverhojen takaisen kajastuksen, joka vähitellen kirkastui.

Vihdoin nousin, otin vaatteeni ja poistuin hiljaa huoneesta. Aamuaurinko väritti käytävän. Otin suihkun ja pukeuduin kylpyhuoneessa. »Aamuhetki kullan kallis» kajahteli yhtenään pääni läpi, ja paluumatkalla huoneeseeni huomasin hyräileväni.

Kun sitten herätin Marian, haukotteli hän nauraen, mikä muistutti kissapöllön huutoa, ja kietoi kätensä kaulaani. Nostin hänet pystyyn ja kannoin pesupöydän ääreen. Pari kolme kertaa sivelin märällä pesusienellä hänen kasvojaan, senjälkeen hän itse kykeni sitä pitelemään.

»Minun on nälkä!» huudahdin. »Koeta rientää!»

Söin ensi kerran yksinäni aamiaista tyhjässä salissa, jonka aamuaurinko muutti talvipuutarhaksi täynnä säihkyen puhkeavia kukkia, toisen kerran ystävättäreni kanssa — silloin sali jo täyttyi hotellivieraista, ja mikä oli näyttänyt oudoilta kukilta, olikin parvi pienen pieniä paratiisilintuja, jotka lähtivät kaikkialta pöydiltä lentoon, kun niiden ääreen istuttiin. Laguuni väläytti valkeita salamoitaan salin kattoon. Maria ja minä tiesimme kuuluvamme yhteen. Emme uskaltaneet itkeä emmekä nauraa...

Kävi, niinkuin Bob-ystävä etukäteen oli sanonut. Kaiken päivää oli veneitä liikkeellä Rivan ja lippulaivan välillä, sotilaita puettuina kuin paraatiin, ja silinteripäisiä herroja nousi laivaan, kumartaakseen korkean katafalkin ääressä ja puristaakseen siellä odottavan pienen, harmaapartaisen upseerin kättä. Surualusta oli rakennettu etumaisen tykkitornin juurelle, sen putki varjosti säkenöivällä suullaan ruumisarkkua, jonka neljässä kulmassa sitäpaitsi valkonauhaisten, vahtia pitävien upseerien miekat hehkuivat kuin enkelien liekehtivät kalvat. Useita seppeleitä kirjavine nauhoineen ui laguunin yläpuolella, melkein aina yksi erällään gondolissa ja kaikki kaupungin ja saaren kellot soivat outoina aikoina, mikä teki lokit yhtä rauhattomiksi kuin ihmiset. Tavallisten kierrostensa asemasta lentelivät linnut nyt leijaillen ja toinen toistaan kovemmin kirkuen ilmassa ja tekivät tulisia pyörteitä.

Illansuussa lähti laivasto kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kotimatkalle. Katafalkki ohjasi laivoja, jotka pitkässä jonossa seurasivat sitä. Kuollut amiraali etunenässä ne kulkivat auringonlaskun kuohuvien sulkujen kautta yötä kohti, ja arkun yläpuolella osoitti tykki säihkyen ja salamoiden taivaanrantaan päin, ikäänkuin kiihkeästi haluaisi sukeltaa pauhaavasta laguunista meren yllä aukeavan itäisen taivaan hiljaiseen vakavuuteen.

Maria ja minä istuimme, kaukoputket käsissä, hotellin ja asehuoneen välillä satamamuurilla. Kun käänsimme putkemme hotellia kohden, näimme, että Sidonian ikkunat olivat ainoat tyhjät koko rakennuksessa. Mutta sitten huomasimme yhdessä niistä huiskuttavan nenäliinan... Hän kätkeytyi huoneensa sisimpään heittääkseen hyvästinsä.

»Varmaankin on Bob hänen luonansa», sanoin.

»Varmasti», sanoi Maria.

Sitten istuimme äänettöminä, kunnes äkkiä, kuin käskystä, tuli täydellinen hiljaisuus. Tykit eivät enää antaneet tulta, kellot vaikenivat. Ja vaikka talojen kaikki ikkunat ja laaja Riva olivat tungokseen täynnä väkeä, oli kuitenkin hiljaista kuin kirkossa ripin aikana.

* * * * *

Kuka tietää, kuinka huonosti Donjan vielä olisi käynyt Venetsiassa, ellei l'amico, kuten Bobia hänen ystävyysilmoituksensa jälkeen käytävässä nimitin, olisi lopulta väkisin temmannut häntä lohduttomuuden tilasta.

Joka päivä hän vaati mitä kiivaimmin saada matkustaa pois. Joka päivä maksettiin viimeinen lasku, matkatavaramme menivät asemalle, Maria ja minä odotimme hotellin edustalla, ja joka kerta ilmestyi Bob yksinään hotellin ovelle — gondoli lähetettiin pois, tavarat noudettiin asemalta.

Ja joka kerta kävi pilvi, jossa Bob traagillisena vaelsi, yhä synkemmäksi. Näki enää vain hänen silmänsä, suuret, tuskantäyteiset silmät, jotka näyttivät tunteettomilta, kovettuneilta. Hän ei enää seurustellut kenenkään kanssa, ei huomannut edes Mariaa ja minua, vietti päivät ja yöt Sidonian salongissa, näkemättä häntä muutoin kuin aamuisin, jolloin täti rukoili häntä valmistamaan lähtöä illaksi, ja iltaisin, jolloin hän turhaan koetti saada tätiä kynnyksen yli, jolla Boris oli maannut, pieni verilätäkkö ohimon vieressä.

Kun myöskin italialainen kamarineitsyt oli mennyt ja Donja siis oli ihan yksin, uskalsi Bob tuskin tunniksikaan jättää salonkia. Hän makasi sohvalla, jolle Boris oli ensin nostettu — ei muun vuoksi, kuten hän eräänä iltana epätoivoissaan minulle sanoi, »kuin rohkaistakseni Donjaa».

»Sähkötän isälleni», sanoin. »Hänen pitää noutaa täti täältä.»

Bob ei näyttänyt kuulleen sanojani. Illallisen jälkeen hän kuitenkin etsi meidät hallista käsiinsä.

»Oletko jo sähköttänyt?»

Vastasin kieltävästi.

»Se ei ole tarpeellista. Huomenna se onnistuu... Tiedätkö, miksi hän pelkää isääsi?»

Sitä ei ollut vaikea arvata.

»Isä panisi hänet muitta mutkilla matkakuntoon ja kantaisi gondoliin.»

Vastaamatta ainoankaan saapuvilla olevan tuttavan tervehdykseen, Bob poistui pitkin, horjuvin askelin hallista. Hänen takanaan vetäydyttiin kuiskutellen yhteen. Nainen, joka soitti tanssia, jätti tanssivat parit seisomaan ja lensi, kirskuen kuin peltopyy, paikalle. Europa vetäytyi sanomalehtensä taakse. Zeus ravisti tyytyväisyydestä ja lihavuudesta kiiltävää päätänsä.

»Kuuleppa», sanoi ystävättäreni, »Bobilla on suuri suru, se on varmaa. Hänen ei edes pälkähdä päähän, että hän käyttäytymisellään vahingoittaa Donjaa.» Sillä Maria ja minä koetimme seurustella kuten ennenkin piirimme jäsenten kanssa ja kärsimme senkin, että he kovakouraisella osanotollaan ahdistelivat meitä, ja me toisaalta läsnäolollamme häiritsimme heitä. Vain rouva Camilla teki poikkeuksen. Hän pujahti salaa luoksemme, seurasi mukanamme kävelymatkoille, ympäröi meidät tyynellä hyvyydellään, jossa tunsimme sydämen sykkivän. Sain tietää, että hänellä oli poika, nimeltä Arno, ja hän ennusti, että minusta ja Arnosta tulisi ystävät. Hän kuului olevan viehättävä poika, hiljainen ja ylpeä minun ikäiseni. Bob, jolle tästä kerroin, suositteli häntä minulle vakuuttavin sanoin, vaikkei lainkaan häntä tuntenut, ja tämä riitti tuomaan Arno Steinbergin ikäänkuin ilmestyksenä elämääni. Ennenkuin olin nähnyt hänet, rakastin häntä.

»Se on kauheaa», sanoi Maria hiljaa. »Teidän pitää lähteä, muuten käytte mahdottomiksi. Hirveätä se on.»

Huokasin:

»Huomenna se onnistuu, niin Bob sanoi.»

Tällä kertaa Bob oli tilannut moottoriveneen. Ystävätär ja minä seisoimme peräsimen luona ja tarkastelimme jännittyneinä hotellin ovea, kun se näkymättömän käden avustamana aukeni, ja hetkiä myöhemmin syöksyi paikalle Bob, Sidonia sylissään, painijan kumarassa asennossa. Hän harppaili pitkin askelin ja jäi tavantakaa seisomaan kuin kuuntelisi jotakin sisällään. Ja kun hän oli laskenut Sidonian veneeseen, kohotti hän käsivarsiaan, horjahtaen veneen äkillisestä lähdöstä, ja päästi huudon, joka kohosi kohti aurinkoa — suuren eläimen riemuhuudon.

Aallonmurtajalla näimme Emilion, joka huiskutti ja juoksi rinnallamme. Hän heitti meille juuri lentosuukon, kun Sidonia avasi silmänsä. Emilio näki hänen punastuvan ja nyökkäävän, kompastui, oli vähällä kaatua, koko olento pyristeli anteeksipyynnöistä.

»Minkätähden? Minkätähden?» mumisi Donja.

Hän ravisti hämäryyden mielestään, kohotti kättään, ja silloin näimme juuri vielä, kuinka Emilio kumarsi ja näytti kämmenellään lähemmäs maata, että hän oli tarkoittanut vain pienokaisia.

»Miksi niin?» toisti Donja vakavasti, »minäkin olisin mielelläni ottanut jotakin osalleni. Onko hän taikauskoinen?»

Hän kääntyi Bobin puoleen: »Malocchio!»

Huudahdin suuttuneena:

»Mitä sinä ajattelet, Donja! Sinuunko paha katse? Sehän on... kuin ruusulla olisi reumatismi!»

Hän nauroi helakasti ja pyysi Bobilta, joka seisoi hänen edessään, savuketta. Bobin tarjotessa avoimesta kotelosta Donja tarttui hänen ranteeseensa ja nousi pystyyn. Poltellen hän seisoi Bobin vieressä.

Kuljimme keskellä iltaista kanavaa. L'amico, joka oli kadottanut pilvensä, osoitteli vilkkaasti oikealle ja vasemmalle, veteen, taivaalle, ilmoitti palatsien nimet, kokosi, tuo höyhenkevyt, tummankaunis illan jumala, nopeasti vielä kerran koko Venetsian loiston pois kiiruhtavan sulottaren ympärille. Sidonia toisti miettivänä niin tutut nimet, nyökäten milloin toisen, milloin toisen olkapäänsä yli ja hiljaa kumartaen jaloista niskaan saakka, mikä veneen tahdin ohella huokui yhtä ainoata tunnustusta, lakkaamatonta kiitosta.

Mutta kun hetki kului, kun rikkirepeytyvien värien ja varjojen, ikäänkuin vernissaan syntyneen halkeaman, kautta päivän tuhka alkoi karista ja samanaikaisesti alhaalta, kanavista ja kapeilta kujilta nousi kaikkisammuttava pimeyden virta, silloin astui herttainen jumala vähemmän kuin puolen askelen verran syrjään yöhön, ja yksinjäänyt suloinen olento, joka kuuli hänen yhä puhuvan, yhä vielä näki onnensa todistajat ja kiitti, näytti äänettömänä nyyhkien kumartuvan haudan yli, joka hänen jalkojensa alla kulki vieden hänet mukanaan. Sivulta hämärästä nousi käsi, joka piteli ruusua. Donja otti sen...

Makuuvaunun käytävässä Maria veti sukkanauhastaan kuihtuneen pienen oksan oranssinkukkineen ja lahjoitti sen minulle. Jo suljettiin ovia. Silloin hän opetti minulle vielä nopeasti suutelemisen, puristaen kädellä leukaani niin, että suljetut huulet, jotka juuri olin painanut hänen suutaan vasten, aukenivat, ja sitten hän suuteli minua, kiihkeästi, ja jatkuvasti, vaikka hänen veljensä, käsi ovenrivassa, pyytäen ja uhaten tanssi astinlaudan vieressä. Silloin minun täytyi taas suudella häntä.

Senjälkeen hän kääntyi äänettömänä ja heittäytyi kulkevasta vaunusta Bobin syliin.

XII. »TAHDON TAVATA HÄNET TAAS VENETSIASSA...»

Poika oli palannut kotiin, mutta puolet hänen ajatuksistaan viivähti valveilla uneksien satumaassa, jonka merenvärit kimmelsivät jalokiviä täynnä olevan kruunun ympärillä ja josta hänet oli yhtä odottamatta riistetty kuin kerran rakastavan päätöksen kautta äkkiä sinne siirretty. Toinen puoli kapinoitsi suuren, vieraan rajuilman rakentamia esteitä vastaan, jotka olivat pidättäneet häntä pääsemästä lähelle oman elämyksensä todellisuutta. Ne olivat syynä siihen, että tämä oli vain jonkinlaisena valohämynä ja soiton kaikuna jäänyt hänen tietoisuuteensa. Ja hänen surussaan Sidonian kohtalosta iti voitontunne, riemu siitä, että tuo myrsky oli raivannut tädin hänen tieltään ja jättänyt hänelle perinnöksi, kuin ainoalle valtiaalle, satumaisen todellisuuden maan. Sinne palaaminen riitti täyttämään kaikki toiveet...

Hän ei ajatellut mitään muuta kuin miten olisi mahdollista se toteuttaa.

Ympäristö oli hänelle käynyt kiduttavalla ja painostavalla tavalla vieraaksi — tuolla idässä, mannermaan lopussa, niin hänestä näytti, maailman rajalla, avasi vesihöyrystä ja tulenloimusta kuin peilistä astuen hänelle määrätty elämä vilpoiset käsivartensa.

Minulla on hyvin huono muisto talvesta. Mutta varmasti täytyi talven kulua ja vielä toisenkin, ennenkuin toisen kerran, »oikean kerran», kuten itselleni sanoin, lähdin Venetsiaan. Mutta muistissani kaartuu yksi ainoa sininen ja kullankeltainen suvi kouluvuosieni Elsassin yli.

Päiväkaudet olin Strassburgissa, jonka tuomiokirkko on maailman solakin, noussut samasta maaperästä kuin minä ja omaiseni. Punainen Vogesien hiekkakivi henkäili valoa, ja monina hetkinä vavahteli reikäinen, terävä torni kuin tuskin jähmettynyt ilma. Minusta näytti, että se noin ojentaneessaan menehtyi kaipauksesta sille ilmansuunnalle, mistä se vastaanotti auringon kuumimman suudelman.

Söin päivällistä ystäviemme Bockien perheessä. Aterian jälkeen menimme Viviane von Bock, hänen kotiopettajattarensa ja minä kävelemään kanavien varrelle, vanhoille vallihaudoille, jotka himmeänvihreinä kuvastellen ympäröivät sisempää kaupunkia. Tuomiokirkon torni riippui kuin savupilvessä, talojen auringonpuoliset ikkunaluukut olivat suljetut, askeleemme kaikuivat kaupungin kuumalla kivetyksellä. Viviane asteli käsivarret riipuksissa, pää kuunnellen sivulle taivutettuna, ja hänen askeleensa olivat omieni hiljaisempia sisaria. Hänellä oli kellertävän kalpeat kasvot ja ruskeat silmät, joita hän piti alas luotuina. Kun lämmin tuulenpuuska tupsahti pitkin rantakatua, näki hän jo ajoissa sen tulevan ja vei kätensä hitaalla, pyöreällä liikkeellä hatunreunaan kuin nostaisi vesiruukkua päänsä päälle. Hän näytti hautovan arvokkaita ajatuksia vakavuudessaan.

Puhuin vähän ja vain ylimalkaisin lausein Venetsiasta ja Mariasta, mutta kaikki, mitä lienen sanonut, kertoi hänestä ja hänen salaisesta olinpaikastaan. Kaikki toi minulle hänestä muistoja: kuumuudessaan kalpeansininen taivas ja vino sadekuuro, joka äkkiä piiskasi kanavan vettä, typistetyt akaasiat rantakadulla, kukat yliopiston edustalla ja kauhistuttava sotilaskirkko — vesi leveiden riippapajujen alla tuntui katsellessa yhtä viileältä kuin hänen ihonsa oli ollut käteni koskettaessa. Puhuin tuhansista asioista ja aina vain hänestä. Arvasiko Viviane piilokuvan, joksi maailma oli minulle muuttunut? Varmaan. Sillä jos hän joskus avasi silmänsä, olivat ne suunnattoman suuret hartaudesta ja myötätunnosta.

»Pulcinella!» sanoi hän silloin usein, ja hänen hymynsä luikerteli suupielistä hitaasti alas leualle.

Siellä, missä kanava äkkiä muuttuu taas villiksi ja eläväksi vedeksi, käännyimme vitkastellen ympäri... Tanssiva virta rehevien rantojen välissä tahtoi houkutella meitä eteenpäin, tunsimme villin, hämmentävän jokimaiseman, joka alkoi heti kaupungin laidasta ja ulottui kätköpaikasta toiseen Reinille saakka — ihana maa, jota ei pystynyt tutkimaan. Virta vieri siihen taivasta syleilevissä polvekkeissa ja lahdelmissa, joiden pohjilla niityt johtivat maanalaiseen valtakuntaan, sitten taas aivan kapeana, riippuvien puiden alle haudattuna, niin että täytyi laskeutua vatsalleen veneessä päästäkseen läpi! Aikaisemmin olimme uskaltautuneet sinne, kahden kesken ja ystävien kanssa, hyvinkin tusinan kertaa, ja olimme silloin aina helpotuksesta huoahtaen päässeet tänne kaupungin reunaan »maihin», kuin pitkältä ja vaaralliselta matkalta, ja olimme tuoneet ikäänkuin ulkomaisten kasvien siitepölyä kasvoillamme vanhempiemme asuntoon. Nyt Viviane ei kaiketi enää jättäytyisi minun suojelukseeni, ja minä — olisinko nähnyt syvimmässäkään Reinin viidakossa muuta kuin kirjavajuovaiseen, läikkyvään veteen kasatun kaupungin ja sen pienen, kultaihoisen kuningattaren? Kukaan meistä ei tuntenut enää halua sellaiseen arveluttavaan yritykseen, jossa piti pujahtaa pois lukuisten ihmisten silmälläpidosta ja huomaamatta palata heidän luokseen. Kuitenkin saattoi jonkinlainen uskollisuus, tavallaan surkuttelu, meidät hetkiseksi pysähtymään opettajattaren nähden ja antamaan katseemme levätä vedessä, joka pienin, välkkyvin aallonharjoin leveinä, kesäisen iloisina aukeamina virtasi kadotettua paratiisiamme kohti. Paluumatkalla näytti kotiopettajatar joka kerta olevan levoton vaiteliaisuudestamme. Ja kun Viviane kerran nosti katseensa, ei hän enää sanonut: »Pulcinella!»

Wilhelmin sillan luona, joka vie piispalliseen kimnaasiin, jättivät naiset minut. Kello oli viittä minuuttia vailla kaksi, koulukello soi ensi kerran, ensin pienten pihassa, sitten suurten.

Oppituntien jälkeen saattoi kolme ystävääni minut teurastuslaitoksen puolelle, josta pikku rata Breuschheimiin alkoi. Jos minut noudettiin vaunuilla, saatoin heidät toisensa jälkeen kotiovilleen. Maantie kulki kahden hedelmäpuurivin välitse, jotka näyttivät kiitävän pikku junan tai vaunujen rinnalla...

Maria kävi äitinsä kanssa luonamme. En iloinnut pitkää aikaa. Sukulaistemme joukossa ja kaiken ilman tieltään työntävän äitinsä rinnalla muistutti pronssinen epäjumalani ikävällä tavalla toisia valkopukuisia, liehuvapalmikkoisia tyttöjä, jollaisia loma-ajan tuuli kuljetti tänne. Sitäpaitsi olimme molemmat muuttuneet tekopyhiksi, hän siksi, että »Sidonian onnettomuus oli ollut hänelle varoitus», minä erään hypyn takia kuusenlatvaan, josta tapauksesta pian tulee puhe.

Ihmeellisellä tavalla oli Bob tullut apotti Simonin ystäväksi, kukaan ei tiennyt miksi, sillä koskaan ei kuultu heidän vaihtavan sanaakaan. Apotti istui paperien ja kirjojen ääressä, ja Bob, edessään whiskyä ja soodaa, katseli häntä. He tekivät pieniin elsassilaisiin kaupunkeihin, yhtä äänettöminä, pitkiä kävelyretkiä ja matkoja, joilta he palasivat perin tyytyväisinä.

»Langennut enkeli», sanoi apotti satunnaisesti Bobista, ja Bob apotista: »Synnynnäinen kirkkoruhtinas.»

Markiisitar ja äitini sitävastoin juttelivat sydämellisesti keskenään, ei milloinkaan tavannut toista ilman toista. Markiisitar rakasti ajoa vaunuilla raikkaassa metsässä, ja joka kerta, kun he sivuuttivat punakuusen, jonka latvassa olin monsignoren madonnankuva taskussani kiikkunut, he tulivat puhuneeksi lapsista...

Olin näet heti palattuani Venetsiasta kylänpojista kootun rosvojoukkoni kera ryhtynyt tavoittamaan erään mahtavan kallion kielekkeellä luulomme mukaan olevaa haukanpesää. Rosvot olivat laskeneet johtajansa paimenkoiramme köydellä alas. Köysi oli katkennut, mutta alas syöksyvä johtaja onnekseen pudonnut istualleen ulkonemalle. Sillä välin kun rosvot vielä ylhäällä neuvottelivat, hakisivatko kaukaisesta kylästä tikapuut vai heinähäkistä pari nuoraa päätin minä, peläten, että tämä useista syistä kiusallinen yritys tulisi ilmi, hypäten saavuttaa kaksi metriä alapuolellani olevan kuusen ja siten päästä maahan. Hyppäsin ja tartuin ojennetuin käsin kuusen latvaan. Latva rysähti pahasti, kallistui kanssani sinne tänne, kerran, kahdesti... En odottanut, kunnes se pysyisi paikallaan. Tunnustellen umpimähkään käsilläni epävarmoja tukikohtia laskeuduin runkoa pitkin, luisuen, pudoten, oksien vastaanottamana joilta taas heittäydyin yhä paksummaksi käyvän rungon likelle. Kasvot veressä, käsissä haavoja, vaatteet riekaleina pääsin vihdoin maahan.

Ja silloin näin parin askeleen päässä apotti Simonin. Hän oli hyvin kalpea. Kädessään hänellä oli rypistynyt kuva, joka oli edelläni leijaillut maahan, ja hänen sanattomana näyttäessään sitä minulle tunsin siinä paperisen madonnan, jonka vieras monsignore makuuvaunussa oli jättänyt minulle muistoksi. Suutelin madonnan rypistyneitä kasvoja. Apotti tarttui käteeni, vei minut läheiselle lähteelle ja alkoi pestä kasvojani ja käsiäni. Kun rosvot, jotka sillä välin kiertoteitse olivat kiiruhtaneet paikalle, hämmästyneinä ja pelokkaina lähenivät, karkoitti hän heidät uhkaavasti heiluttaen keppiään. Mutta madonnankuva, joka oli pelastanut henkeni, joutui kultakehyksiin. Se riippuu vielä tänään evankeliumitaulun vieressä kappelimme alttarilla.

Tämä pieni kuva oli ensimmäisiä nähtävyyksiä, mitä äitini näytti markiisittarelle tämän käydessä Breuschheimissä, ja Maria ja minä tulimme usein sen eteen rinnan rukoillaksemme. Siitä johtui, että punakuusen näkeminen johti naiset ajeluretkillään metsässä yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. »Poika parka!» huokasi markiisitar. »Hyvä monsignore», oli äitini vastaus. »Kun vain osaisin lukea hänen allekirjoituksensa hurskaan omistuksen alta! Pyysin näyttämään sitä Strassburgin koko tuomiokapitulille. Turhaan. Kirjoittavatko kaikki italialaiset nimensä niin, ettei sitä voi lukea?» »Kenties», arveli markiisitar, »hän teki sen tahallaan, hienotunteisuudesta». Naiset tunsivat meidän kummankin perheen varallisuuden, historian ja sukulaisuussuhteet. Yhdessä he tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä.

Mutta Maria ja minä emme päässeet toisiamme lähemmäksi. Päinvastoin vieraannuimme yhä enemmän, kaikista yhteisistä hartaushetkistä huolimatta.

Mutta tuskin oli ystävätär matkustanut, kun hänen alkuperäinen olemuksensa palasi luokseni sellaisena kuin hän silloin oli ollut ja aina tulisi minulle olemaan. Hurskaan arkana seisoin hänen edessään, ja usein minun täytyi taistella, jotta en sortuisi syntisiin ajatuksiin. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa», lausuin kuin rukouksena, hengitin vain sitä varten. Kun pyhimykseni sitten vähitellen palasivat kehyksiinsä ja jalustoilleen, hallitsi hän taas yksin nousevan auringon palatsissa. Ja viikkokausia saatoin elää siinä uskossa, että hän oli prinsessa, joka odotti minua siellä valkoisessa, aamuruskon koristamassa talossa. Kirjeittemme jokapäiväinen kieli oli vain leima, jopa me itse vain varjoja toisesta parista, joka Venetsiassa vaipui toistensa syliin.

Vihdoin se tapahtui.

»Irti täältä! Ihmisten joukkooni» huudahti äitini eräänä myöhäissyksyn päivänä. Yhdyin pontevasti huudahdukseen, en niin paljon ilosta saada jäädä pois juuri taas alkaneesta koulusta (olin nyt onnellisesti yläosaston toisella luokalla), vaan siksi, että olin tilaisuuden sattuessa päättänyt tavata Marian. »Mahdotonta», väitin, »mahdotonta kauemmin kestää täällä Breuschheimissä», ja kymmenen minuuttia myöhemmin istuin huoneessani ja kirjoitin ystävättärelle. Hänen tuli koettaa saada äitinsä halukkaaksi matkustamaan, ja siihen tarvittaisiin, kuten omaan äitiini nähden juuri olin kokenut, ei viekkautta ja petosta, vaan ainoastaan ystävällinen kehoitus. Äidit olivat muka aina virkistyksen tarpeessa. Tietysti tulisi hänen, Marian, osoittaa olevansa yhtä paljon sen tarpeessa ja kuuliaisesti seurata äitiään. Minä puolestani koettaisin saada Venetsian matkan päämääräksi. Jos se kuitenkin vastoin odotuksia epäonnistuisi, tulisi hänen »koota kaikki voimat, ilot ja tuskat», ja maksoi mitä maksoi taivuttaa äitinsä matkustamaan meidän valitsemallemme seudulle, joka vuodenajan takia voisi olla vain jossakin etelässä. Heti kun täällä olisi jotakin päätetty, ilmoittaisin hänelle, ja pyysin häntä viipymättä tekemään samoin. Tämän kirjeen suljin sinetillä, jonka hiljan olin kaiverruttanut itselleni ja vein sen ketterin askelin postiin.

Tähän liittyi, kuten aina merkittäviin tekoihin, kävelymatka puiston läpi. Siellä oli nyt ihmeellisiä asioita nähtävänä. Torventörähdys, joka oli ilmoittanut suven tulon (muuten väärin), kajahti nyt, myöhäissyksynä, uudelleen läpi puutarhan: turkkilaisia jättiläisunikkoja leimusi tuhoutuneissa kukkalavoissa. Jo kahdeksan viikkoa olivat orvokitkin kukkineet toisen kerran, jonkun verran kalpeampina, pienempinä kuin keväällä, selvästi liikarasittuneina, mutta kuitenkin ne tuoksuivat ja kukkivat suurin joukoin ja levisivät vielä yli puutarhasarkojen.

Kauniita olivat syksyn värit — kuin talo, joka paloi kirkkaalla päivällä. Luonto antoi viimeisensä, sitten seurasi kirkkomaan rauha, ajatusviiva, jolla kasvoi valkoista sammalta... Minkätähden tahtoivat orvokit kukkia, vaikka auringonkukat puhalsivat hyvästiä kesälle, niin että kultalevy melkein särkyi, ja korkeat pensasasterit aloittivat hämärän muminansa ja kuiskailunsa talvesta? Jättiläisunikosta sen nyt ainakin näki: se oli tullut hulluksi. Mutta orvokit! Nuo rakkaat tyttöset herättivät sääliä, ne kävivät vanhoiksi ja harmaiksi jatkaessaan kukkimistaan. Ja kukkikoot ja levitkööt kuinka paljon tahansa, niiden aika, orvokkiaika, oli kuitenkin jo kauan sitten mennyt! Mitä niiden kannatti leikkiä nuorta tyttöä, kun syystuuli päivä päivältä piteli niitä yhä pahemmin?

Apotti Simon sai sen selville: ne olivat kerran menneet takuuseen kesälle ja nyt tulleet katsomaan, miten takuun laita oli. Koska kuitenkin kesä oli tänä vuonna jäänyt tulematta, pitivät ne itsepintaisesti lupauksensa, järjettömästi kuin lapset arvellen, että siniset postivaunut, joissa ne keväällä olivat meitä kuljettaneet, olivat vain kärsineet tapaturman, ja että ne muka istuimme liian kärsimättöminä maantiellä, mutta korjaus olisi pian tehty ja sitten, sitten sitä mentäisiin, hei vain, yli vuorten... Kyliä saisimme odottaa kauan! Siniset postivaunut istuivat yli aisojensa loassa, ja ajaja oli erotettu. Ja joka yö astui talvi askeleen lähemmäksi.

»Matkalle!» kaikui linnassa. Mutta mihin?

Pyysin: »Venetsiaan.»

»Venetsiaan? Miksi ei!» Minne muuten?

Syystuuli puhalsi tylsän leikillisenä päiväkausia, yökausia, maan yli ja etsi, kenet kuristaisi. Satoi kolme kertaa päivässä ja puolen yötä.

»Pois täältä! Aurinkoon!» Tulin juosten sanomalehti kädessäni. _Vous voyez_, Markustorilla käveltiin kesäpuvuissa. Kyyhkyset hautoivat uudelleen. Niin sai tästä »Figarosta» lukea. Luin sitä ääneen aamuin ja keskipäivin ja illoin. Ajoin asiaa päiväkausia, ja vihdoin äitini myöntyi. Hän kirjoitti kirjeitä, koettaen ennakolta värvätä ihmisiä »vanhaksi ydinjoukoksi», jonka hän tahtoi tavata Venetsiassa. Hänelle, joka tähän asti oli suosinut Pohjanmerta, tämä oli niin kuulumattoman uusi yritys, että yksinomaan minun apuni ei riittänyt. Ilman varmaa vähintä määrää liittolaisjoukkoja hän ei sanonut voivansa ottaa osalleen meren ympäröimän Venetsian löytöä.

Sidonia vastasi, että hänellä oli tärkeitä töitä valvottavana, minkävuoksi ei voinut lähteä. Sen johdosta isäni nosti kätensä kattoa kohti. Mitähän töitä ne oikein olivat? Niin hänen täytyi yhä uudelleen itseltään kysyä, kun me täällä odotimme, että vihdoinkin pääsisimme nostamaan sateen liottamia perunoita!

Ei ollut mitään, tuskin mitään tehtävää. Äreinä liikuskeltiin talousrakennuksissa syyskylvöä varten valmiiksi asetettujen säkkien ohi, jotka odottivat, että pellot tulisivat vapaiksi. Rengit laskivat kiroillen viiniä, puivat ja iltaisin istuivat talonpoikien kanssa ravintolassa, politikoiden vanhasta, kaukaisesta Italiasta ja läheisestä, oluttajuovan piiriesimiehen edustamasta valtakunnasta. Niin pahalla tuulella he olivat, illalla humalassa, aamulla pohmelossa, ettei uskallettu kieltää heitä käymästä ravintolassa. Toisenlaiselta ei maailma myöskään Rheinweilerissä voinut näyttää, ja tämä siis oli se tärkeä työ jota Sidonia valvoi!

Isän sisar Mary sitävastoin ei tehnyt mitään verukkeita. Hän kutsui Touraineen, Ranskaan. Siellä oli hänen luostarinsa, eikä tämä ikäneito koskaan sieltä poistunut. Setä Albert Leo, joka oli yhtä lujassa kiinni Pariisin takana ilmoitti vihaisena, että hänen rouvansa sairasti luuvaloa ja hänen poikansa, luutnantti, vietti Afrika-lomaansa mulkoilemalla ikkunasta sateeseen. Sanalla sanoen kaikki sukulaiset kieltäytyivät. Mitä oli tehtävä? Maria ei vastannut. Synkin aavistuksin, jo puolilamaantuneena, liikuin Breuschheimin ja Strassburgin väliä.

Ainoat kukat, jotka hymyillen pitivät puoliaan vastuksissa olivat japanilaiset vuokot. Nämä ruhtinattaret säilyttivät ryhtinsä räystäsvuodossakin, kasvoivat, kaikkien valkoisten ja punaisten kukkiensa peittäminä, synkkää taivasta kohti. Ne antoivat minulle rohkeutta! Sitten kun oli kahdeksan viikkoa satanut vettä, oli tänään tullut rakeita. Milloinkaan eivät japanilaisen vuokon kukat olleet seisoneet niin suurina ja puhtaina kuin tämän puuskan jälkeen.

Nurkan ympärille tiheästi ryhmittyneinä köyristelivät yhä vielä orvokit ja jakoivat luonnollista kokoa olevien kimonojen kanssa vastustuksesta johtuneen voitonriemun, jossa kuitenkin draamallinen tilanne kärjistyi päiväntasauksen salamaniskuun. Rakeet olivat sen niille osoittaneet, ja tosiaankin, parin päivän päästä ne olivat vain tuhkaa. Näin meiltä oli kesä lopullisesti viety.

Kun huono tuulemme oli paisunut niin suureksi, että väistimme toisiamme huoneissa, saapui kirje markiisitar Capponilta. Hän oleskeli Venetsiassa hotelli du Globessa, vanhassa, ylhäisessä, vaikkakaan ei upeassa talossa, jossa oli kuuluisa keittiö ja jota määrätyt italialaiset piirit suosivat, ihastuttavien ystävättärien ja henkevien herrojen ympäröimänä. Näiden joukossa kuului olevan myös nuoren Clausin tuttu loordi Berrick. Muuten kirje vahvisti »Figaron» tiedonannon: Venetsiassa nauroi sininen kesä.

»Venetsia, henkeviä herroja ja kauniita naisia — _nous serons en pleine renaissance_» sanoi hyvä äitini ja vastoin tapojaan ranskaksi.

»Madame! Claus! Pyydän teitä matkustamaan!» vaati isäni, jota pitkät ja muuttelevat valmistukset kiusasivat. Kaikkien tyttöjen piti auttaa, ja sittenkin kesti kokonaista kaksi päivää, ennenkuin äiti oli valmis.

»Tavannetkohan siellä Marian?» lausui hän, kun lopulta valvoi minunkin matkalaukkuni sullomista.

»Toivottavasti!» huudahdin ylpeänä, kaikkien epäilysteni uhalla niin ylpeänä, että surumielinen ilme levisi äitini kasvoille. Syleilin häntä ja tässäkin kai liioittelin, sillä väkisinkin hän piti päätänsä loitolla.

»Pelkäätkö Marian vuoksi?» kiusoittelin. »En», sanoi hän ja antoi nyt sentään suudella itseään poskelle. »Mutta kenties tekisitte viisaasti jos pelkäisitte hiukan toisianne.»

Tämä yritettiin sanoa leikillä, minä nauroin, ja hän oli herttainen ja nauroi mukana, joskin hiukan miettivänä. En voi muistaa, että yhdessä ollessamme toinen olisi milloinkaan nauranut ilman toista.

Sitten lähdimme, äiti kamarineitsyensä Annelen kanssa, apotti ja minä. Isä itse vei meidät jahtivaunuilla Strassburgiin.