Part 15

Me yksin tanssimme vielä, kunnes sekä herra Roux että anglosaksilais-korsikalainen, joka oli tyhjentänyt takan luona Kasparin jättämän koripallon orvietoviiniä, eivät ainoastaan kieltäytyneet vetämästä gramofonia meidän yksinomaiseksi hauskuudeksemme, vaan myöskin yhdessä mitä lujimmin väittivät, että oli aika lakata häiritsemästä vieraiden unta tanssilla ja soitolla.

No niin: Hyvää yötä! Viimeisenä jätin salin.

Hämärissä portaissa suhahti haamu ohitseni. Agathe. Hän viivytteli porrasaskelmalla, minä sydämeni jyskyttäessä joitakin askelmia alempana. Sitten hän katosi. Pimeässä jäi hänen kuiskaamansa »Je vous aime» jäljelle kuin tuoksu.

* * * * *

Nukuin huonosti. Kerran harjoittelin ihan yksin Strassburgin kasarmin pihalla paraatimarssin askelia. Penkillä vartion lähellä istui ratsumestari Stulpnagel ja poltti sikaria. Hän viittasi luokseen Mariaa, joka ylpeäryhtisenä keskusteli vahdin kanssa, olisiko mahdollista toimittaa minulle tärkeä sanoma. Kun yhä polkien marssiaskelia kohotin silmäni vääpelini ikkunaan toivoen, että hän auttaisi minua ja päästäisi Marian sisään takaovesta, huomasin Doriksen. Hänen päänsä näkyi erään ikkunan alakulmassa ja heilui valon ja varjon vaiheilla, sillä ikkunanurkkaus oli puoleksi auringossa, puoleksi varjossa — hän kutoi, ja kun äkkiä, pistävän kivun tuntuessa rinnassani, huudahdin, kohotti hän päätänsä ja nyökkäsi minulle... Hypähdin vuoteesta ja kiersin valon palamaan. Huoneessa oli kylmä. Sytytin tulen takkaan, mikä toimitus vei runsaan ajan, istuuduin kirja kädessäni ja luin. Mutta en voinut istua rauhallisesti, hytisten kävelin edestakaisin ja laskeuduin viimein taas vuoteeseen lukeakseni edelleen.

Vihdoin koitti päivä, harmaa ja kylmä kuin koko öljypuumaa ikkunani alla, kuten appelsiinipuut, joiden hedelmät kätkeytyivät huurteiseen lehdistöön, ja kaikkialla oli äänetöntä kuin ihmisen viimeisen hengenvedon jälkeen, eikä hiljaisuutta elävöittänyt muu kuin majakan heikko tuikahdus taivaanrannalla.

Sitten juoksin paljain jalkapohjin, joiden alla käytävä ja portaat narisivat, ja luulenpa melkein laulaneeni. Niin minä juoksin, auringon lähetti, vielä kumeasti kohisevan meren vallasta päässyt, ja suuri lintujen jono seurasi minua.

Agathe istui vuoteessaan, kasvot vain ohuen ruusunpunamaalin peitossa — ah, hänen vaaleassa tukassaan lepäsivät madonnan kasvot kuin lippaassa!

»Olen koko yön odottanut sinua», sanoi hän. »Älä katso minua, olen varmaankin kamalan näköinen, ja vielä tässä valossa...»

Hän oli, kun juoksuni äkkiä tiettömänä oli pysähtynyt hänen eteensä, vetänyt minut syliinsä, ja nyt hän avasi vuoteen. »Voi, kuinka kylmä sinä olet, rakkaani», mutisi hän, veti peitteen päittemme yli, hautasi minut lämpöön, joka nielaisi minut.

Keksinkö mitään sanoja? En tiedä. Tämä oli aarniometsä, jossa suuret köynnöskasvit huojuivat puiden välillä ja näkymättömät eläimet kuljeksivat, ja kasvit, jos niitä kosketti, huumasivat mehunsa tuoksulla. Tyttö hihitti: »Sinä lapsukainen, ah, sitä minä arvelinkin!»

Kun hän avasi haudan ja käski minun nousta, oli kirkas päivä. Kiiruhdin portaita ylös ja äkkiä kuin varas Marian oven ohi käytävää pitkin. Huoneessani asui puhtaana aurinko, vuoteen valkoiset liinavaatteet hohtivat. Avonainen kirja tervehti minua yöpöydällä.

Heitin yöpuvun yltäni ja tarkastelin itseäni vaatekaapin peilistä — hämmästyneenä siitä, että vartaloni oli pysynyt samanlaisena ensi lemmenyöni jälkeen, hämmästyneenä kalpeista, tuskallisesti kirkastuneista kasvoistani.

Ja minä polvistuin ja puhuin:

»Ei milloinkaan enää. Kiitän sinua, Agathe, suutelen jalkojasi. Ei koskaan uudestaan!»

Omatuntoni ei liikahtanut. En katunut. Ilo täytti minut, haalea hengähdys.

XVI. LIPPU BAOUN HUIPULLA

Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen, sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia, hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut leikkiä.

Hän ei napittanut käsineitä.

Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo hennosti kaartuva leuka oli.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni.

»Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?»

»En minäkään», vastasin — ja kauhistuin.

Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan säikähtyneinä minuun.

Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea.

Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään.

Silloin verhosi kostea kiilto silmäterät. Hänen silmänsä olivat enää vain yhtä ainoata välkettä, virvatulta, joka salaperäisenä kierteli pimeässä, ja korkealle kohotetut kulmakarvat vaipuivat pienin hypyin alaspäin.

»Pulcinella!» kuiskasi hän hymyillen ja painoi päänsä alas...

Provencelaisella pihalla lepäsivät herrat ja naiset, lapset ja kissat auringonpaisteessa. Ainoakaan lehti ei liikahtanut aurinkokiiltonsa alla, majolikaruukkujen ja matalan muurin moniväriset kukat hehkuivat kuin tulessa puhallettu lasi. Tartuin Marian käsivarteen ja astuin nopeasti portista ulos. Taiteellisesti taotun majatalokilven varjo piirtyi täsmällisenä punaiseen hiekkaan. Edessämme kantoivat torin plataanit mitä riemukkaimmin valon taakkaa.

Otimme varjokylvyn, menimme kiinnimuuratun kanuunan ohi, kaupunginportin holvin alla nauroin ääneen, vain kuullakseni sen kumisevan, ja sitten kävelimme vanhoilla valleilla. Meitä valaisi taivas ja meri ja niiden välinen kuulakas ilma, joka oli tehty molemmista ja vielä jostakin kolmannesta... Mitähän tämä kolmas oli? Se valui sormieni ja hiusteni läpi ja suorastaan astuin sillä. Elin nimettömässä kaukaisuudessa.

»Maria», sanoin, »minusta tuntuu kuin vaeltaisin ihmeellisissä röntgensäteissä. Ja katsoppa vain appelsiineja ja mandariineja puutarhoissa jalkaimme juurella (me kosketamme niitä todellakin jaloillamme), käärmeenliukkaita, hienopiirteisiä viikunapuita, tuuheita mulperipuita, huomaatko? Niidenkin läpi menee valo, ei ainoastaan varjon vaan puun ja hedelmän puhki. Tiedätkö myös, että appelsiinipuu on ainoa, joka kantaa yhtaikaa sekä kukkia, että hedelmiä? Kenties se on yhteydessä ihmeellisten röntgensäteitteni kanssa? Joka tapauksessa se menestyy yksinomaan niiden alueella... Muuten, kun nyt asiaa mietin, en ensinkään haluaisi, että se menestyisi Reinin ja Breuschin varrella. Jokaisella omansa! Mitä sinä arvelet?»

»Arvelen, että olit minulle taas uskoton», vastasi Maria leikillisesti. »Sinussa kaikki heiluu edestakaisin kuin kellon heiluri. Nyt esimerkiksi menivät ajatuksesi Rivieralta Reinille, Mariasta Dorikseen.»

»Olet ahne», vastasin samalla sävyllä. »Tahtoisit omistaa kaikki yksin. Lahjoitanhan sinulle jo öljypuut ynnä ihmeelliset röntgensäteet!»

»Ja niiden alueelle pitäisi minun jäädä karkoitettuna?» huudahti hän. »Olinhan minäkin Reinin rannalla! Olinpa Breuschinkin rannalla... ennen kaikkia muita.»

Jatkoin pilailua, samalla kun tahdoin antaa Vivianelle, niinkuin pitikin, etusijan, mutta Maria ei myöntänyt »lapsi Vivianelle» oikeutta astua tässä naisellisessa kilpailussa jumalten suosikin Pariksen eteen. Mutta Paris, korosti hän, erehtyisi perusteellisesti, jos hän miehisessä turhamaisuudessaan luulisi, että kilpailussa olisi puhe hänestä, jumalten suosikista. Todellisuudessa hän oli vain satunnainen aihe joillekin naisille ratkaista ihan persoonallinen, keskinäinen asiansa.

»Sanoppa minulle sentään, aurinkoinen kultani», huudahdin, »sinä valkea myrskylintu mustine siipinesi, sano minulle, ylhäisyys, kuinka kuvittelet, että voisin olla sinulle uskollinen!»

Nopeasti hän vastasi.

»Siten, ettet kokonaan turmele elämääni.»

Ensin hämmästyin, sitten ponnistin ajatuksiani — ja sitten... Minut valtasi ihmeellinen suuttumus. Se alkoi siitä, että tahdoin tarttua hänen ranteisiinsa ja väkisin riisua häneltä käsineet upottaakseni hampaani hänen kämmeniinsä, jotka olivat pehmeästi uurteiset ja samalla lujat. Suuttumus täynnä kaipausta, itsesoimauksia ja syytöksiä, sen suuttumuksen täysikasvuinen veli, joka oli vallannut minut ensi kerran tavatessani Marian makuuvaunun käytävässä, »suuttumus Mariaan»! Suuttumus, joka nyt sisälsi kaiken sen, mikä siitä lähtien oli ollut ilonamme ja tuskanamme ja oikeastaan kesti koko elämämme ajan, tähän päivään asti. Niin, tähän päivään asti — vaikka tämä oli sen viimeinen purkaus ja seuraavina vuosina täydellisesti unohdimme, mikä alkuperäisen voimakas taisteluaihe oli syleilyihimme haudattuna... En voinut sanoa sanaakaan raivoltani, vain ajatuksissani riehuin ja pakotin jalkani astumaan hänen jalkainsa tahdissa ja pääni vapaasti pyörimään kaulanikamassaan, katsellen ympärilleni, mutta näkemättä mitään.

Sinä ilveilijä, ajattelin, joka aina olet minua vain kiihoittanut, tyydyttääksesi itseäsi avuttomalla surullani samoin kuin ihastuksellanikin, sydämetön kaikentaitaja, miksi et ole minua koskaan auttanut ainoallakaan yksinkertaisella, hyvällä sanalla? Sinä tahdot vain aina leikkiä, leikkiä, leikkiä! Minä rakastan appelsiinikukkia hedelmineen en semmoisia vaivaisia varpuja, joita jotkut liehittelevät tytöt pistävät sukkiinsa, ymmärrätkö? Niin, minä näen lävitsesi, tunnen sinut tästä päivästä lähtien tunnen sinut tarkalleen! Nyt tiedän, mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi — ihana asia se on totta, mutta katsoppa, minä tarvitsen enemmän. Sydämen minä tarvitsen, sydämen, koko sydämen! Sitä voisi nimittää toisinkin, mutta tällä hetkellä en keksi parempaa vastinetta. Siis sydämen. Entä sinä? Sinulla on vain mielikuvitusta, ja se ravitsee minua toiveilla ja riemuitsee pettymyksistäni, kuin ihmissyöjä voitetun ruumiista. Kuinka uskallat verrata itseäsi Dorikseen, kukkaan, joka odottamatta putosi puoliavattuun käteeni, sinä sirkustaiteilija! Missä on sinun tarkoittamaasi uskollisuutta muualla kuin heiluvalla tangolla? Tiedänkö edes, mistä tulet, kun astut eteeni kuin rakastettu? Mihin menet, kun katoat nauraa kuhertaen pettyneille kasvoilleni? Enkö ole rakastanut sinua enemmän kuin Vivianea, jopa enemmän kuin Donjaa? Niin, ehkä, jos olisin taistellut saavuttaakseni sinut! Olin liian tyhmä tai uskoin, ettei saisi taistella naisesta, jota todella rakasti, sellaisen rakkauden, arvelin, pitäisi olla olemassa kuin kirkas päivä, kuin nämä puut, nämä hedelmät, tämä meri, joiden vuoksi en myöskään oli taistellut. Olitko milloinkaan omani? Tuo appelsiini, joka loistaa tummassa lehdistössään mainiosti kätkössä, on minun, samoin ruusu, joka pää pystyssä seisoo auringossa, horjumatta. Mutta sinä! Ja kuitenkin olin ympärilläsi hiljaa kuin tämä ilma appelsiinipuun ympärillä, olin yläpuolellasi hehkuvana kuin tämä aurinko — vai enkö ollut? Enkö lopultakaan ollut? Ei, ei. Pikemmin juuri minä ahdistelin sinua, tahdoin painaa sinut valtani alle, todellinen raakalainen, jo silloin makuuvaunussa, muistan sen hyvin. Olisin voinut tarttua palmikkoihisi, koska ne välkehtivät niin mustina, ja viedä sinut mukanani orjattarekseni — salaisen Hohenstaufin orjattareksi, haha! Sen palkaksi olisin sitten nimittänyt sinua valtiattareksi, sotaisesti tanssivan hevosen selässä, laakerin iloisessa kuiskeessa, näkymättömien lippujen suhinassa, riemukulkueessani, minä narri. Ja eräänä päivänä olimme hävinneet pelin. Oli liian myöhäistä.

»Anna olla Claus», kuiskasi silloin taas rakkaaksi käynyt ääni.

Se tunkeutui kuin pontevasti työnnetty käsi paljaaseen rintaani, sinne, missä sydän sykkii, ja tarttui lujasti kiinni. Se oli korkea, puhdas ääni, jommoisena en koskaan luullut sitä kuulleeni, syvälle kumartuneesta päästä lähtenyt ääni, joka tuntui tulevan maasta, mutta oli kirkas... ja selittämättömän voimakas. Se kumosi kaiken ristiriidan luomakunnassa, se sammutti epäilyksen. Pysähdyin ja kiedoin käteni hänen vyötäröilleen.

»Anna olla, Claus», ja se tuli vain kuin lisäyksenä, oikeastaan avuttomana selityksenä, kun hän, päätänsä taaksepäin heittäen, hetken kuluttua jatkoi:

»Eihän meistä kuitenkaan olisi tullut hyvää avioparia!» Ja äkkiä, toisella, hätäisellä äänensävyllä: »Mutta, sano, miksi...»

Kun hän pysähtyi, käsitin väärin kysymyksen ja vastasin: »Tiedätkö, Maria, unessa löydetty, unessa kadotettu.»

Tajusin, kuinka hänessä jotakin hitaasti kehittyi, mutta hän ei liikahtanut, pysyi yhä lähelläni, silmät vain leimahtivat, kunnes ne jäykistyivät rajuun päätökseen:

»Ei», sanoi hän rauhallisesti. »Ei löydetty eikä siis myöskään kadotettu.»

»Mitä sitten?» kysyin. »Maria, mitä sitten?»

Hän vetäytyi pois luotani ja ottaen käteni käsiinsä astui hieman taaksepäin. Hymyillen hän vastasi:

»Tahtoisin kysyä jotakin muuta.»

»Mitä? Mitä? Puhu toki!» vaadin häneltä, ja samalla nousi veri päähäni, sillä muistin, kuinka Agathen käsivarret olivat kiihkoisasti kiertyneet ympärilleni, kun olin tullut hänen vuoteensa viereen. Silloin punastui myöskin Maria, ja lähdimme yhtaikaa nopein askelin eteenpäin.

Olimme sillä hetkellä kaupungin Vencen puolisella laidalla. Valoisa maantie välkkyi ylhäällä aamuvihreistä puutarhoista. Näkymättömän tuomiokirkon kellot kumisivat taivaassa.

»Mahdotonta», huudahti hän nauraen. »Minä en koskaan voisi siihen suostua», ja vaikka häntä kaikin tavoin ahdistin, en kuitenkaan päässyt perille tästä käsittämättömän kiihoittavasta salaisuudesta.

Leikittelimme tiedon puun juurella, sen vain käsitin yläpuolellamme kiilui käärme.

Äkkiä oli alkanut uusi musiikki, eikä se liikuttanut vain meitä molempia, vaan iski puuhun ja kiveen — ja teki ne puhuviksi. Miljoonin valkoisin siivin syöksyi valo Vencen sinisenharmaalta ylängöltä ylitsemme — lausuin sen toivomuksen, että tuolla ylhäällä, missä ei enää ollut yhtään varjoa, jotta voisi siihen kätkeä jotakin tai itseänsä, Marian täytyisi paljastaa salaisuutensa, »niinkuin kämmen avataan», sanoin ja näytin hänelle sen tempun. Samassa tartuin hänen käteensä, juoksimme vallin rinnettä alas, ja se teki hyvää: ikäänkuin juoksisimme kaikilla aisteillamme, vain silmät ummessa, oman itsemme puhki, siltä se tuntui.

»Ylistetty olkoon hyvä äitimme, aurinko!» lauloin Bobin huoneen kohdalla. »Maa voi hyvin ja riippuu hänen povellaan.»

Katsoimme monta kertaa taaksemme, eikö l'amico nimenomaan meidän iloksemme näyttäytyisi jossakin ikkunassa, illan tumman kaunis jumala tässä alkavassa puolipäivässä... Etsimme silmillämme tavallisia liittolaisiamme, etsimme todistajaa tanssille, jonka valtaan raskain, kuin lamautunein jäsenin, mutta yhä voimakkaammin siivitettyinä antauduimme.

Valitettavasti jäi kaivattu näky ilmestymättä, ja sisäinenkin kuva häipyi ensi askeliin maantiellä, joka meidät anasti, vieden meitä hellittämättä yhä korkeammalle, taivasta kohti, missä näkymätön kelloparvi lainehti. Emme tavanneet ketään.

Ensi kertaa tavoittelin naimisissa olevaa naista, kavalana ja ylimielisyydestä mielettömänä.

»Salaisuutesi!» rukoilin ja uhkasin: »Nyt luettaisiin sinulle vielä ansioksi, jos sen sanoisit. Ylhäällä sen paljastaa aurinko.»

Hän käänsi ylöspäin suuren, kauniin suunsa, suuteli sitä selvästi — selvästi se värisi auringon kohtisuorasta kosketuksesta, ja hän nauroi: »Olkoon niinkin!»

Maantie kiersi ja kaarsi kallioiden ja paljaiden rinteiden ympäri, korkeammalle, yhä korkeammalle, matalien muurien reunustamat sillat pakottivat sen kuilujen yli, auttaen sitä väistämään vaaraa. Hengitimme aurinkoa, puhuimme aurinkoa, hukuimme siihen ja palasimme sen luo. Äkkiä tie lepäsi pehmeänä pienessä pinjametsikössä. Sen varjossa suutelimme toisiamme — hätäisesti, yhä uudelleen, koskettamatta toisiamme, sanattomina. Sitten tie valloitti väkirynnäköllä mukulakivikentän. Huusin kuin petolintu, Maria vastasi samoin. Erään appelsiinipuutarhan korkean suojamuurin juurella tie pysähtyi ja katseli kauan taakseen merelle.

Kelloparvi oli haihtunut sineen. Ympärillämme oli kumeata kohinaa, ei muuta ääntä.

»Maria! 'Mutta, sano, miksi'... Miksi sinä oikeastaan...?»

Rohkearyhtisenä hän seisoi edessäni, sivulta hiukan korotetun tien reunalla, kaukaisen meren partaalla, otti hatun päästään ja pudisti tukkaansa. »Pulcinella!» huusi hän. Hän pyöritti hattuaan.

»Ikäänkuin heiluttelisit päänahkaani», sanoin nöyrästi.

»Ehkä teenkin niin», huudahti hän ja heittäytyi riemukkaasti kohotetuin käsivarsin syliini.

Pyysin: »Mutta sano se minulle!»

»Etkö voi odottaa, kunnes aurinko sen paljastaisi? Mehän olemme kohta ylhäällä.» Puutarhat Vencen ympärillä olivat täynnä Eva-puita, lehdistössä välkähteli.

Astuimme kaupunkiin, yhä vielä nauraen, täynnä aurinkoa vielä kujienkin varjossa. »Tule», komensi Maria, »keskelle toria. Noin. Nyt varmaankin näet sen.»

Seisoimme keskellä suurta, tyhjää aukiota. Hän piteli käsivarsiaan, kämmenet avoimia, hiukan ojennettuina vakavana niskanutturaa vasten: »No?» kysyi hän.

»Oikeastaan», arvelin, »se vaan ainoastaan mieletön ei olekaan mikään salaisuus, rakkaudentunnustus?»

Yhdellä tempauksella hän kääntyi ja pannessaan hitain liikkein hattua päähänsä vakoili minua pitkällä katseella silmäkulmistaan. »Varmasti!» vakuutin. Hän mutisi: »Kenties», ja sitten astuimme hotellille päin.

Jotta tointuisimme hämmennyksestämme, puhuin: »Huomaatko mitään? Aurinko täällä ylhäällä! Enkö ollut oikeassa?» Mutta hän väitti vastaan, ja ehdotti ivallisesti »asian perusteellisemmin selvittämiseksi auringon avulla», että aterian jälkeen kiipeisimme Baoun laelle. Sen sanoin tarpeettomaksi enkä siis suostunut. Vielä syönnin aikana uhkasin lopettaa hänen aloittamansa lauseen oikealla tavalla.

Tästä oli seurauksena, että hän liemen ja vielä kalankin aikana epäluuloisesti tarkkasi keskustelua, ja vasta kun tryffelimurekkeella täytetty kana muistutti hänelle samanlaista ruokalajia, jota olimme syöneet yhdessä Bobin ja rouva Camillan kanssa Strassburgissa, unohti hän pitää varansa ja heittäytyi innostuneena yhteisten muistojen valtaan. Vilkkaan keskustelun rohkaisemana uskalsin tehdä yllätyksen. Äkkiarvaamatta pistin väliin: »Mutta, sano, miksi emme rakasta toisiamme siitä huolimatta, ikäänkuin — Niin sen piti kuulua, eikö niin?»

»Claus!»

Hän oli laskenut veitsen ja haarukan käsistään ja koetti suuttuneella katsellaan nujertaa minut.

»Maria! Mitä nyt?» kysyin ystävällisesti ja kohotin pääni valmiina myöskin kylmäverisesti astumaan väkirynnäköllä voittamaani linnaan.

Sen ei ollut määrä minulle onnistua. »Ennenkuulumatonta!» sähähti hän kurottautuen pöydän yli lähelleni, täynnä vakavaa nuhdetta, ikäänkuin olisin Jumala ties kuinka loukannut häntä, ja kun hän loi katseensa alas ja taas painui entiseen asentoonsa, tapahtui näkyvissäni suorastaan pieni romahdus. Hän istui puhumatta, näkemättä, kukistettuna! Mutta vihdoin hän vei viinilasin suulleen, kostutti huuliaan ja käänsi päätänsä hitaasti oikealle, missä eräs vanhahko pariskunta hiljaisesti aterioi kalpean, kapeaposkisen tytön kanssa, sitten, kuin hetkellisestä tainnostilasta heränneenä, vasemmalle toista pöytää kohti jonka olivat vallanneet meluavat amerikkalaiset.

»Milloinkaan en ole tahtonut sitä sanoa», pääsi hänen huuliltaan. Samalla hän näytti laskevan samppanjapullojen lukumäärää mainitulla pöydällä.

»Etkö merkityksenkään puolesta sinne päin?» kysyin ylimielisesti... Mitään vastaamatta hän tarttui lasiinsa ja kilisti kanssani alakuloisen näköisenä. Nyt sen tiesin, olin ehdottomasti loukannut naista, mutta vanhalle leikkitoverilleen hän antoi enemmän anteeksi kuin muuten oli sallittua. Varmasti olin oikein ymmärtänyt, mutta hymyilin ivallisesti vastaan, enkä heti nostanut lasia huulilleni. Maria hidasteli myös, kunnes hänen suupielensä, joita uhmaten katselin, alkoivat värähdellä.

»Vieläkö aavistat, mitä augurit ovat? Danielin hotellissa kerroin sen sinulle», sanoin. »Silloin kun opetin sinulle mytologiaa.»

»Kyllä, — Claus, ja usko minua, sinä et juuri kuulu ovelimpiin.»

Voi, se pallo, joka lensi edestakaisin välillämme, vilahti taas kuin tuuli Eva-puiden lehdistössä.

Mutta kun vähän myöhemmin istuimme pengermällä, missä vain kahvin tuoksu toi hieman viileyden tapaista miesten ja naisten hajuvesiin ja ruumiinlämpöön ja rakkaus tanssi kuin liekki kirkkaana keskipäivänä ryhmien keskellä (kuin lapset he tappelivat siitä tai tarttuivat siihen), tässä tukehduttavassa ihmisjoukossa ja vankeudessa valon riehaannuttamana keskipäivänä, joka nukutti allamme olevaa öljypuumaata, tässä henkeäsalpaavassa valossa en ajatellut enää mitään muuta kuin Vencen tuomiokirkon ihanaa aamusoittoa, kuinka se oli riippunut korkealla yläpuolellamme taivaassa ja kuinka maantie äänettömänä oli vetänyt meitä ylöspäin yhä korkeammalle — ja että kohta kun olimme ihmisten joukossa, taas kaikki oli hävitetty ja hukattu eikä harhailullamme ollut loppua! Silmäni etsivät sairaita pengermällä, sydän alttiina palveluksiin, jopa toivoin olevani heidän kaltaisensa ja saavani elää ainoastaan heidän seurassaan, niinkuin he nyt juuri elivät, ollen samalla hieman raukeita ja kuitenkin salaa vimmastuvia, hiukan kuumeisia ja syyntakeettomia, ja vielä ahnaasti tarrautuivat elämään, varastivat siltä kaikenlaista.

Mariakin oli vaiennut. »Sata!» sanoi hän äkkiä, ja kun ihmeissäni katsahdin häneen: »Sata appelsiinia olen laskenut tuolla alhaalla. Nyt kaiketi on aikamme täällä kulunut loppuun.»

Lähdimme liikkeelle.

Hyvä Jumala, kuinka voimakkaana ja kirkkaana tiemme kotiin juoksikaan viettävien öljypuumetsien, kivipengermien, kullan vihreitten lehtojen ympäri ja kuilujen yli tänä sydänpäivänä! Pieni Vencen kaupunki (tutkimme sen ristiin rastiin) oli ollut hyvin erilainen kuin se näky, jonka Kassiopeian alla siitä olin nähnyt, ottamatta lukuun sitäkään, että se nyt ei uinut kuutamossa, vaan esiintyi mahtavan auringon valaisemana. Se oli täynnä elämää. Ja tämä elämä esiintyi suorastaan häikäilemättömänä monilla kujilla, joilla talojen ovet seisoivat avoinna ja vain kapea kynnys erotti kujat tuvista. Näimme ihmisten työskentelevän, nukkuvan, riitelevän, rakastavan — eräässä suutarintuvassa kiekui kukko mennessämme sen ohi.

Nyt astuimme käsi kädessä pitkin vahvaa kovaa maantietä, joka niin ihanasti pidätti meitä rinnakkain, ja ajattelin »kipeätä kohtaa» itsessäni, tuota kivuloista heikkoutta, joka toisinaan minut valtasi ja riisti kaiken elinvoiman, niin että kaipasin sairautta ja hoitoa, lepotuolia kuoleman partaalla ja kerran todella ollen sairas nautin sairaudesta hekumoiden. Sitä ajattelin varmojen askelien ja syvän, rauhallisen tunteen liittämänä Mariaan.

Taas oli tien sivuilla puutarhoja täynnä Eva-puita, kuitenkin hiljaisuudessa, joka henki ylevää turvallisuutta. Pienintäkään värähdystä ei näkynyt niissä, hehkuvinkaan valo ei avannut niiden lehdistöä, miettivänä riippuivat kypsät appelsiinit. Tunsin itseni terveeksi, tunsin itseni iloiseksi. Tuskallinen heikkoudenpuuskani oli pian unohdettu, vain kuin väljähtyneen suitsutuksen maku oli vielä kielelläni, tunsin sen hyvin, kiusallinen muisto siitä ulottui lapsuuteeni saakka, ja usein olin luullut, että se oli Venetsian makua... Äkkiä minulle valkeni. Enkö ollut taas alkanut kaihoten ajatella Mariaa, kun makasin sairasvuoteella Kölnissä, eikö lyyrillinen surumielisyyteni ollut ensin palannut Kassiopeian värähtelevän M:n alla? Ja eläen hengessä uudelleen ystävyytemme vuodet tapasin tuon surun uudelleen kaikkialla, missä Maria oli osunut tielleni. Tuo suloinen heikkouden surumielisyys, se oli makua rakkaudestani Mariaan, hänen kiihkeiden, katkonaisten suudelmiensa jälkimakua.

Laskevan auringon liekehtiessä ympärilläni pysähdyin, tartuin Marian olkapäihin ja tarkastelin häntä: silmiä, suuta, otsaa ja leukaa, koetin lukea niistä, mutta kaikki: silmät, suu, otsa ja leuka, sirot olkapäät... ja kädet, jotka hän kysyvästi nosti kasvojeni eteen, kaikki oli niin kirkkaana, niin lujana edessäni, selvempänä kuin mikään muu, selvempänä kuin puu, kallio, pensas, johon häntä, syrjään katsoen, vertasin, ja minulle niin perinpohjin tuttuna, että tartuin käsin häneen kuin suurimpaan varmuuteen.

Keskellä tietä syleilimme toisiamme huumaukseen saakka.

Hänen täytyy tulla omakseni, huusi jokin sisimmässäni, sitä se on, enkä tiennyt, tahdoinko sillä tukahduttaa tuskan vai väkirynnäköllä valloittaa onnen kukkulan — tahdoinko tuhota hänet ja kohottaa itseni »ollakseni vapaa», vai ainoastaan kruunata orjuuteni. Mutta yksi asia on varma: en ajatellut Mariaa — vain itseäni. Käteni hänen olkapäillään pidin häntä loitolla itsestäni ja puhuin tulisesti, vasten hänen avoimia kasvojaan: »Sinun täytyy olla omani... Je te veux.»

Hitaasti kuin ponnistaen hän loi silmänsä alas, suuri, pehmeä suu vavahti, leuka kohosi hiukan, hän horjui, sitten tulvi riemu hänen ruumiinsa läpi, ja hän heittäytyi syliini.

»Anna olla, Claus», kuiskasi hän. »Anna olla. Tästä päivästä alkaen on kaikki hyvin», ja käsi kädessä, silmät täynnä maan ja taivaan valoa, astuimme eteenpäin, tie kumisi askeltemme alla. Tämä ja sydäntemme tykintä olivat ainoa ääni sydänpäivän hiljaisuudessa...

Kun saavuimme kotiin, ojensi isäntä meille kirjeen Bobilta, joka ilmoitti, että rouva Camilla oli matkalla ja että Bob monesta syystä piti parempana asua hänen kanssaan Cap d'Antibesissa. Hän oli jo aamupäivällä matkustanut sinne.

»Tiedätkö mitä?» sanoi Maria rauhallisesti. »Me käskemme heti koota tavaramme ja lähdemme sinne myös.»

Minkätähden?

»Katsoppa minua kerran», vastasin hetken kuluttua, ja siinä tein tyhmästi, sillä kun hän päättävästi nosti leukansa, saattoi hän kiirettä pitämättä tarkastella, kuinka juuri punastuin silmiäni myöten. Olin näet kysynyt itseltäni, eikö hän sentään ollut kuullut yöllistä kävelyäni, ja silloin lennähti kuumana mieleeni se ajatus, että eilen illalla Monte Carlosta palattuamme olin näyttänyt hänelle täällä salissa »sievän naisen», naarashirven, jota myös nimitettiin Agatheksi, jos tahtoi tietää. Semmoinen vihjaus oli enemmän kuin tarpeeksi Marialle!

»Senkötähden?» kysyin umpimähkään.

»Niin, sentähden», vastasi hän katse lujana.

»Huolehdit ihan suotta.»

»En huolehdi ensinkään. Mutta en jää enää tunniksikaan tähän hotelliin. Ja pyydän sinua, Claus, seuraamaan minua Cap d'Antibesiin.»

»Äitisi läpitunkevien silmien alle?»

»Miksi ei?» vastasi hän viattomasti. »Onko meillä mitään salattavaa?»

»Tuhat tulimmaista, ei!» huudahdin ja kiiruhdin puhelimeen pyytämään Marian määräyksestä vanhaa markiisitarta lähettämään meille vaununsa.

Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Kun tuntia myöhemmin, kalabrialaisen rosvon surressa meitä hattu syvälle päähän painettuna, astuimme pihan poikki, lepäsi Agathe auringon valelemana nojatuolissa. Luulin huomaavani hiljaisen vavahduksen suljettujen luomien alla ja tervehdin vieden käden sydämelleni. Hän hymyili liikahtamatta eikä avannut silmiään.

Uusi hotellimme oli ihan meren rannalla, niemen kärjessä. Tuulisina öinä täytti sen veden kohina, ja silloinkin, kun tuuli ja aallot olivat asettuneet, humisi aamuun asti kuin suuressa simpukassa.

Mutta pienellä maakielekkeellä hotellin takana kukoisti ainutlaatuinen puutarha. Eräs synkkämielinen ranskalainen oli rakennuttanut sen useita vuosia sitten, samalla kuin moskeijan tapaisen huvilan ja oman marmorihautansa. Siihen hän oli aikaisemmin muuttanut kuin taloon, jonka sisustus ei ollut milloinkaan valmistunut, sillä perijät eivät välittäneet kuolleen narrin paratiisista, ja puutarha sai estämättä villiintyä. Kun Maria ja minä ensi kerran astuimme sinne, tunkeuduimme arastellen, silmät suurina, eteenpäin kuin vanhaan, juhlallisen kauniiseen tuomiokirkkoon mennessä. Keltainen väriherne kukki ylenmäärin suurissa pensaissa, kaikkialla pisti esille kokonaisia keihäskimppuja aloekukkia pensaikostaan, karmiininpunaisia, ruusunpunalta vivahtavia. Kirkkaansinisessä lätäkössä kuin omassa tuoksussaan ja nesteessään seisoivat soihtuliljat ja työnsivät purppurakukkiensa terät aurinkoon, ja kalliot oli istutettu täyteen kaktuksia. Kaikki mahdolliset palmulajit ja sateenvarjopinjat kasvoivat sinne tänne pitkin puutarhaa istutettuina; niin oli huolehdittu siitä, että ne käyttäytyivät kuin vasallit ja antoivat auringolle »vapaan pääsyn». Rannalla, piikivien välissä, kukkivat krokukset. Pieni lahti aukeni simpukankuorikallioiden pirstottuun jättiläismuuriin, ja siinä leikki kaksi alastonta poikaa. Ihastuneina jäimme seisomaan.

Varustus vankka merta vasten tekeytyi vallan pienoiseksi, ja itse merta sopi lasten leluna käyttää, kun sen keksi. Imettäjäksi auringon he saivat pieneen joukkohon.

En tiennyt, että olin laatinut runon, kun hiukan sanojen kanssa taistellen olin hitaasti kolme, neljä kertaa ja yhä selvemmin tämän lausunut. Sillä välin Maria tervehti lapsia, pyysi heitä poimimaan kimpun krokuksia ja antoi heille rahaa.

Lasten huutojen houkuttelemana pujahti lahdelman kallion takaa esille vanha kalastaja, housut ja paidanhihat käärittyinä, ja viittoili meille suurenmoisesti. Sitten hän jatkoi ilmeisen huolellisesti liikehtien työtään, osoittaen iäkkään, mutta voimakkaan etelämaalaisen kaikkea siroutta. Ja kun hän siis antoi meille näytännön, kumarsimme nauraen ja istuuduimme mukavasti kallionkielekkeelle. Hän pyydysti merisiilejä, pistäviä palloja, toiset ruskeita ja vielä tummempia, toiset sinipunaisia. Pitkillä sauvoilla hän haeskeli kallioiselta pohjalta ja irroitti veitsellä otukset, jotka piikeillään tarrautuivat kivien väliin. Pienen pieniä kuori-eläimiä hän heitteli meille, ja meidän piti maistaa niitä. Ne maistuivatkin hyvältä, jopa paremmalta kuin osterit. Sitten seurasi pikku äyriäisiä, jotka eivät olleet pikkusormen päätä suurempia. »Ei mitään kunnon apajaa», selitti hän, kun hän vihdoin astui luoksemme (edessämme loisti tummanruskea, partainen pää, punaisen paidan raosta pursui valkoisia karvatukkuja), »mutta sopivaa työtä sellaiselle vanhukselle kuin minulle». Senjälkeen hän tyhjensi säkin, joka oli virunut lasten vieressä, ja näytti meille polyyppejä, teevadin kokoisia eläimiä, muodonsaanutta limaa, jonka voimaa ihmettelimme, toiset vaalean harmaita, toisissa tummempia ja ruusunvärisiä pilkkuja, imusuppilot poskihampaiden näköiset toiset taas ruskeanpunaisia, valossa hehkuvia. Kalastaja tappoi yhden sellaisen pääjalkaisen pistämällä veitsellä »silmän viereen», mutta Maria ja minä emme ymmärtäneet niin monimutkaista elimistöä: me näimme monta silmää, ja mikä oli silmä, olisi yhtä hyvin voinut olla jotakin muuta. Heti kävi eläin veltoksi. Se aukeni kuin suuri kukka, ulottimet muistuttivat pitkiä lehtiä — kukka, hullun auringon arvoinen!

Kun olimme hetken jutelleet, kiersi hän alas housunsa ja hihansa, silitti ne huolellisesti ja kutsui »meidät ja koko perheen» aterialle keskelle tätä villiä puutarhaa, auringon alle.

Hän kertoi asuneensa jo kaksikymmentä vuotta molempine poikineen moskeijassa, maksamatta vuokraa, näkemättä koskaan sen omistajaa tai heistä mitään kuulematta, tämä oli hänen valtakuntansa eikä kukaan siitä hänen kanssansa kiistellyt. Kun hän ylväästi kohotti käsiänsä, helisivät siunatut mitalit hänen rinnallaan.

»Minulla on myös tytär», jatkoi hän ja hetken vaiettuaan avaten silmänsä levälleen: »Giulietta Var!»

Hänen kätensä viittasi suurin elein koilliseen, taivaaseen päin, St. Paulin suuntaan.

»Ruotsalainen Kaspar», lisäsi hän, samalla kun vaatimattomasti loi silmänsä maahan ja alensi ääntään, »ruotsalainen Kaspar on maalannut minut Egyptin kuninkaana».

Epäilemättä edustava perhe! Luonnollisesti hyväksyimme kutsun tähän kuuluisaan kana- ja kuningashoviin.

Sovittiin puutarha-ateriasta seuraavaksi sunnuntaiksi. Olimme jo poistuneet jonkun askeleen, kun hän huusi meille ja kädet housuntaskuissa hitaasti lähestyi. Hänen ryhtinsä ilmaisi syntistä tuttavallisuutta.

»Jos sallitte», sanoi hän, »tahdon näyttää teille kalliokylpylämme. Perhesalaisuus! Olisin onnellinen saadessani lahjoittaa kylpylän teille. Niin kauan kuin asutte täällä, kuuluu se yksistään teille.»