Part 11

»Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto — pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä kasvojaan —

»Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä. »Minua ei lyödä!»

Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen liuottama reunus maan ja veden välillä... Levottomuus, joka minut pani näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui syvyyteen, kanavaan.

»Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen päästään.

»Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin minun syliini!»

Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle, missä uusi hattuni... Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua... ei yhtään hattua...»

Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä siihen.»

»Juna!» huusin. »Maria, juna!»

»Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!»

Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni. Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!» huudahti hän usein, »uh!»

Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden, mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä vielä itkien Vivianesta.

»Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä.

»Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.»

»Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?»

»Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin se on määrätty tähdissä.»

»Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun. Ymmärrätkö?»

Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä...

Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä. Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta, ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia. »Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle.

»Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän sinua! En unohda sitä milloinkaan!»

Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa!

»Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen.

Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa näkymättömiin tähtiin.

Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni...

Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään. Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut _tietää_. Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa, jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut.

»Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?»

Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten kasvojani:

»Olette saanut kirjeen Marialta.»

»Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen.

»Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.»

Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin. Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi.

»Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus vihloi sydäntä.

Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en tiennyt kummasta syystä.

»Ei!» huusin uhmaten.

»Vannotteko?»

»Vannon.»

»Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että miellytätte minua yhä enemmän.»

»Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen», teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti aikataulu... Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin, ystäväni?... Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano — Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.»

Markiisitar ojensi minulle kirjan.

»Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan ystävällisesti.

Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin.

»Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50, Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua. »Venetsiasta... aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello 6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun. »Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua. Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.»

»Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata poskipäätään. Tottelin.

»Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.»

»Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta ulos.

»Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!»

* * * * *

Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla. Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja, kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.»

Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan Venetsian läpi.

Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa, kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin, kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä, viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735 murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan, joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä, jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä elävänä ruumiina ulkona.

Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen.

Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut kolmesataa!

Venetsia oli tasavalta... Millainen tasavalta Venetsia olikaan!

Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia» varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi.

Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä, itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen vain laguunien väreilevässä valossa.

Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali, tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään. »Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme, rakas ystävä».

Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa, vastaan. Se oli tasavallan loppu.

Ja sen legendan alku...

Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa. Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun sävelissä.

»Stai premi!»

Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos kapakasta.

»Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle.

Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan.

Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi, että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon, joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää... Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä vanhaa chiantia.»

Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja. Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta».

»Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.»

Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin, ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle tapahtua jotakin... Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme... Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin te.»

Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan, istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli pyrstöänsä hänen nenänsä päällä.

* * * * *

»Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa »hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!») suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla.

Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat, kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle.

Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä.

Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin.

Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.»

Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse voitoistaan kuin ihmissyöjät.»

TOINEN OSA

XIV. ÖLJYPUUMAA

Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli kirkkaansininen ja välkähteli.

Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli? Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi ajattelemattomasti kuin poika.

Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille. Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin kiitävän junan käytävään.

Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi.

Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan.

Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa, vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi. Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota avioliittoon... Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä, uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton, valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin. Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle, Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät kuin näyttelisivät kohtaloa!

Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään.

»Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän. »Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin haluatte.»

Minä en halunnut.

Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt, ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin täysin mitoin.

Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota, mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota, nähtävästi läheni.

Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä, pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota, suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa. Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi!

Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin.

Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon »jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää?

Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset, vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata, se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua.

Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa? Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!... No niin, kenraali polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian; hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän »ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme. Siitä oli tullut loppu.

»Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin.

No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria, ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä kuin antaa hänen kiusoitella itseäni.

»En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä».

Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa, minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla» alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan.

»Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta hyviksi ystäviksi —»

Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu päin taivasta.

Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin», arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan, »tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista.

»Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan».

Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen peitossa.

Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin »viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta».

Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja tämä kohta oli tietysti ratkaiseva.

Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin.

Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa hoipertelin sisälle!

Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti, Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä. Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle kiitollinen.