Part 1

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Alkulause lukijalle.

Ensimmäinen luku. Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.

Toinen luku, jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.

Kolmas luku: Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta keskustelusta.

Neljäs luku, jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita kannattaa tietää ja kertoa.

Viides luku. Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.

Kuudes luku. Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.

Seitsemäs luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.

Kahdeksas luku, jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

Yhdeksäs luku, jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.

Kymmenes luku, missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapauksista.

Yhdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle hänen kohdatessaan Kuoleman valtiopäivien vaunut eli rattaat.

Kahdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kolmastoista luku, jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Neljästoista luku, jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsänritarin kanssa.

Viidestoista luku, jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.

Kuudestoista luku. Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.

Seitsemästoista luku, missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Kahdeksastoista luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.

Yhdeksästoista luku, jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.

Kahdeskymmenes luku, jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.

Yhdeskolmatta luku, jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja tapahtumia.

Kahdeskymmenes luku, missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.

Kolmaskolmatta luku. Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Alontesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että tämän seikkailun todenperäisyyttä epäillään.

Neljäskolmatta luku, missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.

Viideskolmatta luku, jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.

Kuudeskolmatta luku, jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.

Seitsemäskolmatta luku, jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.

Kahdeksaskolmatta liiku. Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.

Yhdeksäs kolmatta luku. Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.

Kolmaskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.

Yhdesneljättä luku, jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.

Kahdesneljättä luku. Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Kolmasneljättä luku. Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.

Selityksiä.

ALKULAUSE LUKIJALLE.

Jumala paratkoon, kuinka hartaasti sinä, jalosukuinen tai ehkä plebeijinen lukijani, nyt odotatkaan tätä esipuhetta luullen siitä löytäväsi kostonuhkauksia, syytöksiä ja solvauksia toisen Don Quijoten tekijää vastaan,[1] tarkoitan sen, jonka sanotaan siinneen Tordesillasissa ja syntyneen Tarragonassa! Mutta sitä huvia minä en tosiaankaan aio sinulle suoda; vaikka näet loukkaukset synnyttävät vihaa kaikkein nöyrimmässäkin povessa, niin minun poveeni nähden tuo sääntö ei pidä paikkaansa. Sinä ehkä toivoisit, että nimittäisin miestä aasiksi, mielipuoleksi ja hävyttömäksi: mutta se ei johdu mieleenikään: rangaiskoon häntä hänen oma syntinsä, syököön, mitä on keittänyt, ja sillä hyvä. Minua on kuitenkin suututtanut, että hän moittii minua vanhaksi ja toiskätiseksi, ikäänkuin olisi ollut minun vallassani pysähdyttää ajan juoksu omalta kohdaltani tai kuin olisin tullut raajarikoksi jossakin kapakassa enkä kaikkein kunniakkaimmassa tilaisuudessa,[2] mitä ovat nähneet menneet ja nykyiset ja luultavasti tulevat näkemään tulevaiset ajat. Jos haavani eivät näytäkään loistavilta niistä, jotka sattuvat ne näkemään, niin ainakin niitä pitävät arvossa ne, jotka tietävät, missä ne on saatu; sillä parempi on sotilas kuolleena taistelutanterella kuin vapaana pakoretkellä. Ja tämä vakaumukseni on niin varma, että jos minulle nyt ehdotettaisiin ja tehtäisiin mahdolliseksi se, mikä on mahdotonta, tahtoisin mieluummin olla ollut mukana tuossa mainiossa taistelussa kuin nyt olla terve ja haavoittumaton siksi, etten olisi ottanut siihen osaa. Arvet, joita nähdään soturin kasvoissa ja rinnassa, ovat tähtiä, jotka opastavat toisia kohti kunnian taivasta ja tavoittelemaan ansaittua kiitosta; ja huomattava on vielä, ettei teoksia kirjoiteta harmailla hiuksilla, vaan ymmärryksellä, joka yleensä muuttuu paremmaksi iän lisääntyessä. Minua on myös pahoittanut, että hän sanoo minua kateelliseksi ja kuvailee minulle, kuin jollekin tietämättömälle, mitä kateus oikeastaan on; sillä niistä kahdesta kateuden lajista, jotka ovat olemassa, minä tunnen totisesti ainoastaan sen, joka on pyhä, jalo ja hyvää tarkoittava, ja koska niin on aivan varmaan laita, ei ole minun asiani vainota ketään pappismiestä, varsinkaan, jos hän sitäpaitsi on Inkvisition palveleva veli;[3] ja jos kirjoittaja on tuon sanonut tarkoittaen häntä, jota näyttää tarkoittaneen, niin hän on aivan erehtynyt, sillä minä ihailen sen miehen neroa, ihailen hänen teoksiaan ja hänen alinomaista ja hurskasta toimintaansa. Kiitän kuitenkin tuota herra kirjailijaa siitä, että hän sanoo kertomusten! olevan pikemmin satiirisia kuin opettavaisia, mutta tunnustaa niiden olevan hyviä, mitä ne eivät voisi olla, jollei niissä olisi yhtä ja toista.

Olen kuulevinani sinun sanovan, että puhun kovin varovasti ja pysyttelen liiaksi vaatimattomuuteni rajoissa; mutta minä tiedän, ettei murheelliselle pidä lisätä murhetta, ja tämän herran mieli varmaan on kovin murheellinen, koska hän ei uskalla ilmaantua avoimelle kentälle ja kirkkaaseen päivänvaloon, vaan salaa nimensä ja mainitsee väärän kotipaikan, kuin olisi tehnyt jonkin majesteetinrikoksen. Jos sattumalta tulet hänet tuntemaan, niin sano hänelle minun puolestani, etten minä pidä itseäni solvattuna, koska hyvin tiedän, kuinka paholainen ihmistä kiusaa, ja että eräs hänen pahimpia kiusauksiaan on siinä, että hän uskottelee ihmisen voivan kirjoittaa ja painattaa kirjan, jolla ansaitsee yhtä paljon mainetta kuin rahaa ja yhtä paljon rahaa kuin mainetta. Ja tämän väitteen tueksi toivon sinun hupaisella ja sievällä tavallasi kertovan hänelle seuraavan jutun:

Sevillassa oli muudan hullu, joka sai päähänsä kaikkein naurettavimman mielettömyyden ja keksinnön, mitä kukaan hullu maailmassa milloinkaan on saanut. Hän näet valmisti putken, joka oli toisesta päästä teroitettu, ja saatuaan sitten kadulla tai missä hyvänsä käsiinsä koiran hän astui jalallaan koiran toiselle takakoivelle, kohotti koiran toista koipea kädellään ja pisti sitten, niin hyvin kuin osasi, putken sellaiseen paikkaan, että toisesta päästä puhaltamalla sai koiran pyöreäksi kuin pallon, ja niin tapahduttua hän taputti kämmenellään pari kertaa koiraa vatsaan, päästi sen menemään ja sanoi läsnäoleville, joita aina oli suuri joukko:

— Luulevatko arvoisat herrat vieläkin, että on varsin helppo puhaltaa koira pulleaksi? — Luuleeko teidän armonne nyt, että on varsin helppo tehdä kirja?

Jollei tämä juttu häntä miellytä, niin kerro sinä, hyvä lukijani, tämä toinen, joka sekin koskee hullua ja koiraa:

— Cordobassa oli eräs toinen hullu, jolla oli tapana kantaa päänsä päällä marmorilevyn kappaletta tai muuta verrattain painavaa kiveä, ja kohdatessaan koiran, joka ei osannut varoa, hän asettui sen viereen ja antoi kiven pudota suoraan koiran päälle. Koira suuttui, haukkui ja ulvoi ja juoksi pitkin katuja. Sattui sitten, että niiden koirien joukossa, joiden päälle hän taakkaansa pudotteli, oli eräs jollekin hytyräsepälle kuuluva, johon sen omistaja oli kovin kiintynyt. Kivi putosi ja osui päähän, pahoinpidelty koira ulvoi surkeasti, sen isäntä huomasi seikan, vihastui, sieppasi kyynäräkepin, hyökkäsi hullun luo, pieksi hänet niin, ettei häneen jäänyt eheää luuta, ja sanoi aina lyödessään:

— Sinä koiramainen konna, mitä teit mäyräkoiralleni? Etkö sinä nähnyt, julmuri, että koirani oli mäyräkoira?

Hän toisti nimeä _mäyräkoira_ vielä monet kerrat ja antoi pehmitetyn hullun sitten mennä menojaan. Tämä otti asian sydämelleen, lähti kotiin eikä uskaltanut enää mennä ulos kokonaiseen kuukauteen. Mutta sen ajan kuluttua hän palasi tekemään temppuansa, pään päällä vielä suurempi kivenmyhkyrä. Hän tuli koiran luo, katseli sitä oikein tarkasti, ei halunnut eikä tahtonut pudottaa kiveä, vaan sanoi:

— Tämä on mäyräkoira, tätä täytyy varoa!

Ja vaikka hän sitten kohtasi paljon koiria, verikoiria ja rakkikoiriakin, hän aina sanoi, että ne olivat mäyräkoiria eikä senvuoksi enää pudottanut kiveä. Tämän kirjailijan käy kenties samoin, niin ettei hän enää uskalla pudottaa ihmisten päähän nerollisuutensa taakkaa, kirjojansa, jotka ovat kiveä kovempia, koska ovat huonoja.

Sano hänelle myös, etten välitä vähääkään, vaikka hän uhkaa riistää minulta ansion kirjallaan; minä näet käytän kuuluisan välinäytöksen _La Perendengan_[4] lausetta ja sanon hänelle: »Kauan eläköön armollinen herra raatiherra, ja Kristus olkoon meidän kaikkien kanssa.» Niin, kauan eläköön jalo kreivi Lemos, jonka tunnettu kristillinen mielenlaatu ja anteliaisuus tukevat minua kaikissa kovan onnen kohtauksissa, ja eläköön myös hänen kunnianarvoisuutensa Toledon arkkipiispan Don Bernardo de Sandoval y Rojasin[5] erinomainen armeliaisuus, vaikka maailmassa ei olisi yhtään kirjapainoa ja vaikka minua vastaan painettaisiin enemmän kirjoja kuin on kirjaimia Mingo Revulgon laulussa.[6] Minä en ole kokenut pyrkiä heidän suosioonsa minkään imartelun tai muun kiitoksen avulla, mutta siitä huolimatta nämä molemmat korkea-arvoiset henkilöt ovat vain oman hyvyytensä tähden ottaneet tehtäväkseen olla suosijoinani ja auttajinani, ja senvuoksi pidän itseäni onnellisempana ja rikkaampana kuin jos onni olisi kuljettanut minua aivan tavallista tietä korkeimmille huipuilleen. Kunniantuntoa voi olla köyhälläkin, mutta ei paheellisella; köyhyys voi estää jaloutta loistamasta täysin kirkkaana, mutta se ei voi sitä kokonaan pimentää. Mutta jos hyve luo itsestään jotakin valoa, vaikkapa vain puutteen ahtaista rakosista, niin sitä sittenkin lopulta kunnioittavat ja niinmuodoin myös suosivat korkeat ja jalot sielut.

Älä sano hänelle enempää. Minäkään en mieli sanoa sinulle enää mitään muuta, huomautan vain, että sinun tulee tietää, että tämä _Don Quijoten_ jälkimmäinen osa, jonka nyt jätän sinulle, on saman tekijän leikkaama ja samasta kankaasta kuin edellinen, että kerron sinulle siinä Don Quijoten myöhemmistä elämänvaiheista sekä vihdoin hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, jottei kukaan enää uskalla antaa hänestä uusia todistuksia, koska jo annetut saavat riittää. Riittää myös, että rehellinen mies on kerran kertonut näistä älykkäistä hullutuksista; hän ei aio niihin enää puuttua, sillä hyvääkään ei pidetä arvossa, jos sitä on liian paljon, kun taas huonollakin, jos sitä on vähän, katsotaan olevan jotakin arvoa. Olin unohtaa sanoa sinulle, että voit aivan pian odottaa _Persilestä_,[7] joka on jo valmistumassa, ja _Galatean_ toista osaa.

Ensimmäinen luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.

Tämän historian toisessa osassa, johon sisältyy Don Quijoten kolmas retki, Cide Hamete Beneugeli kertoo, että kirkkoherra ja parturi antoivat kulua melkein kuukauden käymättä häntä katsomassa, koska eivät tahtoneet kajota edellisiin tapauksiin ja siten johdattaa niitä hänen mieleensä. He kävivät kuitenkin tapaamassa hänen sisarentytärtään ja emännöitsijäänsä kehoittaen heitä hyvin hoitamaan häntä ja antamaan hänelle sellaisia ruokia, jotka vahvistaisivat ja auttaisivat sydäntä ja päätä, koska hyvin asiaa harkiten täytyi sanoa koko hänen onnettomuutensa johtuneen niistä. He vakuuttivat niin tekevänsä nyt ja vasta varsin mielellään ja noudattaen niin suurta huolellisuutta kuin suinkin mahdollista; he näet kyllä huomasivat, että heidän isäntänsä joinakin hetkinä osoitti olevansa täydellä järjellä. Siitä molemmat herrat olivat mielissään, sillä he ajattelivat tehneensä aivan oikein, kun olivat kuljettaneet hänet muka noiduttuna kotiin härkärattailla, kuten kerrottiin tämän yhtä suurenmoisen kuin täsmällisenkin historian ensimmäisessä osassa, sen viimeisessä luvussa. He siis päättivät käydä häntä tapaamassa ja tarkastamassa hänen parantumistaan, vaikka pitivätkin että melkein mahdottomana, ja päättivät olla hiiskahtamatta sanaakaan vaeltavasta ritarikunnasta, jotta hänen haavansa, jotka olivat tuskin ehtineet arpeutua, eivät alkaisi jälleen vuotaa verta.

Niin he menivät hänen luokseen ja näkivät hänen istuvan sängyssä, yllään lyhyt viheriä flanelliröijy ja päässä punainen toledolainen lakki, koko mies niin laihana ja surkastuneena, että näytti kerrassaan muumioksi muuttuneen. Hän tervehti heitä sangen ystävällisesti, he kyselivät hänen vointiaan, ja hän teki selkoa siitä ja itsestään yleensä aivan järkevästi ja erittäin sievin sanoin. Siinä keskustellessaan he sattuivat koskettelemaan seikkoja, joita mainitaan politiikan ja hallitusmuodon nimellä, ja siinä he milloin korjasivat jotakin epäkohtaa, milloin kokonaan tuomitsivat jonkin toisen, muuttivat tapoja toisenlaisiksi ja karkoittivat toisia maasta, ja jokainen heistä kolmesta oli olevinaan uusi lainsäätäjä, uudenaikainen Lykurgos, uudenuutukainen Solon; ja tällä tavalla he loivat yhteiskunnan uudestaan, niin että näytti aivan siltä kuin he olisivat heittäneet sen ahjoon ja vetäneet sen jälleen sieltä ulos aivan toisenlaisena kuin ennen. Don Quijote puhui kaikista heidän käsittelemistään asioista niin älykkäästi, että molemmat hänen tutkijansa pitivät aivan varmana, että hän oli täysin terve ja täydellä järjellään.

Sisarentytär ja emännöitsijä olivat kuulemassa tätä keskustelua eivätkä osanneet kyllin kiittää Jumalaa siitä, että saivat jälleen nähdä isäntänsä niin terveenä. Mutta nyt kirkkoherra luopui alkuperäisestä aikomuksestaan, nimittäin siitä, ettei ollenkaan koskettaisi mitään vaeltavaan ritarikuntaan kuuluva seikkaa, tahtoi saada täyden selvyyden, oliko Don Quijoten paraneminen näennäistä vai todellista, ja sillä tavalla hän johtui asiasta toiseen siirtyen mainitsemaan erinäisiä uutisia pääkaupungista, kertoen muun muassa, että turkkilaisten uskottiin varmasti purjehtivan etelään valtavan suurella laivastolla, ettei kukaan tietänyt, millaisissa aikeissa he liikkuivat tai missä tämä ankara rajuilma tulisi purkautumaan, ja tämän pelon vuoksi, jolla turkkilaiset melkein joka vuosi vaativat meidät tarttumaan aseisiin, koko kristikunta suuntasi katseensa vihollisen laivastoon, ja hänen majesteettinsa oli antanut panna puolustuskuntoon Napolin ja Sisilian rannikot sekä Maltan saaren. Siihen virkkoi Don Quijote:

— Hänen majesteettinsa on menetellyt niinkuin menettelee erinomaisen viisas soturi, joka ajoissa varustaa alueensa puolustuskuntoon, jottei se olisi vihollisen tullessa varautumaton; mutta jos minun neuvoani kysyttäisiin, niin minä kehoittaisin käyttämään erästä varokeinoa, jota hänen majesteettinsa ei tällä hetkellä suinkaan ajattele.

Tuskin tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi itsekseen: »Jumala sinua varjelkoon, Don Quijote parka, sillä minusta näyttää kuin sinä syöksyisit hulluutesi korkealta huipulta yksinkertaisuutesi syvään kuiluun!» Mutta parturi, joka oli jo ajatellut samaa kuin kirkkoherra, kysyi nyt Don Quijotelta, mikä oli se varokeino, jota hän piti niin sopivana; se näet saattoi olla laadultaan semmoinen, että se täytyi sijoittaa niiden monien kelvottomien ehdotusten luetteloon, joilla ruhtinaita usein vaivataan.

— Minun ehdotukseni, herra parrankaapija, — sanoi Don Quijote — ei tule olemaan kelvoton, vaan kelvollinen.

— En minä sitä tarkoittanut, — vastasi parturi — vaan sanoin sen siksi, että kokemus on osoittanut kaikkien tai kaikkein useimpien hänen majesteetilleen annetuista neuvoista olevan joko mahdottomia tai järjettömiä tai kuninkaalle ja valtakunnalle vahingollisia.

‒ Mutta minun neuvoni — virkkoi Don Quijote — ei ole mahdoton eikä järjetön, vaan kaikkein helpoin, soveliain, mukavin ja nopein, mitä kenenkään neuvonantajan mieleen voi koskaan johtua.

— Teidän armonne olisi voinut sen jo meille sanoa, herra Don Quijote — sanoi kirkkoherra.

— En tahtoisi sanoa sitä juuri nyt, — vastasi Don Quijote — sillä se voisi olla jo huomenna varhain aamulla herrojen valtioneuvosten korvissa, ja joku toinen saisi kiitoksen ja palkan minun työstäni.

— Minä puolestani — sanoi parturi — vakuutan maan ja taivaan nimessä, etten mainitse kuninkaalle, en rengille enkä kenellekään kuolevaiselle, mitä teidän armonne haluaa minulle sanoa, ja tämän valan minä olen oppinut siitä kansanlaulusta, jonka alussa entinen kirkkoherra näyttää kuninkaalle varkaan, joka oli häneltä varastanut sata dublonia ja hänen nopeakäyntisen muulinsa.

— Minä en tunne sellaisia tarinoita, — sanoi Don Quijote — mutta tiedän, että tuo vala on pätevä, koska tiedän, että parturi on kunnon mies.

Ja vaikka ei olisikaan, — sanoi kirkkoherra — niin minä takaan hänen kunniallisuutensa ja vakuutan hänen puolestaan, että hän on tässä asiassa vaiti kuin mykkä, lain ja säädettyjen sakkojen uhalla.

Entä kuka menee takuuseen teistä, herra kirkkoherra? — kysyi Don Quijote.

— Virkani,— vastasi kirkkoherra — sillä se vaatii pitämään salaisuuksia omana tietonaan.

— Tuhat tulimmaista! — sanoi nyt Don Quijote. — Mitä tarvitsee hänen majesteettinsa tehdä muuta kuin antaa julkisen kuuluttajan julistaa, että kaikkien Espanjassa liikkuvien vaeltavien ritarien tulee määrättynä päivänä kokoontua pääkaupunkiin? Vaikka näet heitä ei tulisikaan enempää kuin puoli tusinaa, niin voisihan heidän joukossaan kuitenkin olla joku, joka kykenee yksin tuhoamaan turkkilaisten koko sotavoiman. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti ja seuratkaa minua. Onko ehkä jotakin ennenkuulumatonta, jos yksi ainoa vaeltava ritari tuhoaa kahdensadantuhannen miehen suuruisen sotajoukon, ikäänkuin heillä kaikilla olisi yksi ainoa kaula tai kuin he olisivat pelkkää mantelitahdasta? Jos ette usko, sanokaa minulle: kuinka monet historiat ovatkaan täynnä sellaisia ihmeitä? Jos nyt eläisi suurimaineinen Don Belianis tai joku Amadis Gallialaisen lukemattomasta sukukunnasta, — vaikka se olisikin minulle suureksi vahingoksi; miten toisten laita on, en tahdo käydä ratkaisemaan — jos siis joku heistä eläisi nykyaikana ja kävisi turkkilaisia vastaan, niin enpä totisesti tahtoisi olla turkkilainen. Mutta Jumala pitää huolta kansastaan ja suo sille miehen, joka kenties ei ole yhtä peloittava kuin muinaiset vaeltavat ritarit, mutta ei kumminkaan ole rohkeudeltaan heitä huonompi. En sano enempää; Jumala kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan.

— Oi onnetonta! — huudahti nyt sisarentytär. — Minut saa tappaa, jollei hyvä enoni tahdo jälleen ruveta vaeltavaksi ritariksi.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä tahdon elää ja kuolla vaeltavana ritarina; ja marssikoon turkkilainen ylös- tai alaspäin, milloin mielensä tekee ja niin suurella sotavoimalla kuin suinkin voi; minä sanon sittenkin, että Jumala kyllä ajatukseni ymmärtää.

Nyt virkkoi parturi:

— Minä pyydän teiltä, hyvät herrat, lupaa kertoa pienen tapauksen, joka sattui Sevillassa ja joka sopii tähän niin erinomaisen hyvin, että tekee mieleni se kertoa.

Don Quijote antoi siihen luvan. Kirkkoherra ja muut kuuntelivat tarkkaavaisesti, ja parturi aloitti esityksensä näin:

— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään. Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8] mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa, saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä. Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle, että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä, jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan. Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa, että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä. Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi. Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli. Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan, eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan, että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen, mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu, joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen, lisensiaatti sanoi tälle:

— Hyvä ystävä, ajattele, onko sinulla mitään tehtävää, jonka tahdot jättää minun toimekseni. Minä näet lähden nyt kotiin, sillä Jumala on äärettömässä hyvyydessään ja armossaan, ilman mitään omaa ansiotani, suvainnut antaa minulle järjen takaisin; minä olen nyt terve ja viisas, sillä kaikkivaltiaalle Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskokaa ja luottakaa tekin häneen; koska hän on kerran palauttanut minut entiseen tilaani, niin hän palauttaa siihen teidätkin, jos vain häneen luotatte. Minä kyllä muistan lähettää teille jotakin hyvää syötävää, ja syökää se kaikin mokomin; teidän näet tulee tietää, että minä, joka olen tuon kaiken kokenut, uskon puolestani kaikkien meidän hulluuksiemme johtuvan siitä, että vatsamme ovat tyhjät ja aivomme täynnä ilmaa. Rohkeutta vain, rohkeutta, sillä masentuminen onnettomuuksissa riuduttaa terveyttä ja johtaa kuolemaan.

Kaikki nämä lisensiaatin lauseet oli kuullut eräs toinen hullu, joka oli toisessa kopissa vastapäätä raivohullua; hän nousi vanhalta kaislamatolta, jolla hän makasi aivan alastomana, ja kysyi huutaen, kuka se oli, joka lähti tästä talosta terveenä ja viisaana. Lisensiaatti vastasi:

— Minä se olen, hyvä ystävä; minun näet ei tarvitse enää jäädä tänne, ja minä kiitän siitä äärettömästi taivasta, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa.

— Harkitkaa hyvin, mitä sanotte, lisensiaatti, älkää antako pirun itseänne pettää, — sanoi hullu — älkää astuko askeltakaan, vaan jääkää rauhassa koppiinne, niin teidän ei tarvitse tulla tänne takaisin.

— Minä tiedän olevani terve, — vastasi lisensiaatti — eikä minun tarvitse enää kulkea tätä tietä.

— Tekö terve? — virkkoi hullu. — No hyvä, saadaanpa nähdä. Jumalan haltuun, mutta minä vannon teille Jupiterin nimessä, jonka majesteettia minä edustan täällä maan päällä, että sen ainoan synnin tähden, jonka Sevilla tekee tänään päästäessään teidät täältä pois ja pitäessään teitä viisaana, minä kuritan sitä niin ankarasti, että kurituksen muisto säilyy ajoista aikoihin, amen. Etkö sinä tiedä, sinä pieni, kurja lisensiaatti parka, että minä voin sen tehdä, koska, kuten sanoin, olen jyrisyttäjä Jupiter ja pitelen käsissäni sytyttäviä salamoita, joilla voin nyt, kuten ainakin, uhata ja hävittää koko maailman? Mutta minä lähetänkin tälle typerälle kaupungille yhden ainoan rangaistuksen, nimittäin sen, ettei siinä eikä sen ympäristössä ja lähiseuduilla saada sadetta kolmeen kokonaiseen vuoteen, joka aika lasketaan tästä päivästä ja siitä hetkestä, jolloin tämä uhkaus on lausuttu. Sinäkö muka olet vapaa, sinäkö terve, sinäkö viisas ja minä hullu, minä sairas ja minä vankina...? Minä mieluummin hirtän itseni kuin annan sadetta.

Läsnäolijat olivat tarkkaavasti kuunnelleet hullun huutoja ja puhetta, mutta lisensiaattimme kääntyi nyt kapellaanin puoleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Älkää olko peloissanne, hyvä herra, ja älkää huoliko tämän hullun puheista; jos näet hän onkin Jupiter eikä anna sadetta, niin minä olen Neptunus, veden isä ja jumala, ja annan sadetta niin usein kuin minua miellyttää ja kuin tarpeellista on.

Siihen vastasi kapellaani:

— Kaikesta huolimatta, herra Neptunus, ei ole hyvä suututtaa herra Jupiteria. Jääköön siis teidän armonne koppiinsa; toiste, kun on sopivampaa aikaa ja tilaisuutta, palaamme teidän armoanne hakemaan.

Esimies ja kaikki muut läsnäolevat nauroivat, ja kapellaani oli vähällä suuttua; lisensiaatin vaatteet riisuttiin, hän jäi hullujenhuoneeseen, ja tarina on lopussa.