Part 2

— Tämäkö siis, herra parturi, — virkkoi Don Quijote — on se kertomus, jota ette voinut olla esittämättä, koska se niin mainiosti sopi minuun? Herra parrankaapija, herra parrankaapija, kuinka sokea onkaan ihminen, joka ei näe, mitä on silmien edessä! Eikö teidän armonne tiedä, että vertaukset, jotka koskevat eri henkilöitten luonnollisia taipumuksia, heidän urhoollisuuttaan, kauneuttaan tai sukujuurtaan, ovat aina loukkaavia ja ettei niitä mielellään kuunnella? Minä, herra parturi, en ole mikään vedenjumala Neptunus enkä suinkaan vaadi ketään pitämään itseäni viisaana, jollen ole viisas; minä ahkeroin vain tehdä maailmalle ymmärrettäväksi, kuinka pahoin se erehtyy, kun se ei tahdo uudelleen perustaa keskuuteensa sitä autuasta aikaa, jolloin vaeltava ritarikunta täällä eli ja toimi. Mutta meidän turmeltunut aikakautemme ei ansaitse niin suurta onnea kuin nauttivat ne aikakaudet, jolloin vaeltavat ritarit pitivät velvollisuutenaan ja ottivat kannettavakseen kuningaskuntien puolustuksen, neitojen suojelemisen, orpojen ja alaikäisten auttamisen, ylpeitten kurittamisen ja nöyrien palkitsemisen. Useimpien nykyaikaisten ritarien ohi kulkiessamme kuulemme pikemmin damastin, kultakankaan ja muiden heidän pukuihin käyttämiensä kallisarvoisten kudosten kahinaa kuin heidän varuksiensa panssarirenkaitten helinää. Nyt ei ole enää yhtäkään ritaria, joka makaa ulkosalla kärsien sään tuimuutta, täysissä varuksissa kiireestä kantapäähän, ei ole myöskään ketään, joka jalkojaan jalustimista irroittamatta peitseensä nojaten vain hiukan uinahtaa, niinkuin oli vaeltavien ritarien tapana tehdä. Nyt ei ole enää ketään, joka syöksyy esiin tästä metsiköstä, tunkeutuu tuohon vuoriseutuun, kulkee sieltä melkein alinomaa myrskyävän ja kiivaasti aaltoilevan meren hedelmätöntä, autiota rantaa ja löydettyään sieltä pienen aluksen, jossa ei ole airoja, purjeita, mastoa eikä minkäänlaista köysistöä, pelottomin sydämin syöksyy siihen ja lähtee syvän meren leppymättömille aalloille, jotka toisinaan heittävät hänet taivaalle, toisinaan paiskaavat syvyyteen; mutta sitten, kun hän vähimmin sitä aavistaa, uhmatessaan vastustamatonta myrskyä, hän äkkiä huomaakin olevansa enemmän kuin kolmentuhannen peninkulman päässä siitä paikasta, missä hän alukseensa astui, ja kun hän sitten hyppää maihin kaukaiselle ja tuntemattomalle rannikolle, niin hänelle sattuu siellä seikkoja, joita kannattaa kirjoittaa muistiin, ei pergamentille, vaan pronssiin. Mutta meidän aikanamme voittaa unteluus uutteruuden, joutilaisuus työn, pahe hyveen, julkeus kunnon, teoria käytännön asetoimessa, joka on ollut elossa ja loistossa ainoastaan kulta-aikana ja vaeltavissa ritareissa. Jollette sitä usko, niin sanokaa minulle: kuka on ollut kunniallisempi ja urhoollisempi kuin suurimaineinen Amadis Gallialainen? Kuka älykkäämpi kuin Englannin Palmerin? Kuka taitavampi ja kätevämpi kuin Tirante Valkoinen? Kuka ritarillisempi kuin Kreikan Lisuarte? Kuka sai ja antoi enemmän miekaniskuja kuin Don Belianis? Kuka oli peloittavampi kuin Gallian Perión? Kuka uskalsi syöksyä vaaroihin useammin kuin Hyrkanian Felixmarte? Kuka oli vilpittömämpi kuin Esplandian? Kuka oli rohkeampi kuin Don Cirongilio Traakialainen? Kuka urhoollisempi kuin Rodamonte? Kuka varovampi ja viisaampi kuin kuningas Sobrino? Kuka uhkarohkeampi kuin Rinaldo? Kuka voittamattomampi kuin Roland, ja kuka käytökseltään hienompi ja kohteliaampi kuin Rüdiger, josta polveutuvat nykyiset Ferraran herttuat, kuten Turpin mainitsee Kosmografiassaan? Kaikki nämä ritarit ja monet muut, joita voisin mainita, herra kirkkoherra, olivat vaeltavia ritareita, kaikkien ritarien loistavimpia ja kunniakkaimpia edustajia. Heitä tai heidän kaltaisiaan tahtoisin olevan niiden, joita ehdotuksessani tarkoitin; jos he niitä olisivat, niin hänen majesteettinsa tulisi hyvin autetuksi, häneltä säästyisi paljon kulunkeja, ja turkkilainen saisi repiä partaansa. Kaikesta huolimatta minun kaiketi täytyy jäädä koppiini, koska kapellaani ei päästä minua pois, ja jos, kuten parturi sanoo, Jupiter ei anna sadetta, niin olenhan tässä minä, joka annan sataa milloin mieleni tekee. Sanon tämän siksi, että partavadin herra tietäisi minun ymmärtävän hänen tarkoituksensa.

— Totta totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi parturi — minä en sitä tarkoittanut, tarkoitukseni oli hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, eikä teidän armonne pidä siitä pahastua.

— Minä tiedän parhaiten itse, sopiiko minun pahastua vai ei — vastasi Don Quijote.

Nyt sanoi kirkkoherra:

— Vaikka en ole toistaiseksi voinut sanoa juuri mitään, haluaisin kuitenkin vapautua eräästä epäilyksestä, joka kaivelee ja kiusaa omaatuntoani ja joka heräsi minussa, kun tässä kuulin, mitä herra Don Quijote sanoi.

— Onhan herra kirkkoherralla oikeus tehdä paljon muutakin, — vastasi Don Quijote — joten voitte huoletta sanoa epäilyksenne; eihän ole hauskaa, jos omatunto ihmistä pitkät ajat vaivaa.

— Luvan saatuani — vastasi kirkkoherra — sanon, että epäilykseni on siinä, etten mitenkään voi saada itseäni uskomaan koko sen vaeltavien ritarien lauman, jonka teidän armonne, herra Don Quijote, on maininnut, todella olleen olemassa täällä maan päällä todellisina ihmisinä, jotka ovat olleet lihaa ja verta samoinkuin me, vaan olen pikemmin sitä mieltä, että tuo kaikki on keksintöä, tarua ja valhetta ja unennäköjä, joita ovat kertoneet vasta unestaan heränneet tai oikeammin vielä horroksissa olevat henkilöt.

— Siinä on toinen erehdys, — vastasi Don Quijote johon tekevät itsensä syypäiksi monet, jotka eivät usko, että sellaisia ritareita on ollut maailmassa; mutta minä olen usein monien eri henkilöiden kanssa ja eri tilaisuuksissa yrittänyt luoda totuuden valoa tähän aivan tavalliseen harhaluuloon, toisinaan kumminkaan saavuttamatta tarkoitustani, toisinaan taas sen saavuttaen nojautuen totuuden hartioihin. Tämä totuus on niin varma, että melkein voin sanoa nähneeni Amadis Gallialaisen omin silmin: hän oli kookas mies, kasvoiltaan vaalea, hänen partansa oli hyvin hoidettu, vaikka tosin musta, hänen katseensa samalla kertaa lempeä ja ankara, hän oli vähäpuheinen, hidas vihaan ja herkkä leppymään. Ja niinkuin tässä kuvailen Amadista, voisin luullakseni kuvailla ja esittää kaikki ne vaeltavat ritarit, jotka elävät historioissa koko maanpiirissä; koska näet uskon heidän olleen sellaisia kuin heidän historiansa kertovat, voidaan heidän suorittamistaan urotöistä ja heidän erikoisuuksistaan saada oikean päättelyn avulla selville heidän kasvojensa piirteet, heidän ihonsa väri ja heidän ruumiinrakenteensa.

— Kuinka suuri siis mahtoi olla jättiläinen Morgante teidän armonne mielestä, herra Don Quijote? — kysyi parturi.

‒ Mitä jättiläisiin tulee, — vastasi Don Quijote — on olemassa eri mielipiteitä, onko niitä ollutkaan maailmassa vai ei, mutta pyhä Raamattu, joka ei voi poiketa rahtuakaan totuudesta, osoittaa meille, että sellaisia on ollut, kertomalla meille historian tuosta julmasta filistealaisesta Goljatista, joka oli seitsemän ja puolen kyynärän pituinen, mikä on aivan suunnaton koko. Ja sitäpaitsi on Sisilian saaresta löydetty niin suuria käsivarren luita ja lapaluita, että niiden suuruus ilmeisesti osoittaa niiden omistajien olleen jättiläisiä ja tornin korkuisia, mikä on aivan varmaa, koska siitä asiasta saadaan selko mittaamalla. Sittenkään en voi täysin varmasti sanoa, kuinka suuri Morgante oli, mutta otaksun, ettei hän ollut kovin kookas. Minut saa niin otaksumaan se seikka, että huomaan siitä historiasta, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan hänen urotöistään, hänen nukkuneen monta kertaa kurkihirren alla, ja onhan niinmuodoin selvää, ettei hän voinut olla suunnattoman suuri, koska hän voi löytää rakennuksen, johon mahtui makaamaan.

— Niin on laita — virkkoi kirkkoherra.

Kirkkoherra kuunteli mielellään, kuinka hän lausui tuollaisia suuria hullutuksia, ja kysyi häneltä nyt, mitä hän arveli Montalbanin Rinaldon, Don Rolandin ja muiden Ranskan kahdentoista päärin kasvojen piirteistä, koska näet he kaikki olivat olleet vaeltavia ritareita.

— Mitä Rinaldoon tulee, — vastasi Don Quijote — uskallan väittää, että hänellä oli leveät ja punakat kasvot, vilkuilevat ja hiukan ulkonevat silmät, että hän oli tavattoman ärtyinen ja pikavihainen ja piti kaikenlaisista varkaista ja lurjuksista. Mitä taas tulee Rolandiin eli Rotolandoon eli Orlandoon (historiat näet mainitsevat häntä kaikilla näillä kolmella nimellä), olen sitä mieltä, vieläpä varmasti uskonkin, että hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hiukan vääräsäärinen, kasvoiltaan ruskea, että hänellä oli karhea parta, iho karvainen, katse uhkaava, että hän puhui vähän, mutta oli muuten sangen kohtelias ja hyvin kasvatettu.

— Jollei Roland ollut miellyttävämmän näköinen kuin teidän armonne sanoo, — virkkoi kirkkoherra — niin eipä ihmekään, että kaunis Angelica-neiti hylkäsi hänet ja vaihtoi siihen suloon, tulisuuteen ja rakastettavuuteen, joka varmaan oli ominaista haivenpartaiselle pikku maurille, jolle hän antautui; neiti teki varsin viisaasti hehkuessaan mieluummin lempeälle Medorolle kuin karulle Rolandille.

— Tuo Angelica, herra kirkkoherra, — vastasi Don Quijote — oli kevytmielinen, oikullinen ja sangen itsepäinen tyttö, joka täytti maailman sekä ajattelemattomien keppostensa että kauneutensa maineella. Hän hylkäsi tuhansia ylhäisiä herroja, tuhansia urhoollisia ja tuhansia lahjakkaita miehiä, tyytyen siloposkiseen pieneen hovipoikaan, jolla ei ollut yhtään varallisuutta eikä muuta mainetta kuin se, joka hänelle koitui ystävälle osoitetusta uskollisuudesta. Tämän naisen kauneuden suuri laulaja, kuuluisa Ariosto, ei uskaltanut tai ei halunnut laulaa enempää siitä, mitä tälle naiselle tapahtui hänen halveksittavalla tavalla antauduttuaan, sillä hänellä nähtävästi ei olisi ollut kerrottavana mitään erikoisen siveitä seikkoja, joten hän päättää esityksensä näihin säkeisiin:

Ja kuinka Kiinanmaan hän kruunun sai, paremmin laulaa joku muu sen kai.[9]

Ja tämä oli epäilemättä jonkinlainen ennustus, sillä runoilijat nimittävät itseään myös näkijöiksi tai ennustajiksi. Ja tuo ennustus toteutui niin hyvin, että myöhemmin eräs andalusialainen runoilija[10] on itkenyt ja laulanut hänen kyyneliään ja toinen, suurimaineinen ja verraton kastilialainen runoilija,[11] on laululla ylistänyt hänen kauneuttaan.

— Sanokaahan minulle, herra Don Quijote, — virkkoi nyt parturi eikö kaikkien niiden joukossa, jotka ovat häntä ylistäneet, ole ollut ketään runoilijaa, joka olisi kirjoittanut jonkin ivarunon tästä neiti Angelicasta?

— Uskon kyllä, — vastasi Don Quijote — että Sacripante tai Roland, jos he olisivat olleet runoilijoita, olisivat neidin saippuoineet; on näet ominaista ja luonnollista runoilijoille, joita heidän keksityt tai todelliset rakastettunsa ovat halveksineet, että he täyttä päätä kostavat ivarunoilla ja häväistyskirjoituksilla niille naisille, jotka he olivat valinneet ajatustensa valtiattariksi, vaikka sellainen kosto tietenkin on sopimaton jaloille luonteille; mutta toistaiseksi ei ole tullut tietooni mitään neiti Angelicasta sepitettyä häväistysrunoa, vaikka hän sai eläessään koko maailman kuohuksiin.

— Merkillistä! — sanoi kirkkoherra.

Samassa he kuulivat emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat vastikään poistuneet keskustelevien luota, huutavan ja meluavan pihalla, ja melun kuultuaan kaikki kiiruhtivat sinne.

Toinen luku.

jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.

Historia kertoo, että ne huudot, jotka Don Quijote, kirkkoherra ja parturi kuulivat, olivat sisarentyttären ja emännöitsijän, jotka pauhasivat Sancho Panzalle hänen pyrkiessään väkisin Don Quijoten luo. Naiset sulkivat häneltä oven ja huusivat:

— Mitä tuo maankiertäjä täältä hakee? Lähtekää heti kotiinne, hyvä mies, sillä juuri te viettelette herraamme ja hämmennätte hänen järkeänsä ja kuljetatte häntä kaikenlaisissa erämaissa.

Siihen vastasi Sancho:

— Saatanan emännöitsijä, minun järkeni se on hämmennetty, minut on vietelty ja minua on kuljetettu kaikenlaisissa erämaissa, mutta ei sinun isäntääsi. Hän se on minua laahannut mukanaan maailmalla, mutta te molemmat erehdytte, te teette laskun, jossa on puolet liikaa; hän se minut petoksella houkutteli lähtemään kotoa luvaten minulle saaren, jota yhä vielä turhaan odotan.

— Piru sinut periköön kaikkine Sancho — vastasi sisarentytär. — Ja saarinesi, kirottu mitä saaria ne sitten ovat? Ovatko ne jotakin syötävää, sinä ahmatti, sinä suursyömäri?

— Ei ne mitään syötävää ole, — vastasi Sancho — vaan hallittavaa ja hoidettavaa ja paremmat kuin neljä kaupunkia ja neljä pormestaria.

— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi, viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.

Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia, mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja, jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen, vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:

— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin, kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.

— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.

— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.

— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää, mitä he molemmat nyt neuvottelevat.

— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä lajia, että voisivat olla kuuntelematta.

Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden kesken ja sanoi nyt hänelle:

— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.

— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.

— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo, että _quando caput dolet_... j.n.e.[12]

— Minä en ymmärrä muuta kieltä kuin omaani — vastasi Sancho.

— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.

— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.

— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni, mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen, minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä sinulta kysyin.

— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.

— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho, aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.

— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana. Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä silkillä.

— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote ‒ sillä minä olen aina hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin pitkäaikaisesta käyttämisestä.

— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne, sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen», toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon, ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä paikkaa.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — hyvettä vainotaan aina, jos sitä on olemassa erittäin suuressa määrässä. Vain harvat kuuluisat miehet — jos kukaan heistä — ovat voineet välttää ilkeätä panettelua. Julius Caesaria, kaikkein uljainta, viisainta ja urhoollisinta sotapäällikköä, jo syytettiin kunnianhimoiseksi eikä oikein siistiksi enempää vaatetukseltaan kuin tavoiltaankaan. Aleksanterin, joka sai urotöistään Suuren nimen, sanotaan taipuneen juopotteluun. Herakleesta, joka suoritti kuuluisat suurtyönsä, kerrotaan, että hän oli irstas ja veltto. Don Galaorista, Amadis Gallialaisen veljestä, huhuillaan, että hän oli ylen riitainen, ja hänen veljensä väitetään itkeä tillittäneen liian herkästi. Niinmuodoin, oi Sancho, voivat minua koskevat panettelut, elleivät ne ole pahempia kuin sanoit, jäädä huomioonottamatta noiden monien oivallisia miehiä koskevien selväävien lausuntojen joukossa.

— Siinäpä se jutku juuri onkin, hitto soikoon! sanoi Sancho.

— Onko siis vielä jotakin? — kysyi Don Quijote.

— Eivät ne jätä häntääkään nylkemättä — sanoi Sancho. — Kaikki, mitä olen kertonut, on kuin herkkua, mutta jos teidän armonne haluaa tietää kaikki teistä liikkeellä olevat panettelut, niin minä tuon tänne heti jonkun, joka kertoo teille kaikki, niin ettei siitä puutu rahtuakaan. Eilen illalla näet tuli kotiin Bartolomeo Carrascon poika, joka on ollut Salamancassa opiskelemassa ja suorittanut siellä kandidaattitutkintonsa; minä menin toivottamaan häntä tervetulleeksi, ja hän sanoi minulle, että teidän armonne historian voi jo lukea eräästä kirjasta, jonka nimi on _Mielevä Hidalgo Don Quijote Manchalainen_, ja hän sanoo vielä, että minutkin mainitaan siinä omalla nimelläni Sancho Panzana ja samoin neiti Dulcinea Tobosolainen sekä muita seikkoja, joita meille on sattunut kahden kesken, niin että minä kauhistuneena tein ristinmerkin ja ihmettelin, kuinka tuo historian kirjoittaja voi kaikki niin tarkoin tietää.

‒ Saat uskoa, Sancho, — sanoi Don Quijote — että meidän historiamme tekijä on varmaan joku viisas noita; sellaisille näet ei ole mitään salattua asioissa, joista he haluavat kirjoittaa.

‒ Minä uskon mielelläni, — sanoi Sancho — että hän on viisas ja noita, sillä kandidaatti Simson Carrasco (se näet on mainitsemani miehen nimi) sanoo historian tekijän nimen olevan Cide Hamete Berenjena.[13]

‒ Se on maurilainen nimi — vastasi Don Quijote.

‒ Taitaa olla; — vastasi Sancho — minä näet olen kuullut sanottavan, että maurit pitävät semmoisista hedelmistä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — et varmaan oikein ymmärrä tämän Ciden liikanimen merkitystä; Cide on arabiaa ja tarkoittaa herraa.

— Suittaa olla; — vastasi Sancho — mutta minä lähden nyt kiireen kaupalla hakemaan kandidaattia, jos teidän armonne haluaa, että tuon hänet tänne.

— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, — sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.

— No niin, minä menen häntä hakemaan — vastasi Sancho.

Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt erinomaisen hupainen keskustelu.

Kolmas luku.

Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta keskustelusta.

Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista? Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide, ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria, keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin kohteliaasti vastaan.

Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies, mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä, mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen ritarimme eteen ja lausui hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli, joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien ihmisten verrattomaksi huviksi.

Don Quijote käski hänen nousta ja sanoi:

— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on kirjoittanut maurilainen tietäjä?

— Se on niin totta, herra, — sanoi Simson — että uskon varmaan tähän saakka painetun mainittua historiaa enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta;[15] jollei sitä uskota, niin asian voivat todistaa Portugali, Barcelona ja Valencia, missä kirjat on painettu, ja huhuillaanpa vielä, että sitä parhaillaan painetaan Antwerpenissäkin, ja minä aavistelen, ettei tule olemaan yhtäkään kansakuntaa eikä kieltä, johon sitä ei siirretä.

— Erään seikan — virkkoi nyt Don Quijote — täytyy erikoisesti ilahduttaa kunnollista ja etevää miestä, nimittäin sen, että hän jo eläessään näkee olevansa hyvässä maineessa eri kielikunnissa, painosta julkaistuna. Minä sanon hyvässä maineessa-, jos näet on laita päinvastoin, ei mikään kuolema voi olla niin kamala.

Jos on kysymyksessä hyvä maine ja hyvä nimi, sanoi kandidaatti — niin teidän armonne yksin vie voiton kaikista vaeltavista ritareista, sillä mauri on kielellään ja kristitty omallaan kokenut kuvailla meille erittäin elävästi teidän armonne jaloutta, teidän suurta rohkeuttanne käydessänne vaaroihin, kärsivällisyyttänne vastoinkäymisissä ja tyyneyttänne niin hyvin onnettomuuksissa kuin haavoittuessanne sekä teidän armonne ja armollisen neidin Doña Dulcinea Tobosolaisen ylen platonisen rakkauden siveyttä ja pidättyväisyyttä.

— Minä en ole milloinkaan kuullut — virkkoi nyt Sancho Panza — armollista neiti Dulcineaa mainittavan Doñaksi, vaan yksinkertaisesti neiti Dulcinea Tobosolaiseksi, joten historia tekee siinä kohdassa virheen.

— Tuo ei ole mikään tärkeä huomautus — vastasi Carrasco.

— Eipä suinkaan; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa minulle, herra kandidaatti: mihin sankaritekoihini siinä historiassa pannaan suurinta painoa?

— Siitä — vastasi kandidaatti — ollaan eri mieltä, sillä ihmisten maku on erilainen. Toiset pitävät parhaana seikkailua tuulimyllyjen kanssa, joita teidän armonne luuli sadalla käsivarrella varustetuksi Briareoksi ja jättiläisiksi, toiset kertomusta vanutusmyllystä, toista miellyttää niiden kahden sotajoukon kuvaus, jotka myöhemmin osoittautuivat kahdeksi lammaslaumaksi, joku kiittää parhaaksi seikkailua kuolleen ruumiin kanssa, jota vietiin Segoviaan haudattavaksi, jonkun mielestä on kaikkein etevin kertomus kaleerivankien vapauttamisesta, toinen arvelee, ettei mikään muu ole niin mainio kuin kertomus kahdesta benediktiinijättiläisestä sekä taistelusta urhoollisen biskajalaisen kanssa.

— Sanokaa minulle, herra kandidaatti, — virkkoi nyt Sancho — onko siinä myös se seikkailu yanguesien kanssa, jossa kelpo Rocinantemme teki mieli kalastaa kuivalla maalla?

— Ei tietäjä ole jättänyt mitään mustepulloonsa; — vastasi Simson — hän kertoo kaikki ja kaikki ihan pilkulleen, ne häränpyllytkin, joita kelpo Sancho heitti peitteen päällä, kun häntä poukotettiin.

— En minä peitteen päällä heittänyt häränpyllyä, — vastasi Sancho — mutta kyllä ilmassa, ja enemmän kuin olisi mieli tehnyt.

‒ Minun mielestäni — sanoi Don Quijote ei koko maailmassa ole yhtäkään inhimillistä historiaa, jossa kulku ei käy milloin ylös, milloin alas, ja varsinkin on niin laita historioissa, jotka käsittelevät ritariseikkoja; ne näet eivät mitenkään voi olla täynnä pelkkiä onnellisia tapauksia.

— Muutamat niistä, jotka ovat historian lukeneet, — vastasi kandidaatti — sanovat kumminkin, että heitä olisi ilahduttanut, jos sen kirjoittajat olisivat unohtaneet muutamia niistä lukemattomista pieksäjäisistä, joihin herra Don Quijote erinäisissä tilaisuuksissa joutui.

— Se rikkoisi historian todenmukaisuutta — vastasi Sancho.

— Ne olisi soveliaisuussyistä voinut jättää mainitsematta; — sanoi Don Quijote — jos näet tapaukset eivät muuta eivätkä vääristä historian todenmukaisuutta, ei ole mitään syytä niitä kirjoittaa, kun niistä koituu historian sankarille vahinkoa. Aeneas ei totisesti ollut niin hurskas kuin Vergilius hänet kuvailee, eikä Odysseus niin viisas kuin Homeros esittää.