Part 15
— Ei heitä paljon ole; — vastasi Don Quijote — en tarkoita, etteivät he sitä ansaitse, vaan tarkoitan, etteivät he halua ottaa vastaan sellaista omistusta, koska eivät tahdo ottaa velvollisuudekseen suorittaa vastapalvelusta, jonka teos ja sen tekijä näyttävät ansaitsevan. Tunnen sentään erään ruhtinaan,[60] joka voi korvata toisissa ilmenevät puutteet niin suurella etevämmyydellä, että minä, jos uskaltaisin käydä sitä kuvailemaan, ehkä nostattaisin kateutta moneen jaloon sydämeen. Mutta jääköön se seikka sopivampaan aikaan, ja lähtekäämme nyt etsimään paikkaa, missä voimme viettää tämän yön.
— Täällä on verrattain lähellä — vastasi serkku — eräs erakonasumus. Sitä käyttää tyyssijanaan erakko, jonka sanotaan olleen sotilaana ja jota pidetään hyvänä kristittynä ja sitäpaitsi erittäin älykkäänä ja hyväätekevänä ihmisenä. Lähellä erakon asuntoa on pieni maja, jonka hän on rakentanut omalla kustannuksellaan; pienuudestaan huolimatta se sentään tarjoo sijaa vieraille.
— Onkohan sillä erakolla kanoja? — kysyi Sancho.
— Harvoilta erakoilta niitä puuttuu, — vastasi Don Quijote — sillä nykyiset erakot eivät ole sellaisia kuin ne Egyptin erämaissa asuneet, jotka vaatettivat itseään palmunlehdillä ja käyttivät ravintonaan maasta kaivamiaan juuria. Tätä ei kumminkaan pidä ymmärtää niin, että minä toisia kiittäessäni tahdon evätä kiitoksen toisilta, sillä tarkoitan vain, etteivät nykyisten erakkojen katumusharjoitukset ole ennen eläneitten ankaraan ja niukkaan elämäntapaan verrattavia. Siitä huolimatta he kaikki ovat hyvää väkeä, ainakin minä pidän heitä hyvinä, ja pahimmassakin tapauksessa tekee hurskautta teeskentelevä sentään vähemmän pahaa kuin julkinen syntinen.
Niin keskustellessaan he näkivät vastaantulevan jalankävijän, joka kulki kiireesti, piiskallaan jouduttaen muulia, jolla oli taakkanaan peitsiä ja pertuskoita. Saavuttuaan heidän luokseen mies tervehti ja aikoi mennä ohi. Don Quijote sanoi hänelle:
— Pysähtykää, hyvä mies; te näytte pitävän suurempaa kiirettä kuin muulinne oikeastaan sietää.
— En voi pysähtyä, armollinen herra, — vastasi mies -— sillä aseita, joita näette minun tässä kuljettavan, aiotaan käyttää huomenna, joten minun tulee välttää kaikkea viivytystä, ja Jumalan haltuun. Jos kumminkin haluatte tietää, mihin niitä kuljetan, niin ilmoitan aikovani viettää yön erakonasumuksen yläpuolella olevassa majapaikassa; jos siis kuljette samaa tietä, niin kohtaatte minut siellä, ja minä kerron teille merkillisiä asioita. Siis vielä kerran: jääkää hyvästi.
Hän hoputti juhtaansa niin tuimasti, ettei Don Quijotella ollut tilaisuutta häneltä tiedustella, millaisia ihmeitä hän aikoi heille kertoa. Koska hän oli verrattain utelias ja koska häntä aina kiusasi halu saada tietää jotakin uutta, käski hän heti lähteä matkaan ja päätti viettää yön majapaikassa poikkeamatta erakon asunnolla, mihin serkku olisi tahtonut heidän yöpyvän.
Niin tehtiin, he nousivat ratsujensa selkään ja ajoivat kaikki kolme suoraan majataloon, mihin saapuivat illan suussa. Serkku ehdotti Don Quijotelle, että he poikkeaisivat erakon asunnolla hiukan juomassa. Tuon kuultuaan Sancho Panza suisti kohta harmonsa sinnepäin, ja samoin tekivät Don Quijote ja serkku. Mutta Sanchon kova onni järjesti niin, ettei erakko ollutkaan kotona, kuten heille sanoi eräs naispuolinen erakkolan asukas, jonka he asunnossa kohtasivat. He pyysivät häneltä parasta viiniä, mutta nainen vastasi, ettei hänen isännällään sellaista ollut, sanoen kumminkin mielellään antavansa heille huokeata vettä, jos he sitä halusivat.
— Jos minun tekisi vettä mieli, — vastasi Sancho — niin olisinhan saanut sitä kyllikseni matkan varrella tapaamistani lähteistä. Oi te Camachon häät ja oi sinä Don Diegon yltäkylläisyys, kuinka monta kertaa teitä vielä kaipaankaan!
Niin he lähtivät erakon asunnolta ja kannustivat ratsujaan ajaen kohti majapaikkaa. Vähän ajan kuluttua he kohtasivat nuorukaisen, joka asteli heidän edellään pitämättä kovaa kiirettä, niin että he saavuttivat hänet. Hänellä oli miekka olkapäällään, ja siitä riippui nyytti tai käärö, jossa hänellä nähtävästi oli vaatteet; siinä olivat varmaan housut tai kaatiot, viitta ja joitakin paitoja, sillä hänellä oli yllään vain lyhyt samettinuttu, jossa vielä näkyi joitakin silkkivuorin riekaleita, ja paita paistoi sen repeämistä; sukat olivat silkkiset ja jalkineet tylppäkärkiset, kuten hovimuoti vaati. Hän voi olla suunnilleen kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen, hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän näytti olevan reipas veikko. Hän lauloi hauskoja lauluja keventääkseen vaelluksensa vaivoja. Kun he hänet saavuttivat, hän parhaillaan lopetti erästä, jonka serkku painoi muistiinsa ja jonka sanotaan kuuluneen näin:
Sotatielle mun lähteä täytyy pois; olis kultaa, niin kotihin jäädä vois.
Don Quijote aloitti keskustelun sanoen hänelle:
— Te matkustatte keveissä pukimissa, nuori herra. Entä minne on matka? Antakaa kuulua, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
Nuori mies vastasi siihen:
— Kevyt vaatetukseni johtuu kuumuudesta ja köyhyydestä, ja tieni vie sotaan.
— Kuinka niin, köyhyydestä? — kysyi Don Quijote. — Helle kelpaa syyksi paremmin.
— Armollinen herra, — virkkoi nuori mies — minulla on tässä nyytissä samettihousut, jotka kuuluvat tähän nuttuun; jos kulutan ne matkalla, ei minulle jää mitään komeutta kaupunkia varten eikä minulla ole varaa ostaa uusia. Siitä syystä ja viileyden vuoksi minä olen tässä asussa, kunnes saavutan muutamia jalkaväkikomppanioita, jotka majailevat tuskin kahdentoista peninkulman päässä täältä; siellä minä otan pestin, ja sitten ei taida olla puutetta kuormavaunuista, joissa pääsen ajamaan satamapaikkaan saakka, mikä kuuluu olevan Cartageua. Ja mieluummin minä pidänkin isäntänä ja herrana kuningasta ja palvelen häntä sodassa kuin jotakin kitupiikkiä pääkaupungissa.
— Saatteko edes jotakin lisämaksua? — kysyi serkku.
— Jos olisin palvellut jotakin Espanjan grandia tai jotakin muuta ylhäistä herraa, — vastasi nuori mies — niin varmaan saisin, sillä se etu on suurellisten palvelemisesta, että voi palvelijasta kohota vänrikiksi tai kapteeniksi tai saada hyvän eläkkeen. Mutta minä vaivainen olen aina palvellut onnenonkijoita ja seikkailijoita, jotka antoivat niin niukan muonan ja palkan, että puolet siitä meni kaularöyhelön tärkkäämiseen, ja olisipa ilmetty ihme, jos vaeltava palkkalainen pääsisi edes siedettäviin oloihin.
— Mutta sanokaahan minulle Herran nimessä, hyvä ystävä, — lausui Don Quijote — onko mahdollista, ettette ole voinut hankkia itsellenne edes livereitä, vaikka olette ollut palveluksessa jo monta vuotta?
— Olenhan minä saanut niitä kaksi kappaletta; vastasi nuori mies — mutta samoinkuin henkilöltä, joka eroaa jostakin munkkikunnasta antamatta munkkilupausta, otetaan pois munkinpuku ja hänelle annetaan takaisin hänen entiset vaatteensa, sain minäkin vaatteeni takaisin isänniltäni; suoritettuaan ne toimet, joiden vuoksi olivat pääkaupunkiin tulleet, he näet palasivat kotiinsa ja veivät mukanaan liverit, jotka oli annettu minulle vain komeuden vuoksi.
— Merkillistä spilorceriaa,[61] kuten italialainen sanoo — virkkoi Don Quijote. — Mutta kaikesta huolimatta voitte pitää erinomaisena onnena, että olette lähtenyt pois pääkaupungista mielessänne niin hyvä aikomus: maan päällä näet ei ole mitään, mistä ihmiselle koituisi enemmän kunniaa ja hyötyä kuin siitä, että hän palvelee ensi sijassa Jumalaa ja sitten kuningastaan ja luonnollista käskijäänsä, varsinkin asetoimessa, jonka avulla saavutetaan, ellei suurempaa rikkautta, niin ainakin suurempaa kunniaa kuin opillisella sivistyksellä, kuten olen jo monta kertaa sanonut. Vaikka näet opillinen sivistys on perustanut enemmän sukutiloja kuin asetoimi, on asetoimen perustamilla kuitenkin eräänlaisia etuja edellisiin verrattuina ja sitäpaitsi eräänlainen loisto, joka tekee ne kaikkia muita paremmiksi. Mutta pitäkää mielessänne, mitä aion teille nyt sanoa, sillä siitä teille on suurta hyötyä ja huojennusta vaivoissanne; teidän näet pitää olla ajattelematta niitä kovia kohtaloita, jotka voivat tulla osaksenne, sillä kaikkein pahin niistä on kuolema, mutta jos se vain on hyvä, niin se on niistä kaikkein paras. Julius Caesarilta, urhoolliselta Rooman imperaattorilta, kysyttiin kerran, mikä kuolema on paras. Hän vastasi: odottamaton, äkillinen ja aavistamaton; ja vaikka hän vastasi niinkuin pakana, jolla ei ollut mitään tietoa oikeasta Jumalasta, hän sittenkin sanoi aivan oikein, koska semmoisessa kuolemassa välttyy ihmisen luontainen pelontunne. Jos näet otaksun, että saatte surmanne ensimmäisessä kahakassa tai taistelussa, joko tykinkuulasta tai räjähtävästä miinasta, niin mitä se haittaa? Se on pelkkää kuolemaa, ja sillä hyvä; ja Terentiuksen mukaan sotilaan on parempi maata kuolleena taistelukentällä kuin säilyttää henkensä ja pelastua pakenemalla; ja urhoollinen sotilas saavuttaa mainetta sikäli kuin hän tottelee päälliköitänsä ja niitä, joilla on oikeus antaa hänelle käskyjä. Ja huomatkaa hyvin, poikani, että sotilaan sopii paremmin haistella ruutia kuin myskiä, ja jos vanhuus teidät kerran tapaa yhä vielä harjoittamassa tätä kunniakasta tointa, niin se, vaikka olisitte täynnä haavoja ja rujo ja rampa, ei ainakaan kohtaa teitä kunniattomana, ja sellaista kunniaa ei köyhyys voi milloinkaan vähentää. Sitäpaitsi on jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotta vanhat ja rammat sotilaat saisivat elatusta ja apua, sillä ei ole oikein kohdella heitä niinkuin tekevät ne, jotka erottavat ja vapauttavat neekereitä, kun nämä ovat vanhoja eivätkä enää jaksa tehdä työtä, ja muka vapauttaen ajavat heidät pois luotaan saattaen heidät siten nälän orjuuteen, mistä he eivät voi toivoa vapautuvansa muuten kuin kuoleman kautta. Mutta nyt en tahdo sanoa teille mitään enempää kuin että nousette tämän minun ratsuni lautasille ja lähdette kerallani majapaikkaan saakka. Siellä syötte illallista kanssani ja huomenna voitte jatkaa matkaanne, jonka Jumala tehköön niin onnelliseksi kuin aikeenne ansaitsevat.
Nuorukainen ei suostunut nousemaan hevosen lautasille, mutta sanoi mielellään syövänsä illallista majapaikassa; ja Sanchon kerrotaan tässä tilaisuudessa sanoneen itsekseen: »Hyvä Jumala, millainen isäntä! Onko mahdollista, että ihminen, joka osaa lausua niin paljon ja oivallisia asioita kuin hän on tässä lausunut, voi väittää nähneensä kaikki ne mielettömät mahdottomuudet, joita hän kertoo Montesinon luolasta? No, olkoon, perästä kuuluu.»
Yön tullessa he sitten saapuivat majataloon, ja Sancho oli varsin mielissään, kun näki herransa pitävän sitä todellisena majatalona eikä linnana, kuten hänen tapansa oli. Perille ehdittyä Don Quijote kysyi heti isännältä, niissä oli peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies, ja isäntä vastasi, että hän oli tallissa ruokkimassa muuliansa. Serkku ja Sancho tekivät nyt samoin juhdilleen ja luovuttivat Rocinantelle parhaan seimen ja parhaan paikan tallissa.
Viideskolmatta luku,
jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.
Don Quijote oli niin utelias kuulemaan ja saamaan tietää niitä merkillisiä asioita, joita aseita kuljettava mies oli luvannut hänelle kertoa, että hänen kärsivällisyytensä joutui kovalle koetukselle. Hän lähti miestä etsimään sieltä, missä isäntä oli sanonut hänen olevan, löysi hänet ja kehoitti häntä nyt ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavaa matkalla esitettyyn kysymykseen. Mies vastasi hänelle:
— Minun täytyy saada kertoa ihmeestäni kaikessa rauhassa eikä tässä seisoessani; sallikaa, hyvä herra, minun ensin hoitaa juhtaani; sitten kerron teille seikkoja, joita varmaan ihmettelette.
— Ei senvuoksi tarvitse viivytellä, — vastasi Don Quijote — minä tulen teitä auttamaan.
Hän teki niin, seuloi kauroja ja puhdisti seimen, ja tämä alentuvaisuus sai miehen auliisti kertomaan, mitä häneltä pyydettiin. Hän istuutui kivipenkille, Don Quijote sijoittui hänen viereensä, kuulijoiksi tulivat vielä serkku, nuori palvelija, Sancho Panza ja majatalon isäntä, ja niin mies aloitti kertomuksensa:
— Armolliset herrat, teidän tulee tietää, että eräällä paikkakunnalla, joka sijaitsee neljän ja puolen peninkulman päässä tästä majatalosta, sattui kylänvouti kadottamaan aasinsa, mihin oli syynä erään hänen palveluksessaan olevan tytön juoni ja viekkaus. En voi tässä kertoa asiaa juurta jaksain, summa vain se, ettei aasia löydetty, vaikka kylänvouti ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Kerrotaan ja huhuillaan yleisesti, että oli kulunut noin kaksi viikkoa aasin katoamisesta, kun mainitun kylänvoudin ollessa torilla hänen luokseen tuli eräs toinen saman paikkakunnan vouti ja sanoi hänelle: »Antakaa minulle löytäjän palkkio, kuomaseni; aasinne on nähty.» »Minä annan teille sen ja hyvänkin, kelpo kuoma», vastasi toinen, »mutta sanokaa, missä se on nähty.» »Minä näin sen metsässä tänä aamuna», vastasi löytäjä, »ilman satulaa ja minkäänlaisia valjaita ja niin laihana, että oli surkeata sitä katsella. Minä aioin ajaa sitä edelläni ja tuoda sen teille, mutta se oli jo niin vauhko ja villi, että pakeni lähestyessäni pois ja juoksi sankkaan metsään. Jos haluatte, että lähdemme yhdessä sitä etsimään, niin sallikaa minun vain viedä kotiin tämä aasintammani; tulen heti takaisin.» »Te teette minulle suuren palveluksen», sanoi aasin omistaja, »ja minä koetan maksaa teille samalla mitalla.» Kaikki, jotka tämän asian hyvin tuntevat, kertovat siitä tällä tavalla ja mainitsevat nämä yksityisseikat. Molemmat kylänvoudit lähtivät siis jalkaisin ja käsikynkässä metsään, mutta tultuaan siihen paikkaan, mistä luulivat aasin löytävänsä, he eivät sitä löytäneet, eikä sitä näkynyt missään niillä mailla, vaikka olisivat kuinka sitä hakeneet. Huomatessaan, ettei aasia löytynyt, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin nähnyt, toiselle; »Kuulkaahan, kuomaseni, mieleeni johtui juoni, jonka avulla aivan varmaan eläimen löydämme, vaikka se olisi piiloutunut maan uumeniin eikä ainoastaan metsään. Minä näet osaan mainiosti matkia aasinhuutoa, ja jos tekin olette siihen hiukan perehtynyt, niin voitte uskoa asian varmasti onnistuvan.» »Sanoitteko hiukan perehtynyt, hyvä naapuri?» virkkoi toinen. »Minä en totisesti vääjää siinä asiassa ketään, en aasejakaan.» »Se kohta nähdään», sanoi toinen kylänvouti; »minä näet olen ajatellut, että te kierrätte metsän toiselta taholta ja minä lähden kiertämään toista puolta, niin että kierrämme ja katselemme sen joka kolkan, ja jos sitten tavan takaa huudamme kuin aasi, niin aasin täytyy varmaan huutomme kuulla ja siihen vastata, jos se kerran metsässä on.» Siihen vastasi aasin omistaja: »Teidän keksintönne, hyvä naapuri, on todella erinomainen ja suuren neronne arvoinen.» Lähdettyään he sitten sattuivat päästämään huutonsa melkein yhtaikaa, ja kumpikin heistä juoksi, toisen huudon pettämänä, etsimään kumppaniaan luullen aasin jo ilmaantuneen. Kun he sitten toisensa kohtasivat, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin kadottanut: »Onko mahdollista, kuomaseni, ettei huutaja ollut minun aasini?» »Kyllä se olin minä», vastasi toinen. »Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa», virkkoi aasin omistaja, »ettei teidän ja aasin välillä, kuomaseni, ole mitään eroa, mitä huutoon tulee, sillä minä en ole milloinkaan eläessäni nähnyt enkä kuullut mitään luonnollisempaa.» »Tuo kiitos ja ylistys», vastasi juonen keksijä, »kuuluu ja sopii teille paremmin kuin minulle, sillä niin totta kuin Jumala on minut luonut te voitatte kaikkein parhaimman ja harjaantuneimman aasinmatkijan: te huudatte korkealla äänellä, äänenne on kestävä ja noudattaa oikeata aikamittaa ja tahtia, teidän kadanssinne ovat niin lukuisat ja kohdalleen osuvat, että minä sanalla sanoen tunnustan joutuneeni häviölle, luovutan teille voitonpalmun ja tarjoan kunniapalkinnon tuosta harvinaisesta taidostanne.» »Minun täytyy tunnustaa», vastasi aasin omistaja, »että pidän tästä lähtien itseäni paremmassa arvossa ja katson johonkin kelpaavani, koska minulla on jotakin kykyä; vaikka näet uskoin hyvin matkivani aasinhuutoa, en missään tapauksessa luullut saavuttaneeni siinä taidossa semmoista täydellisyyttä kuin te sanotte.» »Minun täytyy sanoa», vastasi toinen, »että maailmassa menee hukkaan paljon harvinaisia kykyjä ja että ne sopivat huonosti henkilöille, jotka eivät osaa käyttää niitä hyväkseen.» »Meidän kykymme», vastasi aasin omistaja, »voivat hyödyttää meitä ainoastaan tällaisissa tapauksissa, muuten niistä ei ole mitään hyötyä, ja suokoon Jumala, että ne auttavat meitä edes tässä.» Niin keskusteltuaan he taas erosivat ja alkoivat jälleen huutaa, mutta antoivat kerran toisensa jälkeen pettää itsensä ja kohtasivat toisensa, kunnes päättivät antaa toisilleen merkin huutamalla kaksi kertaa perätysten, siitä huomatakseen, että huuto oli heidän eikä aasin. Niin he vaelsivat läpi koko metsän tavan takaa huutaen, aina kaksi kertaa perätysten, mutta kadonnut aasi ei vastannut eikä antanut minkäänlaista elonmerkkiä. Ja kuinka olisikaan vaivainen ja kovaonninen eläin voinut vastata, koska he vihdoin löysivät sen metsän kaukaisimmasta loukosta susien raatelemana? Sen nähdessään aasin omistaja virkkoi: »Ihmettelinhän minä, ettei se vastannut; jos näet se ei olisi kuollut, se olisi varmaan alkanut huutaa kuullessaan meidän huutomme, sillä eihän se olisi muuten aasi ollutkaan. Mutta kuultuani teidän matkivan aasin ääntä niin mainiosti, kuomaseni, katson hyvin käyttäneeni tässä etsimisessä näkemäni vaivan, vaikka löydän nyt aasini kuolleena.» »Ei ollut vikaa teissäkään, kuomaseni», vastasi toinen; »jos näet pappi laulaa hyvin, niin kuoripoika ei jää paljoa jälkeen.» Niin he palasivat takaisin kyläänsä pettyneinä ja käheinä ja kertoivat siellä ystävilleen ja tuttavilleen, mitä heille oli tapahtunut, kun olivat olleet aasia etsimässä, ja kumpikin ylisti ylenmäärin toisen taitoa huutaa aasin lailla. Tieto tästä levisi pian lähiseudun kyliin, ja paholainen, joka ei koskaan nuku, vaan ilokseen kylvää ja levittää vihaa ja epäsopua, mihin suinkin voi, paisuttaen joutavia asioita ilkeiksi juoruiksi ja pahoiksi riidoiksi, järjesti ja toimitti nytkin niin, että toisten kylien asukkaat, nähdessään jonkun meidän kyläläisemme, huusivat aasin lailla, kuin lyöden meitä vasten kasvoja kylänvoutiemme huudolla. Poikanulikat tekivät samoin, ja silloin asia oli joutunut kaikkien kadotuksen henkien käsiin ja suuhun; aasinhuuto levisi kylästä kylään, niin että huutajakylän asukkaat nyt tunnetaan kaikkialla niinkuin neekerit tunnetaan ja erotetaan valkoisista, ja tämä onneton pila on mennyt niin pitkälle, että pilkatut ovat useita kertoja lähteneet asestettuina ja joukolla pilkkaajiansa vastaan tapellakseen heidän kanssaan, eikä mikään mahti, ei pelko eikä häpeä ole voinut heitä siitä estää. Minä luulen, että kyläni asukkaat, siis sen kylän miehet, josta aasinhuuto on kotoisin, aikovat huomenna tai ylihuomenna hyökätä erääseen toiseen kylään, joka sijaitsee kahden peninkulman päässä meidän kylästämme ja kuuluu niihin, jotka meitä pahimmin vainoavat; ja koska he nyt mielivät lähteä retkelle hyvissä varuksissa, olen ostanut näkemänne peitset ja pertuskat viedäkseni ne heille. Siinä ne ihmeet, joita sanoin voivani teille kertoa, ja jolleivät ne teistä ihmeiltä tunnu, en tiedä mitään muuta sanoa.
Siihen lopetti kelpo mies kertomuksensa, ja samassa astui majatalon ovesta sisään mies, jonka kaikki vaatteet, sukat, housut ja nuttu olivat säämiskäiset. Hän sanoi kuuluvalla äänellä:
— Herra isäntä, saako täältä yösijaa? Tässä tulee profeetallinen apina ja nukketeatteri, jossa esitetään Melisendran vapauttaminen.
— Peijakas, — sanoi majatalon isäntä — siinähän on mestari Pedro! Nyt saamme hauskan illan.
Unohdin mainita, että mestari Pedron vasenta silmää ja melkein puolta poskea peitti viheriä laastari, josta voi päätellä, että koko se puoli kasvoja oli huonossa kunnossa. Isäntä jatkoi sanoen:
— Terve tuloa, arvoisa mestari Pedro. Mutta missä ovat apina ja nukketeatteri? En niitä tässä näe.
— Ne saapuvat tänne aivan kohta; — vastasi säämiskäpukuinen — minä lähdin vain edeltäkäsin kuulemaan, saako täältä yösijaa.
— Minä pakottaisin itse Alban herttuan väistymään mestari Pedron tieltä — vastasi isäntä. — Tuokaa vain tänne apina ja nukketeatteri; tänä yönä on majatalossamme väkeä, joka mielellään maksaa nähdessään näytelmän ja apinan temput.
— Olkoon menneeksi; — vastasi laastaroitu — minä alennan maksua ja katson saaneeni kylliksi, jos saan sen verran, että voin maksaa oman laskuni. Mutta nyt minä palaan hoputtamaan vaunuja, niin että apina ja teatteri ovat pian täällä.
Sitten hän kohta riensi pois majatalosta.
Don Quijote kysyi nyt majatalon isännältä, kuka tuo mestari Pedro oli ja mikä apina ja millainen teatteri hänellä oli mukanaan. Siihen vastasi isäntä:
— Hän on mainio nukkenäyttelijä, joka on useita päiviä kierrellyt täällä Aragonian Manchassa esittäen näytelmää, jossa kuuluisa Don Gaiferos vapauttaa Melisendran, ja se on parhaita ja parhaimmin esitettyjä historioita, mitä tässä maanpaikassa on moneen vuoteen nähty. Hänellä on sitäpaitsi mukanaan apina, joka on niin erinomaisen taitava, ettei semmoista ole milloinkaan nähty apinain joukossa eikä voida ihmistenkään keskuudessa kuvitella. Jos näet siltä kysyy jotakin, niin se kuuntelee kysymystä, hyppää sitten isäntänsä olkapäälle lähelle hänen korvaansa ja kuiskaa siihen vastauksen, jonka mestari Pedro heti kuuluvasti toistaa. Se puhuu paljon enemmän menneistä kuin tulevista asioista, ja vaikka se ei aina osu kaikessa oikeaan, ei se kumminkaan yleensä erehdy, niin että tekee mieli uskoa, että siinä asuu itse piru. Mestari Pedro ottaa kaksi reaalia jokaisesta kysymyksestä, jos apina siihen vastaa, tarkoitan, jos isäntä vastaa apinan puolesta, kun se on kuiskannut vastauksen hänen korvaansa. Siksi uskotaankin, että mestari Pedro on upporikas; hän on _galantuomo_ ja _buon compagno_,[62] kuten Italiassa sanotaan, ja viettää hyviä päiviä; hän pakisee kuuden edestä ja ryyppää enemmän kuin kahdentoista verosta, kaikki kielevyytensä, apinansa ja nukketeatterinsa kustannuksella.
Samassa tuli mestari Pedro takaisin, ja rattailla saapuivat myös nukketeatteri ja iso, hännätön apina, jonka pakarat olivat kuin huopaa, mutta joka ei ollut muuten ruman näköinen. Sen nähtyään Don Quijote kysyi heti:
— Sanokaa minulle, herra profeetta: _Che pesce pigliamo?_[63] Miten meidän käy? Tässä minä annan kaksi reaalia.
Hän käski Sanchon antaa rahat mestari Pedrolle, mutta tämä vastasi apinan puolesta:
— Armollinen herra, tämä eläin ei vastaa eikä anna tietoa tulevaisista asioista; menneistä se tietää jotakin ja nykyisistäkin hiukan.
— Hitto vieköön; — sanoi Sancho — minä en maksa mitään sille, joka kertoo, mitä minulle on jo tapahtunut, sillä kuka sen voi paremmin tietää kuin minä itse? Ja olisihan liian typerää maksaa toiselle siitä, että hän kertoo minulle, mitä jo tiedän; mutta koska hän tietää nykyiset asiat, niin tässä on kaksi reaalia, ja sano minulle, parahin herra apina, mitä nyt tekee vaimoni Teresa Panza ja millaisissa hommissa hän on.
Mestari Pedro ei tahtonut ottaa vastaan rahoja, vaan sanoi:
— En halua ottaa maksua ennakolta, ennenkuin työ on tehty.
Sitten hän taputti oikealla kädellään kaksi kertaa vasenta olkapäätään, apina hyppäsi siihen, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja liikutti nopeasti hampaitaan. Tehtyään sitä suunnilleen niin kauan kuin isämeidänrukoukseen kuluu, se hyppäsi takaisin maahan, ja mestari Pedro lankesi heti mitä kiireimmin polvilleen Don Quijoten eteen, syleili hänen sääriään ja sanoi:
— Minä syleilen näitä sääriä kuin syleilisin molempia Herkuleen patsaita, oi sinä jo unohdukseen joutuneen vaeltavan ritarikunnan mainio eloonherättäjä! Oi sinä Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei ole milloinkaan riittävästi ylistetty, sinä uupuneitten rohkeus, horjuvien tuki, kaatuneitten käsivarsi, kaikkien onnettomien sauva ja lohdutus!
Don Quijote ällistyi, Sancho oli ihmeissään, serkku ja vaeltava nuori palvelija samoin, aasinhuuto-tarinan kertoja seisoi suu auki, ja majatalon isäntä oli täyden hämmingin vallassa; sanalla sanoen, kaikki, jotka olivat kuulleet nukkenäyttelijän sanat, joutuivat mitä suurimman hämmästyksen valtaan; mutta mies jatkoi sanoen:
— Ja sinä, kelpo Sancho Panza, maailman parhaan ritarin parhain aseenkantaja, iloitse, sillä kelpo vaimosi Teresa voi hyvin ja häkilöi nyt parhaillaan pellavia, ja paremmaksi vakuudeksi hänellä on vasemmalla puolellaan ruukku, jonka kaula on katkennut; ja siinä on hyvä kulaus viiniä, jolla hän virkistää itseään työtä tehdessään.
— Sen minä kyllä uskon; — vastasi Sancho — hän näet on siunatun hyvä vaimo, ja jollei hän olisi mustasukkainen, en vaihtaisi häntä jättiläisnaiseen Andandonaan,[64] joka herrani väitteen mukaan oli hemmetin hyvä ja kunnollinen nainen; ja minun Teresani on niitä eukkoja, jotka muistavat pitää huolen itsestään, vaikka perilliset jäisivät omaansa paitsi.
— Totisesti, — virkkoi siihen Don Quijote — joka paljon lukee ja paljon matkustaa, näkee paljon ja saa paljon tietää. Minä sanon tämän, sillä mikä olisikaan voinut saada minua uskomaan, että maailmassa on ennustavia apinoita, minkä nyt olen nähnyt omin silmin? Minä näet olen juuri se Don Quijote Manchalainen, jonka tuo kelpo eläin mainitsi tosin ylistäen minua hiukan liikaa; mutta olinpa millainen tahansa, kiitän kumminkin taivasta siitä, että se on lahjoittanut minulla lempeän ja osaaottavan mielenlaadun, niin että olen aina valmis tekemään hyvää kaikille ja olemaan tekemättä pahaa kenellekään.
— Jos minulla olisi rahoja, — virkkoi vaeltava palvelija — niin kysyisin herra apinalta, miten minun käy tällä retkelläni.
Siihen vastasi mestari Pedro, joka oli jo noussut Don Quijoten edestä:
— Sanoin jo, ettei tämä pikku eläin vastaa tulevia asioita koskeviin kysymyksiin, mutta jos hän voisi niihin vastata, ei haittaisi mitään, vaikka ei olisikaan rahoja, sillä minä uhraisin kaikki maailman edut palvellakseni herra Don Quijotea, joka on tässä läsnä. Ja koska olen sen hänelle velkaa ja koska tahdon häntä huvittaa, järjestän nyt nukketeatterini ja tarjoan huvia kaikille täällä majatalossa oleville, pyytämättä siitä mitään maksua.
Sen kuultuaan majatalon isäntä ilahtui tavattomasti ja osoitti paikan, mihin teatteri voitiin sijoittaa, mikä sitten tapahtuikin silmänräpäyksessä.
Don Quijote ei ollut oikein tyytyväinen apinan ennustuksiin, sillä hänestä ei tuntunut soveliaalta, että apina ennusti tulevista enempää kuin menneistäkään asioista. Mestari Pedron pannessa kuntoon nukketeatteria hän senvuoksi vei Sanchon tallin nurkkaan, missä kukaan ei voinut hänen puhettaan kuulla, ja sanoi hänelle:
— Kuule, Sancho, minä olen tarkoin harkinnut tuon apinan merkillistä kykyä ja uskon puolestani varmaan, että apinan isännällä, tuolla mestari Pedrolla, täytyy olla salainen tai julkinen pakti paholaisen kanssa.
— Jos piru lähettelee hänelle salaa pakettejaan, — sanoi Sancho — niin ne ovat varmaan siivottomia paketteja; mutta mitä hyötyä on mestari Pedrolla semmoisista paketeista?
— Sinä et ymmärrä minua, Sancho; minä tarkoitan vain, että hän nähtävästi on tehnyt paholaisen kanssa jonkinlaisen sopimuksen siitä, että paholainen antaa apinalle tuon kyvyn, jotta mestari voi ansaita sillä elatuksensa, mutta että hänen rikkaaksi tultuaan täytyy luovuttaa paholaiselle sielunsa, sillä yksin sitä tuo ihmissuvun vihollinen himoitsee. Minut saa niin uskomaan se seikka, että huomaan apinan vastaavan ainoastaan menneitä tai nykyisiä seikkoja koskeviin kysymyksiin, kauemmaksi näet paholaisen tieto ei voi ulottua; tulevaisia hän korkeintaan arvailee, eikä aina sitäkään; sillä Jumala yksin tietää ajat ja hetket, ja hänelle ei ole mitään mennyttä eikä tulevaista, koska kaikki on hänelle nykyistä. Jos siis on niin laita, kuten varmaan onkin, niin on selvää, että tämä apina puhuu paholaisen avulla, ja minua ihmetyttää, ettei sitä ole syytetty Pyhän Inkvisition edessä, tutkittu tarkoin ja otettu selkoa, minkä hengen voimalla se ennustaa; on näet varmaa, ettei tämä apina ole mikään astrologi, eivätkä he, sen isäntä ja se itse, sommittele eivätkä osaa sommitella kuvioita, joita nimitetään horoskoopeiksi ja joita nykyisin käytetään Espanjassa niin yleisesti, ettei ole yhtään semmoista naikkosta, paashia tai rajasuutaria, joka ei uskalla sommitella horoskooppia yhtä helposti kuin ottaa maassa olevassa korttipakasta sotamiehen, ja siten he valheillaan ja tietämättömyydellään tärvelevät tieteen ihmeellisen totuuden. Olen kuullut kerrottavan eräästä ylhäisestä naisesta, joka kysyi joltakin semmoiselta mestarilta, tulisiko hänen pieni sylikoiransa kantavaksi ja saisiko penikoita, kuinka monta penikkaa tulisi ja minkä värisiä ne olisivat. Herra astrologi sommitteli horoskoopin ja vastasi, että sylikoira tulisi tiineeksi ja synnyttäisi kolme penikkaa, viheriän, punaisen ja kirjavan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se parittelisi kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä tai yöllä ja että se tapahtuisi maanantaina tai lauantaina. Mutta miten kävikään? Kaksi päivää myöhemmin koira kuoli, koska oli syönyt liikaa, mutta horoskoopin tekijää pidettiin yhä sillä paikkakunnalla kaikkein taitavimpana astrologina, kuten kaikkia tai ainakin useimpia horoskoopintekijöitä.
— Minä toivoisin kumminkin, — virkkoi Sancho — että teidän armonne käskisi mestari Pedron kysyä apinalta, oliko se, mitä teidän armollenne tapahtui Montesinon luolassa, todenperäistä; minä näet uskon teidän armonne luvalla, että kaikki oli vain silmänlumetta ja valhetta tai ainakin unennäköä.