Part 12

— Teidän armonne ei pidä pahastua, — vastasi Sancho — sillä tiedättehän, etten ole kasvanut pääkaupungissa enkä opiskellut Salamancassa, niin että tietäisin, milloin lisään sanoihini jonkin kirjaimen, milloin taas jätän niistä jonkin pois. Eihän, Jumala nähköön, voi vaatia sayagolaiselta talonpojalta, että hänen tulee puhua kuin toledolainen, ja sitäpaitsi voi Toledossakin olla semmoisia, jotka eivät puhu järin hienosti.

— Niin on laita, — virkkoi lisensiaatti — sillä ne, jotka ovat kasvaneet Toledon nahkurinverstaissa tai Zocodoverilla, eivät osaa puhua yhtä hyvin kuin ne, jotka kävelevät melkein koko päivän tuomiokirkon kaarikäytävissä, vaikka kaikki ovat toledolaisia. Puhdasta kieltä, virheetöntä, hienoa ja selvää, puhuvat sivistyneet hovilaiset, vaikka olisivat kotoisin Majalahondasta; minä sanon sivistyneet, sillä heidän joukossaan on paljon semmoisia, jotka eivät ole sivistyneitä, ja sivistys on käytännön ohella hyvän kielen kielioppi. Minä, hyvät herrat, olen syntieni tähden opiskellut kirkollista oikeutta Salamancassa ja luulen tosiaan voivani ilmaista ajatukseni selvin, koruttomin ja oikein sanoin.

— Jos ette olisi luulotellut osaavanne käsitellä niitä floretteja, joita kuljetatte mukananne, vielä taitavammin kuin kieltä, — sanoi toinen ylioppilas — olisitte varmaan voittanut ensimmäisen sijan lisensiaattitutkinnossa, missä nyt jäätte ihan hännän huippuun.

— Kuulkaa, herra kandidaatti, — vastasi lisensiaatti — te olette niin väärässä kuin ihminen yleensä voi olla, mitä tulee miekkailutaitoon, jota pidätte joutavana.

— Minulle se ei ole ainoastaan mielipide, vaan varma tosiasia; — virkkoi Corchuelo — ja jos haluatte, että todistan sen teille kouraantuntuvasti, niin onhan teillä mukananne floretteja, tässä on hyvää tilaa, ja minussa on jäntevyyttä ja voimaa, mikä melkoisen rohkeuteni keralla varmaan pakottaa teidät myöntämään, etten erehdy. Astukaa alas ratsultanne ja tehkää hyökkäyksenne, volttinne ja kulmatyöntönne ja kaikki temppunne; minä toivon sittenkin uudella talonpoikaisella taidollani voivani saada teidät näkemään tähtiä keskellä kirkasta päivää, ja luottaen siihen, lähinnä Jumalaa, otaksun, ettei se mies ole vielä syntynyt, joka saa minut kääntymään selin ja ettei koko maailmassa ole ketään, jota minä en pakottaisi väistymään.

— Mitä tulee siihen selinkääntymiseen, en tahdo asiaan puuttua, — virkkoi miekkailija — mutta niin voisi sattua, että siihen kohtaan, mihin miekkailun alkaessa jalkanne laskette, täytyy heti sen jälkeen kaivaa teille hauta; minä tarkoitan, että menettäisitte henkenne, koska halveksitte miekkailutaitoa.

— Se pian nähdään — vastasi Corchuelo.

Hän hyppäsi kiireesti juhtansa selästä ja tempasi tuimasti toisen niistä floreteista, joita lisensiaatti kuljetti mukanaan.

— Ei käy päinsä sillä tavalla; — sanoi samassa Don Quijote minä tahdon valvoa tätä taistelua ja olla tuomarina tässä monesti ratkaisemattomaksi jääneessä kiistakysymyksessä.

Hän astui Rocinanten selästä ja otti peitsensä asettuen keskelle tietä. Lisensiaatti asteli samassa ryhdikkäästi ja reippaasti kohti Corchueloa, joka puolestaan syöksyi päin vastustajaansa silmät tulta hehkuen, kuten on tapana sanoa. Heidän matkaseuraansa kuuluvat molemmat talonpojat katselivat aasiensa selästä tätä vaarallista näytelmää. Corchuelo suoritti lukemattomia iskuja, pistoja, kvartteja ja terssejä sekä molemmin käsin annettuja iskuja, ja niitä tuli taajemmin kuin sadepisaroita ja tuimemmin kuin rakeita. Hän hyökkäsi kuin ärsytetty leijona, mutta sai samassa vasten suuta iskun lisensiaatin floretinnupista, joka pysähdytti hänet kesken raivoaan ja pakotti hänet sitä suutelemaan kuin se olisi ollut jokin pyhäinjäännös, vaikka ei niin hartaasti kuin pyhäinjäännöksiä tulee suudella ja kuin niitä yleensä suudellaan. Sanalla sanoen, lisensiaatti luki floretiniskuillaan Corchuelon yllä olevan puolipitkän takin kaikki napit ja leikkoi hänen liepeensä pitkiksi suikaleiksi kuin polyypin käsivarret; hän löi kaksi kertaa hatun miehen päästä ja ahdisti häntä niin kovin, että tämä harmistuneena, vihastuneena ja raivostuneena heitti floretin ilmaan niin vihaisesti, että toinen katselijoista, joka oli eräs kirjuri, haettuaan sen takaisin, vakuutti hänen heittäneen sen kolmen neljännespenikulman päähän; ja tämä todistus kelpasi ja kelpaa vielä osoittamaan, kuinka totta on, että taito voittaa pelkän voiman.

Corchuelo istui uupuneena, ja Sancho tuli hänen luokseen ja sanoi:

‒ Kunniani nimessä, herra kandidaatti, jos teidän armonne haluaa noudattaa neuvoani, niin älkää enää toiste haastako ketään miekkailemaan, vaan korkeintaan painimaan tai heittämään tankoa, sillä siihen teillä on sekä voimia että ikää; niinsanotuista miekkailijoista näet olen kuullut kerrottavan, että he voivat pistää miekankärjen neulansilmästä.

— Minä olen tyytyväinen, — vastasi Corchuelo — kun olen päässyt erehdyksestäni, ja kokemus on minulle osoittanut totuuden, jota en ollut aavistanutkaan.

Hän nousi seisomaan, syleili lisensiaattia, ja heidän ystävyytensä oli entistä ehompi. He eivät viitsineet odottaa kirjuria, joka oli lähtenyt florettia hakemaan, koska uskoivat hänen viipyvän liian kauan, ja niin he kaikki päättivät jatkaa matkaansa ehtiäkseen ajoissa Quiterian kylään, mistä he kaikki olivat kotoisin.

Matkan jatkuessa lisensiaatti todisti heille miekkailun erinomaisia etuja niin monilla havainnollisilla perusteilla ja niin monilla matemaattisilla lauseilla ja todistuksilla, että kaikki tulivat varmasti vakuutetuiksi tuon taiteen oivallisuudesta ja Corchuelon itsepintaisuus tuli korjatuksi.

Yö oli tullut; mutta ennenkuin he saapuivat kylään, näytti heistä kuin kylän ulkopuolella olisi levinnyt jokin toinen taivas lukemattomine tuikkivine tähtineen. Siellä kuuluivat myös kauniisti soivan sekaisin erilaiset soittimet, huilut, tamburiinit, kitarat, sorapillit, käsirummut ja helistimet, ja lähemmäksi ehdittyhän he näkivät aivan kylän laitaan rakennetun lehväsalin täynnä palavia lyhtyjä, joita tuuli ei heiluttanut; se näet leyhyi niin hiljaa, ettei kyennyt liikuttamaan edes puitten lehtiä. Soittoniekat olivat häihin kutsuttuja ilonpitäjiä, ja he liikkuivat juhlapaikalla eri ryhmissä, toiset laulaen, toiset tanssien ja toiset soitellen mainittuja eri soittimia. Näytti sanalla sanoen siltä kuin tällä suurella niityllä olisi karkeloinut vain ilo ja leiskunut riemu. Monet muut olivat rakentamassa korokkeita, joilta seuraavana päivänä voitaisiin vaivattomasti katsella näytäntöjä ja tansseja tällä paikalla, joka oli määrätty rikkaan Camachon häitä ja Basilion hautajaisia varten. Don Quijote ei halunnut ratsastaa kylään, vaikka talonpoika ja kandidaatti häntä siihen kehoittivat. Hän mainitsi mielestään täysin pätevän syyn, nimittäin sen, että vaeltavien ritarien tapana oli nukkua mieluummin metsissä ja kentillä kuin asutuilla mailla, vaikka heille tarjottaisiin sija kullatun katon alla; ja niin hän väistyi hiukan syrjään maantieltä, suureksi ikäväksi Sancholle, joka muisti, kuinka mainio majapaikka heillä oli ollut Don Diegon linnassa eli talossa.

Kahdeskymmenes luku,

jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.

Vaalea aamurusko oli tuskin ehtinyt antaa loistavan Phoibon hehkuvilla säteillään kuivata kultaisten kutriensa kastehelmet, kun Don Quijote karisti väsymyksen jäsenistään, nousi seisomaan ja huusi aseenkantajaansa Sanchoa, joka yhä vielä kuorsasi. Sen huomattuaan Don Quijote sanoi hänelle, ennenkuin hänet herätti:

— Oi sinä onnellisin kaikista maan päällä asuvaisista, koska nukut siinä tuntematta kateutta ja toisten sinua kadehtimatta, nukut rauhallisin mielin; sinua eivät vaivaa noidat, sinua eivät säikytä mitkään noituudet! Sinä nukut, sanon sen vielä kerran ja tulen sanomaan sata kertaa, nukut mustasukkaisuuden pitämättä sinua valveilla öisin, eikä untasi häiritse huoli siitä, kuinka voit maksaa velkojasi tai mitä sinun tulee tehdä hankkiaksesi seuraavaksi päiväksi ruokaa itsellesi ja hätääkärsivälle pienelle perheellesi. Sinua ei kiusaa kunnianhimo eikä vaivaa maailman turha komeus, koska toiveittesi rajat eivät ulotu kauemmaksi kuin huolenpitoon omasta aasistasi, sillä huolehtimisen omasta persoonastasi sinä olet laskenut minun hartioilleni, mikä onkin herrojen ja isäntien luonnollinen ja yleinen rasitus ja taakka. Palvelija nukkuu, mutta hänen isäntänsä valvoo ajatellen, kuinka voi hänet ruokkia, auttaa häntä eteenpäin ja osoittaa hänelle suosiotaan. Huoli siitä, että näkee taivaan muuttuvan metallinkarvaiseksi ja kieltävän maalta tarpeellisen kosteuden, ei rasita palvelijaa, vaan isäntää, jonka täytyy katovuosina ja nälänhädän vallitessa ruokkia sitä, joka on palvellut häntä runsaan sadon aikana.

Tuohon kaikkeen Sancho ei vastannut sanaakaan, sillä hän nukkui, eikä olisi hevin herännytkään, jollei Don Quijote olisi peitsensä varrella häntä tuupannut. Vihdoin hän heräsi, katseli uneliaana joka puolelle ja sanoi:

— Jollen erehdy, niin tuolta lehväsalista huokuu meitä vastaan pikemmin paistettujen silavaviipaleitten kuin narsissien ja timjamin tuoksu. Häät, jotka alkavat semmoisilla hajuilla, ovat varmaan runsaat ja vieraanvaraiset.

— Vaiti, sinä ahmatti; — sanoi Don Quijote — tulehan, lähdetään näkemään noita häitä, jotta saamme tietää, mitä ylenkatsottu Basilio tekee.

— Tehköön mitä tahtoo; — vastasi Sancho — jos hän ei olisi köyhä, niin hän voisi mennä naimisiin Quiterian kanssa. Mutta onko laitaa, kun miehellä ei ole lanttiakaan, mutta siitä huolimatta pyrkii niin ylhäisiin naimisiin? Totisesti, armollinen herra, minun mielestäni köyhän tulee tyytyä siihen, mitä hän löytää, eikä pyytää mahdottomia. Minä panen käsivarteni vetoon, että Camacho voisi peittää koko Basilion reaaleilla, ja jos on niin laita, kuten täytyy olla, niin olisihan Quiteria ihan hölmö, jos heittäisi pois kaikki ne komeat vaatteet ja jalokivet, jotka Camacho on varmaan jo hänelle lahjoittanut ja voi hänelle vielä lahjoittaa, ja valitsisi hänen asemestaan hyvän tangonheittäjän ja miekkailijan Basilion. Onnistuneesta tangonheitosta tai hienosta floretinpistosta ei saa viinituoppia kapakassa. Semmoiset kyvyt ja taidot, joista ei mitään makseta, pitäköön hyvänään kreivi Dirlos;[48] jos nämä kyvyt sitävastoin sattuvat mieheen, jolla on rahoja, niin enpä totisesti pyydä mitään parempaa. Hyvälle perustukselle voidaan rakentaa hyvä rakennus, ja maailman paras pohja ja perustus on raha.

— Jumalan nimessä, Sancho, — virkkoi nyt Don Quijote — lopeta jo lorusi; minä uskon, että sinulle, jos sinun sallittaisiin jatkaa puheitasi, joita alinomaa aloitat, ei jäisi aikaa syömiseen eikä nukkumiseen, koska tuhlaisit sen pelkkään jaaritteluun.

— Jos teidän armollanne olisi hyvä muisti, — virkkoi Sancho — niin muistaisitte eri kohdat sopimuksessamme, jonka teimme, ennenkuin lähdimme kotoa tämän viime kerran; yksi niistä pykälistä oli, että teidän tulee antaa minun jutella niin paljon kuin haluan, kun en vain loukkaa lähimmäistäni enkä teidän armollenne kuuluvaa kunnioitusta, ja toistaiseksi en luule puolestani rikkoneeni tätä määräystä.

— Minä en muista mitään semmoista pykälää, Sancho; — vastasi Don Quijote — ja vaikka niin olisikin laita, vaadin sinua nyt vaikenemaan ja lähtemään kanssani, sillä soittimet, jotka eilen illalla kuulimme, alkavat jälleen ilahduttaa näitä laaksoja, ja häät vietetään varmaan viileän aamupäivän aikaan eikä ehtoopäivän helteessä.

Sancho noudatti herransa käskyä, satuloi Rocinanten, ja molemmat nousivat juhtainsa selkään ja lähtivät hiljalleen ratsastamaan kohti lehväsalia. Ensiksi Sancho näki kokonaisesta jalavanrungosta tehtyyn paistinvartaaseen pistetyn häränruhon, jonka alla oli melkein vuoren kokoinen rovio polttopuita; tulen ympärillä oli kuusi pataa, jotka eivät olleet tavallisten patojen muotoiset, vaan kuin valtavat tynnyrit, joihin jokaiseen mahtui lihamyymälän varasto; niihin oli pistetty kokonaisia oinaita, jotka hävisivät sinne kuin pienet kyyhkyset. Puiden oksista riippui lukemattomia nyljettyjä jäniksiä ja kynittyjä kanoja; lintuja ja kaikenlaista metsänriistaa oli tavattomat määrät puihin ripustettuna, jotta säilyisivät kylminä. Sancho laski seitsemättäkymmentä viinileiliä, joista jokainen veti lähes ankkurin ja oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, täynnä jaloa viiniä; hohtavan valkoista leipää oli myös suuria kasoja, kuin vehnäkasoja luuvissa. Juustot, jotka oli ladottu päälletysten kuin tiilet, muodostivat kokonaisen muurin, ja kahdessa öljykattilassa, jotka olivat suuremmat kuin värjäämöitten värikattilat, keitettiin taikinakakkuja, jotka sitten nostettiin valtavan suurilla kauhoilla vieressä seisovaan toiseen kattilaan, missä oli puhdistettua hunajaa. Kokkeja ja keittäjättäriä oli kuudettakymmentä; kaikki olivat siisteissä pukimissa, kaikki puuhailivat uutterasti ja kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Härän laajaan vatsaan oli pistetty kaksitoista pientä porsasta, joiden piti tehdä paisti vielä maukkaammaksi ja möyheämmäksi. Erilaisia mausteita oli nähtävästi ostettu leivisköittäin eikä nauloittain, ja ne olivat julkisesti nähtävinä suuressa arkussa. Sanalla sanoen: häiden valmistelut olivat maalaismaiset, mutta niin runsaat, että niillä olisi voinut ruokkia kokonaisen sotajoukon.

Sancho pälyili joka puolelle, tarkasteli kaikkea ja mieltyi kaikkeen. Hänen halunsa kohdistui ja kiintyi ensiksi patoihin, ja hän olisi kovin mielellään nostanut niistä sievän aterian. Sitten hänen teki mieli päästä viinileileille ja vihdoin paistinpannuille, jos semmoisia valtavia kattiloita voi pannuiksi nimittää, ja sitten, kun ei voinut enempää sietää eikä kyennyt toisin menettelemään, hän astui erään uutterasti puuhailevan kokin luo ja pyysi kohteliain ja nälkäisin sanoin saada kastaa leipäpalaa johonkin pataan. Siihen vastasi kokki:

— Hyvä ystävä, rikasta Camachoa saamme kiittää siitä, ettei tämä päivä ole niitä, joina nälkää nähdään; astukaa maahan ja katsokaa, löydättekö jostakin kauhan, nostakaa padasta kana tai pari, ja maittakoot ne hyvin.

— En minä näe tässä kauhaa — vastasi Sancho.

— Odottakaahan — sanoi kokki. — Siunatkoon, kuinka te olette arka ja neuvoton!

Niin sanottuaan hän sieppasi ämpärin, upotti sen pataan, veti sieltä kolme kanaa ja kaksi hanhea ja sanoi Sancholle:

— Syökää, hyvä ystävä, pahimpaan nälkäänne, mitä olen tästä kuorinut, kunnes tulee aterian aika.

— Minä en tiedä, mihin sen panen — virkkoi Sancho.

— Ottakaa sitten ämpäri ja kaikki — sanoi kokki. — Camacho on niin rikas ja iloinen, ettei se mitään haittaa.

Sanchon ollessa näissä puuhissa Don Quijote katseli, kuinka lehväsalin toiselta puolelta ratsasti sisään kaksitoista talonpoikaa erinomaisen kauniilla hevosilla, joilla oli kallisarvoiset, upeat valjaat ja varukset ja rinnuksissa joukko tiukuja, ja kuinka he, kaikki juhlapukuihin puettuina, ajoivat niityn yli, ei yhtä kertaa, vaan moneen kertaan, hilpeästi meluten ja huutaen: — Eläkööt Camacho ja Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis, ja toinen kaunein maan päällä!

Sen kuultuaan Don Quijote sanoi itsekseen:

— Huomaa kyllä, että nuo eivät ole nähneet valtiatartani Dulcinea Tobosolaista; jos he olisivat hänet nähneet, niin eivät varmaankaan niin hillittömästi ylistäisi tuota Quiteriaa.

Kohta sen jälkeen alkoi lehväsalin eri puolilta tulla sisään useita eri tanssijaryhmiä, muiden muassa eräs miekkatanssia esittävä joukko, johon kuului kaksikymmentäneljä reippaan ja komean näköistä nuorta miestä, kaikki puettuina hienoihin ja hohtavan valkoisiin palttinapukuihin, joihin kuuluvat päähineet oli kirjaeltu monivärisellä hienolla silkillä. Eräs ratsastavista talonpojista kysyi heidän johtajaltaan, reippaalta nuorukaiselta, oliko joku tanssijoista loukkaantunut.

— Toistaiseksi ei, Jumalan kiitos, ole kukaan haavoittunut; me olemme kaikki terveitä.

Hän alkoi heti toveriensa kanssa tanssia käännähdellen niin ketterästi ja taitavasti, että Don Quijote, vaikka olikin tottunut näkemään semmoisia tansseja, piti tätä parempana kuin mitään aikaisemmin näkemäänsä.

Häntä miellytti myös toinen ryhmä, joka nyt tuli sisään. Siihen kuului kauniita nuoria tyttöjä, joista yksikään ei näyttänyt olevan neljäätoista vuotta nuorempi eikä kahdeksaatoista vuotta vanhempi. Heillä oli kaikilla yllään viheriästä Cuencan verasta tehdyt vaatteet, heidän puolittain palmikoidut, puolittain irrallaan liehuvat hiuksensa olivat niin kullanhohtelevat, että voivat kilpailla auringonjumalan kutrien kanssa, ja heillä oli päässään jasmiineista, ruusuista, kaunokeista ja kuusamista punotut seppeleet. Heitä johtivat eräs kunnianarvoinen ukko ja muudan vanha eukko, jotka olivat, paljoa ketterämmät ja kevytjalkaisemmat kuin heidän ikänsä edellytti. Heidän joukkoonsa kuului zamoralainen säkkipillin soittaja, ja tytöt osoittautuivat maailman parhaiksi tanssijattariksi karkeloidessaan siinä viheriällä niityllä, kasvot vakavina ja jalat vikkelästi liikkuen.

Sitten tuli toinen taiteellinen tanssi, sitä lajia, jota, nimitetään puhetanssiksi. Siihen kuului kahdeksan nymfiä, jotka olivat jakautuneet kahteen riviin; toista johti Cupido-jumala, toista Vauraus; edellinen oli varustettu siivillä, jousella, viinellä ja nuolilla, jälkimmäinen puettu kultaan ja moniväriseen silkkiin. Rakkauden jumalaa seuraavilla nymfeillä oli selässään valkoinen pergamenttilevy, johon oli suurin kirjaimin merkitty heidän nimensä. Ensimmäisen nimi oli _Runous_, toisen _Äly_, kolmannen _Jalosukuisuus_, neljännen _Urhoollisuus_. Samalla tavalla oli Vaurautta seuraavat nymfit merkitty: ensimmäisen nimenä oli _Anteliaisuus_, toisen _Lahja_, kolmannen _Aarre_ ja neljännen _Rauhallinen omistus_. Kaikkien edellä kuljetettiin puusta rakennettua linnaa, jota vetämässä oli neljä murattiin ja viheriään hamppukankaaseen puettua villi-ihmistä, jotka olivat niin luonnollisen näköisiä, että Sancho melkein säikähti. Linnan etusivuun ja kaikkiin sen neljään seinään oli kirjoitettu: _Siveyden linna_. Soittajina oli neljä taitavaa tamburuninsoittajaa ja huilunpuhaltajaa. Tanssin aloitti Cupido, joka kaksi vuoroa tanssittuaan kohotti katseensa ja jännitti jousensa kohti erästä neitoa, joka ilmaantui linnan sakarain vähin, ja lausui hänelle näin:

Mun jumaltahtohoni kaikkialla maat, ilmain ääret nöyrtyvät, mua kuullaan meren aaltoin alla, ja hornankuilut hirveät täll' ohjaan jousi-valtikalla.

En pelkoa ma tunne laisin; voin tehdä mitä haluan, jos mahdotonta halajaisin, myös helposti sen saavutan — miss' on se, ketä kavahtaisin.

Esitettyään nuo säkeet Cupido ampui nuolen kohti linnan sakaroita ja palasi sitten paikalleen. Heti sen? jälkeen astui esille Vauraus ja tanssi hänkin kaksi vuoroa; tamburiinit vaikenivat, ja hän lausui:

Suur' rakkaus on kyllä, mutta ma synnyltäni suurin lien, oon mahtavampi rakkautta, mi ohjaa elämäni tien päin taivaallista korkeutta.

Oon Vauraus, tuo suuri, jalo, jot' oikein harvoin käytetään, mua ilman menesty ei talo; sun luokses tänäpänä jään, oon ikuisesti huonees valo.

Vauraus vetäytyi syrjään, ja esiin astui Runous. Tanssittuaan vuoronsa samoinkuin toiset se suuntasi katseensa linnanneitoon ja lausui:

Niin helein soinnuin, äänin vienoin myös Runous nyt ilmestyy, sonetin verhoin tummin, hienoin sua, valtiatar, lähestyy tää outo vieras näillä tienoin.

Jos tunkeilevaksi et soimaa mun intoani rohkeaa, niin minun siivissäni voimaa on nostaa nimes kunniaa, jo tuhansien ihannoimaa.

Runous väistyi syrjään, ja Vaurauden ryhmästä tuli esiin Anteliaisuus, joka tanssi vuoronsa ja sanoi:

On antelias se, ken taitaa ain' aulis olla antamaan niin näyttämättä mieltä saitaa, mut tuhlaamatta kuitenkaan myös koskaan viime lantin laitaa.

Mut tuhlarien viitta yllä sun onneksesi kuljen nyt, sen synnin anteeks saanen kyllä, näät sydän lempeen syttynyt mua siihen kiihtää pyytelyllä.

Niin tulivat esiin ja vetäytyivät jälleen syrjään molempien ryhmien kaikki henkilöt; jokainen heistä tanssi vuoronsa ja lausui säkeensä, joista toiset olivat aistikkaita, toiset naurettavia. Don Quijoten muistiin (joka oli erittäin hyvä) jäivät kumminkin vain tässä mainitut. Sitten molemmat ryhmät hajautuivat, muodostivat ketjuja ja katkaisivat ne jälleen varsin sievästi ja sulavasti. Kulkiessaan puulinnan ohi Lemmenjumala ampui aina nuoliaan ilmaan, ja Vauraus rikkoi linnan seinään kullattuja savisia säästölippaita. Kun he siten olivat tanssineet kauan aikaa, otti Vauraus vihdoin esiin ison roomalaisen kissan nahasta tehdyn valtavakokoisen kukkaron, joka näytti olevan täynnä rahoja, ja heitti sen linnanseinään. Kova isku sai seinien puulevyt irtautumaan liitoksistaan ja kaatumaan maahan, niin että linnanneito seisoi siinä aivan suojatonna. Vauraus riensi esiin koko seurueineen, he heittivät neidon kaulaan pitkät kultakäädyt ja näyttivät aikovan käydä häneen käsiksi, valloittaa ja ottaa vangikseen. Sen nähtyään Lemmenjumala ja hänen seuralaisensa taas olivat riistävinään neidon heiltä. Kaikkia tämän esityksen yksityiskohtia säesti tamburiinien helinä ja siihen sopivat liikkeet ja karkelot. Villit tulivat tekemään rauhaa ja kohottivat jälleen kiireesti linnan lautaseinät liittäen ne paikoilleen, niin että neito oli taas niitten suojassa, ja siihen päättyi tanssi katselijoitten suureksi tyydytykseksi.

Don Quijote kysyi eräältä nymfiltä, kuka tuon oli keksinyt ja järjestänyt. Hän vastasi, että sen oli tehnyt eräs sillä paikkakunnalla asuva kirkkoherrakunnan omistaja, joka oli hyvin kekseliäs semmoisissa asioissa.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Don Quijote — että sen kandidaatin tai kirkkoherran täytyy olla parempi Camachon kuin Basilion ystävä ja että hän on etevämpi satiiriseppo kuin saarnamies. Hän on erittäin taitavasti yhdistänyt tuohon tanssiin Basilion kyvyt ja Camachon rikkauden!

Sancho Panza kuuli keskustelun ja sanoi:

— Kuningas on minun kukkoni; minä pidän Camachon puolta.

— Selvästi näkee, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että olet moukka ja kuulut niihin, jotka sanovat: »Eläköön se, joka voittaa!»

— En tiedä, kenen joukkoon kuulun, — vastasi Sancho — mutta sen tiedän varmaan, etten voi koskaan kuoria Basilion padoista mitään niin hyvää kuin olen saanut Camachon padoista.

Hän näytti ämpäriään, joka oli täynnä hanhia ja kanoja, otti yhden kananruhon, alkoi sitä syödä hyvillä mielin ja hyvällä ruokahalulla ja sanoi:

— Hiiteen kaikki Basilion kyvyt; ihminen on varainsa arvoinen, ja hänellä on varoja yhtä paljon kuin arvoakin. Isoäidilläni oli tapana sanoa, että maailmassa on vain kaksi sukua, se, jolla on, ja se, jolla ei ole, ja hän piti aina sen puolta, jolla on. Nykyisin, armollinen herra Don Quijote, kysytään pikemmin omaisuutta kuin tietoja, ja kullalla lastattu aasi näyttää paremmalta kuin hevonen kuormasatula selässä. Siksi sanon vielä kerran, että minun mieheni on Camacho, sillä hänen padoistaan voi ammentaa hanhia ja kanoja, jäniksiä ja kaniineja niin paljon kuin haluaa, mutta Basilion padasta saa, vaikka pohjaa myöten haraisi, pelkkää vesiheraa.

— Joko loppui lorusi, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Taisi loppua, — vastasi Sancho — sillä minä huomaan, että teidän armonne panee sen pahakseen; jollei sitä estettä olisi, niin minulla olisi työtä vaikka kolmeksi päiväksi.

— Suokoon Jumala, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että saan nähdä sinut mykkänä, ennenkuin kuolen.

— Kun elämme niinkuin elämme, — vastasi Sancho — niin minä varmaan saan haukata multaa, ennenkuin teidän armonne kuolee, ja silloin minä kukaties olen niin mykkä, etten sano sanaakaan ennen maailmanloppua tai ainakaan ennen tuomiopäivää.

— Vaikka niinkin kävisi, oi Sancho, — vastasi Don Quijote — ei vaikenemisesi voi milloinkaan korvata, mitä olet puhunut, puhut ja tulet vielä puhumaan eläessäsi; onhan sitäpaitsi aivan luonnollisen järjestyksen mukaista, että minun kuolemani päivä saapuu ennenkuin sinun, ja siksi en uskokaan, että tulen milloinkaan näkemään sinua mykkänä, en edes silloin, kun juot tai nukut, — ja tämä on totinen tosi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho luurankomieheen ei ole luottamista, tarkoitan kuolemaan, sillä se syö samalla karitsan kuin lampaankin; ja minä olen kuullut kirkkoherramme sanovan, että se astuu yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin köyhien mataloihin majoihin. Tämä herra on pikemmin väkivaltainen kuin valikoiva, hän ei hylkää mitään, hän syö kaikkea ja kaikki häntä maittaa, ja kaikenmoista väkeä, eri-ikäistä ja erisäätyistä, hän sulloo haarapussiinsa. Hän on semmoinen viljan korjaaja, joka ei välitä päivällislevosta, vaan niittää ja leikkaa lakkaamatta sekä lakastunutta että tuoretta ruohoa, eikä hän näytä ruokaansa ollenkaan pureksivan, vaan nielevän ja ahmivan kaikki, mitä hänen eteensä asetetaan, sillä hän on nälkäinen kuin susi eikä saa koskaan kyllikseen, ja vaikka hänellä ei ole vatsaa, näyttää hän olevan vesitautinen ja janoavan kaikkien elävien elämää niinkuin janoinen ihminen himoitsee raikkaalla vedellä täytettyä maljaa.

— Riittää, Sancho — virkkoi nyt Don Quijote. — Istu lujasti satulassa ja katso, ettet putoa. Totta totisesti, sen, mitä olet maalaismiehen kielellä lausunut kuolemasta, olisi yhtä hyvin voinut sanoa joku oiva saarnamies. Minä sanon sinulle, Sancho, että sinä, jos sinulla olisi yhtä sivistynyt äly kuin sinulla on hyvät luounonlahjat, voisit nousta saarnastuoliin ja lähteä maailmalle saarnaamaan oikein sievästi.

— Joka hyvin elää, se hyvin saarnaa; — vastasi Sancho — siinä koko minun teologiani.

— Et sinä enempää tarvitsekaan; — sanoi Don Quijote — mutta minä en kumminkaan pääse oikein käsittämään enkä oivaltamaan, kuinka sinulla voi olla niin paljon viisautta, vaikka jumalanpelko on viisauden alku ja sinä pelkäät sisiliskoakin enemmän kuin Jumalaa.

— Arvostelkaa te, armollinen herra, omia ritariasioitanne; — virkkoi Sancho — älkää huoliko ruveta arvostelemaan toisten ihmisten pelkuruutta tai rohkeutta; minä näet pelkään Jumalaa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta antakaa minun nyt syödä loppuun tämä kauhallinen, sillä kaikki muu on joutavaa lorua, josta meidät vaaditaan tilille toisessa elämässä.

Sen sanottuaan hän alkoi jälleen tutkia ämpärinsä sisältöä niin hyvällä ruokahalulla, että Don Quijotenkin alkoi tehdä mieli jotakin maistaa, ja hän olisi varmaan käynyt Sanchoa auttamaan, jollei häntä olisi siitä estänyt eräs seikka, joka on tässä ensin mainittava.

Yhdeskolmatta luku,

jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja tapahtumia.

Don Quijoten ja Sanchon vielä keskustellessa niinkuin edellisessä luvussa kerrottiin, kuultiin yhtäkkiä kovaa huutoa ja ankaraa melua. Sen saivat aikaan ratsastavat miehet, jotka täyttä laukkaa ajaen ja äänekkäästi huutaen riensivät ottamaan vastaan morsiusparia, joka nyt saapui lukemattomien soittimien ja tanssivien ryhmien ympäröimänä, seurassaan kirkkoherra ja sukulaiset sekä arvokkain väki kaikilta lähiseudulla sijaitsevilta paikkakunnilta, kaikki juhlapuvussa. Nähdessään morsiamen Sancho sanoi:

— Hän ei totisesti ole puettu niinkuin talonpoikaistyttö, vaan kuin hieno hovinainen. Jumaliste, olenpa näkevinäni, että hänellä on kaulassa tavallisten rintahelyjen asemesta komeita koralleja, ja hänen pukunsa ei suinkaan ole tavallista viheriää Cuencan verkaa, vaan kolmikymmensäikeistä samettia! Ja reunus, onko se tehty valkoisesta palttinasuikaleesta! Ei totisesti, sehän on silkkiä! Ja katsokaahan hänen käsiään, onko niissä agaattisormuksia! Minut saa paha viedä, jolleivät sormukset ole kultaa, ja kaikkein parasta kultaa, ja niissä on maidonvalkoisia helmiä, joista jokainoa on yhtä kallis kuin ihmisen silmä. Voi koiranpoika, millaiset hiukset; jos se ei ole irtotukka, niin en ole eläessäni nähnyt pitempiä enkä vaaleampia! Ja voisiko hänen ryhtiänsä ja vartaloansa mitenkään moittia, ja eikö häntä täydy verrata palmuun, joka hiljaa huojuu, taakkanaan pitkät taatelitertut, sillä juuri semmoisilta näyttävät ne korut, joita hänellä on hiuksissaan ja kaulassaan! Siinä on totisesti pulska tyttö, joka kelpaa kuusipuisten pukkien päälle.

Don Quijote nauroi Sanchon maalaismaisille ylistyksille, mutta oli itsekin sitä mieltä, ettei ollut nähnyt milloinkaan kauniimpaa naista, omaa valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista lukuunottamatta. Kaunis Quiteria oli hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui unettomasta yöstä, jonka morsiamet tavallisesti viettävät varustautuessaan hääpäivää varten. Kulkue eteni kohti koroketta, joka oli rakennettu niityn toiselle laidalle ja koristettu matoilla ja lehvillä; siellä piti vihkimisen tapahtua, ja sieltä oli määrä katsella tansseja ja muita näytöksiä. Mutta siihen saapuessaan he kuulivat takaa äänekästä huutoa ja jonkun sanovan:

— Odottakaa hiukan, te ajattelemattomat ja äkkipikaiset ihmiset.

Tuon äänen ja nuo sanat kuultuaan kaikki kääntyivät katsomaan ja huomasivat, että ne oli lausunut mies, jolla oli yllään tulipunaisella läikesilkillä päärmätty pitkä musta viitta. Päässä hänellä oli (kuten kohta huomattiin) pahaenteisen sypressin oksista punottu seppele ja kädessä pitkä sauva. Hänen ehdittyään lähemmäksi kaikki tunsivat hänet uljaaksi Basilioksi ja kaikki odottivat jännittyneinä ihmetellen, mitä hänen huutonsa ja sanansa tarkoittivat, sillä hänen tulonsa tänä hetkenä saattoi ennustaa ainoastaan jotakin ikävää tapahtumaa.

Hän saapui vihdoin luo, uupuneena ja hengästyneenä, pysähtyi morsiusparin eteen, työnsi teräskärjellä varustetun sauvansa maahan, loi katseensa Quiteriaan, kalpeni ja virkkoi kumealla ja vapisevalla äänellä: